Novellikimara

Vaihteeksi novelleja kokoelmasta, joka on ollut minulla kesken ennätykselliset puolitoista kuukautta. Tämä kielii osin siitä, miten korkea kynnys minulla edelleen on lukea novelleja.

Olen kuitenkin ottanut tavakseni lukea muutaman novellin romaanien välissä, ja sellainen tuntuu toimivan minulla. En jaksaisi kokonaista novellikokoelmaa vetästä putkeen: se olisi minulle liian hektistä alati vaihtuvine henkilöineen ja näyttämöineen.

Nyt on luettu loppuun Adam Johsonin Fortune Smiles. Kokoelmassa on kuusi novellia, joista ensimmäisestä olenkin jo blogannut. Tsekkaa kirjoitus täältä.

Adam Johnson: Fortune Smiles
Doubleday 2015
S. 304

Heti alkuun kerron, että voi mahtavuus mitä novelleja! Novellit ovat aiheiltaan hyvin erilaisia ja omaperäisiä. Kaikesta näkee, että Johnson on rakentanut ja kirjoittanut ne huolella ja taiten. Eivät ole mitään hutaisuja, vaan hallittuja kokonaisuuksia, jotka yllättävät lukijan.

On hyvin vaikea nimetä suosikkia, mutta jos on ihan pakko, rankkaisin lempparikseni George Orwell Was a Friend of Mine. Se kertoo miehestä, joka asuu Berliinissä vankilan - sittemmin museon - kupeessa, jossa taannoin työskenteli.

Ulkoiluttaessaan koiraansa hän päätyy juttusille vankilamuseoon vierailulle tulleen ryhmän kanssa. Asia johtaa toiseen ja kolmanteen. En voi paljastaa enempää, koska en halua pilata novellin yllätyksellisyyttä: on kihelmöivää lukea, kun ei ole mitään hajua, mihin suuntaan tarina lähtee viemään. Tämä novelli herättää ajatuksia syyllisyydestä ja uhriudesta (huom: ei nykyään niin trendikäästä uhriutumisesta - se on ihan eri asia).

Koskettavin novelli on Interesting Facts, josta en voi kertoa mitään. Paitsi että lopussa vähän itketti. Dark Meadow kertoo pedofiilista, joka kamppailee himojensa kourussa. Vaikuttava kuvaus, joka häiritsevästi jopa herätti sympatiaa - todella ristiriitainen lukukokemus!

Fortune Smiles kertoo kahdesta pohjoiskorealaisesta loikkarista, jotka yrittävät aloittaa uuttaa elämää Etelä-Koreassa. Kaikki on uutta ja outoa ja aivopesu jyllää edelleen ohjelmaansa heistä toisen mielessä. Yllättäen tämä oli ehkä humoristisin novelli näistä kaikista.

Hurricanes Anonymous kertoo Nonc-nimisestä UPS-kuljettajasta, jolle ex-tyttöystävä dumppaa lapsensa. Nonc on tyttöystävän mukaan lapsen isä, mutta varmuutta asiasta ei ole. Novellin miljöö on vaikuttava: se sijoittuu Louisianaan luonnonkatastrofin jälkeiseen aikaan. Katrinaan viitataan useasti.

Yhteistä näille kaikille novelleille on se, että ne ovat ihan järjettömän hyviä! Kaikissa on hyvin vahva miljöö, tunnelma ja tunnelataus - suorastaan käsinkosketeltava. Fortune Smilesin kaikkiaan kuusi novellia ovat sellaisia, ettei niistä yhtäkään hevin unohda. Tiesin kyllä odottaa jotain omaperäistä, sillä olen lukenut Johnsonilta aiemmin romaanin nimeltä The Orphan Master's Son, joka sekin oli melkoisen vaikuttava lukukokemus.

Fortune Smilesta on kirjoittanut myös Laura. Koska Laura piti kirjasta, voinen lisätä tämän Helmet-lukuhaasteen toiseen kohtaan eli 'kirjablogissa kehuttu kirja'.

Kirjalla sain kartutettua novellihaastetta viidellä novellilla.

14. Lätisen novellista

14. Kirja joka päättyi liian nopeasti (WTF? Tsekkaa tästä)


Lainasin kirjastosta Adam Johnsonin kirjan Fortune Smiles (Doubleday 2015, s. 304) yksinomaan siksi, että pidin Johnsonin The Orphan Master's Sonista. Oletin Fortune Smilesin olevan romaani, vaikka kannessa lukee kyllä melko isolla Stories.

Silmäni deletoi teksin vähän samaan tyyliin kuin kirjan nimen yllä olevan kehun. Ja nyt huomasin, että kannen alaosassakin lukee toisen kirjailijan kehu. Takakannessakin on vain kehuja. Nyt hukumme kehuihin, joita en jaksanut lukea.

Kurkkasin kirjastossa sivuliepeeseen ja sieltä luin hieman enkä nähtävästi ymmärtänyt mitään lukemastani, koska en vielä tuolloinkaan tajunnut, että kyseessä on novellikokoelma. Kauhea totuus avautui minulle vasta selatessani kirjaa enemmän kotona.

Ajattelin optimistisesti, ettei maailma kaadu, jos luen yhden novellin. Sillähän voisi sitten osallistua novellihaasteeseen. Otaksun, että ilman Ompun järkkäämää novellihaastetta en välttämättä olisi lukenut sitä yhtäkään novellia, jonka nimi on Nirvana. Se on Fortune Smilesin ensimmäinen novelli, sillä en sentään rohjennut valita luettavaa keskeltä kirjaa - sehän olisi ollut ihan järkyttävää hurjastelua.

Nirvanan kertoja on Charlotten aviomies. Charlotte on halvaantunut lähes täysin liikuntakyvyttömäksi. Hän voi puhua ja liikuttaa päätänsä, mutta eipä juuri muuta. Toivoa parantumisesta voi olla, vaan jaksaako sitä uskoa mihinkään, mitä enemmän aikaa kuluu.

En voi kertoa Nirvanasta (en edes sitä, mihin sillä viitataan) enempää, koska mielestäni eräs tämän novellin ehdoton ansio on nimenomaan yllätyksellisyys ja asioiden vaiheittainen paljastuminen lukijalle sitä mukaa kun tarina etenee.

En pysty sanomaan (tai muuten valehtelisin), että Fortune Smiles on kirja, joka päättyi liian nopeasti (koska en ole lukenut sitä kokonaan). Sen sijaan voin sanoa Nirvanan olleen tarina, joka päättyi liian nopeasti: olisin voinut lukea sitä pidempäänkin.

Novellin loppu oli kuitenkin mitä mainioin - tietyllä tapaa hirtehinen ja ironinen. Pidin kovasti ja aion lukea ne muutkin novellit. Onneksi en siis tajunnut vielä kirjastossa, että kyseessä on novellikokoelma!

Novellitilini karttuu yhdellä novellilla eli olen lukenut nyt kaiken kaikkiaan neljä novellia haasteeseen. Tästä pääset tsekkaamaan kirjanpitoni.

Pohjois-Koreaan sijoittuva trilleri

Kansi: Stephen Mulcahey/TW

Adam Johnson: The Orphan Master's Son
Black Swan 2013 (Usa 2012)
S. 575

Tässäpä vasta sellainen järkäle, jota ei ihan muutamaan sanaan saa mahtumaan. Tai varmasti saa, jos pystyttää vain raamit, mutta jättää kuvan maalaamatta.

Raamit:

Pohjois-Korea, orpokoti, kidnappailu, vakoilu, Dear Leader, propaganda, selviytyminen, työleirit, nälkä, kiduttaminen, säännöt, pimeys, absurdius, petollisuus, rakkaus, valehtelu, totuus (totuudet), "totuus".

Pak Jun Do on orpo, joka muistaa muistuttaa, ettei oikeastaan ole orpo, vaikka asuukin orpolassa. Orpokodin johtaja on hänen isänsä, joka rakastaa poikaansa nyrkillä enemmän kuin muita. 

Jun Do'sta kasvaa kidnappaaja ja vakoilija. Tai oikeastaan hänestä tehdään sellainen: eihän kukaan kasva ja kuki vapaasti Pohjois-Koreassa. Ensimmäiset parisataa sivua kuluukin Jun Do'n matkassa pääasiassa laivalla, satunnaisesti satamissa.

Sanonkin nyt ihan suoraan, että parisataa sivua saa lukea ennen kuin kirjan punainen lanka ja juoni alkavat hiljaksiin kirkastua. Johnson alustaa siis huolella runsaan ja rönsyilevän teoksensa. Tunnustan, että muutaman kerran teki mieli jättää tämä kirja kesken, mutta jatkoin sitkeästi lukemista ja pian taas imaistuin mukaan.

Mietin, mikä tässä kirjassa minua niin uuvutti. Johnsonin kieli on hyvin rikasta ja kuvailevaa - hän todella maalaa maisemat ja kohtaukset. Mutta ihmiset jäävät jotenkin kylmiksi. Johnson ei pahemmin selittele heidän ajatuksiaan: lukijan pitää itse ne tulkita jotenkin.

Annan esimerkin: henkilö A haluaa loikata ja hän pakeneekin seurueestaan. Henkilö B lähtee häntä etimään ja löytää hänet baarista, jossa he olivat juuri olleet. B ei A:n houkuttelusta huolimatta halua itse loikata, vaan pakottaa A:n mukaansa takaisin Pohjois-Koreaan.

Pakko tässä välissä mainita, että kohtaus oli minusta huvittava. Hihitin sille. En tiedä oliko sen tarkoituskin olla humoristinen vai olenko vain psykopaatti.

Anyway, miksi? Miksi A meni paikkaan, josta tiesi että hänet löydetään?! Ei hän vaikuttanut niin tyhmältä, että tekisi sellaisen kardinaalivirheen. Adam Johnsonkaan ei vaikuta niin simppeliltä, että laittaisi henkilönsä toimimaan noin typerästi siksi, että on tyhmä. Joten miksi? En usko, että A halusi oikeasti tulla löydetyksi. Rohkenen näin sanoa, koska kirjan myöhemmät tapahtumat tukevat olettamustani.

Tällaisia vastaavia selittämättömiä motiiveja ja "logiikkaa" löytyy kirjasta muutenkin. Ajoittain turhauduin niiden edessä, koska en tiennyt, miten niitä pitäisi tulkita. Ihmisten päiden sisään ei päästetty.

Oikeastaan kirjan keskeinen henkilö, Jun Do, jää myöskin etäiseksi ja pinnalliseksi. Mutta onko se ehkä tarkoituskin, kun kyseessä on maa, jota hallitaan diktatuurilla ja propagandalla. Kaikkea sanomisiaan saa pelätä, kun koskaan ei voi tietää, kuka on petturi. Siksi kaikki suhteet vaikuttavat tennäisiltä, ratkaisut ja päätökset kummallisilta.

Kirjan toinen osa on rakenteeltaan erilainen. Siinä kerrontanäkökulma vuorottelee useamman henkilön kesken. Se toimii hyvin ja luo jännitteitä. Ei tullut enää kertaakaan mieleeni jättää kirjaa kesken.

Vaikka kirja on perustunnelmaltaan synkkä, se sisältää humoristisia (satiirisia) kohtauksia. Tai en tietenkään voi tietää missä määrin kyseessä on satiiri, mutta repeilin ajoittain jopa ns. väkivaltaisille kohtauksille. Hämmentävää.

Pohjois-Korea piirtyy lukijan silmiin absurdina ja suorastaan sairaana valtiona, mikä kuvottaa koska se voisi periaatteessa olla totta (minulla on vielä tuoreessa muistissa jokunen aika sitten lukemani Escape from Camp 14). Osa varmaan onkin, mutta täytyy muistaa, että kirja on kuitenkin fiktiota ja sellaisena se kannattaa lukea.

Entä lähtisinkö tiivistämään kirjaa? Yleisesti ottaen en ole karsimisen kannalla, ellei kirjassa ole selkeästi toisteisuutta. Tässä kirjassa ei toistoa ole. Kaikki tapahtumat eivät kuitenkaan ole oleellisia kirjan kokonaisuuden kannalta ja periaatteessa lyhentäminen voisi toimia.

Mutta mutta... Monet juonen kannalta ei niin oleelliset kohtaukset olivat kuitenkin kiinnostavia. Miksi pitäisi kaapia läskit lihasta? Ajatelkaas, jos (sori, nyt tulee todella kliseinen esimerkki) Anna Kareninasta karsittaisiin kaikki pääjuonen kannalta epäoleellinen? Tulisi aika lyhyt romaani siitä.

Huomaan, etten ole kertonut kirjan juonesta juuri mitään. En aiokaan, koska mitä tahansa sanon, se voi spoilata. Kirjasta voi lukea enemmän vaikkapa Goodreadsista. Se kertoo kirjasta jotain, mutta ei oikeastaan silti mitään. Minua tässä kirjassa viehättikin lähes täydellinen ennalta-arvaamattomuus. Mitä tahansa voi tapahtua - ja tapahtuu.

Kirjaa ei pikaisten tutkimusteni perusteella ole suomennettu enkä tiedä suomennetaanko ikinä.