Hae tästä blogista

maanantai 30. joulukuuta 2024

Lukuvuosikatsaus 2024

On perinteeksi muodostuneen lukuvuosikatsauksen aika. Perinne alkoi 2014 (kymmenen vuotta sitten, kylläpäs aika rientää), viime vuoden katsauksessa linkit kaikkiin edellisiin vuosikatsauksiin.

Tällä kertaa kuvituksena ei ole luettuja kirjoja (eikä mitään muutakaan), koska Goodreadsista luetut kirjat näkee nykyään nähtävästi vain listana. Ruutukaappaukset eivät siten onnistu samaan tapaan. Ehkä olikin epäeettistä se ruutukaappausten ottaminen. En tosin tiedä miksi enkä sitäkään harrastiko sitä kukaan muu, mutta varmaan kaikelle on syynsä.

Asiaan, mitä on luettu ja miksi ja miltä se tuntuu.

 

Luin yhteensä 51 kirjaa, joista

8 suomeksi.
43 englanniksi.

Asetan vuosittain lukutavoitteen Goodreadsiin ja tänä vuonna se oli 50. Saavutin siten tavoitteeni. Minulle 50 luettua ja kaikki sen yli on kiitettävä määrä. Sama tavoite siis ensi vuodelle enkä edelleenkään pillastu, jos en saakaan luettua viittäkymmentä kirjaa (viime vuonna luin 47).

Suomen kielellä lukemista tapahtuu edelleen lähinnä Suomessa, siksi suhdeluku on taas mitä on. Toisaalta tykkään lukea englanniksi ja minulla on vaikeuksia (en tiedä miksi) tarttua suomenkieliseen kirjaan, ellen ole Suomessa. Pitäisi joskus lukea oman hyllyn lukemattomat suomenkieliset kirjat. Ehkä voisi ottaa projektiksi ensi vuonna (taisin samaa pohtia vuosi sitten ja kas tässä tulos).

Sukupuolijakauma:

Naiset: 27
Miehet: 23

Aika tasan taas menee jakauma naisten ja miesten välillä, vaikka en edelleenkään valitse kirjoja luettavaksi sukupuolen perusteella, koska se (sukupuoli) ei ole minulle valintaperuste tai itsessään intressi lukea jotain.

Muunsukupuolisia ei tänä vuonna listalta löydy (viimeksi löytyi vuonna 2022). Syy lienee se, että kirjailijana heitä ei taida ainakaan toistaiseksi paljon toimia tai sitten en vain tiedä heidän kirjoistaan tai kirjansa eivät minua kiinnosta. Valitsen luettavaksi vain kirjoja, jotka minua kiinnostavat. Kirjailija on minulle melko yhdentekevä (paitsi tietenkin siinä mielessä, että ilman kirjailijaa en voisi lukea hänen upeita teoksiaan).

Maajakauma:

Kirjoja luin kahdestakymmenestä (20) eri maasta ja olen tähän erittäin tyytyväinen, koska tavoitteeni on, etten ryve vain yhdessä maassa. Luonnollisesti kotimaisuus (minulle nyt Brittilä) korostuu eikä vähiten siksi, että kotimaista kirjallisuutta on helpoiten saatavilla.

Yhtään uutta maavalloitusta en tehnyt, minkä kai pitäisi harmittaa, mutta ei harmita (varmaan liian rennosti toteutan sitäkin haastetta). Harkitsin viime vuonna tekeväni listan eri maihin sopivista kirjoista ja olen sellaista listaa aloitellutkin.

Ongelmaksi on muodostunut kirjojen saatavuus: ei saa kirjastosta enkä viitsi joka ikistä kirjaa tilata jostain, kun on muitakin kirjoja joita on “pakko” tilata tai muuten käydä jossain (isommassa kaupungissa) ostamassa (jos ja kun haluaa ne lukea).

Maat ja kirjailijat:

ETELÄ-AFRIKKA

1. Deon Meyer

ETELÄ-KOREA

1. Cheon Myeong-kwang
2. Lee Geum-yi
3. Seh-lynn Chai (yhdessä pohjoiskorealaisen Jihyun Parkin kanssa)

GHANA

1. Yaa Gyasi (kaksoiskansalaisuus: myös yhdysvaltain kansalainen)

INTIA

1. Megha Majumdar (syntynyt ja varttunut Intiassa Kolkatassa, asuu Yhdysvalloissa)

IRLANTI:

1. Claire Keegan
2. Jo Spain
3. Paul Lynch
4. Adrian McKinty

ISLANTI

1. Thora Hjörleifsdóttir

ISRAEL

1. D.A. Mishani

JAPANI

1. Seishū Hase
2. Kaoru Takamura
3. Keigo Higashino
4. Michiko Aoyama
5. Gengoroh Tagame
6. Kotaro Isaka

 KANADA

1. Guy Delisle
2. Janika Oza

KIINA

1. Zijin Chen
2. Yu Hua
3. Qiu Xiaolong (myös yhdysvaltalainen)

NIGERIA

1. Femi Kayode
2. Ukamaka Olisakwe

NORJA

1. Maja Lunde

POHJOIS-KOREA

1. Jihyun Park (yhdessä eteläkorealaisen Seh-lynn Chain kanssa)

PUOLA

1. Anna Nolan (myös brittikansalaisuus)

RANSKA

1. Emmanuel Carrère
2. Cecile Pin (ranskalainen, kirjansa kirjoittanut englanniksi)

ROMANIA

1. E.O. Chirovici

RUOTSI

1. Kayo Mpoyi

SUOMI

1. Tiina Laitila Kälvemark
2. Satu Vasantola
3. Antti Tuomainen
4. Arttu Tuominen
5. Heli Laaksonen

UK

1. Lucy Clarke
2. Kieran Yates
3. Abir Mukherjee
4. Bruno Vincent
5. Sunjeev Sahota
6. Christy Lefteri
7. Jenni Fagan
8. Douglas Stuart
9. Bruno Vincent
10. Jane Fallon
11. Dr Michael Mosley

USA

1. Tess Gerritsen
2. Katie Kitamura
3. Patricia Lockwood
4. Jenny Tinghui Zhang (kiinalaiset vanhemmat: syntyi Kiinassa, varttui Yhdysvalloissa)

Uutuudet eli 2024 julkaistut

Uutuuksia luin vain KOLME eli nyt vetäsin blogihistoriani pohjat uutukaisten lukemisessa. Olisin mielelläni lukenut enemmän uutuuksia, mutta vaikea lukea jos ei niitä saa käsiinsä. Kuten mainittua, en jaksa enkä halua koko ajan olla tilailemassa/ostelemassa kirjoja ja kirjaston valikoima on mitä on.

Ainoa asia, mitä Lontoosta kaipaan, on laajemmat kirjastovalikoimat ja lukuisat kivijalkakirjakaupat. Muutto tänne perähkiälle on vaikuttanut lukemisiini melko radikaalisti. En silti muuttaisi takaisin, koska kotini on nyt täällä (rakastan tätä paikkaa!) ja luen sitä mitä käsiini saan haalittua ja hyviä kirjoja olen onnistunut kaikesta huolimatta haalimaan. Eli ei valittamista.

Kirjarikasta uutta vuotta!

perjantai 27. joulukuuta 2024

Terveyden edistämistä ja lupaus tulevalle vuodelle

Dr Michael Mosley on (oli, hän menehtyi kesäkuussa) televisiotoimittaja ja tuottaja. Hän työskenteli muun muassa BBC:lle. Mosley opiskeli lääketiedettä ja valmistui lääkäriksi, mutta lääkärinä hän ei koskaan työskennellyt.

Minulle Mosley tuli taannoin tutuksi Just One Thing -podcastista, jota olen kuunnellut lenkeillä. Podcastin innoittamana lainasin Mosleyn samanimisen kirjan, joka on toisinto podcasteista. Eli samat asiat kirjallisessa muodossa. Ei ehkä järkeä lukea, jos on podcastinsa kuunnellut.

Luin silti, mutta en kronologisesti vaan nappasin ensin rusinat (eli kiinnostavimmat aiheet) pullasta ja sitten kertasin loput. Kirjan ideana on esitellä ja tieteellisesti perustella tapoja, jotka ovat hyväksi terveydelle ja joiden toteuttaminen ei vie liikaa aikaa: ovat siis helppo ottaa tavaksi, jos kiinnostaa.

Osa ei minua kiinnostanut. Esimerkiksi kylmä suihku pesuhetken päätteeksi. Ymmärrän sen mahdolliset hyödyt, mutta aseella pitäisi uhata, että sellaiseen toimeen suostuisin. Olen joskus nuorempana yrittänyt päättää suihkuhetkeni valuttamalla vikat sekunnit päälleni jääkylmää vettä, mutta oli liian tuskallista eikä ole kiinnostusta siedättää itseä, vaikka siihen varmaan jotenkin joskus tottuisi. Mutta juu ei kiitos.

Sen sijaan kuuma kylpy voisi kiinnostella, mutta ei ole enää ammetta. Tosin aiemmin on kyllä ollut yli kymmenen vuotta, mutta eipä niitä kuumia kylpyjä tullut silti otettua (voin laskea yhden käden sormin ne kerrat). Ensinnäkin, karseaa vedenhaaskausta ja toisekseen sieltä ammeesta pitää joskus nousta poiskin ja sen jälkeen loppupäivä meneekin kehon rasvaamiseen. Toisaalta saunon kyllä paljon aina Suomessa käydessäni.

Sitten on juttuja, joita jo teen. Esimerkiksi punnerrukset ja kyykyt kuuluvat päivään jokaiseen, ne kuuluvat aamuun ja iltaan (no, ei aina iltaan). Niitä Mosley suosittelee otsikolla "Intelligent Excersises" ja olikin kiinnostava tietää, miksi ne ovat suositeltavia: siis ihan muunkin kuin lihaskunnon kannalta.

Alla oleva kuva on otsikon "Eccentric Excersises" alla ja siinä vertaillaan muun muassa portaissa laskeutumisen ja nousemisen eroja. Laskeutuminen vuorilla (rinnasta sen nyt portaisiin, koska on sielläkin toisinaan portaita) ei ole niin raskasta kuin nouseminen, mutta alastulo vaatii huomattavasti enemmän tasapainoa. Nousu ei niinkään (vaadi erityistä tasapainoa) maastosta tietysti riippuen. Pidän joskus laskeutumista pakkopullana, mutta alla olevan tiedon valossa aion jatkossa nauttia niistäkin osuuksista.

Just One Thing, s. 101

Ensi vuodelle otan haasteeksi syödä omenan päivässä (pitää lääkärin loitolla: kaikki varmaan tietävät tämän sanonnan). Sen verran hyvät perustelut on Mosleyn kirjassa siihen. On mahdollista, etten onnistu koska en syö juuri koskaan hedelmiä enkä edes marjoja (paitsi kesällä). Olen ajatellut, että niitä olisi hyvä hieman ujuttaa ruokavalioon, mutta en ole hysteerinen asian suhteen. En välttämättä toteuta tätä omena päivässä -asiaa omenalla, vaan mikä tahansa hedelmä tai marja-annos per päivä kelpaa.

Mosley kannustaa myös muuttamaan ruoka-aikoja ja sillä hän tarkoittaa kokeilemaan pätkäpaastoa. Itse olen tietämättäni pätkäpaastonnut suurimman osan elämästäni, koska se on vain tuntunut luontevalta ja sopivalta minulle (miinustan tästä ajanjakson, jolloin sairastin anoreksiaa: se ei ole terveellistä). Oma suhdelukuni on nyttemmin sieltä tiukimmasta päästä eli 16:8 (16 tuntia syömättä, kahdeksan tunnin aikana ruuat naamaan), mutta minulle se ei tuota ongelmia siitä huolimatta, että liikun paljon.

Olen tarvittaessa joustava eli jos en ehdi tai saa syötyä riittävästi, venytän rajaa. Tosin silloin se todennäkäisesti venyy myös toisesta päästä eli jos syönkin illalla vähän myöhemmin, siirtyy seuraavan päivän syömiset luonnostaan myöhemmäksi. Ja jos ei siirry, ei maailma siihenkään kaadu. Olen yhtä joustava kuin oletettavasti metabolismini.

Suosittelen Just One Thing -kirjaa tai podcasteja (ovat kuunneltavissa muun muassa Spotifyssa ja BBC:llä) kaikille, joita oman terveyden eteen tehtävät pienet jutut kiinnostavat. Kirjassa juttuja on vain murto-osa, podcasteja sen sijaan on yli sata. Iso osa Mosleyn esittelemistä jutuista ei minua kiinnosta (siis siten, että ottaisin tavaksi), mutta paljon löytyy kiintoisaakin. Ja aina on kiva ihan vaan tietää kaikenlaista.

Lenkkimaisemiani Raven Cragilla, toukokuu 2024.

Michael Mosley (Wikipedia)
Just One Thing (BBC)

maanantai 23. joulukuuta 2024

Helmet-lukuhaaste 2025

Ensi vuoden Helmet-lukuhaaste on julkaistu ja päädyin pienimuotoisen pohdinnan jälkeen taas osallistumaan.

En ole vielä kertaakaan saanut luettua kirjaa jokaiseen kohtaan, mutta en lannistu (tämän vuoden osalta avoimeksi näyttääpi jäävän kahdeksan kohtaa). Otaksun, että sinä vuonna kun saan haasteen täytettyä kokonaan, lopetan siihen osallistumisen.

Tässäpä minulle haastetta mahdollisesti vielä moneksi vuodeksi. Tästä voi päätellä, etten ole kovin optimistinen sen suhteen, että saan ensi vuonnakaan tätä luettua kokonaan. Voi myös päätellä, ettei se häiritse minua lainkaan.

Olen kuitenkin tämän haasteen tiimoilta ottanut lukuun kirjoja, joita en ehkä muuten olisi lukenut ainakaan vielä tai ikinä. Olen myös varta vasten etsinyt luettavaa haasteeseen, joten siksi katson tämän haasteen sekä inspiroivan että haastavan.

Haasteen viidenteen kohtaan (Kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle) liittyen minulle saa valita kirjan luettavaksi. En lupaa juuri sinun valintaasi lukea, mutta mahdollisuuksien (eli esim. saatavuuden) mukaan yritän kovasti.

Alla vuoden 2025 haastekohdat. Päivitän listaan kirjat sitä mukaa, kun saan niitä sopiviin kohtiin luettua. Luonnollisesti lasken mukaan vasta ne kirjat, jotka olen lukenut ensi vuonna.

 

1. Kirjan nimessä on alistuskonjunktio (että, jotta, koska, kun, jos, vaikka, kuin, kunnes)

2. Fantasiakirja

3. Kirjan päähenkilö on nuorempi kuin sinä

4. Kirjassa valvotaan yöllä - Abir Mukherjee: Smoke and Ashes

5. Kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle

6. Kirjassa on prologi eli esipuhe

7. Hyvän mielen kirja - Heli Laaksonen: Luonnos

8. Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä

9. Kirjassa on konflikti

10. Kirjassa käydään elokuvissa

11. Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla

12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo

13. Kirjailija on työskennellyt kirjastossa - Buchi Emecheta: The Joys of Motherhood

14. Kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon

15. Kirjassa ajaudutaan haaksirikkoon

16. Kirja, jossa on sukupuu tai hahmoluettelo

17. Kirjan päähenkilöllä on lemmikkinä kissa tai koira - Parini Shroff: The Bandit Queens

18. Kirjailijan nimessä on enemmän kuin kaksi osaa

19. Kirja on Keltaisen kirjaston kirjalistalla

20. Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja

21. Kirjassa on muusikko

22. Kirjassa lomaillaan

23. Pidät kirjan nimestä

24. Kirjassa tehdään laittomuuksia

25. Kirjan kannessa tai nimessä on käärme

26. Kirjassa on itse valittu perhe - Jaycee Dugart: A Sotelen Life

27. Jossain maassa kielletty kirja, joka on julkaistu 2000-luvulla

28. Kirjassa ollaan järvellä

29. Kirjailijan viimeisin teos

30. Kirjassa on häät tai hautajaiset

31. Kirjan päähenkilölle ura on tärkeä - Lola Jaye: The Orphan Sisters

32. Kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin

33. Kirjassa ratsastetaan

34. Kirjassa on tunnettu rakennus

35. Kirjan nimessä on sana ”mies” tai ”poika” tai niiden taivutusmuoto

36. Kirjassa opiskellaan sisäoppilaitoksessa

37. Kirjailija on maasta, jossa haluaisit käydä

38. Elämäkertaromaani

39. Kirjassa etsitään ratkaisua arvoitukseen - Jason Fung: The Obesity Code, Unlocking the secrets of weight loss

40. Kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys

41. Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikakauteen, jolla et haluaisi elää

42. Kirjan päähenkilö tekee huonoja valintoja

43. Kirjan nimessä, kannessa tai kuvauksessa on jokin mauste

44. Kirjassa hoidetaan ihmistä (Suomen Sairaanhoitajat 100 vuotta)

45. Kirjassa on isä ja tytär - Gengoroh Tagame: My Brother's Husband

46. Suosittu kirja, jonka kaikki muut vaikuttavat lukeneen

47.-48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt

49. Kirja on julkaistu vuonna 2025

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

lauantai 21. joulukuuta 2024

Japanilaista mangaa ja tv-sarjaa

Luin mangaa blogihistoriani toisen kerran. Ensikosketukseni mangaan tapahtui blogini mukaan tammikuussa 2022, jolloin luin Nagaben ihastuttavan The Girl from the Other Side -sarjan kuusi ensimmäistä kirjaa. 

Sarjassa on yhteensä yksitoista kirjaa, mutta loput jäi lukematta koska niitä ei saanutkaan kirjastosta. Mielestäni typerää sarjojen kohdalla ottaa vain osa (sarjan) kirjoista valikoimiin. Mutta sellaista se täällä on.

Nyt luin Gengoroh Tagamen mangateoksen My Brother’s Husband (Blackfriars 2018, englannintanut Anne Ishii), jota olen yrittänyt lukea joskus aiemminkin, mutta jätin kesken. Nyt se ei jäänyt kesken ja aion lukea sarjan toisenkin osan, kun se ihmeekseni on saatavilla kirjastoalueellani.

Yaichi asuu tyttärensä Kanan kanssa Tokiossa. Arki saa uuden ulottuvuuden, kun oven taakse ilmestyy kanadalainen Mike, joka kertoo olevansa Yaichin vastikään kuolleen identtisen kaksosveljen, Ryojin, puoliso. Veljet ovat jo vuosia sitten etääntyneet toisistaan ja Ryoji asui Kanadassa Miken kanssa.

Tunnollisesti vaikkakin vastentahtoisesti Yaichi ottaa Miken vastaan ja majoittaa kotiinsa. Tytär Kana sen sijaan on innoissaan Mikesta ja muutenkin lapsen lailla ennakkoluuloton.

My Brother’s Husbandissa käsitellään homoutta ja erityisesti homofobian ilmentymistä Japanissa lähinnä ennakkoluulojen kautta. Pidin teoksen piirrostyylistä todella paljon, itse tarinakin on söpö mutta ei tarjonnut (ainakaan minulle) mitään uutta näkökulman tai muunkaan suhteen. Pidin silti kirjasta kovasti.

Homouteen liittyen mainio (tai keinotekoinen) aasinsilta vastikään katsomaani sarjaan.

Katsoin Netflixistä japanilaisen sarjan (Heaven and Hell: Soul Exchange), jossa yhdessä kohdin tapahtuu hienovireinen viittaus homouteen. Se (syntyy luulo, että eräs henkilö on homo) aiheuttaa kiusaatumista ja vaivaantumista. Oletan kyseisen kohtauksen olleen humoristinen (hihi, ei kai se muka ole homo iik) mutta ei se nyt oikein uponnut minuun, koska vaikea nähdä siinä mitään hassunhauskaa tai vitsiainesta, kun on jo sen verran “normaalia” länsimaissa.

En siitä myöskään mieltäni pahoittanut, tämä tiedoksi. Pidin kyseisestä sarjasta kovasti, vaikka “homovitsi” ei uponnutkaan. Kohtaus on todella lyhyt eikä siihen palata myöhemmin ollenkaan eikä se muutenkaan ole erityisen oleellinen.

Kyseisessä sarjassa poliisi on ottamassa kiinni oletetun sarjamurhaajan, mutta pidätyksen yhteydessä heidän sielunsa vaihtavat kehoja. Mitä tapahtuu, kun yhtäkkiä (nais)poliisi onkin epäilty (mies)sarjamurhaaja ja sarjamurhaaja poliisi.

Minulla kesti päästä kunnolla sisään sarjaan parin ensimmäisen jakson verran, mutta sitten se veikin mukanaan. Suurin syy vieroksuntaani oli, etten aluksi pitänyt poliisista, koska hän oli mielestäni liian tohelo. Sarja paranee jakso jaksolta.

maanantai 16. joulukuuta 2024

Epätietoisuuden taakka

Melko korkein odotuksin aloin lukea E.O. Chirovicin romaania Bad Blood (Serpent’s Tail 2018, s. 249), sillä pidin kovasti The Book of Mirrorsista (suom. Peilien kirja). Kirjojen tyylissä ja tunnelmassa onkin jotain samaa, samoin aiheessa. Molemmissa kirjoissa muistoilla, muistamisella ja muistilla on keskeinen merkitys.

James Cobb on erityisesti hyponoosiin perehtynyt psykologi, joka on nuoresta 35-vuoden iästään huolimatta ehtinyt jo niittää mainetta alallaan.

Joshua Fleischer on tunnettu hyväntekijä, joka lähenee elämänsä päätepistettä. Fataalisti sairas Fleischer haluaa ennen kuolemaansa selvittää yhden, elämässään epäselväksi jääneen asian, ja siihen hän toivoo saavansa apua Cobbilta.

James Cobbilla ei ole aavistustakaan, miten suuresti muutaman päivän vierailu Fleischerin luona häneen lopulta vaikuttaa.

Bad Blood etenee matelemalla, mutta on ihmeellisen koukuttava. Tunnelmassa on jotakin samaa hypnoottisuutta kuin edeltäjässään (eli Peilien kirjassa), mutta valitettavasti myös jonkin verran omituista turhuutta.

En esimerkiksi koe, että jotkin Cobbsin omat lapsuusmuistot olivat mitenkään merkityksellisiä juonen tai minkään kannalta – varsinkaan, kun ne eivät liittyneet oikein mihinkään ollen vain random-muistoja.

Kokonaisuudessaan silti kiehtova romaani, jossa käsitellään erityisesti sitä, miten voimakkaasti muistot tai muistamattomuus voi alkaa määrittää koko elämää. Jopa turmella sen.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta.

Kun Helmet-haaste nyt puheeksi tuli, niin summaan samalla sen, sillä tuskin siihen saan enää kirjoja luettua. Vajaiksi jää kahdeksan kohtaa ja ne ovat

12. Lastenrunokirja
18. Kirjan kannessa tai nimessä on koru
20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo
21. Kirjasta on tehty TV-sarja
26. Kirjan nimessä on sana kirja
33. Kirjassa muutetaan maalle
39. Kirjassa on bi- tai panseksuaalinen henkilö
50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä


Mietin viitsinkö ensi vuonna osallistua. Toisaalta tykkään tästä haasteesta, mutta mietin mitä järkeä osallistua, jos en ollenkaan haasta itseäni. Tosin olen kyllä valinnut muutaman kirjan luettavaksi ihan tätä haastetta varten, joten kyllä tämä sinänsä on inspiroinut myös etsimään luettavaa eli en ole vain täyttänyt kohtia siten, jos kirja sattuu johonkin sopimaan.

lauantai 7. joulukuuta 2024

Syntipukki

On taas luettu kohtuullisen masentavia kirjoja. Tuorein lukemani ja oikeustajua jälleen ravisteleva romaani on Megha Majumdarin A Burning (Scribner 2020, s. 285).

Jivan on nuori muslimityttö, joka asuu vanhempiensa kanssa slummissa Kolkatassa. Asiat ovat siten melko huonosti, mutta ei niin huonosti, etteikö voisi huonommaksi muuttua.

Kun läheisellä rautatieasemalla poltetaan juna, Jivan postaa siitä videon Facebook-sivulleen. Tämä viaton ja ajattelematon postaus saa aikaan sellaisen tapahtumavyöryn, että sitä päädytään selvittelemään oikeuteen asti. Huom. Tämä ei ole mikään oikeussalidraama kuitenkaan.

Oikeus ei ole kaikille sama, kuten lukiessa käy ilmi. Oikeuden toteutuminen ei myöskään välttämättä ole ensisijainen tavoite, jos on muita “parempia” tavoitteita. Ja ketä nyt edes kiinnostaa joku ryysyläinen muslimityttö.

Tarina aukenee hiljaksiin kolmen henkilön näkökulman kautta. Jivanin lisäksi seurataan Lovely-nimisen hijran toimia ja sitä, miten hänen olisi ehkä mahdollista auttaa Jivania.

Sitten on PT Sir, joka on Jivanin entinen liikunnan opettaja, joka puolivahingossa hurahtaa politiikkaan.

Kirjan pääteema on lojaalius ja oikeudenmukaisuus ja miten se toteutuu tai ei toteudu. Missä määrin ihminen on valmis auttamaan toista? Varmaan siinä määrin, kun siitä ei ole haittaa itselle. Moraaliset kysymykset eivät ole ongelma, koska niitä voi tarkastella tarvittaessa eri kulmista: aina löytyy kunniakas moraalinen kulma, jos sellaiselle on tarvetta.

Häiritsevä romaani, jonka eduksi lasken kompleksiset henkilöt, joiden kuvauksessa ei ole sorruttu mustavalkoisuuteen. Näennäisen empaattinen ihminen voi osoittautua miksikä tahansa, kun ympäristö ja ryhmäpaine osuu kohdilleen.

Mielipide pähkinänkuoressa: Pidin, ei kaduta että luin.


 *


Täällä saarella mellastaa nyt Darragh-myrsky. Pahimmat osumat ottaa länsirannikko ja erityisesti Wales-reppana taas. Keswick sijaitsee Pohjois-Englannissa maan länsipuolella, mutta ei rannikolla, vaikkei sinnekään ole pitkä matka (dösällä tunti). Sen verran kuitenkin ilmeisesti vuoret blockaa, ettei pahin osu tänne. Toivottavasti. Ulos ei silti ole mitään asiaa, joten pakkolepoa nyt sitten tänään.

Tällä hetkellä minulla on kesken useitakin kirjoja, joista keskittynen lähinnä E.O. Chirovicin trilleriin Bad Blood (suom. Pahaa verta), joka vaikuttaa oikein kiintoisalta. Olen aiemmin lukenut Chirovicilta The Book of Mirrorsin (suom. Peilien kirja), josta pidin kovasti.

Netflixistä katson korealaista sarjaa Moon Embracing the Sun. Koukuttava on ja sopivan kierolta vaikuttaa. Eiköhän näillä pärjää yhden “vankila”-päivän. Ja onhan minulla aina kotonakin kaikenlaista puuhasteltavaa, muun muassa jumppa- ja voimaharjoittelut joita voikin nyt tehdä tuplana kun ei pääse hillumaan ulos.

Mukavaa viikonloppua!

tiistai 3. joulukuuta 2024

Elämä on yksi siveltimenveto

Jenny Tinghui Zhang: Four Treasures of the Sky
Pengun Books 2022
s. 401

Chifu, Kiina. Vuosi 1882 heilauttaa Daiyun elämän niin totaalisesti ympäri, että hän päätyy seuraavana vuonna kokonaan toiselle mantereelle – aluksi Yhdysvaltoihin San Franciscoon, myöhemmin Idahon osavaltioon. Päätyminen ei ole tahallinen eikä toivottu, vaan 13-vuotias Daiyu kaapataan ja lähetetään uuteen elämäänsä valkoisten miesten ilolinnuksi.

Sisällään Daiyu kantaa nimensä perintöä, jota hän itse pitää kirouksena kunnes jossakin vaiheessa tuo myyttinen tarina nimen taustalla alkaa hahmottua uudelleen. Four Treasures of the Sky on historiallinen romaani ripauksella maagista realismia: juuri Daiyun nimeen liittyy tarinan maaginen virtaus, jonka koin erityisen kiehtovana.

Romaanissa kuvataan kiinalaisten kokemaa karua kohtelua Yhdysvalloissa 1800-luvun lopulla, kun maassa jylläsi väkivaltainen antikiinalainen liikehdintä. Daiyu, joka on onnistunut rakentamaan elämäänsä uudelleen, saa tietysti myös osuutensa tästä vihasta.

Four Treasures of the Sky tuntuu osin seikkailuromaanilta lukuisten, hyvinkin dramaattisten, juonenkäänteiden takia. Juonivetoisuuden rinnalla kulkee kuitenkin voimakkaat tunteet ja pohdinnat, on myös suvantohetkiä.

Ennen joutumistaan Yhdysvaltoihin Daiyu ehtii hetken elää naamioituneena pojaksi kalligrafi-Wangin hoteissa pihaa lakaisten ja koulutiloja siivoten. Master Wang tekee lähtemättömän vaikutuksen Daiyuun, joka palaa pitkin tarinaa pohtimaan Wangin oppeja. Osuus, jonka Daiyu viettää Wangin luona, on mielestäni kirjan kaunein ja kiehtovin osuus.

Kokonaisuutena tarina on aika raju, mutta karkeita tapahtumia ei kuvata yksityiskohtaisesti eikä niissä vellota. Kirjan lopussa olevat kirjailijan huomiot kannattaa lukea, mutta ei missään tapauksessa ennen kuin on lukenut romaanin - siihen on syynsä, miksi ne ovat kirjan lopussa.

Tässä kirjassa olisi vaikka mitä, mihin tarttua, mutta päätän mietteeni tähän.

“In calligraphy, as in life, we do not retouch strokes, Master Wang often said. We must accept that what is done is done.”  

Jenny Tinghui Zhan (kirjailijan sivut)

tiistai 26. marraskuuta 2024

Raivarit tulilla (eli kirja, joka tuohduttaa)

Haluatko turhautua ja saada raivarit? Ei, en kehota lukemaan laatulehtien kommenttiosioita, vaan tartu vaikkapa Ukamaka Olisakwen romaaniin Ogadinma / Or, Everythin Will Be All Right (Indigo Press 2020, s. 249). Olen melko varma, että sitä lukiessa mieli synkistyy (etenkin jos olet nainen) ja alkaa muutenkin turhauttaa. Kun turhautumispiste on saavutettu, alkaa vituttaa.

Poikkeuksellisesti kirjoitukseni sisältää muutamia mietoja spoilereita. Eivät mielestäni ole merkittäviä kokonaisuuden kannalta. Mutta ole varoitettu.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun Nigeriaan, aluksi Kanoon ja sitten Lagosiin. 17-vuotiaalla Ogadinmalla on unelma: hän haluaa päästä yliopistoon. 

Ogadinman isä toivoo tyttärensä pääsevän kunnon yliopistoon Nsukkaan, mutta sitä varten tarvitaan hieman apua. Mahdollisesti eräs asianajaja nimeltä Chima voi auttaa ja hänen puheille isä lähettää Ogadinman.

Tapaaminen ei suju niin kuin olisi voinut kuvitella ja sillä on kauaskantoiset seuraukset. Tunnollinen ja tottelevainen Ogadinma antaa Chiman tehdä mitä lystää, koska mikäpä hän on miehelle vastaan sanomaan ja leijuuhan ilmassa lupaus yliopistoon pääsemisestä. Isäkin varmasti pettyisi, jos ei Ogadinmaa onnista.

Yliopistoon pääsemisen sijasta Ogadinma tulee raskaaksi. Eikä Chima sitten lopulta voikaan (yllättyneitä ovat...?) auttaa asiassa eikä se kai koskaan ollut Chiman aie. Sen verran Chima toki auttaa, että antaa Ogadinmalle rahat aborttiin.

Tuohtunut isä lähettää häpeää tuoneen Ogadinman veljensä perheen hoteisiin Lagosiin. Ogadinma ei varsinaisesti ymmärrä miksi hänet sinne lähetetään ja mitä hänen on siellä tarkoitus tehdä. Mutta eipä huolta – joku muu on ilmeisesti senkin miettinyt valmiiksi ja nyt vain odotellaan, että shit hits the fan – again.

Tämä kirja osoittautui hyvin toisenlaiseksi kuin sen sivuliepeestä käsitin. Sivuliepeessä muun muassa lukee (viitataan aikaan, kun Ogadinma on jo lähetetty Lagosiin ja hän tapailee Ngozi-tädin yllyttämänä tädin omaa veljeä, hmmm):

When their whirlwind romance descends into abuse and indignity, Ogadinma is forced to channel her independence and resourcefulness to escape a fate that appears all but inevitable.

Tätä itsenäisyyttä ja kekseliäisyyttä saa kyllä melko kauan odotella. Alistuvaksi kasvatettu Ogadinma ei tietenkään yhdessä yössä muutu, paitsi ihan kirjan lopussa tapahtuu erityisen suuri yhtäkkinen harppaus itsekunnioitukseen ja muutokseen.

Kaiken sen jälkeen mitä Ogadinma on taipunut ottamaan vastaan hipihiljaa, on vaikea käsittää miten hän yhtäkkiä nouseekin pitämään puolia – eikä edes omia puoliaan. Sitä on vaikea sulattaa, vaikka se aiheuttaa tietysti aikamoisen helpotuksen huokauksen. Että joko nyt vihdoin stoppi miesten perseilylle, kun ei se näemmä lopu, jos ei itse sitä lopeta.

Ja samaan aikaan tunnen itseni hirvöksi. Siis minä olen tuohtunut Ogadinmalle, jota on käytetty hyväksi useita kertoja useilta eri tahoilta, jota on pahoinpidelty ja alistettu jne. Tuohtumus johtuu siitä, että Ogadinma antaa kaiken tapahtua, mutta sitten tarkemmin ajatellen – mitä muuta hän oikeastaan voi?

kirja oli joissakin kohdin niin raskasta luettavaa, että olisi tehnyt mieli oksentaa. Ja huom: kyse ei ole kirjan tyylistä että reposteltaisiin tai kuvailtaisiin epämieluisia asioita pikkutarkasti. Ei todellakaan. Kirja on kielellisesti taiten ja omaperäisesti kirjoitettu, todellinen helmi siis sillä saralla.

Mutta Ogadinman alistamista ja alistumista tekee tiukkaa lukea. Kerta toisensa perään ja uudelleen ja uudelleen. Onneksi Ogadinmalla on ystävä, joka yrittää tukea ja auttaa, ja lopulta Ogadinma on valmis ottamaan avun vastaan.

Mitäs miehet? He tekevät, mitä tekevät. On ihan mukavia miehiäkin, mutta yleinen asenne tuntuu olevan naisen näkeminen omaisuutena. Samoin nainen on yleensä syypää kaikkeen: vaikka nyt esimerkiksi miehen ihan itse tekemiin typeriin päätöksiin.

Moni kirjan mies on ignorantti vässykkä tai aikuinen koliikkivauva. Variaatioita kyllä esiintyy ja niiden kautta yleinen asenneilmapiiri ja erilaiset tavat/suhtautumiset tulevat näkyväksi. Täytyy muistaa, että eletään 80-lukua ja pelkästään maan sisällä on paljon eri traditioita ja kulttuureja. Se tulee hyvin ilmi tässä romaanissakin.

Esimerkiksi Ngozi-tädin poika Nnanna on huomattavasti sisartaan Ifeomaa maltillisempi ja rauhallisempi. Mutta Ifeoma onkin rääväsuu, jonka käytöstä Ogadinma ihmettelee: miten ihmeessä Ngozi antaa tyttärensä sanoa vastaan? Konsepti on Ogadinmalle melko käsittämätön.

Luulen, että taustalla on Ngozin tapa yrittää suojella ja valmistaa Ifeomaa aikuisuuteen: hän toivoo tyttärensä varttuvan itsetietoiseksi ja -varmaksi nuoreksi naiseksi, joka ei jää miesten (eikä naisten) polkemaksi – niin kuin Ogadinma (jota Ngozi itsekin polkee). Lopulta kuitenkin niin sanotusti vapaan kasvatuksen saanut osoittautuu konservatiiviseksi. Onko se ihme? Eipä kai, kun ei ole tarvinnut kokea samaa kuin alistettu nainen. On helppoa olla konservatiivi ja vahva, kun on saanut elää vapaasti suojattua elämää.

Tässä kirjassa olisi vaikka miten tarttumapintaa aina miljööstä henkilöhahmojen moninaisuuteen. Todella vaikuttava, vaikka saikin aikaan voimakkaita turhautumisen ja suuttumuksen tunteita. Siksipä sijoitankin kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita.

Ogadinmassa viitataan useita kertoja Buchi Emechetan klassikkoromaaniin The Joys of Motherhood, joka on roikkunut lukulistallani iäisyyden. Ogadinman myötä heräsi nyt erittäin voimakas kiinnostus saada se vihdoin lukuun. Jospa lukisin sen tammikuun klassikkohaasteeseen viimeistään, jos en jo ennen sitä.

Ogadinman lisään suosikkeihini, koska olihan se nyt melkoinen lukukokemus eikä vähiten kirjailijan kielellisen tyylin takia.

Ukama Olisakwen Kirjailijasivut.

torstai 21. marraskuuta 2024

(tilapäinen) Uskonpalautus ihmiskuntaan

Painaako turhautuminen ja yleinen maailmatuska harteita lysyyn? Siihen on olemassa lääke – nimittäin Michiko Aoyaman liikuttava (mutta ei imelä) romaani What You Are Looking for Is in the Library.

Yritin lukea Aoyaman kirjan vajaa vuosi sitten, mutta jätin sen kesken heti alkuunsa. En enää muista miksi, mutta ilmeisesti aika oli väärä. Nyt aika oli enemmän kuin oikea ja kirja todellakin tuli tarpeeseen.

Michiko Aoyama: What You Are Looking for Is in the Library
alkuper. お探し物は図書室まで, 2020
Doubleday, 2023
japanista englannintanut Alison Watts
s. 250

 

Sayuri Komachi on kirjastovirkailija pienessä tokiolaisessa kirjastossa. Hänellä on voimakas intuitio siitä, mitä kukin lainaaja voisi tarvita. Hänen suosituslistalta löytyy aina jokin näennäisen random-teos, joka tulee lainaajalle yllätyksenä.

Romaanin rakenne huolestutti aluksi, sillä se on novellimainen (eli minulle vähän turn off ja mahdollisesti syy, miksi se jäi muinoin kesken) käsittäen viiden eri henkilön tarinat. Kukin henkilöistä on jokseenkin hukassa omassa elämässään. Erilaisista syistä johtuen he päätyvät kirjastoon ja Komachin puheille. Komachi ei tosin paljon suullansa puhu, mutta paljonpuhuva voi olla muutenkin.

Ensimmäisenä kirjastoon päätyy 21-vuotias vaatemyymälässä assistenttina työskentelevä Tomoka, joka kokee olevansa tuuliajolla. Tokioon maalta muuttaminen oli Tomokan unelma ja Tokiossa hän haluaa pysyä, mutta elämä tuntuu kulkevan sivuraiteilla eikä assistentin työ ole se, mistä hän unelmoi. Tomoka ei itsekään tiedä, mitä haluaa. Kunnes sitten päätyy kirjastoon...

Tomokan osuuden luettuani harmistuin. Olisin halunnut jatkaa hänestä lukemista, mutta seuraavassa luvussa estradille astelee 35-vuotias Ryo, jolla on unelma mutta ei mahdollisuutta toteuttaa unelmaansa. Hänkin päätyy omaa reittiään kirjastoon ja Komachin puheille.

Ja arvaa mitä? Ryon osuuden luettuani harmistuin. Olisin halunnut jatkaa hänestä lukemista. Näin kävi lopulta joka ikisen kirjan henkilön kohdalla.

Onneksi kenestäkään ei tarvitse luopua, kukaan ei katoa kokonaan. Lukija kuulee muiden henkilöiden suilla huhuja heidän elämästään – siitä, millaisia valintoja tekivät, millaisille reiteille päätyivät. Tässä saa lukija kokea oivalluksen ja ilon tunteita. Myötäiloa ja huojennusta.

What You Are Looking for… on yllätyksellinen ja pohdiskeleva romaani. Se on toiveikas ja lohdullinen olematta siirappinen. Varsinainen uskonpalautus ihmiskuntaan (ainakin siihen asti, kun totuus taas murskaa utopiat alleen). Sivumääräänsä suurempi teos, jonka lisään suosikkeihini.

*

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 48 kohdan 47 kaveriksi eli kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä. Se toinen lukemani kirja on Seishū Hasen The Boy and the Dog, jossa on muuten samantyyppinen “novellimainen” rakenne kuin tässä Aoyaman kirjassa.

tiistai 19. marraskuuta 2024

Luonnollinen puuhamaa

Törmäsin Anna Nolaniin ensimmäisen kerran jokunen vuosi sitten lukiessani kotipaikkani paikallislehteä Keswick Reminderia. Nolanista tuntuu olevan siellä juttu lähes joka numerossa. Keswick Reminder on ainoa lehti, jonka ostan säännöllisesti. Se on kerran viikossa perjantaisin ilmestyvä paikallislehti.

Anna Nolan on puolalainen kielitieteilijä, joka on asunut Briteissä aika kauan. Pahoittelen epämääräistä aikamäärettä, mutta edes googlettaminen ei tuottanut tarkempaa tulosta (enkä jaksanut alkaa kaivella kovin perusteellisesti, koska asia ei liene niin oleellinen). Hän on kuitenkin asunut Lontoossa ehkä vuosikymmenen (työskennellyt mm. BBC:llä ja opettanut englantia) ja sittemmin muuttanut Keswickiin ja asunut siellä (eli täällä) noin 26 vuotta.

Nolan julkaisi ensimmäisen varsinaisen teoksensa eli Lakeland Larks, Laughter and Lunacies tänä vuonna kesäkuussa (heti syyskuussa julkaistiin jatko-osa nimeltä More Lakeland Larks, Laughter and Lunacies). Kyseessä on muistelma, joka melko tarkasti rajautuu Nolanin elämään Keswickissä ja erityisesti “haikkaamiseen” (hiking) ja vaeltamiseen.

Kiinnostuin Nolanin kirjasta tietysti paikallisuuden takia ja myös siksi, että sen kirjoittaja ei ole natiivi. Vaikka Nolan on käsittääkseni asunut yli puolet elämästään Briteissä (ja hankkinut kansalaisuuden), hän silti vitsailee olevansa “muualta tullut”. Juuret istuu vahvassa eikä niitä niin vain millään paperinpalasella pyyhkäistä pois eikä ole tarvekaan. Voi vaalia ja helliä kaikkia puolia itsessään.

Nolan tuokin läpi teoksen esille omaa “muukalaisuuttaan” ja puolalaisuuttaan humoristisella tyylillä ja (minun näkökulmastani) hyväntahtoisesti Brittilää ja vähän brittejäkin pilkaten. Mietin, että vakavampi natiivi saattaisi pahastua, mutta toisaalta kirjaa ei ole suunnattu vakaville ihmisille.

Lisäksi teos on hyvin paikallinen kaikkine haikkauskuvauksineen ja muine kommelluksineen. Jos ei ole Lake Districtiin sidettä tai tuntemusta (tai ei tunne aluetta) ei tästä kirjasta välttämättä saa paljon irti. Nolan nimittäin mainitsee detaljeja (kuten dösäreittejä ja -linjoja, joita ei osaa enää edes ole), jotka tuskin kiinnostavat muita kuin paikallisia.

Julkinen liikenne on Nolanille tärkeä, sillä hänellä (eikä puolisollaan) ole ajokorttia eikä siten tietenkään autoa. On melko haastavaa heittää kaikki 214 Wainwrightia käyttäen vain julkisia (tiedän, koska teen itse samaa).

Mistä on kyse?


“Summiting all of the Wainwrights is a popular form of peak bagging in the Lake District...” (
lainaus Wikipediasta)

Nolan kertoo mehevimmät seikkailut omista “bägäämisistään” ja niitä oli kiinnostava lukea, koska merkittävä osa (olen toistaiseksi tehnyt vähän yli puolet Wainwrighteista ja ison osan useita kertoja joko eri tai samoja reittejä kulkien) kukkuloista on minulle tuttuja ennestään ja pystyn tuomaan mieleeni monet reitit, joihin hän viittaa.

Sen sijaan ihmettelen Nolanin holtittomuutta. Lähdetään muun muassa lumisateessa reiteille, joita ei tunneta ja kartanlukutaito Nolanilla tuntuu olevan vähän niin ja näin (kompassia ei osaa sanojensa mukaan käyttää, mikä olisi kyllä melko oleellinen taito jos käyttää paperikarttaa).

Kerran Nolan on joutunut soittamaan Mountain Rescuen pelastaamaan itsensä, kun oli eksynyt Skiddaw’n (fell tässä lähellä – olen tehnyt sen useita kertoja) rinteille lumisateeseen ja orastava hypotermia kolkutteli ovella.

 

Nolan haikkasi alkuaikoina pääasiassa yksin. Myöhemmin hän sattumusten kautta päätyi perustamaan u3a-vaellusryhmän, jossa toimii oppaana. Lyhenne u3a tulee sanoista University of the Third Age ja sillä viitataan pääasiassa eläkkeellä (tai osa-aikaeläkkeellä) oleviin henkilöihin. Vauhti hidastuu iän myötä, mutta ei sen tarvitse loppua!

Kylmäsi kyllä lukea tapauksista (vaikka mitään onnettomuuksia ei Nolanin mukaan ole sattunut), joissa Nolan on johtanut ryhmänsä väärille reiteille. Hän varmasti tuntee suurimman osan fellseistä kuin omat taskunsa (itsekin tunnen nykyään aika monet), mutta kyllä pitäisi osata suunnistaa paskassa säässä ja nimenomaan silloin. Itse en uskaltaisi hänenlaisen oppaan matkaan edes lähteä eikä onneksi tarvitse, koska tykkään mennä itsekseni.

Kokonaisuudessaan Lakeland Larks on ihastuttava muistelo, jonka Nolan on höystänyt riimillisillä runoilla. Nolanin kupliva persoonallisuus paistaa naantalinaurinkona läpi teoksen, jonka lukeminen tuntuu kuin katsoisi musikaalia. Mahtava kokonaisvaltainen elämys, jollaista en varsinaisesti muista kokeneeni minkään muun kirjan kanssa. Lisäksi teos on ikään kuin rakkauskirje Lake Districtille.

Poljenta teoksen runoissa on usein melko samantyyppinen, joten joku voisi moittia monotomisuudesta. Minua tuo tahditus kuitenkin viehätti, koska kyseessä ei kuitenkaan ole runoteos: muuta kaunokirjallista osuutta on niin paljon, että esiintyy vaihtelevuutta.

Anna Nolan: Lakeland Larks, Laughter and Lunacies
The Book Guild Ltd, 2024
s. 186

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 16. Kirjassa on valokuvia.

 

Kuvituksena mitäpäs muuta kuin ottamiani kuvia Lake Districtiltä. Kaikki nämä kuvat ovat viime viikon tiistailta.

torstai 14. marraskuuta 2024

Palkokasvit lautaselle eikä nenään

Heti alkuun varoituksia: teksti sisältää kiroilua ja kärjistyksiä eikä liity kirjoihin, mutta kirjoituksiin kylläkin.

Suomessa julkaistut ravitsemussuositukset ovat saaneet somen jyrähtämään. Asia (eli ne suositukset) eivät minua varsinaisesti kiinnosta, koska voinen todeta etten kuulu kohderyhmään. Kyseiset ravitsemussuositukset on nimittän tarkoitettu sekasyöjille. Tästähän ja -kin voisi tietysti pahoittaa mielensä, kuten tähän aikakauteen on sopivaa, mutta ei kiinnosta.

Ravitsemussuositusten pohjalta käyty ”keskustelu” kävi kuitenkin hermoilleni. Ja silti lueskelin somekommentointia aiheesta oikein monena päivänä ja eri paikoissa. Virhe.

Mikä minua alkoi ärsyttää?
Miksi triggeröidyin niin kovin, että pitää nähtävästi postauskin tehdä. Tässä vaiheessa en muuten vielä tiedä julkaisenko tämän vai purkaudunko vain omassa poterossani (näyttää siltä, että julkaisen).

Pitkällisen pohdinnan perusteella löysin useamman eri ärsykkeen. Listaan ne alle. Ja muuten, jos sinulla meni lihapulla nenään ravitsemussuositusten takia, kannattaa kysyä itseltään miksi. Jos siis ihan oikeasti kiinnostaa oman reaktion juurisyyt.

Tässä minun trigger-lista:

1. Lihaa ei saa enää syödä! Nyt kielletään jo lihan syöminen!

Ihan aluksi: kyseessä on SUOSITUS, jossa ei ole kielletty yhtään mitään. Kukaan ei tule sinne sinun kotikeittiöön tutkimaan, mitä siellä valmistetaan ja syödään.

Tässä ärsyttää aikuisten ihmisten heittäytyminen avuttomiksi uhreiksi, jotka kokevat, että heille ylhäältä päin sanellaan mitä SAA syödä ja mitä EI. Hei, kukaan ei ole sanellut yhtään mitään. Ignoraa se SUOSITUS ja syö mitä huvittaa – veikkaan, että niin suurin osa tekee muutenkin.


2. Vitun veget

Ravitsemussuositukset, joissa on LIHAA JA MAITOTUOTTEITA. Miten ihmeessä siitä tuli yhtäkkiä vegejen pilkkarinki?

Kommentoinnissa on nähtävissä sama vanha laulu, jossa ei vain kasvissyöntiä pilkata vaan myös kasvissyöjiä. Ei ole somekanavaa, jossa ei vähintään yksi (yleensä huomattavasti enemmän) siirtäisi RAVITSEMUSSUOSITUS”KESKUSTELUA” koskemaan vegejä. Mitä ne veget edes syö, mistä saavat proteiinia. Miksi kieltää itseltään ruokia. Ruokauskovaiset.

Ja tämä on oikeastaan se kohta, joka minua rasittaa eniten. Saa lukea (tosin ihan vapaaehtoisesti luin ja tuohduin) ne samat tölväisyt ja väheksynnät ja vittuilut, joita on kuullut ysäriltä lähtien, vaikka kyseessä on sekaruokavaliota noudattavien ravitsemussuositukset, joilla ei vittu pitäisi olla mitään tekemistä vegejen kanssa. Miksi ihmeessä täytyy ryhtyä ivaamaan?

Tämä on myös se kohta, jossa huomaan että monien (huom: ei ole sama asia kuin kaikki – tämä tiedoksi siltä varalta, että on ongelmia luetun ymmärtämisessä) henkilöiden ravitsemustietous on kotoisin tyyliin 90-luvulta ellei jopa aiemmilta ajoilta eikä sitä ole päivitetty ikinä sen jälkeen.

Ei, vaikka koko ruokakulttuuri Suomessa on muuttunut niistä ajoista. Lisäksi eri elintarvikkaisiin ja ravitsemukseen yleensä liittyvät tutkimukset ovat lisääntyneet ja paljon uutta tietoa on saatu.

Aiheeseen (ravitsemussuosituksiin siis, ei vegejen ivaamiseen vaikka se toinen aihe tuntuukin tässä olevan) liittyvistä kommenteista en ole voinut muuta kuin päätellä, että mikään ei ole muuttunut: edelleen ihmetellään, mistä mukamas saa proteiinia, jos ei mätä lihaa naamaan. Tämä oli suuri ihmetyksen aihe ysärillä ja nähtävästi yhä vaan edelleen. Joskus/usein se on naamioitu huoleksi ja ehkä oikeasti sitä onkin, mutta pääsääntöisesti se on vähättelyä ja toisen mitätöintiä. Sanavalinnoista ja kysymyspatterista kyllä huomaa aika pian, kummasta on kyse.

Jos henkilöllä on peruskäsitys ihmisen ravitsemuksesta tai hän edes ymmärtää, mitä proteiini on, hänen ei tarvitse olla huolissaan. Someommentoinnista päätellen ani harva tätä ymmärtää. Minulle se on selkeä viesti siitä, että aika iso aukko täytyy olla ravitsemustietoudessa, jos kokee tarvetta kantaa huolta vegen protujen saannista tai siitä, ettei itse saa riittävästi proteiinia, jos ei lapa lihaa suuhun kaksin käsin päivittäin.


3. Ilmastonmuutos

Miksei ilmastonmuutosta voisi ottaa huomioon ravitsemuksessa? Itse asiassa jossain vaiheessa niin lienee pakko tehdäkin. Onko epämukavaa? Me kaikki ihmiset saastutamme kukin tavallamme – toiset ilolla ja riemuiten mitään ajattelematta, toiset asioita myös pohtien.


4. Lihaa imitoivat kasviperäiset valmisteet

Jos kerran haluaa olla vege, niin miksi pitää sitten syödä jotain lihaa matkivia valmisteita. Eikö kelpaa kasvikset? Tämä on yleinen öyhötys, johon tietysti sai törmätä tässäkin aiheessa.

Olen mietiskellyt samaa muinoin, koska en ole kohderyhmää. Ja kas, se onkin avainsana. Merkittävä kohderyhmä on nimenomaan sekasyöjät, jotka haluavat vähentää lihan kulutustaan kukin mistäkin syystä, olkoot ne syyt eettiset tai terveydelliset tmv.

Monelle ne ovat tuki lihansyönnin vähentämisessä/lopettamisessa, kun ovat ihan itse tällaisen päätöksen tehneet. Nostan hattua, respect! Jos ei kiinnosta eläinten (kaltoin)kohtelut, saastuttaminen tai mikään muukaan vastaava, ei se silti ole mielestäni syy pilkata toisten valintoja. Paitsi joillekin tietysti tuntuu olevan, mutta se kertoo enemmän jostain muusta kuin pilkan kohteesta.

Sitten on tietysti myös pitkään vegenä olleita, jotka iloitsevat alati laajenevasta vegevalikoimasta. Osa ”lihaa imitoivista” tuotteista ei maistu lihalta (ja lihahan maistuu siltä, miten sen maustaa – tuskin kukaan maustamatonta lihaa syö), vaan niitä käytetään kuin lihaa. Siinä on iso ero.

Prosessoinnista: Suunnilleen kaikkia tuotteita on prosessoitu, kysymys on siitä miten ja kuinka paljon. Ei prosessointi ole aina huono asia. Lukemalla ostamansa tuotteen ravintosisältötiedot voi päätellä aika paljon, mutta ei kaikkea.

Esim. juustosta on tehty paljon tutkimuksia. Kannattaa lukea vaikkapa tästä (ja googlaa itse lisää ja valitse lähteesi) ja tsekata onko ravitsemustietous senkin osalta edelleen jossain viime vuosituhannella (lukemieni kommenttien perusteella aika monella on).

Kun kyseessä on SUOSITUKSET, olisi aika outoa, jos niissä suositeltaisiin haitallisiksi todettuja tuotteita esim. alkoholia tai makeisia. Niitähän ei listalla esiinny, mutta eiköhän suuri osa ainakin jompia kumpia vedä naamariin. Minä ainakin vedän.

Etenkin punaisesta lihasta on olemassa useita tutkimuksia ja näiden tutkimusten valossa olisi melko omituista SUOSITELLA syömään sitä jättiläismääriä. Lihan kulutus on yli tuplaantunut muutamissa vuosikymmenissä. Ennen syötiin huomattavasti enemmän kasviksia, joka monille yleisen kommentoinnin perusteella tuntuu nykyään tarkoittavan kurkkua, tomaattia ja salaatinlehteä. Hmm.

Moni myös nauraa ruokaan liittyville tutkimuksille ja vähättele niidenkin merkitystä. En oikein tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua. Niin että olisiko parempi, ettei tutkita ollenkaan? Ehkä olisi kuitenkin parempi, että ei lue (moni ei selkeästi luekaan) niitä, jos ei kuitenkaan aio niitä ottaa tosissaan tai edes pohtia tuloksia järkevästi, vaan tavoitteena on ainoastaan tuohtua ja dissata niitäkin. What’s the point.


Minä

En koe jääväni mistään paitsi, vaikken syö lihaa. Itse asiassa ruokavalioni on suorastaan räjähtänyt käsiin, kun on niin paljon kasvikunnan tuotteita, joita mättää naamariin. En ajattele, mitä voin poistaa ruokavaliosta, vaan mitä voin siihen lisätä. Ja miten voi luopua jostain, mitä ei muutenkaan halua: ihan käsittämätön yhtälö.

Alun perin siirtymiseni kasvisruokaan ei ollut eettinen (kyseessä syömishäiriö, jolloin lautaselta lähti suunnilleen kaikki muukin), mutta myöhemmin eettiset syyt astuivat mukaan kuvioon. Tuolloin aloin myös perehtyä paremmin ravitsemusoppiin, aineenvaihduntaan ja ruuansulatukseen ymv. Seuraan suurella mielenkiinnolla erityisesti kasvissyöjien ravitsemukseen liittyviä aiheita ja tutkimuksia – liha ei kiinnosta, koska se ei ole osa ravintoympyrääni.

Vegeilyni katson alkaneen ollessani 18-vuotias, vaikka jo sitä ennen söin hyvin vähän lihaa (en ole koskaan erityisesti pitänyt suurimmasta osasta lihoja, en edes lapsena). Minulle päivämäärät eivätkä ajankohdat ole kuitenkaan tärkeitä, joten mitään selkeää päivämäärää ei ole.

En ole koskaan paasannut syömisistäni enkä tee sitä nytkään. Valitettavasti monet muut ovat kokeneet aiheelliseksi tuntea suurta huolta syömisistäni, mutta nykyään ajattelen etteivät vain ymmärrä riittävästi ravitsemuksesta, joten eläkööt epätietoisuudessa. Jos jotain oikeasti kiinnostaisi, voisin keskustella (kasvis)ruuasta. Harvemmin ketään oikeasti kiinnostaa, heitä huolettaa lähinnä ne iän ikuiset proteiinit ja satunnaisesti jokin muu hivenaine.

Olen kasvissyöjä, jonka ruoka voi sisältää maitotuotteita (juusto, jogrutti) päivästä riippuen 0-10 prosenttia (minulla on maksimikiintiö maitotuotteissa per päivä). En ole mikään pyhimys enkä ole koskaan sellaista esittänyt. Ja voi olla, että vuoden kuluttua syön jotenkin toisin. On nimittäin normaalia, että ihminen syö hieman eri tavoin eri ikäkausina. Ainoastaan se on varmaa, että lihaa en ala syödä ikinä.

Minua ei myöskään kiinnosta toisten selittelyt, miksi syövät lihaa tai yleensä mitään. Koska vittuako se minulle kuuluu? En ole luonteeltani aktivisti, mutta arvostan aktivismia: mikään ei olisi ikinä muuttunut (eikä muutu), ellei meillä ole aktivisteja ihan asiassa kuin asiassa tai siis tietysti tarkoitan nyt hyvissä asioissa. En esimerkiksi tarkoita aktivismia, jossa tuetaan sortoa tai alistamista jne.


Ruokarauhaa itse kullekin! Olispa kiva, kun ei tarvitsisi enää ikinä nähdä silmissään niitä väsyneitä vege”vitsejä” ja muuta vähättelyä, mutta siinä tapauksessa pitäisi poistua kokonaan somesta ja ehkä koko maapallolta. Mikä on kyllä ihme juttu, koska vegeys alkaa olla jo sen verran yleistä, että luulisi ettei se enää herätä niin kuumia tunteita.


Tulipas pitkä lätinä. Onnittelut, jos jaksoit lukea tänne asti. Minua tämän aiheen ulostaminen nähtävästi helpotti, joten ihan sama lukeeko tätä kukaan, koska sain nyt mielenrauhan ja tuli kevyt olo. Case closed.

lauantai 9. marraskuuta 2024

The Nature of Finnish Nature

Luin ja katselin (kirjassa ihastuttava piirroskuvitus!) mielenkiinnolla Heli Laaksosen teoksen The Nature of Finnish Nature (Otava 2024, s. 112). Kirjan ovat englanniksi kääntäneet Richard Clarke ja Riikka Palonen.

 

The Nature of Finnish Nature on selkeästi suunnattu muille kuin suomalaisille lukijoille. Kirjan ensimmäisessä luvussa Laaksonen esittelee lyhyesti itsensä ja kertoo suhteestaan luontoon sekä mitä lukija voi tältä kirjalta odottaa.

Mainio “esipuhe” myös minulle suomalaiselle: vaikka Heli Laaksonen on minulle nimenä tuttu (lähinnä runoteoksistaan, joita en tosin ole lukenut), en varsinaisesti tiennyt hänestä mitään. Tiivis esittely oli siis paikallaan.

Teos on persoonallinen minitietokirja, jossa esitellään Suomen luontoa ja eläimistöä. Laaksosen tyyli on omintakeinen ja valittujen faktojen lisäksi mukana on vanhoja uskomuksia. Muun muassa palokärkeen liitetyistä puheista en ollut aiemmin kuullutkaan. Kuinka kiehtovaa lukea tällaisista “muinaisista” uskomuksista. Ja vielä enemmän sellaista esiintyy Laaksosen teoksessa Luonnos, joka lienee tämän englanninkielisen teoksen esikuva.

En ole Luonnosta lukenut (vielä) kokonaan, mutta selaillut sieltä täältä ja vertaillut tähän The Nature of Finnish Nature -teokseen. Kyseessä on selkeästi kaksi eri teosta eri kohderyhmille. Tämän tajutessani pyrin välttämään Luonnoksen lukemista, koska en halunnut liikaa verrata näitä teoksia toisiinsa.

Sen verran kävi kuitenkin ilmi, että Luonnoksen tyyli on – kenties luonnollisesti – huomattavasti runollisempaa ja “vapaampaa”. Käännöksestä – nimeä lukuun ottamatta – näyttää puuttuvan sellainen leikillisyys kuin Luonnoksessa. Mutta siis, kaksi eri teostahan nämä ovat.

Koska Suomen luonto on minulle tuttu ja myös Brittilän luonnosta on viidentoista vuoden kokemus, luin kirjaa maiden luontoja vertaillen. Sillä paljon samoja lajikkeita esiintyy molemmissa maissa ja suurin ero lieneekin lajien esiintymisten mittasuhteissa.

Otetaan esimerkiksi mustikat. Suomessa mustikoita löytää suunnilleen mistä tahansa (myös pääkaupungista), mutta täällä ei niinkään.

Mustikoita olen nähnyt muutamissa paikoissa Lake Districtillä (missä siis asun), mutta määrä on mitätön verrattuna Suomen mustikkamantuihin. Lisäksi löytämäni mustikat kasvavat fellsien rinteillä. Alhaalla en muista nähneeni muuta kuin pensasmustikoita, jotka täällä vissiin (mutua) ovat yleisempiä, mutta nehän ovat käsittääkseni istutettuja – eivät siis ole luonnonvaraisia kasveja edes.

Suurpetoja täällä ei ole, sen sijaan löytyy samat käärmelajit (kyy ja rantakäärme) yhdellä lisäyksellä (Smooth Snake/kangaskäärme, jota on tosin tavattu Suomessa vain Ahvenanmaalla).

Hyttynen, tuo Suomen kansallishyönteinen (NOT) myös mainitaan.

The mosquito’s central role in the ecosystem
is neither to whine, nor to drive forest goers insane.

Ei uskoisi, juuri tämän voisi olettaa olevan niiden elämäntehtävä. Voi jumalauta niitä on paljon Suomessa (juu juu, tiedostan, että alueellisia eroja on eikä hyttysiä tarvitse kaupungissa katsella). Viime kesänä sain jälleen olla maistelualustana ihan paiserutoksi asti viettäessäni aikaa mökillä.

Mökkitiluksilla ei hyttysiä pahemmin ollut, mutta tein useita patikoita ja joka kerta yllätyin (enkä ikinä oppinut eli hommannut jotain karkoitetta: ensi vuonna opin!) että mistä helvetistä niitä riittää. Luonnon rauhoittavasta vaikutuksesta ei voinut puhua, kun koko ajan inisi korvassa ja kierrokset oli pakko heittää puoliksi juosten saatanaa ja perkelettä kutsuen.

Täälläkin on hyttysiä, mutta erittäin vähän (olen nähnyt muutaman) ja ilmeisesti sellaisia lajeja, jotka eivät ainakaan ihmistä imeskele tai jos imeskelee, niin minua eivät toisin kuin suomihyttyset, jotka suorastaan rakastavat minua. Hevospaarmoja on, mutta niitäkin tosi paikallisesti lähinnä ympäristössä, jossa on karjaa.

Skotlannissa on pieniä saatanallisia hyönteisiä (Highland midge), jotka tulevat tuhansittain päälle ja ne nipistävät. Järki oli lähteä, kun ensimmäisen kerran sellaisen ihmeen koin. Niistä minulle ei tosin  tullut koskaan paiseita toisin kuin Suomen hyttysistä. Olen ilmeisesti allerginen hyttysenpistoille, koska minulla nousee niistä jäätävät paukamat, jotka pysyvät iholla useita päiviä – jopa viikon. Antihistamiini auttaa kutinaan, mutta ei estä paiseruttoa.

Oli mieltä ilahduttavaa lukea tätä kirjaa vertaillen mielessään molempien maiden maisemia ja metsiä. Metsät ovat melko toisenlaisia täällä kuin Suomessa, vaikka samoja puulajeja esiintyy. Toki molemmista maista löytyy monenlaisia metsiä sekametsistä havumetsiin, mutta silti koen ne erilaisiksi: seisoessani täällä metsässä, harvemmin tulee suomimetsä mieleen ja sama toisinpäin.

The Nature of Finnish Nature osoittautui mainioksi fiilistely- ja vertailukirjaksi. Luulen, että Luonnos kolahtaa minuun vielä kovemmin, sillä otaksun sen siivin pääseväni nostalgiatripille sekä Suomen luontoon että kieleen. Todennäköisesti myös opin lisää uusia uskomuksia ja muuta vastaavaa!

Ajattelin antaa “Suomen luonnon” lahjaksi naapurilleni, joka luonnon lisäksi rakastaa lukemista. Luulen, että hän löytää kirjasta paljon tuttua ja myös uutta. Yhtäläisyyksien näkeminen luonnossa on osittain sama kuin yhteisten piirteiden näkeminen eri kulttuureissa.

Niin että tässäpä ihastuttava lahjavinkki ulkomaalaiselle ystävälle!

Ehkäpä elämäni nopeimmat seitsemisen kilsaa viime kesänä Suomessa!

Miten kirja päätyi lukuuni?

Kirjabloggaaja-toveri kysyi kirjailijan puolesta olisinko kiinnostunut tällaisesta kirjasta. Sanoin, että kyllä kiinnostaa, mutta en lupaa mitään bloggauksia tai muutakaan. Kirjailija lähetti minulle molemmat tuoreet, tässäkin postauksessa mainitut kirjansa, mikä ilahdutti todella kovasti (kiitos isosti!).

Entä miten kirja päätyi blogiini:
koska se herätti runsaasti ajatuksia ja halusin kirjoittaa siitä eli toimin samoin kuin kaikkien lukemieni kirjojen kohdalla. Rahaa ei liikuteltu eikä sopimuksia tehty.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 43. Kirjalla ei ole päähenkilöä.

maanantai 4. marraskuuta 2024

Historiallinen sukutarina

Minulla on nähtävästi jokin historiallinen (luku)vaihe päällä (se meni tosin jo ohi), kun taas pukkaa historiallista romaania. Aiheetkin nähtävästi sivuavat toisiaan, sillä kuten Cecile Pinin romaanissa Wandering Souls myös Janika Ozan kirjassa A History of Burning käsitellään eräänä merkittävänä teemana pakolaisuutta.

Janika Oza: A History of Burning
Vintage 2023
s. 392

A History of Burningin tapahtumat sijoittuvat laajalle aika-akselille (1898-1992) käsittäen useamman sukupolven kokemuksia. Tarina alkaa vuodesta 1898 Länsi-Intiassa Gujaratissa, mutta siellä ei kauan viivytä. Köyhissä oloissa elävä 13-vuotias Pirbhai saa yllättäen työtarjouksen ja kuvittelee siten voivansa auttaa perhettään. Vanhimpana poikana hänellä on velvollisuuksia.

Vähänpä Pirbhai tiesi, mihin itsensä laittoi. Ja mistäpä olisi tiennyt, kun ei kerrottu. Hyvästit jää jättämättä Pirbhain astuessa laivaan, joka lipuu Afrikkaan.

Pirbhai päätyy Ugandaan rakentamaan rautatietä. Sinne hänet värväsivät britit, jotka tuohon aikaan perseilivät Intiassa ja haalivat työvoimaa muun muassa sinne Ugandaan (jossa myös perseilivät) rautatietä rakentamaan.

Tarina etenee harppauksin siirtyen näkökulmasta ja ajasta toiseen. Pirbhai on tarinan alku, josta siirrytään luontevasti hänen tulevaan vaimoonsa Solaniin, Solanin kautta heidän poikaansa Vinodiin jne. Osaan henkilöistä palataan useamman kerran, osaan ei. Mutta kaikkien elämät ovat koko romaanin ajan enemmän tai vähemmän toisiinsa kiinnittyneet. Onhan kyseessä sukuromaani.

Romaanissa tulee hyvin esille se, miten aika ja maailmantilanne vaikuttaa kuhunkin henkilöön eri kautena. Vinodin tyttäret kokevat Ugandan levottomuudet, kun Idi Amin astuu valtaan ja määrää aasialaiset poistumaan maasta. Ajankohta toi mieleeni taannoin lukemani Neema Shahin romaanin Kololo Hill.

Pidän Janika Ozan tyylistä ja tarinan helposta kulusta. Tapahtumia tarkastellaan aika monen henkilön kautta, joista muutamien osuudet ovat mielestäni jokseenkin merkityksettömiä. Olisin mieluummin keskittynyt vähempään määrään perusteellisemmin. Toisaalta Janika Oza osoittaa olevansa taitava kirjoittamaan kiinnostavia henkilöitä, joista haluaisi lukea enemmän.

Eräs silmiinpistävä piirre tarinassa on avioliittojen järjestäminen järkisyistä: naitetaan tytär, koska ei ole varaa ruokkia kaikkia. Naitetaan tytär, jotta saadaan hänet esim. “siirrettyä” toiseen, turvallisempaan maahan. Vaikka kyseessä ovat järkiliitot, ne voivat onnistua. Tai olla onnistumatta. Suhde tällaisiin naittamisiin (jotka varsin yleisiä ovat olleet ja esiintyyhän niitä edelleen joissakin maailmankolkissa) muuttuu tietysti eri sukupolvien ollessa kyseessä.

Yhteenvetona sanon, että mainio kirja joka piti otteessaan ja sitä luki mielellään. Ajan kuvaus ja miljööt ovat eritysen kiinnostavat.

tiistai 22. lokakuuta 2024

Ei karavaani yhtä koiraa kaipaa

Luin kirjan, jota lukiessa mietin kolmannelta sivulta lähtien jättäisinkö kirjan kesken. Sitten mietin asiaa jokaisella sivulla kirjan loppuun asti enkä edelleenkään tiedä, miksi luin kirjan loppuun. Ilmeisesti siksi, että olin jostain lukenut, että kirja palkitsee lukijansa lopussa. Jäin palkinnotta.

Kerron vasta postauksen lopussa, mikä kirja on kyseessä (lunttaa toki, jos et malta odottaa), koska huomaan, ettei kirjoitukseni varsinaisesti käsittele kyseistä kirjaa, vaan asenteitani ja kokemuksiani, persoonallisuuttani.

Kirja on lajityypissään varmasti mainio, jos sattuu olemaan kohderyhmää (minä en ole).

Olen yrittänyt eritellä, miksi koin kirjan niin tylsäksi. Kyllä, oli leuat revetä sitä lukiessani. Jopa mietin, että melkeinpä mieluummin selaisin (jos olisi pakko valita: onneksi ei ole) ex-Twitteriä eli X:ää. Huom: en ole koskaan ollut järin aktiivinen Twitterissä, vaikka minulla sinne tunnus on. Viimeisin päivitykseni lienee parin vuoden takaa.

En ole koskaan jaksanut kiinnostua kyseisestä alustasta enkä monista muistakaan. Ehkä siinä on syy, miksen jaksanut tätä repaleista tajunnanvirtaista romaania, jossa aihe vaihtuu kuin vastikään sotattu pöytäliina ökyravintolassa. Koen hektisyyden kuivakkaana eikä siinä auta, vaikka miten hienosti sanoja pyörittelisi ja esittäisi.

Useiden somealustojen (ja tämän kirjan) ongelma on samantyyppinen: fiidiin tulee mitä tahansa paskaa ja jos nyt vahingossa kiinnostuu jostain ja alkaa lukea, parin sekunnin kuluttua asia katoaa silmistä koska toki fiidin pitää päivittyä kolmentoista tai viiden sekunnin välein. Tuoretta paskaa vanhan tilalle. Tämän kirjan kohdalla: mitään ei käsitellä kunnolla eikä edes puolivillaisesti tai mitenkään. Sanat ainoastaan näyttäytyvät ohi kulkiessaan kuin pellet sirkuksessa.

Vaikka tunnistan aihehyppelyn ja jatkuvan aaltoilun uutisvirrassa plus tyhjästä taiotut kohut (paitsi että en tunnista kaikkia, koska en a) seuraa riittävästi somea, koska b) ei kiinnosta) sun muut älyvapaat ilmiöt, eivät ne minua kosketa. Käy nimittäin niin, että jos sellainen (KOHU) uhkaa tulla liian lähelle näkökenttääni, en kaiva poppareita kaapista ja ala mussuttaa, vaan se on adios muchachos ja poistun paikalta. Ei vaan vittu kiinnosta.

Laatulehdet pitävät kyllä huolen, ettei niistä pääse kokonaan eroon, sillä sieltähän monet jutut haetaan ja osa naamioidaan uutisiksi plus hyppysellinen lietsontaa ja Bon Appetit – liity toki joukkoon tai peukuta edes vierestä pliide.

Minua ei kiinnosta olla osa eikä edes tietoinen joka ikisistä kissanristiäisistä, joissa joku yleensä ristiinnaulitaan. Siihenhän riittää “väärä” mielipide eli ei ole samaa mieltä jonkun tärkeän tai yleisesti hyväksytyn (ihmisen/asian/ilmiön) kanssa.

Onneksi voi valita kanavansa ja jossain määrin tietoisuuden tasonsa. En koe jääväni mistään paitsi, vaikka en ole tietoinen kaikista somekohuista ja muusta skeidasta, joiden tietämisen en usko vaikuttavan elämäni laatuun yhtään mitenkään. Tai jos vaikuttaa, niin hyvällä tavalla, otaksun. En myöskään koe jääväni mistään paitsi, vaikka en esitä mielipiteitäni (uskokaa tai älkää, niistä ei ole puutetta) joka paikassa tai missään.

Keskustelua on vaikea löytää, koska kukaan ei keskustele: on tärkeämpää kertoa, mitä mieltä ollaan ja pitää olla. Jos ei ole, niin itkun pitkut ja paskapommi päähän. Ei siinä mitään keskusteluja hei tarvita. Ollaan tässä hyviä ihmisiä kuitenkin. Niin kauan kuin ollaan samaa mieltä. Muut voi suksia vittuun tai viedä saunan taakse.

En yleensä lue Goodreadsin kirja-arvosteluja, mutta tämän kirjan kohdalla etsin yhden tähden arvioita nähdäkseni, miksi muut eivät tälle lämmenneet. Ahaa-elämys: kenties syy on juuri se, etten pelleile riittävästi somessa. Pitäsköhän aloittaa (NOT)?

Patricia Lockwoodin kirjan No One Is Talking About This (Bloomsbury 2021, s. 208) koin kuolettavan tylsäksi, koska se edustaa oikeastaan kaikkea sitä, mikä ei minua kiinnosta. Haluan vielä painottaa, etten väitä kirjaa huonoksi – se ei vain puhuttele minua millään tasolla ja syyt siihen näkyvät tässä kirjoituksessani.

Kyllä se karavaani kulkee ilman minuakin ja minun tärkeitä mielipiteitäni.

Lue sinä tämä kirja, kenties saat siitä jotain muuta irti!

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 31. Kirjassa on vammainen henkilö.

Lukisko X:ää vai lähtiskö ulos? Kas siinäpä ei pulmaa.

sunnuntai 20. lokakuuta 2024

Kahdesti karkuun Pohjois-Koreasta

Kuinkahan kauan Pohjois-Korean on mahdollista olla olemassa sellaisena kuin se nyt on. Asia pompsahtaa mieleeni säännöllisin väliajoin ja nyt jälleen. Syynä tähän on vastikään lukemani pohjoiskorealaisen Jihyun Parkin muistelmateos.

 

Jihyun Park ja Seh-lynn Chai: The Hard Road Out – One Woman’s Escape from North Korea
Harper North, 2022
s. 1990
ranskasta englanniksi kääntänyt Sarah Baldwin-Beneich

 

Jihyun Parkin onnistui paeta Pohjois-Koreasta peräti kaksi kertaa. Joku voisi sanoa, että siihen tarvitaan jo roppakaupalla onnea, mutta voi sanoa niinkin että tarvitaan roppakaupalla epäonnea, että joutuu sieltä kaksi kertaa pakenemaan.

The Hard Road Out on hieman erilainen kuin muut pohjoiskorealaisista loikkareista lukemani teokset. Kirjan on kirjoittanut yhdessä Parkin kanssa eteläkorealainen Seh-lynn Chai ja kirjassa sivutaan pohjois- ja eteläkorealaisten suhdetta toisiinsa – sekä ihmisinä että “maatasolla”. Korean jakautuminen kahdeksi on ollut traumaattinen kokemus koko maalle/kansalle.

Kirjassa on muutamia kappaleita, joissa Chai kuvailee Parkin ja hänen tapaamisia (kirjan kirjoittamisen tiimoilta) ja niitä jännitteitä, joita niihin ja kirjan kirjoittamiseen etenkin alussa liittyi.

Parkin kuvaus lapsuudestaan noudattelee melko lailla samoja uria kuin muiden pohjoiskorealaisten kuvaukset elämästään Pohjois-Koreassa. Ja miksipä ei. Eihän siellä yksilöllä ole juuri mitään mahdollisuuksia vaikuttaa yhtään mihinkään. Lähinnä toimitaan niin kuin pakotetaan siinä pelossa, että naapuri tai kuka tahansa käräyttää, jos vähänkin poikkeaa linjasta.

Parkin äidin onnistuu pyörittää salabisneksiä vuosien ajan ja siten pitää perhe edes jotenkin ruuassa. 1990-luvun suuri nälänhätä Pohjois-Koreassa tietysti koskettaa heitäkin ja tilanne huononee myös bisnesten saralla.

On surullista, miten perhe hajoaa. Miten läheiset tekevät valintoja ja päätöksiä, jotka tuntuvat käsittämättömän julmilta. Mutta mitä muuta voi tehdä siellä puun ja kuoren välissä.

Ensimmäisestä pakokerrasta Pohjois-Koreasta Kiinaan Park maksaa kalliin hinnan: hänet pakkonaitetaan (myydään) kiinalaiselle farmarille ja hän joutuu eroon sisarestaan ja äidistään (jotka asiasta tietoisia ovat ja Parkin kohtalo päätyä naitetuksi on osa pakosuunnitelmaa).

Liitosta farmarin kanssa syntyy lapsi, jonka Park joutuu jättämään Kiinaan jäätyään kiinni ja saadessaan palautustuomion takaisin Pohjois-Koreaan.

Monien vaiheiden kautta Parkin onnistuu myöhemmin paeta uudelleen ja ensitöikseen hän etsii käsiinsä lapsensa – ja kaappaa hänet.

Parkin tie ulos Pohjois-Koreasta ja jatkuvasta pelosta ja piilossa elämisestä saa lopulta onnekkaan päätöksen hänen saadessaan turvapaikan Isosta-Britanniasta.

Jos on lukenut kirjallisuutta/artikkeleita tai yleisesti Pohjois-Koreasta, ei The Hard Road Out välttämättä tuo kuvastoon mitään uutta. Toisaalta ihmisen elämäntarinan supistaminen joksikin yleiseksi, tiettyä kuvastoa vahvistavaksi “ilmiöksi” kuulostaa varsin alhaiselta. Jokaisen ihmisen tarina (ja ihminen itsessään) on uniikki, vaikka tarinoissa/kohtaloissa kuinka paljon samoja piirteitä esiintyisikin.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan  15. Kirja, jolla on vähintään kolme tekijää. Lasken tässä nyt kääntäjän kolmanneksi tekijäksi, sillä ilman kääntäjää ei minun olisi ollut mahdollista lukea tätä teosta.

 

*

Lisää Pohjois-Koreaan liittyvää kirjallisuutta (sekä faktaa että fiktiota) löytyy blogistani tunnisteen Pohjois-Korea alta.

keskiviikko 16. lokakuuta 2024

Venepakolaiset

 

Cecile Pin: Wandering Souls
4th Estate, 2023
s. 240



Vietnam, 1978. 16-vuotias Anh valmistautuu katoamaan kahden nuoremman veljensä, Thanhin ja Minhin, kanssa yön pimeyteen. Matka on ennalta järjestetty, veneellä lähdetään. Kohteena tuo mahdollisuuksien maa, Yhdysvallat.

Yhdysvaltoihin on lähtenyt muuta sukua aiemmin ja tarkoitus on siellä jälleen yhdistyä. Loput Anhin perheestä (vanhemmat ja nejä muuta sisarusta) lähtee matkaan myöhemmin.

Mitään yhdistymistä ei tapahdu, jotkin alukset eivät koskaan saavu satamiinsa. Käy niin kuin käy, elämä ja tulevaisuus siirtyy toisten käsiin. Sillä pakolainen voi suunnitella niin paljon kuin haluaa, mutta vakuuksia saati valtaa ei ole. On liikaa asioita, joihin ei voi varsinaisesti vaikuttaa.

Pakolaisleireissä vietetyn ajan jälkeen Anh veljineen päätyy vihdoin – ei Yhdysvaltoihin, vaan –  Britteihin ja on aika – ja pakko – yrittää rakentaa uutta alkua. Takaraivossa takoo katumus: miksi piti lähteä, miksei vain voinut jäädä, niin perhe olisi vielä elossa ja koossa.

Wandering Souls on kertomus pakolaisuudesta ja ennen kaikkea sisarusten väleistä ja siitä, miten eri tavoin he tapahtumat kokevat. Tai oikeastaan, miten eri tavoin he reagoivat tilanteeseen. Siitä, millaiset roolit kullekin tavallaan lankeaa. Vanhimpana Anh kokee kantavansa vastuun veljistään, mutta vuosien vieriessä ja iän karttuessa roolit luonnollisesti muuttuvat – elleivät ne jää päälle.

Nimenomaan Anhin on vaikeinta luopua vanhimman roolistaan: ymmärtää, että sisarukset(kin) varttuvat, alkavat tehdä itsenäisiä päätöksiä. On päästävä katumuksen ja orastavan katkeruuden yli.

Kiinnostava ja monelle taholle kurkotteleva romaani, joka kattaa pitkän ajan sivumääräänsä (240) nähden eikä siitä syystä ulotu ainakaan minun iholleni. Episodimaiset luvut täydentävät toisiaan, mutta kosketus jää uupumaan.

Romaanin lopussa Anh on monen lapsen äiti, joten pikakelauksen tuntua esiintyy. Olen ymmärtänyt, että tarina pohjaa Cecilen oman äidin (Cecilen äiti on vietnamilainen, isä ranskalainen) vaiheisiin eli inspiraatio kirjaan kumpuaa sieltä.

Romaanin tyylissä ei sinänsä ole mitään moittimista, se on vivahteikas ja vaihteleva, kauniisti kirjoitettu. Itse vain preferoin perusteellisempaa kerrontaa etenkin, jos on näinkin lyhyt romaani kyseessä. Vaan ehdottomasti kannatti kyllä lukea tämä ja pidin lukemastani.

keskiviikko 9. lokakuuta 2024

Traagisia salaisuuksia

Keigo Higashino: The Final Curtain
alkuper. Inori no Maku gaOriru Toki, 2014
Abacus 2023
englannintanut Giles Murray
s. 390


Keigo Higashinon The Final Curtain jatkaa Kyoichiro Kaga -sarjaa. Kaga työskenteli aiemmin (ensimmäisessä enkkukäännöksessä eli Malicessa) Tokyo Metropolitan Policen murhayksikössä, mutta sittemmin (jossain vaiheessa ennen kirjaa Newcomer) sai alennuksen paikallispoliisiksi Nihonbashiin (alue Tokiossa).

Tässä tuoreimmassa enkkukäännöksessä eli The Final Curtainissa Kaga työskentelee edelleen Nihonbashissa “tavispoliisina”, mutta kun hänen serkkunsa Matsumiya Tokion murharyhmästä pyytää apua liittyen erääseen keissiin, Kaga kertoo mielipiteensä. Lopulta hän (Kaga) päätyy itsekin tutkimaan kyseistä tapausta.

En pääsääntöisesti tykkää kopsata kirjojen takakansia blogipostauksiini, koska se on mielestäni laiskaa ja melkoisen turhaa: ne (kirjan kuvaukset) saa helposti luettua mistä tahansa muualtakin. Lisäksi minua kiinnostaa omin sanoin kirjoitetut postaukset ja erityisesti lukijan omat ajatukset ja pohdinnat.

Nyt teen kuitenkin poikkeuksen, koska mikäpäs sen mukavampaa kuin tehdä juuri sitä, mitä kritisoi eli kas tässä kirjan takateksti (lupaan, ettei tästä tule tapa ja tunnustan samalla, että olen aiemminkin kopsannut kirjan takatekstejä ja sivuliepeitä blogiini, jos olen katsonut sen olevan mielestäni perusteltua):


The Final Curtain brings the story of Detective Kaga to a surprising conclusion in a series of rich, surprising twists with a confounding murder in Tokyo connected to the mystery of the disappearance and death of Detective Kaga's own mother.

A decade ago, Tokyo Police Detective Kyoichiro Kaga went to collect the ashes of his recently deceased mother. Years before, she ran away from her husband and son without explanation or any further contact, only to die alone in an apartment far away, leaving her estranged son with many unanswered questions.

Now in Tokyo, Michiko Oshitani is found dead many miles from home. Strangled to death, left in the bare apartment rented under a false name by a man who has disappeared without a trace. Oshitani lived far away in Sendai, with no known connection to Tokyo - and neither her family nor friends have any idea why she would have gone there.

Hers is the second strangulation death in that approximate area of Tokyo - the other was a homeless man, killed and his body burned in a tent by the river. As the police search through Oshitani's past for any clue that might shed some light, one of the detectives reaches out to Detective Kaga for advice. As the case unfolds, an unexpected connective emerges between the murder (or murders) now and the long-ago case of Detective Kaga's missing mother
.

The Final Curtain valottaa Kagan henkilökohtaista elämää, erityisesti liittyen hänen äitinsä katoamiseen Kagan ollessa vielä lapsi. Näihin on ollut viittauksia aiemmissa romaaneissa (etenkin The Death in Tokyossa), mutta nyt tuo mysteeri avautuu kunnolla.

Todella koukuttava ja ovela romaani, jossa tosin ilmeni muutamia piirteita (tai pikemminkin asenteita), jotka saivat silmäni pyörimään kuopissaan ja huulet huokaamaan just joo saatana ei tätä paskaa taas pliis dear lord.

Ei aio käsitellä asiaa blogissani, koska… En jaksa vaivautua. En myöskään tiedä ovatko kirjassa esiintyvät asenteet tarkoituksellisia vai joiden misogynisyyttä kirjailija ei edes itse tajua, koska asenteet ovat niin “normeja” hänelle ja empiiristen kokemusteni mukaan monille muillekin (onneksi ei kaikille).

Meni kuitenkin maku kirjoittaa kirjasta mitään enempää, joten that’s it. Lukekaa itse kirja ja tsekatkaa löydättekö kohdat, joihin mahdollisesti viittaan. The Final Curtain ehdottomasti on lukemisen arvoinen romaani ja aion jatkossakin lukea Higashinon tuotantoa eli ei tässä avioeroa tullut vaikka pieni särö kylläkin.