Lukukuulumiset ennen kotiutumista

Suomireissu lähenee loppuaan, mistä olen melko iloinen. On jo koti-ikävä ja ihmeellisen lauha syksy Suomessa kääntymässä turhan koleaksi makuuni. Pieni ihme oli, että olen päässyt jopa fillaroimaan – kiitos lämpimän syksyn.

Myös lukemisen ilo on palannut. Se olikin minulla pitkään hakusessa. Parhaillaan olen loppusuoralla lukemassa Yasunari Kawabatan romaania Kioto (Tammi 1968, suomentanut Eeva-Liisa Manner, s. 196), joka osoittautui olevan mitä mainiointa mökkilukemista.

Kioto on lempeä tunnelmakirja, jonka tapahtumat sijoittuvat – ylläripylläri – Kiotoon, Japaniin. Kirjan sivuliepeessä kerrotaan, että kirjaa voi pitää eräänlaisena rakkaudentunnustuksena Kiotolle ja olen taipuvainen olemaan samaa mieltä. Kawabata kuvaa miljöötä huolellisesti, erityisesti luontoa ja ihmisten suhdetta luontoon.

Tunnen riemua kulkiessani muun muassa nuoren Chiekon matkassa ja yhdessä ihastelemme kirsikankukkia ja vähän muitakin kukkia ja puita. On jokseenkin ihastuttavaa, että tavataan ystäviä tai mennään perheen kanssa ihan varta vasten katselemaan luontoa.

Chieko on löytölapsi, jonka ottavat huomaansa kangaskauppias Takichiro Sata ja vaimonsa Shige. Takichiro on omalaatuinen mies, joka piirtää kangasmalleja, jotka ovat kuitenkin liian omituisia ollakseen valtavirtaa. Chieko rakastaa ottovanhempiaan, mutta ajatus toisinaan luiskahtaa pohdintoihin omasta biologisesta taustasta. Se ei kuitenkaan ole Chiekolle kovin tärkeää.

Kunnes hän eräänä päivänä tapaa ikäisensä naisen, joka on hämmästyttävän samannäköinen kuin hän itse. Onko hänellä kaksonen!

Tarina käyskentelee rauhaisasti eteenpäin kuin joutilaan ihmisen mieli. Pieniä arkisia asioita tapahtuu, kohtaamisia tuttujen kanssa. Jotakin hyvin kiehtovaa ja viehättävää on ihan kaikessa, mitä tapahtuu.

Oma luontosuhteeni melko samantyyppinen kuin kirjan henkilöhahmoilla. Lähden itsekin varta vasten katselemaan jotain tiettyä (luonto)paikkaa ja ihmettelemään vuodenaikojen vaikutuksia siihen. Miten luonto alati muuttaa muotoaan. Ihastelen sammalia ja jäkäliä, maaston muotoja.

Kirjassa mainitaan tulppaanit, jotka Takichiron mielestä ovat liian voimakasvärisiä ja päällekäyviä. Mietin samaa. Pidän tulppaaneista, joita löytyy lähes kaikissa väreissä, mutta preferoin hempeitä pastellinsävyisiä kukkia: haurasta vaaleanpunaista, herkkää lilaa, hailakkaa sinistä. Suomalaisista luonnonkukista kirjopillike on minulle rakas.

Koska minulla on Kiotosta vielä viitisenkymmentä sivua lukematta, en jauha siitä tämän enempää.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Kioton kohtaan 45. Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan.

Kiotolla kuittaan myös Sadan vuoden -lukuhaasteessa 1960-luvun.

 

*

 

Muutakin olen lukenut sitten Andrea Levyn. Nimittäin Marianne Fredrikssonin historiallisen romaanin Anna, Hanna ja Johanna (Otava 1998, suomentanut Laura Jänisniemi, s. 394).

Kirja on minulle nimenä erittäin tuttu, sillä olen säästellyt sitä täällä mökkikirjastossa kuten Kiotoa. Suurimmasta osasta suomikirjoistani olen hankkiutunut tilanpuutteen takia eroon, mutta joitakin saatoin jättää. Luetut vien pois ja tuon sitten jotain lukematonta vuosittain tilalle, että olisi edes pieni ”puskurikirjasto” täällä. Kirjastosta lainaamani kirjat kun jo palautin.

Anna, Hanna ja Johanna kertoo tarinan kolmen sukupolven naisista Ruotsissa. Hanna on Johannan äiti, Anna on Johannan tytär. Hanna on syntynyt 1871, joten tarinaa seurataan (kirjan) nykyaikaan sieltä saakka ja hieman aiemminkin.

Fredrikssonin tyyli tuntuu aavistuksen naiivilta ja toisinaan kömpelöltä. Kömpelyyteen voi toisaalta vaikuttaa hurja määrä käännökseen jääneitä kirjoitusvirheitä. En jaksa pillastua muutamista virheellisyyksistä, mutta tässä ei nyt ollut kyse muutamasta typosta – virheellisyyksiä tuntui olevan jatkuvasti ja osa oli sellaisia, että piti ihan tavata virke että sai siitä selkoa.

Muuten kyllä kiintoisa romaani, jonka pariin mieluusti aina palasin ja koukuttuneena sitä luin.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan  2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta.

 

*

Huomenna siirryn muutamaksi päiväksi Helsinkiin ja sitten lennähdän takaisin kotiin. Tulossa on raskas reissu, sillä teemme sen yhdessä osassa. Ensin lento Edinburghiin ja sieltä vielä junalla Penrithiin, josta vielä taksilla kotiin Keswickiin. Eniten huolettaa mahdolliset junalakot Briteissä, joita ei kyllä juuri nyt pitäisi olla. Mutta lakon uhka leijuu ilmassa alati.

Toisen maailmansodan jälkimainingeissa

Andrea Levyn historiallinen romaani Small Island sijoittuu toisen maailmansodan alku- ja jälkimaininkeihin. Tarina sijoittuu sekä Jamaicalle että Isoon-Britanniaan.

Iso-Britannia värvää siirtomaistaan sotilaita vahvistaakseen omaa armeijaansa taistelussa natseja vastaan. Jamaicalainen Gilbert Joseph tarttuu tarjoukseen, johon sisältyy lupaus voida muuttaa ja työllistyä Isoon-Britanniaan palveluksen jälkeen. Sodan jälkeen on tarvetta maan jälleenrakentamiselle ja muuttajille luvataan kaikenlaista.

Todellisuus on melko lailla toinen. Avoin rasismi rehottaa eikä työn saaminen ole ihan itsestäänselvää. Moni valkoinen britti ei halua työskennellä mustan kanssa ja eikös nyt ole itsestäänselvää, ettei musta mies voi työskennellä paikassa, jossa on naisia jne. Levy ei repostele rasismilla, vaan kuvaa sitä melko arkisesti - jopa normina, jollaisena sitä silloin pidettiin

Erityisesti Gilbertin puolisolle Hortenselle rasismi Brittilässä tulee suorastaan yllätyksenä: hänelle ei ole Jamaicalla tullut mieleen, että ihonväri riisuu hänen arvonsa valkoisten silmissä. Hortense on ylpeä ja uuttera, pitää itseään arvossa niin kuin on jokaisen oikeus. Nykyaikainen lukija näkee, miten älyvapaata rasismi on ollut. Älyvapaata se toki on edelleen, vaikka onkin noihin aikoihin verrattuna muuttunut ”salonkikelpoisemmaksi” ja hienovaraisemmaksi.

Levy kuvaa taiten niitä konflikteja, joita syntyy jamaicalaisten maahanmuuttajien ja brittien välillä. Levy ei sorru selittelyyn, hän näyttää ja kuvailee keskeisten henkilöiden ajattelua ja suhtautumista, hämmennystä.

Romaani etenee neljän eri kerrontalinjan kautta. Äänensä saavat esille Gilbert, Hortense, Queenie ja Queenien puoliso Bernard.

Levy on taitava luomaan todentuntuiset ja aidot henkilöhahmot, jotka selkeästi erottuvat toisistaan niin tyyliltään kuin ajatuksiltaan. Kaikkien henkilön taustoja avataan riittävästi siten, että heitä voi alkaa ymmärtää (pakollinen huomio: ymmärtää ja hyväksyä ovat eri asioita). Minulle kiehtovin oli Hortensen tausta ja hän nousi muutenkin ”lempikertojakseni”.

Vaikuttava ja vahva romaani, jossa ei ole mitään turhaa. Lisään suosikkeihini.

Romaanin teemaan liittyen: Jos Windrush ole ennestään tuttu, suosittelen lukemaan vaikkapa tämän artikkelin ”The Story of Windrush” tai ”Whatis Windrush and who are the Windrush generation?” 

 

Tässä vielä takakansi tarkempaa esittelyä kaipaaville:

”It is 1948, and England is recovering from a war. But at 21 Nevern Street, London, the conflict has only just begun.

Queenie Bligh's neighbours do not approve when she agrees to take in Jamaican lodgers, but Queenie doesn't know when her husband will return, or if he will come back at all. What else can she do?

Gilbert Joseph was one of the several thousand Jamaican men who joined the RAF to fight against Hitler. Returning to England as a civilian he finds himself treated very differently. It's desperation that makes him remember a wartime friendship with Queenie and knock at her door. Gilbert's wife Hortense, too, had longed to leave Jamaica and start a better life in England. But when she joins him she is shocked to find London shabby, decrepit, and far from the golden city of her dreams. Even Gilbert is not the man she thought he was.”

Andrea Levy: Small Island

Review, 2004

s. 531

Kirjaa ei käsittääkseni ole suomennettu (saa oikaista, jos olen väärässä)

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 40. Kirjassa hylätään jotain.

Sirkka

Anni Saastamoinen: Sirkka

Kosmos, 2019

s. 188

 

Sirkka on harmaa kuin aamu-usva järven pinnalla yöstä raskaiden pilvien alla, jotka ehkä satavat tai sitten eivät. Sirkan koti on kuin syysaamun usva niityn päällä – siellä täällä vihertää, mutta muuten on harmaata.

Sanalla sanoen Sirkka on harmaa sekä sisältä että päältä. Mutta mitä sillä on väliä, jos pitää harmaasta. Ja järjestyksestä, rutiineista ja elämän yllätyksettömyydestä. Ei kaikkien tarvitse olla adrenaliininarkkareita, jotka hilluvat ympäriinsä aina uusia haasteita etsien.

Sirkka toi jonkin verran mieleeni Britt-Marien Fredrick Backmanin romaanista Britt-Marie kävi täällä. Sekä Sirkka että Britt-Marie ovat järjestysfriikkejä, joiden on vaikea sietää, jos asiat ovat ”väärällä” tavalla saati epäjärjestyksessä.

Sirkka ei voi myöskään sietää toisten tiettyjä tapoja, mutta sen sijaan että hyväksyisi ne, hän yrittää saada toisen muuttamaan tapojaan. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten Sirkka yrittää saada työtoverinsa Sepon muuttamaan joitakin tapojaan.

Sirkka itse kokee painetta äitinsä taholta, joka haluaa tuoda väriä Sirkan elämään. Sirkka ei siitä pidä, mutta ilmeisesti hänelle ei tule mieleen, että juuri samaa hän on yrittänyt itse tehdä Sepolle.

Pidin Sirkasta romaanina eikä sen tyyli käynyt hermoilleni kuten romaanin Britt-Marie kävi täällä. Sirkka on suoraviivaisempi ja siitä puuttuu lässytysmäisyys.

Ihmisen persoona (ja temperamentti) on mitä on ja sitä voi tiettyyn rajaan asti muuttaa tai kehittää, mutta eipä se peruspersoona sieltä koskaan katoa. Eikä tarvitsekaan – pääasian pitäisi olla että on sinut itse itsensä kanssa. Hyvä olisi myös laajentaa se koskettamaan kanssaihmisiä eikä olettaa, että he muuttuvat mieleiseksi.

Vaikka pidin Sirkasta kirjana, en varsinaisesti pitänyt Sirkasta persoonana. Minulle on melko lailla punainen vaate sellaiset ihmiset, jotka eivät anna toisten olla sellaisia kuin ovat. Lukiessa näille asioille voi hymähdellä ja naurahtaa, mutta mietin jos tosi-elämässä kohtaisin Sirkan, en usko että jaksaisin häntä kauan katsella.

Mutta sellaista se on: ei kaikkien kanssa voi eikä varsinaisesti tarvitse edes olla tekemisissä. Thank God.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Sirkan kohtaan 33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun. En lukenut, mutta periaatteessa olisin voinut.

 

*

Esteettistä silmääni häiritsee Suomessa vääntämieni postausten erilainen fontti. En pääse kierrättämään tekstiä Notepadissa, kuten tavallisesti teen, koska tässä paskassa kannettavassani ei sellaista tietääkseni ole. Minähän en koskaan kirjoita tekstiä suoraan blogiin, vaan kirjoitan sen Wordissa.

Kysykää Mialta

Tuli epämääräinen bloggaustauko, koska lukeminen on jäänyt viime aikoina vähemmälle ja olen tässä myös siirtynyt Suomeen. Eli terkut Suomesta tällä kertaa. Olen ehtinyt mellastaa pari viikkoa Helsingissä ja sittemmin siirtynyt maaseudun rauhaan piilopirttiin hengittelemään.

Kirjastoa on tyhjennetty, mutta koska suomikirjalista unohtui matkasta, niin tuli lainattua vähän mitä sattuu. Erään listalla olevan kirjan sain sentään lainattua, nimittäin Jevhenija Kuznjetsovan romaanin Kysykään Mialta, josta kuulin ensimmäisen kerran jostain kirjablogista.

Kirja alkoi kiinnostaa osin siksi, että se on ukrainalaisen kirjailijan kirjoittama eli se sopii Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 34. Kirja kertoo Ukrainasta. Tuo kohta tuotti minulle vaikeuksia, joten Kysykää Mia tuli kuin tilauksesta.

Heti alkuun totean, että ihastuin Kysykää Mialta -romaaniin jo alkumetreillä ja ihastus sen kuin kasvoi tarinan edetessä. Kyseessä ei ole juonivetoinen teos, vaan tarina on kuin hitaasti kypsyvä omena, joka aivan kirjan lopussa putoaa puusta. Loppu on uuden ajanjakson alku.

 

- Jokaisella elävällä olennolla on oikeus turvapaikkaan, sanoi Mia ratissa.

- Pensaikon peittämään suojaan, jatkoi Lilia-sisar.

Ja sinne ovat nämä sisarukset matkalla – turvapaikkaan isoäidin talolle, jossa hekin ovat lapsuutensa viettäneet ja sieltä taannoin omille teilleen ponnistaneet.

Turvapaikka sijaitsee määrittelemättömässä paikassa jossain Ukrainan maaseudulla. Talo alkaa olla jo melkoisen ränsistynyt tiluksista puhumattakaan: luonto itää ja versoo kenenkään sitä juuri estämättä. Yhdeksänkymppinen isoäiti on liian vanha harvennus- ja kitkemistöihin.

Mutta ei turvapaikkaan varsinaisesti mennä isoäitiä auttamaan, vaikka sisarukset pistävätkin tuulemaan talon kunnostukseen liittyvissä asioissa. Turvaan tai pakoon omaa elämää ja sen käännekohtia sinne mennään, saamaan ideoita miten jatkaa.

Tällä kertaa molemmilla sisaruksilla on harteillaan niin suuria päätöksiä, että turvapaikassa olemiseen on varattu kokonainen kesä. Ja saapuu sinne lopulta muitakin, muun muassa raskaana olevan Marta-serkku, joka hänkin on aivan hukassa itsensä kanssa.

Kysykää Mialta on mielestäni ensisijaisesti tunnelma- ja henkilökirja. Henkilöt tässä romaanissa nimittäin ovat aivan ihastuttavia omanlaisine oikkuineen ja omituisuuksineen.

Tuli myös jokseenkin lämmin olo tätä romaania lukiessa. Ollaan erilaisia ja jopa hankalia, mutta kukin saa ilman halveksuntaa olla sellainen kuin on. Piikit lentelevät vähän joka suuntaan, mutta ne on pehmustettu naurulla ja hyvällä tahdolla. Pidinkin kovasti kirjan tyylistä ja erityisesti isoäiti Teodoran sutkautukset pistivät hymyilemään.

- Voi, mitä minua laskemaan? Isoäiti sanoi, niin kuin tapana oli vanhoilla ihmisillä, jotka mielellään ilmoittavat, että ei minulle tarvitse kahvia keittää, koska saatan kuolla jo ennen lounasta.

Turvapaikka alkaa täyttyä hiljaksiin kesän aikana ja kirjan lopussa se suorastaan vilisee elämää. Vaan miten käy talon ja tilusten, kun kesä lähenee loppuaan?

Jevhenija Kuznjetsova: Kysykää Mialta

Aula & Co, 2022

alkuper. Спитайте Мієчку, 2021

ukrainasta suomentanut Eero Balk

s. 217

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Kirjakaapin kummitus ja Kirjarikas elämäni.

Erämaan kutsu

Minulla oli eräänlainen pakkomielle Mount Everestiin vuonna 2018. En muista kauan tuota pakkomiellettä jatkui (aika kauan kuitenkin ja se oli häiritsevää, sillä se kohdistui melko lailla Everestillä lojuviin ruumiisiin), mutta se onneksi laantui ja lopulta katosi kokonaan.

Tuon pakkomielteen ansiosta tutustuin Jon Krakauer -nimiseen toimittajaan, vuorikiipeilijään ja kirjailijaan. Lisäsin tuolloin listalle hänen teoksensa Into the Wild (Pan books 1996, s. 205, suom. nimellä Erämaan armoille), joka käsittelee erään nuoren miehen katoamista ja lopulta kuolemista Alaskassa.

 

Lyhyesti, mistä kirjassa on kyse:

Huhtikuussa 1992 parikymppinen nuorukainen nimeltä Christopher Jonhson McCandless – jatkossa Chris – liftaa Alaskan erämaahan ja kuolee sinne. Ennen katoamistaan hän lahjoittaa rahansa hyväntekeväisyyteen ja katkaisee välit vanhempiinsa.

Krakauer keskittyy teoksessaan Chrisin viimeisiin elinvuosiin ennen menehtymistä Alaskassa. Chris nimittäin vietti nomadielämää viimeiset pari vuotta elämästään. Alaska oli hänelle eräänlainen pakkomielle ja huipennus matkalla mahdollisesti itsensä löytämiseen tai toteuttamiseen.

Krakauerin selkeä tavoite on selvittää syyt, miksi Chris halusi kadota ja miksi hän yleensä oli sellainen kuin oli. Krakauerilla oli teoksen tekemisessä Chrisin läheisten täysi tuki ja hän pääsi käsiksi Chrisin jäämistöön, joka sisälsi kirjoja, kirjeitä, muistiinpanoja ymv. Niiden pohjalta paljastuu jonkilainen motiivi Chrisin tarpeelle karistaa entinen elämä ja aloittaa uusi erilainen.

Tässä välissä koen pakolliseksi mainita, että Chrisin sisko Carine McCandless kirjoitti vuosia myöhemmin omat muistelmansa (The Wild Truth: The Untold Story of Sibling Survival), jossa hän avaa enemmän syitä veljensä katoamiseen. Sisarukset olivat hyvin läheisiä ja Chrisin kuolema oli todella raskas kokemus Carinelle.

En ole lukenut Carinen teosta (lisäsin sen lukulistalleni ja sen saapi jopa meidän kirjastosta, mutten ehdi lukea sitä ennen suomireissua, joten sen lukeminen jäänee syksylle), mutta olen lukenut muutamia Carinen haastatteluja, jotka valottivat joitakin asioita, joita ei varsinaisesti tullut ilmi Krakauerin teoksessa. Nuo asiat liittyvät lähinnä tietynlaisiin perhesuhteisiin, jotka Krakauer kyllä mainitsee kirjassaan, muttei mene syvemmälle. Ilmeisesti menemällä syvemmälle syyt Chrisin katoamiseen näkyvät selvemmin.

Mutta eipä niistä enempää.

Krakauer on rakentanut Into the Wildin siten, että siinä olisi jännitettä loppusivuille asti. Kyseessä ei nimittäin ole ihan perinteinen ”selostus” tai elämäkerta, vaan pikemminkin analyysi tai tutkielma sekä Chrisin persoonasta että hänen teoistaan/motiiveistaan.  

Minulle tulikin yllätyksenä, että Krakauer kertaa muutamien muidenkin katoamisia sekä kertoo joitakin omia kokemuksiaan luonnossa olemisesta ja pärjäämisestä.

Intertekstuaalisuuden kautta rakennetaan ajatussiltoja. Chris oli ahkera lukija ja hänellä oli tapana alleviivata ja tehdä merkintöjä lukemiinsa kirjoihin.

Lopulta, vaikka Into the Wild periaatteessa pyörii Chrisin ympärillä, hänen osuutensa on ehkä noin puolet kirjasta. Muu on… noh, jotain muuta. Mielenkiintoinen ratkaisu, joka oli varmasti pakko tehdä, että kirjasta saatiin näinkin pitkä (n. 200 sivua).

Mielipide selkokielellä:

Kiinnostava teos, jonka luki vaivatta. Ajoittain ärsytti vihjaukset Chrisin kohtalosta ja ennen kuin päästiin takaisin Chrisiin, piti lukea ihan muusta. Oli se muukin kyllä ihan kiinnostavaa ja ymmärrän aasinsillat Chrisiin.

*

Kirjan pohjalta on tehty elokuva, jota en ole katsonut. Nyt kirjan luettuani tietysti mietin, miten se on toteutettu. Tässä juuri samalla katson sivusilmällä sen traileria ja aika raflaavalta näyttää. On varmasti lisätty himppunen draamaa siihen. Voisi tuon ehkä joskus mielenkiinnosta katsoa. On kyllä aika pitkä, nimittäin 2,5 tuntia.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 1. Kirjassa on kartta. (on useampikin)
Sadan vuoden -lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 1990-luku.

 

LISÄYS 11.10. Klo. 6:42

Erämaan armoille -kirjasta on blogannut myös ainakin Kirjarikas elämäni.

Rakkaudella, Pamela

Miten ihmeessä yhtäkkiä on elokuu ja vasta nyt ”ehdin” lukea tänä vuonna julkaistun kirjan eli niin sanotun uutuuden. Tuskin olisin tätäkään uutukaista lukenut, ellen olisi bongannut sitä punnalla charitysta. Ostin omaksi, koska a) huokea hinta plus b) eräs toveri kehui kirjaa hieman erilaiseksi muistelmateokseksi.

Kyseessä on Pamela Andersonin (Headline 2023, s. 240, kirja on suomennettu nimellä Rakkaudella, Pamela) laiskalla mielikuvituksella nimetty teos Love, Pamela. Voisikohan näitä muistelmateoksia joskus nimetä raflaavammin, mietin. Olen miettinyt samaa aiemminkin, muun muassa tammikuussa 2015, joten sieltä voipi kiinnostunut ihminen mietteeni lukea – en jaksa toistaa itseäni.

Pamela Andersonin moni varmaan muistaa (jos muistaa) Baywatchista. Itse en Baywatchia katsonut enkä ole katsonut muitakaan Pamelan tekemiä sarjoja tai elokuvia. Pamela on silti julkkistuttu jo nuoruudesta, sillä muistelisin että hän oli ainoa vegejulkkis, jonka tiesin.

Ysäriaikana asenteet vegejä kohtaan ja yleisesti kasvissyöntiin liittyen olivat melko erilaisia kuin nykyään. Ihan voin omasta kokemuksesta kertoa, sillä olen ollut vege noin vuodesta 1994.

Olisin mielelläni lukenut enemmän Pamelan mietteitä kasvissyönnistä ja vegaaniudesta, mutta ne ovat vain taustahälyä kirjassa. Pamela mainitsee aktivisminsa eläinten ja luonnon hyväksi, mutta ne jäävät tosiaan maininnan tasolle. Harmi minun kannaltani.

Pamela Anderson syntyi 1. heinäkuuta 1967 Ladysmithissä, Kanadassa. Hän kuvaa kauniisti vanhempiaan (vaikka säröjä heidän suhteessaan oli) ja muuta perhettään. Vaikeuksista huolimatta Andersonin vanhemmat lopulta pysyivät ja ovat edelleen yhdessä.

Teos etenee perinteisen kronologisesti, mutta Anderson välttelee mainitsemasta ajankohtia eli vuosia saati tarkempia päivämääriä. Se on tietoinen valinta, jota Anderson taustoittaa kirjan alussa. Hänen aikakäsityksensä kietoutuu miehiin, jotka ovat hänen elämässään vaikuttaneet. Tätä ei pidä ymmärtää siten, että Anderson olisi ollut miesten armoilla. Ei ole, hän on hyvin itsenäinen nainen eivätkä rakkaussuhteet tai muutkaan suhteet latista naisen arvoa tai mitätöi tekstin mahdollista feminististä otetta.

Minulle syntyi vaikutelma, että Anderson rakastui herkästi ja siten miehiä siunaantui hänen elämäänsä myös rakkaussuhteiden muodossa. Silmänräpäyksessä leimahtanut liekki saattoi myös sammua hetkessä ja onko tuo nyt ihme, kun ei edes tunne toista ihmistä. Sitähän vain rakastuu mielikuvaan, jonka on luonut. Anderson mainitsee olevansa hyvin seksuaalinen henkilö ja se tuleekin esille hänen muistelmissaan. Mikään reppana tai uhri hän ei ole.

Kiinnostavaa luettavaa oli Andersonin päätyminen Playboyhin, jota voi pitää hänen uransa ponnahduslautana. Moni ehkä tietääkin, miten hän sinne päätyi, mutta minulle Pamela Anderson oli entuudestaan melko tyhjä paperi eli pääkohtia tiesin, mutten mitään syvempää.

Muistelmien lomaan Anderson on ripotellut runojaan. Teos itse asiassa alkaa useiden sivujen mittaisella runolla, jota voi pitää ikään kuin muistelmien esipuheena – pikakelauksena siihen, mitä on luvassa. Osa runoista on ihan ”kivoja”, osa mielestäni tekstiä, jossa sanat on sommiteltu eri riveille.

Kirjan alkupuoliskon (noin 80 sivua) koin kiinnostavana ja jopa tenhoavana. Anderson avaa ajatuksiaan ja keskittyy niihin muutenkin enemmän kuin varsinaisiin tapahtumiin. Ote lässähtää pian sen jälkeen, kun Anderson pääsee Los Angelesiin. Tyylistä tulee enemmän tekokeskeinen ja varsinaiset ajatukset jäävät taustalle. Tyyli muuttuu mielestäni myös suoraviivaisemmaksi ja tietynlainen alun ”kaunokirjallinen” ote haipuu.

Kokonaisuus on kuitenkin ihan kiinnostava ja Andersonista jää positiivinen mielikuva. Mitään kohupaljastuksia on turha odottaa, vaikka luonnollisesti "name droppingia" esiintyy: siltä ei kaiketi voi julkkiksen kirjoittamassa muistelossa välttyä.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla. PERUSTELUT: kyllähän muistelmateoksissa kirjoittaja on yleensä matkalla tai kuvaa matkaansa jos ei muualle niin itseensä/elämäänsä.

Minimiete: The Silence

Ostin Susan Allottin romaanin The Silence (The Borough Press 2020, s. 371) jokunen aika sitten matkakirjaksi (olen tulossa Suomeen), mutta kävi niin että luin sen ”vahingossa” jo nyt. Tämä olisi kyllä sopinut erinomaisesti matkakirjaksi eli sinänsä harmi. Pitää hommata uusi matkakirja.

Alkuperäiskansoja on aina ja joka paikassa syrjitty milloin milläkin verukkeella. Australiaan sijoittuva (fiktiivinen) romaani The Silence sivuaa pinnallisesti aboriginaalien sortoa liittyen lasten mielivaltaiseen huostaanottoon vanhemmiltaan 1960-luvun lopulla.

Sydney 1967

Greenien naapuri Mandy katoaa jälkiä jättämättä. Mandy oli erityisen läheinen tuolloin pienelle Islalle, joka viihtyi Mandyn seurassa jopa paremmin kuin oman äitinsä.

Lontoo 1997

Isla Green saa puhelun Sydneyssä asuvalta isältään Joelta keskellä yötä. Joe kertoo, että poliisi on saanut uusia tietoja liittyen naapurin Mandyn katoamiseen. Keissi on avattu uudelleen ja Joeta epäillään Mandyn murhasta.

Isla on ollut läheinen isänsä kanssa, mutta suhde ei ole mutkaton mikä käy hyvin ilmi tarinan edetessä.

Isla matkustaa Sydneyhin isänsä tueksi ja saa huomata, ettei hänen isänsä ole ihan sellainen kuin hän on kuvitellut. Tunteeko hän oikeastaan edes isäänsä? 

Kerronta tapahtuu kahdessa aikatasossa ja tarina avautuu maltillisesti tamppaamatta kuitenkaan paikallaan. Jotakin on alati vireillä, vaikkei näennäisesti juuri mitään tapahtuisi. Koin rakenteen hyvin koukuttavana ja otteessaan pitävänä. Pieniä vihjeitä ja tiedonmurusia putoilee polulle tuon tuosta ja niistä on parempi olla tietämättä etukäteen, sillä kirjan jännite syntyy paljolti niistä.

Ihmisten väliset suhteet, muistikuvat ja muistot ovat merkittäviä tässä romaanissa.

Kirjan kannessa mainostetaan ”For fans of Celeste Ng and Jane Harper”. Kerrankin on osunut suositus oikeaan, sillä Jane Harperinsa lukenut voisi tosiaan innostua tästäkin. Celeste Ng’ltä olen lukenut vain yhden romaanin enkä oikein osaa sanoa osuuko suositus siltä osin maaliin.

Viihdyttävä romaani, johon palasi aina mielellään. 

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt. Olen käynyt Australiassa ja myös Sydneyssä useammankin kerran.

Äitejä ja tyttäriä

Äitien ja (aikuisten) lasten – etenkin tytärten – suhteet kiinnostavat. En ole ainoa, sillä niitä löytyy kirjallisuudesta melko lailla. Minua aihe kiinnostaa nimenomaan fiktiossa: en usein ole kiinnostunut jonkun yksittäisen (julkisuuden) henkilön navankaivelusta liittyen omaan äitisuhteeseensa. Niitä välttelen, koska en jaksa sellaista että koko elämää tarkastellaan jonkin yhden asian (esim. juuri se äitiuhde) kautta. En tosin jaksa sellaista fiktiossakaan - esseet ja tutkimukset toki ovat eri asia, jos aihe kiinnostaa. Silloin hyvin rajattu näkökulma on perusteltu.

 

Avni Doshin (fiktiivinen) romaani Burnt Sugar (Penguin 2020, s. 230) käsittelee Tara-äidin ja Antara-tyttären välistä suhdetta ja sitä, miten tuo suhde on vaikuttanut ja yhä edelleen vaikuttaa erityisesti Antaraan. Romaanissa on yksi näkökulma, Antaran.

Tapahtumat sijoittuvat Puneen, Intiaan.

Välihuomautus: kirjailija on syntynyt ja varttunut Yhdysvalloissa ja asuu nyt Dubaissa.

Romaani alkaa mehevästi:

I would be lying if I said my mother’s misery has never given me pleasure.
I suffered at her hands as a child, and any pain she subsequently endured appeared to me to be a kind of redemption – a rebalancing of the universe, where the rational order of cause and effect aligned.
But now, I can’t even the tally between us.
The reason is simple: my mother is forgetting, and there is nothing I can do about it.

Oh, yes there is tekee mieli huomauttaa ja huomautankin. En tosin avaa tätä tokaisuani enempää, koska se on liian merkittävä tarinankulun kannalta.

Tara on alkanut unohdella asioita ja lääkäri epäilee hänellä olevan dementia. Antaran on pakko huolehtia äidistään, koska onhan hän sentään äiti. Selvää on, ettei suhde ole aivan mutkaton.

Tarina avautuu maltillisesti ja alkaahan niitä syitä löytyä. Syitä, miksi Antara halveksii ja vihaakin äitiään ja samalla on hämmentynyt omista rajuista tunteistaan. Oman äidin vihaaminen ei ole helppoa, vaikka äiti olisi tehnyt – tai ollut tekemättä – mitä tahansa.

Tara ei ole koskaan ollut erityisen äidillinen eikä järin kiinnostunut tyttärestään. Antaralle läheisimmäksi on muodostunut äidin ystävä Kali Mata isän loistaessa poissaolollaan.

Mehuisan alun jälkeen tapahtuu lässähdys. Tarina polkee paikallaan eivätkä monet epäoleellisuudet ole kiinnostavia oikein miltään kannalta katsottuna.

Romaanissa on kaksi aikatasoa: mennyt, joka luonnollisesti valottaa Antaran ja Taran menneisyyttä ja suhdetta, mutta vain Antaran näkökulmasta.

Nykyisyydessä Antaraa vaivaa äitinsä mahdollinen dementia ja sitä myötä äidin oikut ja tempaukset. Antara ei itsekään tiedä mitä haluaa ja suhde aviomieheen Dilipiin joutuu koetukselle. 

Loppua kohden tarina saa kauhumaisia vivahteita. Olemme ihmissuhteittemme orjia eikä niitä pääse pakoon, joten pakko leikkiä mukana. En pitänyt Antarasta, mutta vielä vähemmän pidin hänen äidistään. Taralle kyse lienee vallasta ja ylivoimasta suhteessa tyttäreensä. Tytär ei ole tytär, vaan hänen kilpailijansa.

Jonkin verran löydän sympatiaa Taraa kohtaan, mutta kirjan loppu romuttaa sen pienenkin säälirippeen, jota ehkä voisin häntä kohtaan tuntea.

Kuulostaa näin tekstinä kiinnostavalta, eikö vain, mutta valitettavasti romaanin keskiosuus on suurimmaksi osaksi joutavaa tyhjäkäyntiä ja kohoaa uudelleen nousuun vasta ihan lopussa. Puuduttavaa luettavaa pääosin ja kirja tuntui huomattavasti runsaammalta (nyt ei niin imartelevassa mielessä) kuin sen 230 sivua.

Harkitsin kirjan jättämistä kesken noin 80 sivun paikkeilla ja muutaman kerran myöhemminkin, mutta ajattelin että sinnittelen loppuun, kun ei ole kyseessä paksu kirja. Ehkä se loppu nyt sitten palkitsi. Ehkä. En oikein itsekään tiedä pidinkö tästä kirjasta. Paljon kiintoisaa ja hyvää on, mutta suurimmaksi osaksi sitten kuitenkaan ei.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Dystooppiset pano-orgiat

Kuvittelin.

The Heart Goes Last -nimestä tulee mieleeni elinkauppa. Maailma ja ihmiset siellä ovat niin toivottomassa tilassa, että kauppaavat vaikka ”turhia” elimiään säilyäkseen hengissä. Absurdia, kyllä. Mutta kaipa ainakin toisen munuaisen voisi hätätilassa myydä. Toisaalta kirjamaailmassa mielikuvitusta käyttämällä myös maksan myyminen tai pernan vuokraaminen voi tulla kyseeseen. Sydämestä luovuttaisiin viimeisenä, koska kukapa haluaisi olla sydämetön.

En tiedä, mistä nämä kuvitelmat revin. Varmaan näin unia ja unohdin, mitä kirjan takakannessa lukee. Tai sitten en muistanut edes lukea sitä – luulin vain lukeneeni.

Oikeasti.

Margaret Atwoodin romaani The Heart Goes Last on dystopia. Eletään levottomia aikoja eikä ole mitenkään tavatonta menettää kotiaan. Näin on käynyt muun muassa Charmainelle ja Stanille, jotka asuvat autossa. Autossakaan ei ole turvallista, koska pitää olla valmis ajamaan pakoon, jos tilanne sitä vaatii.

Kun Charmaine näkee mainoksen ns. Positron-projektista, hän näkee siinä ulospääsyn autosta ja uuden alun. Puoliso Stan ei ole yhtä vakuuttunut, mutta taipuu Charmainen tahtoon osallistua opastetulle tutustumismatkalle Consiliencen kaupunkiin, jossa projektia toteutetaan.

Ehdot ovat selkeät, mutta epämääräiset. Kuukausi elämää Consiliencessä, kuukausi Positronin vankilassa.

On alternating months, residents of Consilience must leave their homes and function as inmates in the Positron prison system. Once their month of service in the prison is completed, they can return to their "civilian" homes.

Turvallisuus ja toimeentulo on taattua koko ajan, joten ei kai tuo nyt niin kamalaa olisi nykytilanteeseen verrattuna.

Kirjan asetelma ja alku ovat kiinnostavia, mutta tarinan edetessä tyyli muuttuu hiljalleen absurdimmaksi ja lopulta ihan pelleilyksi.

Minulla ei ole mitään absurdiutta ja pelleilyä vastaan, mutta kirjallisuudessa huumorin suhteen olen hard to please.

Menemättä yksityiskohtiin totean vain, että olisin halunnut kirjani jollain älykkäämmällä twistillä kuin omituisilla pakkomiellepanetuksilla ja lähes kaiken liittymisellä seksiin muodossa tai toisessa (se on jo niin väsynyttä). Onkin ihan tavanomaista, että tuntemattoman miehen kävellessä huoneeseen nainen on kuumaa muovailuvahaa ja heti valmis seuraamaan miestä panolle ties minne murjuun. Tällaisen on tapahduttava tai juoni ei toimi. Niin helppoa ja laiskaa. Miksei jotain muuta, mietin.

Syvempiä ajatusvirtoja ja teemoja voi romaanissa nähdä, mutta itse en jaksanut niistä innostua. Käsittelytapa överiksi vetämisineen ei toimi minulle tässä kirjassa ja harvemmin muutenkaan joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta.

Jäi hieman hämmentävä olo. Ei kaduta, että kirjan luin koska kyseessä on aika erilainen kirja suhteessa siihen, mitä yleensä luen. Siinä mielessä virkistävää ja kirja varmasti jää mieleen pitkäksi aikaa. Kokonaisuutena kuitenkin aika köykäinen kokemus.

Margaret Atwood: The Heart Goes Last (suom. Viimeisenä pettää sydän)
Bloomsbury, 2015
s. 306

Helmet-lukuhaaste: 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa.

 

*

Voisin kuvitella lukevani lisää Atwoodia. Olen aiemmin lukenut Alias Gracen, The Handmaid’s Talen olen katsonut sarjana (joten sitä ei kiinnosta ainakaan toistaiseksi lukea). Oletko lukenut Atwoodilta jonkin muun teoksen, joka mielestäsi kannattaisi lukea? Nyt saa mieluusti vinkkailla!

Edit. 12.7. klo. 7:30

Lisätty kirjan tietoihin maininta suomennoksesta (unohtui postausta kirjoittaessani)

Kuolemaa odotellessa

Ihme on tapahtunut ja olen saanut luettua kokonaisen kirjan. Remontti on toistaiseksi tauolla ennen kuin saadaan viimeinen silaus tehtyä. En ole täysin tyytyväinen, mutta en aio täällä kirjataivaassa asiasta vinkua tämän enempää.

Nyt on kuitenkin hieman enemmän aikaa ja jaksamista lukea.

 

Danya Kukafkan romaani Notes on an Execution (Phoenix Books 2022, s. 306) kertoo Ansel Packerista, joka lusii viimeisiä hetkiään vankilassa ennen kuolemantuomion täyttöönpanoa.

Tai oikeastaan kirja ei kerro Anselista, vaan uhreille läheisistä ihmisistä, jotka jäivät suremaan murhattuja rakkaitaan. Anselin ääntä emme kuule lainkaan, sillä tarina suodattuu kauttaaltaan kolmen muun henkilön näkökulmista, joista yksi on Anselin äiti, Lavender.

Lavenderin rooli Anselin elämässä ei ole järin pitkä, mutta Anselille se on merkittävä. Olisi helppo etsiä syitä Anselin teoille nimenomaan osoittamalla sormella Lavenderia, mutta se olisi laiskaa ja kliseistä (ja jälleen kerran äitiä syyllistävää: ikään kuin toisella vanhemmalla ei olisi mitään merkitystä mihinkään). Sitä paitsi jos Lavender ei olisi hylännyt lapsiaan, olisi lopputulos mahdollisesti ollut vielä karseampi eikä vain Anselia ajatellen.

Nämä kolme henkilöä, joiden kautta tarina avautuu, ovat kaikki naisia. He kaikki kierivät syyllisyydessä ja pohtivat mahdollista omaa osuuttaan murhiin. Jos sitä ja jos tätä jos jos jos.

Myös Ansel jossittelee: hän pohtii rinnakkaistodellisuuksia, joissa kaikki olisi käynyt toisin. Hän kirjoittaa manifestia aiheesta ja manipuloi erästä vanginvartijaa auttamaan sen julkaisussa ja vähän muussakin. Sillä Ansel ei varsinaisesti kadu – hän haluaa tulla ymmärretyksi.

Anselin osuudet on jaoteltu tunteihin: kuinka paljon aikaa on jäljellä ennen ns. viimeistä piikkiä. Tunnit alkavat kahdestatoista. Nämä luvut on kirjoitettu yksikön toisessa persoonassa, kuin joku ulkopuolinen kävisi läpi Anselin viimeisiä hetkiä ja (oletettuja) ajatuksia. Mielenkiintoinen ratkaisu.

Notes on an Execution on kiinnostava, mutta samalla se käy hermoilleni. Ansel Packer on murhaaja – ihan sama, vaikka hän itse mitä muuta kuvittelisi ja kokisi että vaihtoehtotodellisuudessa kaikki olisi toisin. No, niin varmaan olisi. Mutta me elämme tämän yhden elämän niine valintoine, joita teemme. Kuolleet eivät tässä elämässä nouse haudoistaan.

Jokainen murha on Anselin valinta ja täysin hänen vastuullaan. Piste.

Erään seikan kirjailija tuo hyvin esille: meidän on vaikea täysin tuomita ja tyrmätä ihmistä, josta tiedämme vain hyvän. Joka on ollut meille aina hyvä ja avulias. Miten vaikea tuota kuvaa on murtaa edes sitten, kun koko totuus paljastuu. Tätä jäin oikein pohtimaan ja sekin alkoi ärsyttää (henkilökohtaisista syistä, joihin en tässä mene).

Tai menen sittenkin. Siis niihin henkilökohtaisiin syihin ihan pienen epämääräisen esimerkin verran.

Joku on kohdellut sinua todella huonosti ja lopulta puukottanut selkään ja pettänyt luottamuksesi. Kukaan muu lähipiiristäsi ei kuitenkaan ole tästä henkilöstä tätä puolta nähnyt ja sinä joudut elämään ristiriidassa, jossa moni pitää tätä henkilöä suunnilleen pyhänä mutta itse tiedät muuta.

Erittäin repivää.

O minuuttia.

Goodbye, Ansel. Ei tuu ikävä.

(Ps. en kannata kuolemantuomiota, vaikka voisi kai ajatella niinkin – en ajattele – että ihminen tietoisesti toisen tappaessaan luopuu samalla omasta oikeudesta elämäänsä/oikeudestaan elää...)

Brutaalisuusmittari: 0/3. Painopiste on tuntemuksissa ja tunteissa, kokemuksissa. Ei niinkään väkivallan kuvailussa, jota on vain nimeksi.



Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla.

Juuriltaan revityt

Tuli vahinkotauko, koska en ole joutanut lueksia. On kyllä kova ikävä lukemista, mutta olen iltaisin niin väsynyt etten ehdi usein montakaan sivua lukea, kun kuolema (eli uni) korjaa.

Jonkin verran olen lukenut päivällä patikoiden lomassa (olen päivät remonttievakossa vuorilla), mutta aika vähäistä on sekin ollut: tulee liikkumisesta niin massiiviset adrenaliinivyöryt, etten saa itseäni pysymään paikallaan, vaikka olisin kuinka raato jo.

Mutta luettuun kirjaan, joka on

 

Lola Jaye: The Attic Child
Macmillan, 2022
s. 480


1900-luvun alussa mahdollisesti silloisen Kongon (nyk. Zaire) alueella varttuu pieni Dikembe. Isä ja veljet käyvät töissä, mutta Dikemben katsotaan olevan vielä liian nuori, joten hän viettää päivät äitinsä kanssa. Elämä tuntuu olevan hyvä.

Ympärillä kuitenkin leijuu sekasorron ja muunkin sorron uhka ja todellisuus. Dikemben ollessa 11-vuotias hänet lähetetään englantilaisen tutkimusmatkailijan Sir Richard Babbingtonin matkaan. Perheensä ja kotinsa menettävä Dikembe menettää myös nimensä: hänestä tulee Celestine. Ja Sir Babbingtonin omaisuutta.

Dikemben tarina on sydäntäraastava ja nuoren pojan hämmennys ja epätietoisuus omasta tilanteestaan tulee iholle asti. Koti-ikävä kalvaa, mutta vuosien kuluessa hiipuu toivo kotiinpaluusta.

Käänteet eivät elämästä lopu ja valitettavasti Dikemben elämässä tapahtuva käänne ei ole parempaan. Yhtäkkiä Dikemben maailma kutistuu ullakolle, josta ei ole asiaa ulos paitsi kodin askareita käskettäessä hoitamaan.

Vuosikymmeniä myöhemmin samaisessa ullakkohuoneessa eristyksestä kärsii orvoksi jäänyt Lowra. 

Sivuliepeestä:

1974: Lowra, a young orphan girl born into wealth and privilege whose fortunes have now changed, finds herself trapped in the same attic. Searching for a ray of light in the darkness of the attic, Lowra finds under the floorboards an old-fashioned pen, a porcelain doll, a beaded necklace, and a message carved on the wall, written in an unidentifiable language. Providing comfort for her when all hope is lost, these clues will lead her to uncover the secrets of the attic.


Kuten arvata saattaa Dikemben ja Lowran tarinat kietoutuvat mutkien kautta toisiinsa. En halua kertoa juonesta enempää, koska… hmm, lukekaa itse kirjanne. Tämä ei ole spoileriblogi.

Lola Jaye kirjoittaa kauniisti ja koskettavasti olematta imelä. Hän tuo esille rasismin eri piirteitä aina kolonialismin ajoilta kirjan nykyaikaan. Muita teemoja ovat muun muassa identiteetin rakentuminen ja oman paikan löytäminen maailmassa.

Pidin todella paljon tästä kirjasta ja oikein itkukin tirahti kirjan loppupuolella. Kiehtova historiallinen romaani painavista aiheista! The Attic Chid pääsee suosikki-kategoriaani.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 29. Kirjassa on minä-kertoja.

Salainen lukukeitaani.

Joka suuntaan leviävä Saha

Luin pari vuotta sitten Cho Nam-joon romaanin Kim Jiyoung, Born 1982 josta pidin kovasti. Jonkin verran oli siten odotuksia Chon uusimmaan enkkukäännöksen Sahan suhteen, jonka luin yhdessä Kirjaimia-blogin Lauran kanssa.

Saha on asuinalueen nimi Town-nimisen minivaltion laitamalla. Sahassa asuvat ihmiset ovat yhteiskunnan pohjasakkaa, joista suurimalla osalla ei ole edes Townin kansalaisuutta.

Sahalaiset tekevät huonosti palkattuja ja yleensä likaisia töitä, joita muut eivät halua tehdä. Vaikka Sahalla on huono maine, tarkempi kurkistus osoittaa siellä vallitsevien käytöntöjen olevan huomattavasti inhimillisempiä kuin ankarassa Townissa. Sahassa yhteisön jäsenistä pidetään huolta kun taas Townissa asuva voi menettää kansalaisuutensa (tai olla saamatta sitä) lähes millä verukkeella tahansa.

Cho kuvailee varsin tarkasti minivaltion käytäntöjä ja ne valottuvat myös (lähinnä Sahaan päätyvien) henkilöiden elämäntarinoiden ja taustojen myötä. Henkilöitä kirjassa piisaakin ihan ähkyksi asti.

Yksittäiset kohtalot ovat kiinnostavia, mutta jäävät valitettavasti melko irrallisiksi itse tarinasta: niiden tehtävä lienee lähinnä kuvailla Townin hirviöhallintoa, mutta olisin suonut niille suuremman roolin kokonaisuudessa. Tai sitten vähemmän kohtaloita ja keskittymistä niihin keskushenkiöihin, jotka nyt hukkuvat kaiken jalkoihin.

Koko juoni oikeastaan hukkuu lukuisiin sivupolkuihin, joista iso osa ei varsinaisesti johda minnekään.

Ja mikähän se juoni sitten on?

Kirjan sivuliepeessä kerrotaan:

In a country called ‘Town’, Su is found dead in an abandoned car. The suspected killer is presumed to come from the Saha Estates.
 
Town is a privatised country, controlled by a secretive organisation known as the Seven Premiers. It is a society clearly divided into the haves and have-nots and those who have the very least live on the Saha Estates. Among their number is Jin-Kyung, a young woman whose brother, Do-kyung, was in a relationship with Su and quickly becomes the police’s prime suspect. When Do-kyung disappears, Jin-kyung is determined to get to the bottom of things. On her quest to find the truth, though, she will uncover a reality far darker and crimes far greater than she could ever have imagined.

Koin, että Sun kuolema(kin) on lopulta lähinnä sivuraide kirjassa. Tietenkin se saa aikaan tapahtumien vyöryn, mutta ennen kuin mitään varsinaisesti tapahtuu, saa lukija tarpoa siellä sivupoluilla ihan näännyksiin asti ilman vettä. Ja kenkiä.

Ymmärrän, että kirjailija on halunnut tässä dystooppisessa romaanissaan esitellä – ja kritisoida – luomaansa maailmaa, jossa voi helposti nähdä yhtäläisyyksiä tähän meidänkin maailmaan ja aikaan (erityisesti mieleeni tuli Pohjois-Korea ja myös Kiina ja myös Etelä-Korea korruptioineen) ja siihen, miten se toimii.

Kärjistetysti: valta on harvalla ja se harva päättää mielivaltaisesti kaikesta. Kansalaisia pidetään herranpelossa ja pieninkin rike voi syöstä henkilön kohtuuttomiin vaikeuksiin.

Saha on ns. slummi, jonka ihmiset ovat niin ala-arvoisia yhteiskunnan silmissä, että kaikkien ongelmien katsotaan lähtevän sieltä. Koetaan, että Saha on rikollisten paheiden pesä (ja siksi se pitäisi hävittää) vaikka se lienee oikeasti koko kirjan inhimillisin paikka.

Sivumääräänsä nähden tämä kirja tuntui pitkältä ja kun loppupuolella alkoi havahtua siihen, että moni sivuraide ei johda minnekään, alkoi pettymys nousta pinnalle. Mielestäni tässä olisi ollut ainesta vaikka mihin, mutta valitettavasti kirjailija keskittyi irrallisiin yksityiskohtiin ja kokonaisuus jäi vajavaiseksi.
 

Loppu suorastaan räjäytti tajunnan – pettymyksestä.

Jos kuvailisin kirjaa metaforalla, tekisin sen näin:

Olet jännässä ravintolassa, jossa lautasellesi kootaan kaikenlaista kiinnostavaa, niin että alkaa kuola valua suupielestä. Juuri ennen kuin pääset käsiksi antimiin, lautasesi pöllitään ja heitetään seinään. Plöts. Sinne meni.

Cho Nam-joo: Saha
alkuper. Saha Mansion, 2019
Scribner, 2022
koreasta kääntänyt Jamie Chang
s. 228

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Sahan kohtaan 1. Kirjassa on kartta. Kirjan alussa on kartta Saha-asuinalueesta. Se saa luvan kelvata kartaksi.

Sana sanaa vastaan

Tiffany D. Jacksonin romaanista Grown tuli aika vahvat rkelly-vibat. Jackson mainitseekin romaanin lopussa (Author’s note -osiossa) R. Kellyn, mutta painottaa ettei teos käsittele häntä (Kellyä) eikä edes varsinaisesti romaanissa esiintyvää Korey Fieldsiä, joka on suuren yleisön rakastama ja ihailema R&B-tähti.

Aivan kirjan alussa selviää, että musabisneksen valovoimainen artisti Korey Fields on kuollut. Se ei oikeastaan ole oleellista eikä edes se, miksi ja miten Korey kuolee. Oleellista on, mitä tekemistä 17-vuotiaalla Enchanted Jonesilla on lähes kolmekymppisen Koreyn kanssa.

Tai pikemminkin: mitä tekemistä Koreylla on nuoren Enchantedin kanssa.

No musiikki tietysti (ainakin kulissina): Enchantedilla on lumoava ääni. Kokeillessaan onneaan laulukilpailussa Enchanted törmää ensimmäistä kertaa ihailemaansa Korey Fieldsiin. Korey vaikuttuu Enchantedin esityksestä ja ilmoittaa halukkuutensa tukea tätä laulu-uran aloittamisessa.

Enchantedin vanhemmat ovat epäluuloisia, mutta tiukoin ehdoin sallivat tyttärensä ja Koreyn ”yhteistyön”. Jos on lukenut rkellynsä, voi aavistella mitä tuleman pitää.

Välihuomio: vaikka kirjan alussa on sisältövaroitus, ei kirjassa kuvailla mainittuja aiheita erityisen tarkasti. Toki jos on teemoille (maininnoille raiskauksesta, hyväksikäytöstä, opioidien väärinkäytöstä jne.) herkkä, kannattaa harkita onko kirja sopivaa luettavaa. Ainakin Briteissä kirja on suunnattu nuorille aikuisille, joten ehkä siksi on koettu aiheelliseksi ympätä teokseen sisältövaroitus.

Jackson kuvaa taiten nuoren Enchantedin vilpitöntä ihastumista ja lankeamista kuuluisan Koreyn pauloihin. Englannin kielessä tälle on termi: grooming.

Korey on taitava hurmaamaan myös Enchantedin vanhemmat, jotka tosin alkavat aika pian epäillä, ettei kaikki ole hyvin.

On eräittäin häiritsevää, ettei Koreyn tekemisiin puututa. Jopa viranomaistaho vähättelee asioita tai lakaisee ne kokonaan pois. Koreyta vastaan nostetut syytteet hyväksikäytöstä sovitellaan tai ne raukeavat tai niitä ei edes esitetä.

Koskapa... miten saada oikeutta, kun asetelma on tavistyttönen vs. julkkisstaraMIES? Tokihan miehen sana on uskottavampi ja hyväksikäytetyt tyttöset vain onnenonkijoita, jotka yrittävät hyötyä rikkaasta tähdestä. Plus jos satut vielä olemaan tummaihoinen tyttö/nainen, laskee uskottavuus pakkasen puolelle. Joten miksi edes vaivautua?

Grown on vetävä ja napakka lyhyine otsikoituine lukuineen ja avaa tärkeän aiheen tarinan muotoon.


Tiffany D. Jackson: Grown (suom. nimellä Rajaton)
Katherine Tegen Books, 2020
s. 371

 

Edit 23.5. klo. 17:16

Unohtui Helmet-lukuhaaste! Sijoitan kirjan kohtaan 22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon. Olen lukenut groomingista useita teoksia (esim. Girl A) sekä uutisia ja artikkeleita.

Kuolema Tokiossa

A Death in Tokyo on yhdestoista Keigo Higashinolta englanniksi käännetty romaani. Se on myös yhdestoista kirja, jonka olen Higashinolta lukenut, koska hän on kirjailija jonka kaikki kirjat automaattisesti pääsevät lukulistalleni ja vieläpä kiilaavat sen kärkeen.

On epätavanomaista, että tämä jo viime vuonna julkaistu teos päätyi vasta nyt luettavakseni. Mutta tästäpä saan aasinsillan Helmet-lukuhaasteeseen ja siellä kohtaan 4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna.

Sitten itse kirjaan.

 

Ollaan Tokiossa, kuten kirjan nimestä voi päätellä. Mies hoipertelee Nihonbashi-sillalle ja lyyhistyy sillalla olevan Kirinin* juurelle. Hoipertelun havaitsee järjestyspoliisi, joka aluksi luulee kyseessä olevan humalainen. Kun hoipertelija jää röhnöttämään kirinille, katsoo poliisi aiheelliseksi käydä katsomassa, mistä on kyse: selviää, että miestä on puukotettu ja hän on kuollut.

Apujoukot saapuvat paikalle ja lähistöltä löydetäänkin epäilty: mies joka ottaa hatkat, kun poliisi lähestyy häntä. Mies saadaan kiinni, mutta lähinnä siksi että hän karkaa autotielle ja jää auton töytäisemäksi. Miehen nimi on Yashima ja häneltä löydetään muun muassa murhatun miehen lompakko.

Case solved. Murha tapahtui ja murha selvisi.

Vai niinkö sittenkään? Näennäisen yksinkertainen keissi muuttuu monimutkaiseksi, kun sen taustoja aletaan lähemmin tarkastella. Tässä tietysti Kyoichiro Kaga (jolla ei ole huume- tai alkoholiongelmia) erityisesti kunnostautuu.

Higashino kirjoittaa tavallisista ihmisistä ja tekee sen taiten. Samalla hän osoittaa, ettei henkilöiden tarvitse olla traumakimppuja tai mielenterveysongelmaisia, narkkareita tai alkoholisteja ollakseen kiinnostavia.

Joo, irvailen nyt suoraan niille dekkareille joissa suunnilleen kaikki poliisia ja etsiviä myöten (liioittelen) ovat jollakin tavalla traumatisoituneita, alkoholisoituneita tai muuten vain sekopäitä ja silti hoitelevat hommansa mallikkaasti ja loistavat älyllään. Toki muutama tavis mahtuu näihin kirjoihin, mutta yleensä juuri he eivät loista älyllä.

Olen kyllästynyt tuohon kaavaan, joten siksi lakkasin lukemasta pohjoismaisia dekkareita ja itse asiassa lähes kaikkia hypetettyjä dekkareita. Niissä kun tällainen kaava tuntuu olevan vakio (etenkin ruotsalaisissa dekkareissa miinus Henning Mankell RIP ja toki on muitakin poikkeuksia).

Ja toki pidätän oikeuden vaikka heti ensi viikolla ottaa lukuun jonkin (mahdollisesti pohjoismaisen, krhm) dekkarin, jossa  voimakkaisiin kipulääkkeisiin koukkuun jäänyt terävä-älyinen alkoholisti-etsivä ratkaisee murhia (anteeksi). (Lisäys: on eri asia, jos esim. alkoholismista/mielenterveysongelmista kirjoitettaisiin jotenkin uskottavasti, mutta kun yleensä nekin nojautuvat kummallisiin kliseisiin, jotka ovat yhtä uskottavia kuin maapallo on litteä.)

Raakuus ei minua häiritse, mutta joissakin tapauksissa koen sen (raakuuden) mielikuvituksen köyhyydeksi: täytyy olla brutaali murha ja överit henkilöhahmot, että aihe voi kiinnostaa? No ei tarvitse. Sitä paitsi henkilöstä voi tehdä muullakin tavalla kiinnostavan (kuin tekemällä hänestä traagisen juopon tai ongelmakimpun: löysää ajattelua, jos ei muuta keksi).


Brutaalisuusmittari: 0/3. Sopii herkemmillekin.


Higashinon dekkarit ovat enemmän kuin dekkareita. Ne ovat myös tarinoita erilaisista ihmisistä ja heidän elämästään, siitä miten murha vaikuttaa heihin ja mahdollisesti lähiympäristöön. Tässäkin murha resonoi aina murhatun työpaikalle asti. En viitsi paljastaa enempää, koska en tietenkään halua spoilata mitään. Mutta melkoinen vyyhti on luvassa ja mielenkiintoisia kohtaloita.


*Kirin on patsas Nihonbashilla. Sekä sillalla että itse patsaalla on suuri merkitys kirjassa. Voit lukea sillan ja kirin-patsaiden taustoja tästä.

 

Keigo Higashino: A Death in Tokyo
alkuper. Kirin no Tsubasa, 2011
Abacus, 2022
s. 359
japanista englannintanut Giles Murray

Kyoichiro Kaga -sarja, voi lukea missä järjestyksessä tahansa

Malice
Newcomer
A Death in Tokyo (tässä postauksessa)
The Final Curtain (tulossa joulukuussa)

 

Jälkimiete:

Pohdin deleteoinko nuo parin kappaleen marmatukseni, mutta enpä taida. Ihan liikaa pohdin nykyään muutenkin, mitä viitsin edes sanoa/kirjoittaa ja sellainen on alkanut ahdistaa. Eivät nämä minun kirjamietteeni niin vakavia ole, että niitä pitäisi vielä sensuroimaan ryhtyä. Mein Gott.

Musiikilla tripille

Musiikilla on aina ollut tärkeä paikka elämässäni. En vain kuuntele vaan käytän musiikkia myös mielialojen säätelyyn ja tietynlaisten mielentilojen saavuttamiseen. Hakemani mielentilat eivät suinkaan aina – jos koskaan – ole mitään iloisia, vaan kaivan musiikin avulla itsestäni ulos yleensä nimenomaan melankoliaan liittyviä tunteita.

Toki kuuntelen musiikkia myös ihan silkasta ilosta ilman sen kummempia taka-ajatuksia ja fiilistellen. Musiikkimakuni on erittäin laaja: lähes kaikista genreistä löytyy ainakin yksi bändi, josta pidän.

Se alustuksesta ja aiheeseen: pöllin Kirjaimia-blogista tämän musiikkihaasteen.

Ensi alkuun sanon, että meni niin vaikeaksi biisien ja bändien valinta, että lätkin tämän hetken fiilisten mukaan vastaukset. Jos jään liian pitkäksi aikaa miettimään, en saa tätä ikinä tehtyä ja tekee mieli tunkea jokaiseen kohtaan noin 73 biisiä.

1. Nimeä biisi, joka tekee sinut aina onnelliseksi

Kanon Wakeshiman Kajitsu no Keikoku on mukavan vetävä.

 

 

2. Nimeä biisi, joka sopii hyvin, kun mielialasi on alakuloinen

Uaralin Depression on ihanaa melodista örinää ja itse asiassa melkein kaikki muutkin Uaralin biisit.

 

 

3. Nimeä biisi, joka muutti musiikkimakuasi 

Human Targetin Rausch johdatti minut muinoin trance-teknon pariin.

 

  

 

4. Nimeä viimeisin biisi, jonka olet löytänyt ja jota rakastat

Tuorein löydös taitaa olla Reman ja Selena Gomezin Calm Down.

 

 

 

5. Nimeä 3 bändiä tai artistia, joita rakastat

Tiamat, Rammstein ja Enigma (ja Pink Floyd, Faith No More, Meiko Kaji, Saturnus, Inner Circle jne.).

 

6. Mitä instrumenttia haluaisit osata soittaa?

Viulua.

 

7. Nimeä fiktiivinen kirja, jossa musiikilla on keskeinen rooli

Natsu Miyashitan The Forest of Wool and Steel, josta olen blogannut - kas tässä linkki postaukseen.

Operaatio Ave Maria

Katsoin joskus vuosia sitten Andy Weirin scifi-romaanin The Martian (suom. Yksin Marsissa) pohjalta tehdyn samannimisen elokuvan (kirjaa en ole lukenut). The Martian kertoo Mark Watney -nimisestä astronautista, joka jää jumiin Marsiin muun miehistön luullessa hänen kuolleen. Elokuvassa seurataan Watneyn selviytymistä.

Joitakin samoja piirteitä on Weirin romaanissa Project Hail Mary (suom. Operaatio Ave Maria), jossa niinikään ollaan yksin avaruudessa. Tällä kertaa ei tosin millään planeetalla, vaan lähinnä avaruusaluksessa.

Maapallolla on ongelma: aurinko on alkanut sammua, mikä vaikuttaa luonnollisesti ilmastoon. Syyt auringon hiipumiseen pitäisi selvittää pikimmiten tai maapallo muuttuu elinkelvottomaksi.

Ryland Grace herää Hail Mary -nimisestä avaruusaluksesta sekavassa mieletilassa ja muistinsa menettäneenä. Edes oma nimi ei muistu mieleen. Tilanteen karmeuden kruunaa se, että aluksen kaksi muuta miehistön jäsentöä on kuollut. Grace on yksin eikä hänellä ole hajuakaan, miksi hän on  aluksessa ja mitä hänen pitäisi siellä tehdä.

Project Hail Mary koukuttaa mukaansa heti alkusivuilta. Asetelma on todella herkullinen ja vaikka minua usein tympäisee nämä mahtipontisent pelastetaan koko maailma -asetelmat, niin Project Hail Maryn kohdalla annan sen anteeksi, koska kirja nyt vaan on niin kiinnostava ja kahden aikatason kerronta toimii hyvin.

Niin sanottua scifijargonia on aika paljon, mutta ei minun sietorajaani ylittävää määrää toisin kuin vaikkapa Cixin Liun Ball Lightningissa, jota lukiessani olin tympiintyä kuoliaaksi.

Weirin teos on omituisella tavalla hidas, mutta silti varsin etenevä. Siinä esiintyy myös joitakin yksittäisiä havaintoja ja ajatuksia, joita jäin pyörittelemään mieleeni. En viitsi niitä tähän kirjoittaa, koska ne spoilaisivat juonta. Tässä kirjassa on yllättäviä käänteitä ja niistä on paras olla tietämättä mitään etukäteen.

Mainio ja viihdyttävä teos, mutta minun scifikiintiöni on nyt toistaiseksi täynnä. Samoin alkaa dekkarit tulla ulos korvista, kun jostain syystä niitäkin on nyt päätynyt jatkuvasti lukuun.

Tälläkin hetkellä luen muun muassa Keigo Higashinon tuoreinta enkkukäännöstä Death in Tokio. Yleensä luen Higashinon kirjat tuoreeltaan, mutta tämän sain vasta nyt käsiini. Mutta hyvää kannattaa odottaa, kuten sanonta kuuluu.


Andy Weir: Project Hail Mary
Del Rey, 2021
s. 476

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 27. Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin.

Kulttuurivallankumous kummittelee

 

Qiu Xiaolongin dekkari Red Mandarin Dress (suom. punapukuiset naiset) on viides kirja ns. Inspector Chen Cao -sarjassa. Pidän tästä sarjasta, jonka koen syvenevän mitä enemmän sitä lukee. Erityisesti henkilöhahmot tulevat liki, samoin heidän elämäntilanteensa.

Red Mandarin Dressin tapahtumat sijoittuvat 90-luvun Shanghaihin. Vaikka Maon kulttuurivallankumouksesta on aikaa, sen vaikutukset sukupolviin ja yksittäisiin ihmisiin eivät ole ohi.

Kun lenkkeilijä löytää naisen ruumiin puettuna revenneeseen Cheongsamiin, hälytetään Chen tutkimaan tapausta. Hermoromahduksen partaalla kärvistelevällä Chenillä olisi muutakin puuhaa muun muassa kirjallisuusopintojensa parissa, mutta kun löytyy toinenkin ruumis, Ei Chen voi täysin sivuuttaa keissiä, vaikka onkin periaatteessa lomalla.

Murhat ovat niin samankaltaisia, että kyseessä on pakko olla sarjamurhaaja. Ja sitten löytyy kolmas ruumis.

Pidän Xiaolongin dekkareista, koska tiedän jo etukäteen saavani lukea tarinan, jossa on rikas kulttuurinen vire. Kommunistisessa Kiinassa yksilönvapaus on melko olematon käsite kun jopa ura määrätään korkeammalta taholta. Omiin asioihin (asumisesta lähtien) vaikuttaminen vaatii suhteita ja yleensä myös rahaa.

Vaikka kirjan tarina tietenkin on fiktiota, ovat miljöö ja muut puitteet varsin aidonoloisia. Otaksun, että Xiaolong nimenomaan haluaa dekkareissaan käsitellä erinäisiä Kiinan kulttuurisia ja poliittisia ilmiöitä, jotka ovat mahdollisesti häneenkin vaikuttaneet tavalla tai toisella.

Vaikka jotkin Chenin kirjalliset tutkimukset ja siteeraukset tuntuvat ajoittain päälleliimatuilta (ts. tuli tunne, että kirjailija on halunnut ne väkisin sinne), ei sekään minua haittaa. Minusta niitäkin on mielenkiintoista lukea.

Myös perspektiivit ovat mielenkiintoisia – niin tässä romaanissa kuin yleisesti.

”Someone, who happens to be sitting in the courtroom, has told me that this is an age of perspectives. Things depend of the perspective, but he forgot to add that whoever is in power gains control of the perspective.” 

 

Brutaalisuusmittari: 1/3. Väkivaltaa on vain nimeksi, lähinnä liittyen ruumiiden löytymisiin. Brutaalisuusmittari voisi olla pyöreä nollakin.


Qiu Xiaolong: Red Mandarin Dress
Sceptre, 2008 (Yhdysvalloissa julkaistu 2007)
s. 310

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate

Kaikki sarjan kirjat (suluissa suomennosnimi, jos kirjasta on suomennos):

1. Death of a Red Heroine (Punaisen sankarittaren kuolema)
2. A Loyal Character Dancer (Punaisen merkin tanssija)
3. When Red Is Black (Musta sydän)
4. A Case of Two Cities (Kahden kaupungin tarina)
5. Red Mandarin Dress (Punapukuiset naiset)
6. The Mao Case (Tapaus Mao)
7. Don’t Cry, Tai Lake (Kuolemanjärvi)
8. Enigma of China
9. Shanghai Redemption
10. Becoming Inspector Chen
11. Hold Your Breath, China
12. Inspector Chen and the Private Kitchen Murder
13. Love and Murder in the Time of Covid (Julkaistaan ilmeisesti heinäkuussa 2023)

Aneemiset lukukuulumiset plus kirjapornoa Carlislesta

Mitä on luettu viime aikoina? Ei juuri mitään edelleenkään.

Julkisesti minulla on kesken edelleen kolme kirjaa:

Andy Weir: Project Hail Mary
Martin Wainwright: The Man Who Loved the Lakes
Lukupiirikirjana Qiu Xiaolongin Red Mandarin Dress

Lukuhaaveissa on muun muassa päästä vihdoin aloittamaan Keigo Higashinon tuorein enkkukäännös A Death in Tokyo, joka julkaistiin jo viime vuonna. Yleensä luen Higashinon kirjat tuoreeltaan, mutta tätä odottelin kirjastoon. Nyt olen sitä hillonnut himassa jo jokusen aikaa - toivottavasti kukaan ei tee varausta.

Muutakin houkuttelevaa on listalla, mutta ei niistä enempiä.

Siirrytään Carlisleen, jonne toteutin haaveilemani kirjakulttuurimatkan eilen, ja koska eräs tietty kirjakauppa teki minuun niin suuren vaikutuksen, haluan jakaa sen täällä blogissanikin.

Kyseessä on ns. yhdistelmäkirjakauppa, jossa on tarjolla sekä uusia että käytettyjä kirjoja ja keräilyharvinaisuuksia jne. Bookcase on itsenäinen kirjakauppa ja samoissa tiloissa toimii myös Bookends (niinikään itsenäinen kirjakauppa) jolla on toinen liike Keswickissä.

 Bookcase sijaitsee georgiaanisessa talossa, joka itsessään on sisältä nähtävyys.

 

 

Bookcasen sivulla sanotaan, että kirjoja on yli 30 huoneessa. En laskenut huoneita, mutta kyllähän niitä piisasi!

 

 

 

Kuvat eivät todellakaan tee oikeutta miljöölle ja tunnelmalle. Kirjojen lisäksi seinillä on maalauksia ja tauluja.

 

Ehdottomasti kirjafriikin taivas ja märkä uni!

Ihastuttava kirjakauppa ja muutama kirjaostos

Viime aikoina ostamiani kirjoja.

Lukeminen on pääasia, mutta sitä pääasiaa en ole viime aikoina harmikseni jaksanut paljon harjoittaa. Syynä hyperaktiivisuus eli toisin sanoen niin paljon liikkumista, että aivotoiminta katoaa ja iltaisin uni maistuu melko aikaisin.

Mutta ainahan ne on mielessä – nimittän lukeminen ja kirjat. Eilen käväisin Penrithissä, joka sijaitsee Lake Districtin laitamalla noin tunnin dösämatkan päässä Keswickistä itään.

Haluankin esitellä aivan ihastuttavan kirjakaupan nimeltä The Hedgehog Bookshop. Se on itsenäinen kirjakauppa eikä mikään ketju.

Liiketila on persoonallinen ja suloinen, mutta aika ahdas. Alakerrassa on yksi keskikokoinen tila plus kassa ja yläkerrassa kaksi huonetta.

Yläkerran huoneista toisessa voi istahtaa vaikka sohvalle lepuuttamaan jalkoja. En istahtanut, koska en tarvinnut lepuutusta ja olin liian tohkeissani malttaakseni lojua. On aina elämys vierailla itselle ennestään tuntemattomassa kirjakaupassa.

Yhden saalistuslistallani olevan kirjan sieltä löysinkin - sellaisen, jota ei saa kirjastostamme eikä myöskään lähikirjakaupastani paitsi tietty tilaamalla. Tykkään kuitenkin etsiskellä ja saalistella kirjoja, joten oli kiva ylläri kun se löytyi "Siilistä". Tykkään myös tukea kivijalkakauppoja, jos suinkin mahdollista.

Ja se kirja on ensimmäisen kuvan kirjapinossakin näkyvä Mieko Kawakamin All the Lovers in the Night. Muut pinon kirjat olen ostellut chariteista eri päivinä paitsi The Devil You Know tarttui eilen Oxfamista (Charity shop) mukaan.

Kirjakaupassa kirjat olivat aika väljästi esillä, joten niiden tutkailu oli helppoa. Toisaalta valikoima ei ollut järin kummoinen minun makuuni, mutta minun makuni ei edustakaan täkäläistä makua. Valikoima ei myöskään ollut uutuuksilla pilattu.

Tajusin muuten juuri, etten ole lukenut vielä yhtäkään tänä vuonna julkaistua kirjaa. Niitä on kyllä lukulistalla, mutta en saanut käsiini (koska en ole halunnut tilata niitä toistaiseksi mistään: tarkoitus olisi joku päivä tehdä kirjallinen kulttuurimatka Carlisleen).

 Toinen yläkerran huoneista: kotoisaa ja väljää.