Suomilukukuulumiset

Tätä Suomireissua varjostaa yhä melkoinen stressi ja huoli, joten nähtävästi en saa edes blogattua enkä luettua toisten blogeja. Kirjat ovat kyllä kulkeneet mukana ja ovat ihania turva- ja pakokeitaita kaikesta muusta.

Helsingissä ollessani (nyttemmin olen siirtynyt maaseudulle) ostin Punaisesta planeetasta (oikein mainio divari - suosittelen) kaksi kirjaa, jotka olenkin jo lukenut.

 

Ensimmäinen on Yu Huan romaani Xu Sanguanin elämä ja verikaupat (Aula & Co 2017 [alkuper. 1995], suom. Rauno Sainio), joka kertoo nimensä mukaisesti pääasiassa Xu Sanguanin tarinan. Xu Sanguan työskentelee silkkitehtaalla, mutta palkka ei päätä huimaa.

Lisärahalle on tarvetta ja niin Xu Sanguan päätyy myymään vertansa, sillä siitä saa summan joka vastaa monelle puolen vuoden palkkaa. Veren myyminen on siis oiva lisätienesti vaikeana aikana, vaan kun ajat vielä vaikenevat lähtee veren myyminen ns. laukalle.

Vaikka ”verikaupat” ovat oleellinen osa tarinaa, ei kirja suinkaan ole pelkkää veren myymistä. Pikemminkin se on kuvaus Xu Sanguanin perheestä ja vallitsevista tilanteista/olosuhteista, joita Maon toteuttama kulttuurivallankumous myös muuttaa radikaalisti.

Pidin todella paljon tästä kirjasta, vaikka kaikki sen henkilöhahmot käyvät ajoittain hermoilleni mutta sitten kuitenkin heti seuraavassa hetkessä tekee mieli lohduttaa ja tukea.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 17. Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo.

 

Toinen Punaisesta planeetasta ostamani kirja on Kayo Mpoyin Virtaavan eden sukua (Atena 2020, suom. Ulla Lempinen), josta niinikään pidin kovasti. Kayo Mpoyi on ruotsalainen kirjailija, joka tässä esikoisteoksessaan ammentaa sukunsa kertomuksia Tansaniasta.

Kirjan keskiössä on pieni Adi, joka teoksen aikana varttuu teini-ikäiseksi. Kerronta poukkoilee ajassa ja paikassa, mutta on helposti seurattava.

Itse tarina on kiinnostava, samoin viehätyin Mpoyin kerrontatyylistä: kieli on kaunista, ajoittain henkevää. Romaanissa käsitellään raskaita aiheita, mutta tyylin yleinen kepeys pitää huolen, ettei lukija rasitu liikaa.

Virtaavan veden suvusta voisi kirjoittaa pitkästikin, mutta en jaksa. Syy niukkasanaisuuteen ei siten ole romaanissa, vaan minussa. Ja samaa koskee tuota Yu Huan romaania: nyt ei jaksa, mutta haluan molemmista kirjoista merkinnät blogiini.

*

Vielä ostin erään kirjan Klassikkohaastetta varten ja senkin olen jo lukenut. Länsi-Pasilan Esteri-kierrätyskeskuksesta lähti mukaani Viikset, nimittäin Emmanuel Carreren Viikset. Olen jo pitkään sen halunnut lukea ja yllätys oli iloinen, kun sen hyllystä bongasin. Vielä pitäisi klassikkopostaus kirjoittaa, toivon että saan aikaiseksi.

*

Olen päässyt myös kirjaston äärelle ja sieltä lähti tällainen pino mukaan. Kaikki täsmäiskuja Suomi-kirjalistaltani, joka osoittautui erittäin käteväksi.

Enempää listan kirjoja en löytänyt, koska ilmeisesti en osannut etsiä niitä oikeista paikoista (ja osa ei ollut paikalla tai niitä ei ollut ollenkaan) eikä ollut aikaa pyytää apua kirjastovirkailjalta. Toisaalta en ehdi näitäkään kaikkia lukea, joten eipä sen niin väliä.

Tällä hetkellä luvussa on Satu Vasantolan Kun isä osti merenkurkun, joka on kiinnostanut minua jo piemmän aikaa. Vajaan sadan luetun sivun perusteella voin todeta, että pidän kirjasta vaikka se mielestäni on hyvin surullinen. Se herättää minussa melko lailla ajatuksia.

Alkoholinhuuruinen kasvutarina

Terveisiä Helsingistä. Suunnilleen kaikki on mennyt päin helvettiä täällä, ja jo ennen kuin edes pääsin tänne. Niistä ei sen enempää, mutta se on syy näin pitkälle blogitauolle ja sille, etten ole saanut edes luettua juuri mitään. Paitsi nyt hiljattain. On jopa klassikkohaasteeseen (31.7.) kirja luettuna.  

Sitten muuhun vastikään luettuun kirjaan.

 

Douglas Stuartin Shuggie Bain (Picador 2020, s. 430) kuvaa kymmenisen vuoden ajan pienen Shuggien varttumista köyhissä oloissa teini-ikäiseksi. Lähtökohdat eivät ole erityisen hyvät: Agnes-äiti on alkoholisti, joka juo itseltään ensin aviomiehensä ja sitten muun elämänsä. Myös Shuggien vanhemmat sisarukset häipyvät heti kuin mahdollista ja Agnes jää Shuggien harteille.

(Yli)lojaali Shuggie kannattalee äitiään ja jaksaa uskoa, että joskus iänikuinen lupaus raitistumisesta toteutuu. Vaikka romaani kantaa Shuggie Bainin nimeä, on se pitkälti myös kertomus Agnesista. Oikeastaan Shuggien ja Agnesin tarinaa ei voi erottaa toisistaan, koska niin voimallisesti ne ovat toisissaan kiinni. Agnesin mielialavaihtelut ja Shuggien ripustautuminen äitiinsä ja loputon lojaalius.

Lukija kyllä huomaa Agnesin käyttävän hyväksi lastaan: Shuggiella on lähinnä välinearvoa, kun pitää saada asioita tehdyksi/toimitetuksi ymv. Äidin rakkaus lapseensa on yhtä turtunut kuin Agnes itse juominkiensa päätteeksi ja jo niiden aikanakin.

Kohtuullisen masentava, mutta silti kiinnostava romaani erityisesti miljöön ja aikakauden osalta. Bainit asuvat Skotlannissa Glasgow’ssa ja tarina sijoittuu pääasiassa 1980-luvulle ja 90-luvun alkuun. Luonnollisesti henkilötarinoiden taustoituksen myötä piipahdetaan hieman varhaisemmassakin ajassa.

Douglas Stuart on kertonut, että hänen oma taustansa on inspiroinut hänet kirjottamaan Shuggie Bainin. Se missä määrin romaani on kirjailijalle omakohtainen ei ole selvää eikä mielestäni edes merkityksellistä. Henkilöiden tunne- ja luonnekuvaukset tällaisessa sairaassa ympäristössä tuntuvat aidoilta.

Kirja on suomennettu samannimisenä ja se voitti Booker-palkinnon 2020.

Itse luin kirjan luonnollisesti englanniksi ja pidin sen tyylistä: Stuart ei selitä mitään puhki, vaan antaa lukijan itse ajatella. Dialogit on pääasiassa kirjoitettu skotlannin englannilla ja niissä on merkittäviä eroja standardienkkuun. Itse jouduin googlettamaan muutamat slangisanat, mutta esim. tietyt verbit ja (persoona)pronominit osasin päätellä asiayhteydestä, ja olen myös jonkin verran ottanut selvää skotlannin englannista (Skotlanti kiinnostaa ja nykyäänhän asun melko lähellä Skotlannin rajaa).

Skotlannin englantikin vaihtelee sen mukaan missä päin ollaan. Edinburgh on kuulemma sieltä helpoimmasta päästä ymmärtää kun taas Glasgow vaikeammasta (molemmissa olen käynyt). Edinburghissa olen käynyt lukuisia kertoja eikä minulla siellä ole ymmärrysongelmia: itse asiassa pidän sikäläisestä enkusta/aksentista.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 8. Kirjan nimessä on perheenjäsen.

Kun silmukka kiristyy

Adrian McKinty: The Chain
Orion, 2019
s. 393
suomennettu nimellä Ketju



Lapsesi kidnapataan ja ainoa keino saada hänet ehjänä ja elossa takaisin on kidnapata jonkun toisen lapsi. Lapsesi vapautetaan, kun olet tehnyt kaiken, mitä on ohjeistettu tekemään. Näin ketjuun punoutuu silmukka toisensa perään. Ketju on kuin ikiliikkuja, jossa osaset alati vaihtuvat, mutta liike jatkuu ja ketju pitenee.

Rachel joutuu osaksi ”ketjua”, kun hänen lapsensa Kylie katoaa. Ajoitus on varsin huono, sillä Rachelilla on vakavia terveysongelmia ja takana avioero. Rahaa ei ole ylenpalttisesti, mutta sitä pitäisi jostain kehittää ”ketjua” varten.

Mekanismina ketjun idea on nerokas: se on kuin rahaa erittävä lehmä, jota käyvät eri ihmiset lypsämässä. Rahat tietysti menevät ”organisaatiolle” ja lypsäjät saavat palkaksi  ”omaisuutensa” (eli lapsensa) takaisin. ”Organisaation” tehtävä on valvoa, että lypsäjät toimivat ohjeiden mukaisesti. Vaikka siis kysehän ei ole rahasta, ”Organisaatio” painottaa. Mutta kyllä se melko lailla on.

Erittäin koukuttava trilleri, joka pitää mielenkiinnon yllä loppuun asti. Valitettavasti tyypillisten trillereiden/dekkareiden tapaan kirjan loppuun on pakattu se pakollinen action-pläjäys, joka pilaa koko kirjan. Kaipaan älyllisesti nerokkaampia loppuja näiden ainaisten ”listimiskaavojen” sijasta. Ovat liian helppoja ja laiskoja ratkaisuja mielestäni.

Mietin myös, miten Rachelin oletettu erityinen älykkyys on kirjassa esitetty. Itse en Rachelissa mitään erikoista älykkyyttä havainnut, mutta jotenkin Ketjun ”ylläpitäjä” havaitsi ja ihaili Rachelin älyä. Jos halutaan vakuuttaa lukija jonkun henkilöhahmon älykkyydestä, kannattaisi tuoda se jotenkin esille. Siis muullakin tavalla kuin jonkun random-tyypin suulla.

Kirjassa kyllä mainitaan, että Rachel ex-miestään prepatessaan olisi kuvitteellisesta testistä saanut paremmat tulokset kuin miehensä. Mutta onko se nyt sitten merkki jostain erityisestä älykkyydestä vai vaan ihan normaalista oppimisesta.

Pointtini: mietin lähinnä sitä, että monesti törmää kirjassa siihen, että henkilön X älyllistä kapasiteettia ylistetään maasta taivaaseen, mutta se ei mitenkään NÄY henkilön X kuvauksessa. Words words words. Just words.

Marinoistani huolimatta The Chain on juonivetoinen ja viihdyttävä romaani, jota voin trillereiden ystäville suositella, kunhan ei odota henkilöhahmoilta kummoisempaa syvyyttä.

Kokemukseni kirjasta on melko samanlainen kuin Luetut-blogin Marilla.

Lady Joker

Kaoru Takamuran viidensadan mailin pituinen romaani Lady Joker (Baskerville 2022) on jaettu kahteen osaan (kumpikin osa sisältää noin 600 sivua) ja olisin ollut iloinen, jos olisin tämän tajunnut ennen kuin kirjan otin lukuun.

Näiden kahden erillisen niteen yhteyttä olisi mielestäni voinut ja pitänyt korostaa sekä myös kirjan kannessa mainita, että tämä on ENSIMMÄINEN puolisko kirjaa ja yksinään luettua aivan turha, koska tarina jää kesken.

Tietysti on omaa tyhmyyttäni, kun en tutkinut ja selvitellyt kunnolla asiaa. En silti pidä siitä, että tällaista oleellista tietoa pantataan/ei tuoda selkeästi esille.

Sama juttu joidenkin kirjasarjojen kanssa: missään nimessä ei voida kertoa, jos kirja on osa sarjaa ja jos se kerrotaankin, niin ei kerrota mones osa. Onneksi nykyään voi esim. kirjakaupoilla asian selvittää googlettamalla siellä hyllyjen välissä. Aika rasittavaa kyllä.

Mistä on kyse?

Romaanin sivulieve kertoo oleellisen:

Tokyo, 1995. Five men meet at the racetrack every Sunday to bet on horses. They have little in common except a deep disaffection with their lives, but together they represent the social struggles and griefs of post-War Japan: a poorly socialized genius stuck working as a welder; a demoted detective with a chip on his shoulder; a Zainichi Korean banker sick of being ostracized for his race; a struggling single dad of a teenage girl with Down syndrome.

The fifth man bringing them all together is an elderly drugstore owner grieving his grandson, who has died suspiciously after the revelation of a family connection with the segregated buraku community, historically subjected to severe discrimination.

Intent on revenge against a society that values corporate behemoths more than human life, the five conspirators decide to carry out a heist: kidnap the CEO of Japan’s largest beer conglomerate and extract blood money from the company’s corrupt financiers.

Inspired by the unsolved true-crime kidnapping case perpetrated by "the Monster with 21 Faces", Lady Joker has become a cultural touchstone since its 1997 publication, acknowledged as the magnum opus by one of Japan’s literary masters, twice adapted for film and TV and often taught in high school and college classrooms.

 

Vaikuttaa lupaavalta ja alku sitä onkin. Takamura kirjoittaa hyvin yskityiskohtaisesti eikä ole asiaa, josta ei saisi väännettyä monen sivun pituista kuvausta – ihan sama liittyykö aihe raveihin tai yrityksen taloudellisen tilanteen, hierarkioiden, käytäntöjen ja whatever kuvaamiseen.

Runsaan kuvailun takia juoni tamppaa pääasiassa paikallaan ja kun siinä sitten päästään askel eteenpäin, alkaa uusi yksityiskohtainen kuvaus jostain/mistä tahansa. Kirjan alkuvaiheilla, kun käsitellään pääasiassa ravitoveruksia (jotka siis suorittavat kidnappaamisen ja kiristyksen), se vielä menettelee sillä henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja heidän elämiinsä paneudutaan.

Kirjan edetessä pikkutarkka kuvaus painottuu voimakkaasti (talousjargonin ohella) muun muassa poliisin ja median työskentelyn yksityiskohtaiseen vatvomiseen usean eri henkilön kautta. Näissä kohdin henkilöiden persoonat jäävät mielestäni muun vuolaan kuvailun taustalle muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Myönnän, että oli ajoittain saatanan puuduttavaa lukea sellaista jaaritusta. Olen tosin ymmärtänyt, että tällä kaikella on merkitystä sitten joskus myöhemmin.

Otaksun, että Lady Jokerissa on voimakas kulttuurinen aspekti, joka tekee siitä suositun kotimaassaan eli Japanissa. Näin ulkopuolisena sitä on vaikea tavoittaa, vaikka kirjan teemat ovat sinänsä universaaleja. Toisaalta tiedostan, että kiinnostustani nakersi jatkuva jauhaminen asioista, jotka eivät varsinaisesti minua kiinnosta. Kirjailijan tyyli on myös melko kuivakka.

Lady Joker oli meillä Kirjaimia-blogin Lauran kanssa lukupiirikirjana. Oli kyllä melkoista tervanjuontia saada viikoittainen osuus luettua. Ja kaikesta tästä huolimatta se toinenkin osa on kyllä pakko lukea, koska kun nyt olen kirjasta lähes 600 sivua lukenut, niin en viitsi enää jättää kesken – ihan sama vaikka luettavaa on vielä toiset 600 sivua.

Elättelen toivoa, että tämä ensimmäinen osuus Lady Jokerista oli niin sanottu alkusoitto loppuosalle. Ainakin toisella osalla on paremmat tähdet Goodreadsissa

(en ole tähtiuskovainen, koska kukin antaa ja tulkitsee tähtiä omien subjektiivisten intressiensä/kokemustensa mukaan: itse en edes tähditä. Mutta joskus niitä voi katsoa - etenkin jos on epätoivoinen).

Toisessa osassa käsittääkseni palataan taas ravitovereiden pariin, joten siltä osin se jo oletuksena on kiinnostavampi.

Lady Joker on julkaistu alun perin japaniksi 1997. Sen ovat kääntäneet englanniksi Marie Iida ja Allison Markin Powell.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 4. Kirjassa on presidentti.

Minä kiroan teidät kaikki

Jenni Fagan: Hex
Polygon, 2022
s. 101


Joulukuu 1591, Edinburgh.

Vankityrmässä viruu noituudesta syytetty Geillis Duncan, joka on määrä hirttää seuraavana päivänä.

Iris, joka elää vuodessa 2021, pyrkii istunnossa ("seance") pääsemään vankilaan, jossa Geillis Duncan odottaa kuolemantuomionsa täytäntööpanoa. Iris kokee voimakasta, määrittelemätöntä vetoa Geillistä kohtaan eikä halua Geillisin joutuvan odottamaan kuolemaa yksinään. Lukijalle niin kuin Irikselle itselleen syy selviää myöhemmin.

Geillis on 15-vuotias kotiapulainen, joka työskentelee David Seatonille. On Seatonin ”ansiota”, että Geillis vangitaan ja tuomitaan kuolemaan. Eikä vain Geillis, vaan moni muukin nainen kokee saman kohtalon.

Faganin pienoisromaanin tarinan perusta on ns. Pohjois-Berwickin noitavainot (North Berwick witch trials). Geillis Duncan oli todellinen henkilö, joka vainon aikana pidätettiin ja häntä kidutettiin erittäin brutaalisti tarkoituksena pakottaa Geillis nimeämään muita ”noitia”.

Kirjailija käyttää taiteellista vapauttaan luodessaan kuvan Geillisin (ja muidenkin kirjassa mainittujen todellisten henkilöiden) elämästä ja kuolemasta. Tarinaa on helppo seurata, vaikka mainitut noitavainot eivät olisi tuttuja ennestään.

Itse tosin uteliaana aloin googletella aiheesta kesken lukemisen, koska halusin tietää missä suhteessa kyse on fiktiosta/faktoista. Mielestäni historiallisten tapahtumien tietämys toi syvyyttä tarinaan.

Hex ei kerro pelkästään noitavainoista, vaan kirjailija on ladannut tekstiin melkoisen määrän paasausta naisen asemasta. Nykyajan Iriksen suulla hän vertailee, miten naiset yhä edelleen ovat alisteisia miehiin nähden. Toisin sanoen moni asia (asenne) ei ole muuttunut sitten vuosituhansien.

”A woman’s voice is a hex. She must learn to exalt men always. If she doesn’t do that, then she is a threat.”

Etenkin kirjan alkupuolella tätä feminististä paatosta esiintyy siinä määrin, etten tiedä miten siihen suhtautua. En oikein jaksa alleviivaavaa ”kauhistelua” (oi kun miehet ovat niin kamalia, kyllä me naiset olemme niin kärsineet ja kärsimme yhä), koska sellainen ei varsinaisesti tarjoa mitään ajatuksia.

Lähinnä tuli mieleen, että kirjailija halusi ympätä kirjaansa feministisen kulman ja loihti sen väkisin ja väkinäisesti. Mielestäni sen olisi voinut upottaa tarinaan tyylikkäämmin.

Jenni Fagan on runoilija ja se näkyy kirjan kielessä ja tyylissä. Dialogit tuovat ajoittain mieleen teatteriesityksen, jossa näyttelijät vetävät överiksi roolinsa.

- Do you know, Geillis, I like to think about what would happen if the women of now went out to march for the women of then. And if… the women of then marched with the women of now.
- I would do that, Iris, we all would.
- Would you?
- Aye, all the witches in the faraway world you come from and here too, all together, marching.

Kiinnostava ja hieman koskettavakin teos, joka kestää toisenkin lukukerran – etenkin, jos lukee ensimmäisen kerran tietämättä Pohjois-Berwickin noitavainoista ja toisen kerran, kun on lukenut aiheesta ja tietää keskeiset henkilöt ja heidän taustansa.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu.

Tess Gerritsen ja kirjakerhot

Luin muinoin paljon Tess Gerritsenin kirjoja. Aloitin Gerritsenin tuotantoon tutustumisen romaanista Kirurgi (Otava 2002/The Surgeon 2001), joka aloittaa ns. Rizzoli&Isles-kirjasarjan (josta on myös joku televisiosarjaversio olemassa: en ole katsonut enkä aio katsoa).

Isles on patologi, Rizzoli poliisietsivä (näin ainakin sarjan alussa, en ole lukenut koko sarjaa – se jäi kesken minulta jossain vaiheessa).

Muistan, että Tess Gerritsenin uutuudet olivat lähes aina elleivät ihan aina Suuren Suomalaisen Kirjakerhon kuukaudenkirjoina. Ne siis piti peruuttaa tai pamahtivat postiluukusta. Joskus ne pamahtivat peruutuksesta huolimatta.

Tämä on varma tieto, sillä tarkkana ihmisenä pidin kirjaa peruutuksista. Lähettivät toisinaan silti kirjan varmaan toivossa, ettei sitä jakseta palauttaa. En aina jaksanutkaan, joten tuli sitten ”pakko-ostettua” joitakin kirjoja.

Kerran lähettivät kirjan minulle Lontooseen (olin tehnyt yleisen osoitteenmuutoksen ja mahdollisesti Posti käänsi kirjan uuteen osoitteeseeni), vaikka olin sen perunut. Minulle oli myös sanottu, että ulkomaille ei kuukaudenkirjoja edes lähetetä, mutta sinne se vain tulla tupsahti.

Otettuani yhteyttä asiakaspalveluun saadakseni ohjeita miten palauttaa kirja (asiakaspalautus ei toimi ulkomailta maksutta Suomeen) sanottiin, että voin pitää sen koska palauttaminen menee muuten liian vaikeaksi (en suostunut maksamaan postikuluja voidakseni palauttaa sen). (Kiinnostuneille tiedoksi: kyseessä oli Dan Brownin Kadonnut symboli)

Tässä välissä pitää ihan tarkistaa onko Suuri Suomalainen Kirjakerho vielä olemassa ja näyttääpi olevan. Olin myös Uudet kirjat ja Johanna -nimisissä kirjakerhoissa. Ja monissa muissakin (muun muassa Ex Libris, Book Avenue, Akateeminen kirjakerho, Stockmannin kirjakerho), joita Suomessa on joskus ollut. Wikipediasta löytykin kirjakerhoista listaus, nostalgista.

*

Varsinaisesti minun piti Tess Gerritsenin kirjaa pohtia. Luin juuri nimittäin Gerritseniltä romaanin nimeltä Playing with Fire (Penguin 2015, s. 310), joka on suomennettu nimellä Joka tulella leikkii.

Kirjan alkuperäinen nimi on monitulkintainen ja osuva kuvaamaan romaania. Verbi ”play” voi viitata mm. leikkimiseen, pelaamiseen tai soittamiseen. Romaanin otsikko viittaa mielestäni ensisijaisesti soittamiseen – ei leikkimiseen – mutta sitähän ei voi tietää ennen kuin on lukenut kirjaa jonkin matkaa.

Romaanin keskiössä on ammattimuusikko Julia, jonka instrumentti on viulu. Työmatkalla Roomassa ollessaan Julia tutkailee erään antiikkikaupan tarjontaa ja kiinnostuu vanhasta nuottikirjasta. Kirjaa lehteillessään sen välistä putoaa irrallinen sävellys, joka kiehtoo häntä. Kaupat nuottikirjasta ja  irtosävellyksestä tehdään ja Julia palaa kotiin Yhdysvaltoihin löydöstensä kanssa.

Irrallisen sävellyksen nimi on Incendio ja sen on säveltänyt L. Todesco. Sävellyksellä on merkittävä rooli tässä kirjassa, sillä se johdattaa Julian lopulta jopa hengenvaaraan.

Mainitusta sävellyksestä pari sanaa. Tess Gerritsen on itse musikaalisesti lahjakas ja hän on säveltänyt ”Incendion” (italiaa, tarkoittanee tulipaloa tmv.) käsittääkseni tätä kirjaansa varten. Kappaleen voi kuunnella Youtubesta. Videolla Tess Gerritsen soittaa pianoa ja viulua soittaa Joerg Widmoser.

Kuuntelin Incendion vasta kirjan luettuani, koska halusin itse mielikuvitella sävellyksen ensin. Incendio on koskettava ja kun sen kuunteli Gerritsenin romaani mielessä, niin kyllä hieman kostui silmäkulma.

Tähän väliin kirjan takateksti:
 

What if your child wanted you dead?

Julia doesn't understand what is happening to her daughter, but she thinks she knows what's causing it. She is terrified for Lily, and for herself, but what scares her more is that no one believes her.

If she is going to help Lily, she will have to find the answers alone, embarking on a search that will take her to the shadowy back streets of Venice.

There, Julia uncovers a heartbreaking, long-buried tale of tragedy and devastation - a discovery that puts her in serious danger. Some people will do anything in their power to keep the truth silent…


Kotona Yhdysvalloissa Julian ja aviomies-Robin kolmevuotias tytär, Lily, alkaa yhtäkkiä käyttäytyä aggressiivisesti. Julia alkaa pelätä tytärtään ja sen takia välit Robiinkin hankaloituvat.

Playing with Fire on mukavalla tempolla etenevä sekä kahteen aikaan (nykyaika/toinen maailmansota) ja paikkaan (yhdysvallat/Italia) sijoittuva trilleri. Kirjan toista eli historiallista osuutta voinee tosin pitää pikemminkin tragediana.

Ihmeekseni tämä kirja yllätti, koska en nyt varsinaisesti mitään tällaista osannut odottaa. Ja ylläri oli nimenomaan positiivinen. Romaani on helppo- ja nopealukuinen plus koukuttava ja sopisi erittäin hyvin vaikkapa matkakirjaksi. Siinä mielessä harmi, että luin sen juuri nyt kun matka on vielä edessä. Pitää keksiä uusi matkakirja.

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 7. Kirjassa rakastutaan.

Kotiorjana Kyproksella

Kyproksella kotiapulaisen palkkaaminen on yleistä. Joissakin tapauksissa ei ole ollenkaan asiatonta käyttää termiä kotiorja, sillä paljon vapaa-aikaa saati palkkaa ei apulaiselle ole tarjolla.

Christy Lefterin romaani Songbirds (Manilla Press 2021, s. 369) joka on suomennettu nimellä Laululinnut, käsittelee muun muassa kotiapulaiskulttuurin varjopuolia Kyproksella.

 

Monien paikallisten asenne kotiapulaisiin on alentava: heitä ei nähdä ihmisinä, vaan lähinnä työkoneina, joilla ei ole persoonallisuutta eikä tunne-elämää. Tai mitään elämää, sillä osa työnantajista huolehtii säännöin ja rajoituksin siitä, ettei apulaiselle pääse kehittymään omaa elämää.

Näin huonosti ei ole asiat Songbirdsin srilankalaisella Nishalla, joka on saapunut Kyprokselle kotiapulaiseksi yksinhuoltajaksi jääneelle Petralle. Petra on kohtuullisen asiallinen työnantaja paitsi että hän on sokea omalle rasismilleen ja ”ankaruudelleen”, jotka istuvat niin syvällä kulttuurisessa normissa, että niitä ei edes tajuta kyseenalaistaa.

Lukija kyllä huomaa nämä asiat Petran ynnä muiden kotiapulaisia käyttävien henkilöiden käytöksessä. Kun erään kerran Nisha pyytää yhden illan vapaaksi, ei Petra sitä hänelle anna. Koska juurihan Nishalla oli vapaapäivä: se yksi vapaapäivä viikossa. Noin muuten työaikaa on aamusta iltaan niin, ettei siinä pahemmin aikaa itselle jää.

Nisha hoitaa työnsä kunnolla eikä intä vastaan, sillä Kotona Sri Lankassa odottaa hänen lapsensa ja äitinsä, joille hän lähettää rahaa. Taloudellinen ahdinko nimenomaan on syy, miksi Nisha Kyprokselle kotiapulaiseksi lähti.

Romaani kiertelee ja kaartelee Nishan ympärillä, joka tarinan alusta lähtien on poissa, kadonnut kuin tuhka tuuleen. Lukija ei kertaakaan kohtaa Nishaa itsenään, vaan ainoastaan toisten kautta.

Kirjassa on kaksi kertojaa, joiden kautta Nishan elämä ja persoona avautuu.

On työnantaja Petra, joka vasta Nishan kadottua havaitsee, miten tärkeä ihminen Nisha on hänen ja lapsensa elämässä. Ei pelkästään ”työkoneena”, vaan ihmisenä. Pidin kirjan alussa Petraa jokseenkin luotaantyöntävänä henkilöhahmona nimenomaan vallankäytöllisistä syistä. Tarinan edetessä Petra itsekin alkaa ymmärtää kompleksista suhdettaan Nishaan.

Sitten on Yiannis, jolla on rakkaussuhde Nishaan. Suhde ei ole mutkaton, koska molemmat sekä Yiannis ja Nisha ovat omalla tavallaan ”nurkkaan ahdettuja” - vankina vallitsevissa olosuhteissa.

Petra ja Yiannis ovat lähes ainoita, joita Nishan katoaminen kiinnostaa. Poliisia ei kiinnosta, koska Nisha on "vain" ulkomaalainen: miksi vaivautua edes tutkimaan tapausta.

Koska poliisi ei ole Nishan katoamista kiinnostunut tutkimaan, etsivät Petra ja Yiannis Nishaa aluksi tahoillaan kunnes yhdistävät tietonsa ja jatkavat etsintöjä yhdessä.

Lefterin tyyli on melko neutraali eikä ongelmia alleviivata: ne tuodaan esille kuin olisivat  arkipäiväisiä asioita niin kuin ne Kyproksella ovatkin. Työnantajan valtasuhde kotiapulaiseen tuntuu olevan melko rajaton ja venyvä.

Raskaasta aiheesta huolimatta Songbirdsissa on myös kepeyttä ja toivoa. Kotiapulaisteeman lisäksi sivutaan laitonta lintujen pyydystämistä/tappamista, jonka koin hyvin häiritsevänä. En sellaisesta ollut aiemmin tietoinen, joten opinpa jotain tästä Lefterin kirjasta, joka sai minut muutenkin googlettelemaan kaikenlaista. Kyproksen kulttuuri ja muut käytännöt eivät ole minulle erityisen tuttuja.

Pari kiinnostavaa linkkiä:

Cyprus Mail – The truth for Cyprus’ domestic workers
Bird Life Cyprus – Illegal bird killing: the darker side of Cyprus
BBC – Cyprus serial killer Nikos Metaxas handed seven life sentences (tähän tapaukseen Christy Lefteri viittaa kirjan loppuun sijoitetussa kirjeessään lukijalle)


Christy Lefteriltä on suomennettu tämän Songbirdsin (Laululinnut) lisäksi The Beekeeper of Aleppo eli Aleppon mehiläistarhuri. Voisin kuvitella senkin lukevani, kun tulee oikea mielentila. Laululinnut luin juuri oikeaan aikaan, sillä on ollut (on edelleen) keskittymisvaikeuksia ja muuta ikävää (päänupissa), mutta kirjan pariin oli aina helppo palata/paeta. Pitää siis otteessaan ja on kiinnostava.


Laululinnuista on blogannnut muun muassa Kirjarikas elämäni.

*

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet.

Liljan hidas kuihtuminen

Thora Hjörleifsdóttirin Magma on kuvaus Liljan kuihtumisesta. Terälehti toisensa jälkeen lakastuu, kunnes jäljellä on enää runnottu varsi. Voiko siitä enää versoa?

Reykjaviklainen Lilja on 20-vuotias yliopisto-opiskelija ja korviaan myöten rakastunut itseään vanhempaan ikuisuusopiskelijaan. Äly ja komeus samassa paketissa on niin seisauttavaa, ettei Lilja näe tai halua nähdä niiden takana asuvaa kusiaista – ei, vaikka aivan alusta alkaen koko mies on suorastaan välkkynyt punaisella. Red flags everywhere.

Mutta nuori rakkaus ei ole sokea, se näkee nimenomaan pinnan. Se näkee unelmat ja toiveet, mutta sulkee silmänsä epämukavilta asioilta (niitä onkin sitten paljon). Koska kaikkihan muuttuu paremmaksi, kun… no, sitten kun muuttuu. Koska tokihan ne muuttuu. Mies muuttuu sellaiseksi kuin oikeasti on tai siis sellaiseksi kuin hän Liljan mielestä voisi olla.

Ja totta, tietenkin kaikki muuttuu – nimittäin huonompaan suuntaan. Myös Lilja muuttuu. Alun rempseästä ja sanavalmiista nuoresta naisesta tulee sulkeutunut ja arka miellyttäjä, joka syyttää itseään kaikesta, mistä nyt voi syyttää, ja muustakin.

Liljan etenevä metamorfoosi uhkaa muuttaa hänet mullaksi, maaksi muiden jalkojen alle. Onko jo liian myöhäistä peruuttaa muodonmuutos?

Luvut Magmassa ovat lyhyitä, pisimmilläänkin parin sivun pituisia. Luvut on otsikoitu ja tarina alkaa varsin rempseästi otsikolla

Chlamydia

I didn’t know it would be such a big deal; it’s not like it’s uncurable. Nobody’s going to die. We’ll take antibiotics and then, ten days later, it’ll be gone. But now he thinks I’m a total slut. And I must be, since I have infected people. But I think he’s being unfair.

Liljalla on tuolloin vielä persoonallisuus: omaa tahtoa ja näkemystä. Myöhemmin oma tahto murtuu toisen tahdon alla ja persoonallisuuden hautautuminen alkaa. Synkkyys luikertelee laavan lailla mielen sopukoihin ja peittelee kaiken. Jää kuori, jonka sisällä ei oikeastaan ole enää mitään.

Lyhyiden lukujen ja siten myös lyhyiden kuvausten takia tarina syntyy sirpaleista ja se suojaa lukijaa: tarina ei pääse ihon alle, vaikka siinä muutama aika raju kohtaus onkin. Romaanissa kertoja on Lilja itse, joten hänen ajatustensa muuttuminen ja mielensä asteittainen synkentyminen tulevat hyvin esille ja se on kirjan vahvuus.

Se on myös heikkous, sillä Liljan ajatuksissa ei ole paljon muuta kuin tuo ”ihana” mies. On vaikea käsittää, miksi Lilja pakkomielteistyy hänestä niin paljon, että kadottaa omat rajansa. Mutta niin, nuori rakkaus höystettynä (rakkauden) kohteen tuhovoimalla lienee liian voimakas vastustettavaksi.

Kusiainen ei tietenkään ole täysin kusipää (toisin sanoen osaa olla kiva tarvittaessa). Tietysti on hyvääkin, koska täytyy olla syy jäädä.

Jokseenkin hypnoottinen romaani, jonka lukemista vain jatkoi ja sitten se olikin yhtäkkiä loppu. En pitänyt kirjan lopusta. Minusta se on kliseinen ja imelä. Sellainen, joka ärsyttää minua suunnattomasti, mutta varmaan se on minun oma ongelmani.

Mielipide selkokielellä: Häiritsevä tarina, johon koukuttui todella nopeasti. Pidin romaanin kielellisestä tyylistä eikä tarinan mosaiikkimaisuus häirinnyt. Yleensähän sellainen tyyli ei minua puhuttele, mutta tässä se toimii erittäin hyvin. Kirjan loppu on perseestä (toisaalta tietyllä tasolla ymmärrettävä silti), mutta tiedostan että jonkun toisen mielestä loppu on ihqu.

Kusiaisen näkökulmaa ei tarjoilla, mutta miksipä pitäisi. Siten sitä ei myöskään voi ymmärtää. Kovin terve tyyppi ei voi olla kyseessä, mutta jätän psykologiset arvioinnit tekemättä.

Kusiainen on minun käyttämä termi, sellaista ei kirjassa mainita. Mielestäni se sopii kyseiseen henkilöön metaforana. Kirjan lukenut ymmärtänee käyttämäni metaforan.

Thora Hjörleifsdóttir: Magma
Picador, 2021
islannista englannintanut Meg Matich
s. 200
(kirjaa ei ole käsittääkseni ainakaan toistaiseksi suomennettu)

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli)

*

Kirjan otin lukuun sattumalta. Olin kirjastossa tutkailemassa tarjontaa ja ainoa tavoitteeni oli löytää kirja, joka olisi lyhyt (minulla on useita pitkiä kirjoja kesken). Tietysti kirjan piti myös kiinnostaa ja takatekstin perusteella tämä kiinnosti.

Kirjastokäyttäytymiseni on muuttunut, sillä täällä valikoima on niin suppea, että varsinaista ”kirjastoriemua” ei oikein enää synny. Hyllyjä ei järin monia ole ja valikoima melko valtavirtaa ja perusbrittiä (oma lukumakuni ei mätsää perusbrittien kanssa). Haluamani kirjat ovat yleensä jossain muussa (jos ylipäätään ovat) Cumbrian kirjastossa, josta ne sitten tilaan tuohon läheiseen ja käyn noukkimassa. Sellainen joutilas kirjastohengailu on jäänyt lähes kokonaan pois.

Kirjastovirkailijan kanssa olen tullut tutuksi. Tämä Magma on ilmeisesti juuri tullut kirjastoon ja sen lainaamisessa oli ongelmia. Lainausautomaatti ei tunnistanut viivakoodia eikä tunnistanut kirjastovirkailijankaan skannaus. Virkailija sitten vain antoi kirjan minulle ja sanoi, että palauta se minulle tähän tiskille, kun olet lukenut.

Kun vaihtoehdot käyvät vähiin

Paul Lynchin Prophet Song alkaa lupaavasti, mutta hiljakseen selviää näkökulman olevan ja pysyvän varsin rajattuna. Minua se ei miellyttänyt. Vika ei ole romaanissa, vaan minussa ja odotuksissani. Täytyyhän Prophet Songin olla mainio teos, koska se voitti Booker-palkinnon viime vuonna.

Takakansi:

On a dark, wet evening in Dublin, scientist and mother-of-four Eilish Stack answers her front door to find the GNSB on her step. Two officers from Ireland’s newly formed secret police are here to interrogate her husband, a trade unionist.

Ireland is falling apart. The country is in the grip of a government turning towards tyranny and Eilish can only watch helplessly as the world she knew disappears. When first her husband and then her eldest son vanish, Eilish finds herself caught within the nightmare logic of a collapsing society.

How far will she go to save her family? And what – or who – is she willing to leave behind?


Prophet Songissa kuvaillaan tilanteita, jollaisia periaatteessa jo on olemassa mutta ei Eroopassa.  Romaanissa keskitytään seuraamaan tapahtumia lähinnä yhden perheen näkökulmasta eikä mitään syitä tai taustoja hallituksen brutaaleille toimille sortaa kansalaisiaan selitetä – ei edes pienesti avata.

Onko romaani hyytävä siksi, koska se sijoittuu Eurooppaan? Tulee siten lähelle ja voisi ikään kuin tapahtua itselle, omalle maalle? Kun on totuttu ajattelemaan, että eihän meillä (paitsi toki tiedostan Irlannin verisen historian ja olen lukenut maan vaikeuksista, ”The Troubles”).

Erityisesti Prophet Songin lopusta tuli mieleeni Melissa Flemingin kirjoittama ”pakolaisteos” A Hope More Powerful than The Sea. Yksittäisten ihmisten tunteet, epätietoisuus ja pelot ovat vastaavia ja ne ajavat ihmisen tekemään sellaisia ratkaisuja, jotka eivät välttämättä pääty hyvin. Mutta mitkä ovat vaihtoehdot, onko niitä edes?

Vaihtoehdottomuus tulee Prophet Songissa hyvin esille. Tai pikemminkin se, kun vaihtoehdot yksi toisensa jälkeen hupenevat ja sitä myötä toivo. Koska vallitsevasta poliittisesta tilanteesta tai mistään muustakaan ei kerrota, jää Prophet Song lähinnä yhden perheen kielellisesti kauniiksi katastrofikuvaukseksi.

Tiedostan olevani tämän nahkean mietteeni kanssa melko yksin, sillä moneen Prophet Song on tehnyt suuren vaikutuksen enkä sitä ihmettele. Mutta minulle tämä teos nyt vain jäi keskinkertaiseksi.

Ihastuneita mietteitä voi lukea Goodreadsista ja löytyypä sieltä jokunen soraäänikin, joten en ihan yksin ole.

Paul Lynch: Prophet Song
Oneworld, 2023
s. 309

Aivokuollut lukukuuluminen

Paljon on kirjoja kesken, mutta kaikkien kanssa etenen hitaasti. Lukuintoa on eli tällä kertaa ei ole kyse mistään depressiivisistä lukujumeista, vaan siitä että liikun niin paljon että pää tyhjenee enkä jaksa saati ehdi lukea kovin paljon. Nukahdan kirjan kanssa hyvinkin aikaisin illalla.

Täytynee hidastaa tahtia, joka on siis koventunut ikävän hermonpinteen takia, joka vaivaa lähinnä levossa. Olen ”hoitanut” sitä liikkumalla vielä enemmän, koska en jaksa lepokipua (liikkuessa ei satu).

Paljon liikkuva ihminen tietänee sen tunteen, kun aivotoiminta hidastuu pitkään jatkuvassa rasituksessa. Ihminen voi muuttua suorastaan tyhmäksi fyysisesti väsyneenä ja alkaa esim. miettiä, miten jonkin portin saa auki vai pitääkö sen yli kiivetä.

Olen tällaisessa aivokuolleessa tilassa monesti päivän päätteeksi, joten ei ihme ettei lukeminen suju, koska pitäisi kyetä hieman ajattelemaankin. Aamuisin eli nyt minulla esiintyy jälleen aivotoimintaa.

(Välihuomio: kuvat patikoiltani)

Aktiiviluvussa (etenee hyvin hitaasti) minulla on muun muassa irlantilaisen Paul Lynchin 2023 Booker-palkittu teos Prophet Song. Kirja valikoitui lukuun Helmet-lukuhaasteen kolmannen kohdan tiimoilta eli lue Booker- tai Pulizer-palkinnon voittanut kirja.

Pääsääntöisesti en jaksa yhdysvaltalaista kirjallisuutta, koska kyseinen maa miljöönä tai muutenkaan ei kiinnosta. Oli siis selvää, että valitsen luettavaksi Booker-voittajan. Prophet Song tuntui sopivalta ja olin sen lisännyt kirjastolistallenikin.

Prophet Songin asetelma on hyytävä (yksinkertaistettu pähkinänkuori: valtio alkaa alati rajummin vahtia kansalaisiaan) ja periaatteessa sitä voisi lukea ahmimalla. Mielelläni lukisinkin pidempiä pätkiä kerrallaan, mutta kuten jo totesin – lukeminen on ollut aivokuolleisuuden takia hieman hankalaa.

Toinen aktiiviluvussa oleva kirja on japanilaisen Kaoru Takamuran romaani Lady Joker, joka on minulla ja Kirjaimia-blogin Lauralla lukupiirikirjana. Viikoittainen lukupätkä on noin sata sivua. Pyrin lukemaan hieman joka päivä, ettei tarina unohdu. Tai pikemminkin massiivinen talousjargon, jota kirjassa on sen verran että se käy hermoille. Ihan kuin lukisi jonkin yhtiön vuosikertaa, jos saan hieman liioitella. Muut osuudet ovat kiinnostavia, mutta aina kun alkaa ”talouspauhu”, tekisi mieli vaikka kuolla.

Caleb Femin runoteoksen Poor parissa viihdyn satunnaisemmin. Tulee silloin tällöin luettua runo, sivut kääntyvät maltillisesti. Pääasiassa olen pitänyt lukemastani, vaikka osa runoista menee ehkä hieman ohi tai en vain saa kiinni mahdollisista ajatuksista. Mutta en anna sen häiritä.

Ja vielä on kesken Guy Delislen sarjakuvateos Jerusalem, jonka parissa etenen melko hitaasti. Noin yleisesti minun on helpompi keskittyä pitkiin kokonaisuuksiin eli romaaneihin. Jerusalem muistuttaa aiheesta/tilanteesta toiseen pomppimisen takia lähinnä novellikokoelmaa, joita en lue koska niihin (novelleihin) minun on vaikea keskittyä.

Olen miettinyt miksi. Syy on niinkin yksinkertainen, että kunkin novellin kohdalla täytyy aloittaa keskittyminen ns. alusta. Romaanin parissa sillä yhdellä aloittamisen keskittymisellä menee koko kirja, vaikka teoksessa olisi tuhat sivua. En tiedä saako tästä otetta. Minulla ei siis ole varsinaisia keskittymisvaikeuksia lukea, vaan nimenomaan aloittaa lukeminen ”tyhjästä”.

Jospa ensi kerralla sitten mielipide jostain kirjasta. Saas nähdä, minkä näistä saan seuraavaksi luettua loppuun.

Naiset synnytyskoneina

Brittiläisen Sunjeev Sahotan China Room (Vintage 2021, s. 244) on kirja, joka toimi alakuloisen lukijan houkuttelijana takaisin lukemisen pariin. Jo kirjan ensimmäinen virke herätti kiinnostuksen:

Mahar is not so obedient a fifteen-year old that she won’t try to uncover which of the three brothers is her husband.

Niin, olisihan varmasti kiva tietää, kuka se oma puoliso on. Se kun tuntuu olevan vähintäänkin valtionsalaisuus tässä romaanissa.

Ollaan Intiassa 1920-luvulla. Mailla on kolme poikaa, joille hän on etsinyt vaimot ja haluaa, että kaikkien avioliittoseremoniat pidetään samanaikaisesti. Kyseessä on siis järjestetyt avioliitot, joihin tulevilla vaimoilla ei ole mitään sananvaltaa. Kaupat tehdään vanhempien kesken.

Eräs vaimo on yllä mainittu Mehar, joka ei tiedä edes miehensä nimeä. Mutta eivät tiedä kaksi muuta morsiantakaan omiensa nimiä: tiedossa on vain, että joku kolmesta veljestä on aviomies. Naiset (tai pikemminkin tytöt ikänsä puolesta) arvuuttelevat arkisten askareidensa ohessa kuka on kenenkin mies.

Miehet eivät tapaa vaimojaan paitsi yöllä panopuuhissa (poikalapsia toivotaan siitettävän), mutta silloinkin on pimeää eivätkä vaimot tunnista miehiään päivänvalossa, jos sattuvat heidät verhonraosta ulkona näkemään.

Paitsi Mehar, joka onnistuu päättelemään kuka veljeksistä on juuri hänen puolisonsa. Sillä käy niin, että Mehar ihastuu aviomieheensä. Kuten arvata saattaa, asia ei kuitenkaan ole niin suoraviivainen.

Tarinan toinen kerrontalinja sijoittuu vuoteen 1999. Lukija voinee päätellä nimettömäksi jäävän minä-kertojan olevan Meharin jälkeinen noin kolmannessa polvessa. Lähemmäs nykyaikaa sijoittuva osuus käsittelee muun muassa maahanmuuttajien sopeutumista uuteen maahan ja rasismia Briteissä, mutta mitenkään syvälle ei mennä. China Room on melko lyhyt ja tiivis romaani, joten moni aihe jää pintaraapaisuksi, mikä lienee tarkoituskin.

Tarinan historiallinen osuus tulee ”nykyajassa” läsnä minä-kertojan matkustaessa Intiaan ja viettäessään siellä aikaa tilalla, jossa hänen sukunsa muinoin asui. Mainittakoon, että tila on tyhjä ja kertoja päätyy sinne, koska hänen setänsä vaimo ei innostu kertojan läsnäolosta omassa kodissaan. Setä taas on melko lapanen laittamaan vastaan. Tälle on syynsä, joka mainitaan mutta se(kin) jää käsittelemättä.

Paljon jää lukijan kontolle pohtia, mikä ei sinänsä minua häiritse. Ei kaikkea tarvitsekaan repostella juurta jaksain. Mietin kyllä, että näin ohkaiseen kirjaan on ehkä tungettu hieman liikaa aiheita ja jätetty ne oman onnensa nojaan.

Vaan China Room on siitä huolimatta eheä kokonaisuus ja antaa tarpeeksi lankaa ommella napit takkiin. Ei haittaa, vaikka jokunen nappi jää repsottamaan sillä sellaista se elämäkin on. Napit roikkuvat ja osa tippuukin jossain vaiheessa: osa katoaa ikiajoiksi, osa löytyy ja ne voi ommella takaisin takkiin.

Mahdollisesti johtuen omituisesta mielentilastani kirjaa lukiessani naurahdin muutaman kerran. Tässä eräs kohtaus, joka sinänsä on vakava (kun ymmärtää kontekstin), mutta itse purskahdin nauramaan.

”Why is my boy so sad these days? Is that any way for a man of this family to behave?”
”Would you prefer it if I got drunk, gambled half our land away and then hanged myself?”

Tässä kirjassa ei oikein kenelläkään mene hyvin ja vaikka nuoret morsiot ovat alisteisessa asemassa, eipä se miehillekään herkkua ole. Ja koko show’ta pyörittää kukas muu kuin miesten äiti (joka on itse aikanaan kokenut samaa kuin nyt ”pakko”naittamansa tytöt).

Olen ymmärtänyt China Roomin tapahtumien perustuvan osin kirjailijan omiin kokemuksiin ja sukunsa taustoihin. Se mikä on faktaa ja mikä fiktiota, jää arvoitukseksi.

Mielipide selkokielellä: ihan luettava ja pääasiassa kiinnostava romaani, mutta ei saanut sukkia pyörimään jaloissa. Romaanin kielellisestä tyylistä pidin kovasti.

On taas katsottu korealaisia sarjoja

Esittelen silloin tällöin katsomiani sarjoja. Nyt on taas katselmuksen aika. Nämä kaikki sarjat olen katsonut Netflixistä poikkeuksena Death’s Game, jonka katsoin Amazon Prime Videosta.

Sarjan nimeä klikkaamalla päädyt MyDramalistin sivulle, jossa enemmän tietoa kys. sarjasta.

 

KOSKETTAVA SIIVOUSDRAAMA

Move to Heaven (10 jaksoa)

Han Geu-roo on parikymppinen autistinen poika, joka työskentelee isänsä kanssa. Isällä on yritys, joka tekee loppusiivouksia menehtyneiden henkilöiden koteihin. Työssä on tietyt rutiinit, kuten elämässä muutenkin, sillä rutiinit ovat tärkeitä Geu-roolle.

Kun Geu-roon isä kuolee, astuu kuvioihin isän veli Sang-gu, jonka on tarkoitus ottaa poika holhoukseensa. Oikeasti setää ei juuri poika kiinnosta, vaan hän on perinnön perässä: perintöä ei tipu, ellei hän täytä tiettyjä ehtoja.

Koskettava ja koukuttava sarja, yllättäviä käänteitä ja näyttelijät taas täysiä kymppejä rooleihinsa.

KIERO TRILLERI

Healer (20 jaksoa)

Seo Jung-hoo is a special kind of night courier, known only as "Healer" by his clients. For the right price and with the help of a genius hacker, he gets his clients whatever they want, as long as it doesn't involve murder.

Murha kuitenkin tapahtuu ja koko homma on levitä käsiin. Jung-hoon tarkoin varjeltu identiteetti uhkaa myös paljastua.

Kesti hetken päästä sisälle tähän sarjaan, koska jostain syystä sen alku ei innostanut. Jatkoin kuitenkin katsomista ja yhtäkkiä olinkin ihan koukussa. Hyvä ja katsomisen arvoinen sarja, mutta ei minun makuuni parasta korealaista.

HISTORIASTA KAUHULLA

Gyeongseong Creature (eka kausi, 10 jaksoa)

Sarjan tapahtumat sijoittuvat Gyeongseongiin (nykyään Soul) toisen maailmansodan lopulle, kun japanilaiset hallinnoivat ja alistavat korealaisia.

Jang Tae-sang on korealainen herrasmies, jolla on menestyvä bisnes ja paljon suhteita. Kun kaupunkiin saapuu nuori Yoon Chae-ok etsimään kymmenen vuotta sitten kadonnutta äitiään, Tae-sang päättää auttaa häntä.

Tämä on brutaali sarja, jossa on yliluonnollisia ja kauhumaisia kohtauksia eli ei sovi herkemmille. Osa sarjan “asetelmasta” pohjautuu todellisiin tapahtumiin (ihmiskokeisiin), joita kuvataan varsin luovasti. Sarjan historiallisesta kontekstista voi lukea enemmän täältä.

Sarjan päähenkilö, keikarimainen Tae-sang kävi alussa hermoilleni, mutta sarjan edetessä hänestä paljastuu muitakin puolia. Tähän on tulossa toinen kausi ilmeisesti joskus kesällä. Ehdottomasti aion katsoa, vaikka käsittääkseni Part Two sijoittuu ajallisesti kai lähelle nykyaikaa.

PASKA MUTSI JA KYLMÄ POIKA

The Good Bad Mother (14 jaksoa)

Raskaana oleva Young Soon jää leskeksi, kun hänen miehensä kuolee epämääräisissä olosuhteissa. Sikafarmia pyörittävä Soon on ankara äiti pojalleen Kang Holle, josta sittemmin tulee kylmäsydäminen lakimies, joka toimii syyttäjänä.

Kun Kang Ho joutuu vakavaan onnettomuuteen ja palaa kotikyläänsä, hänen äitinsä kokee saavansa uuden mahdollisuuden poikansa kanssa.

Ajoittain koskettava, mutta myös häiritsevä sarja. Miinusta komediallisuudesta, en pidä komedioista koska ne harvemmin naurattavat. Eivät pääasiassa naurattaneet tässäkään, lähinnä tylsistyttivät koska huumori on “lallattelua” ja yleistä “sekoilua” poikkeuksena kielellä leikittely (esim. liittyen “honorificsien” käyttöön, mikä on erittäin merkityksellistä korean kielessä).

 TAIKOJA JA LOITSUJA

Alchemy of Souls 1 ja 2 (20+10 jaksoa)

Set in a fictional country called Daeho that does not exist in history or on maps, it is about the love and growth of young mages as they overcome their twisted fates due to a forbidden magic spell known as the "alchemy of souls", which allows souls to switch bodies.

It follows the story of an elite assassin named Naksu, whose soul is accidentally trapped inside the weak body of Mu Deok—Jang Uk's servant from a powerful and noble mage family in the country. The young master of the Jang Family, Jang Uk, holds a dark secret about his scandalous birth. He wants the formidable assassin to help change his destiny.

Tämä vaan on niin mahtava. Hieman huoletti romanttinen aspekti, mutta turhaan: ei ole imelää eikä muutenkaan erityisen erottuvaa, sillä ihmissuhteet kehittyvät ja kasvavat sarjan edetessä ollen hyvin hienovireisiä, kuten useissa katsomissani korealaisissa sarjoissa.

Fantastinen miljöö ja maailma, silmänruokaa koko sarja. Ripaus huumoria, mutta sopivalla tyylillä eli ei häirinnyt. Sarja noin muuten on aika synkkä.

KUOLEMA RANKAISEE 

Death’s Game part I ja II (4+4 jaksoa)

Choi Yi-jae tekee itsemurhan, mutta ihmeekseen herääkin helvetinportilla, jota vartioi itse Kuolema. Välttääkseen helvetin Yi-jaen tulee elää kahdentoista eri henkilön “ruumiissa” ja välttyä kuolemasta. Jos hän kuolee jokaisena henkilönä, helvetti kutsuu.

Yi-jaeta ei varsinaisesti kiinnosta, koska hän nimenomaan haluaa kuolla. Mutta jaksojen edetessä tapahtuu asioita, jotka saavat Yi-jaen ajattelemaan asioita eri perspektiivistä. Julma ja brutaali sarja, jossa on kuitenkin hippunen keveyttä, ettei ole liian raskas. Hieman itketti sarjan lopussa.

 

BRUTAALI ARMEIJADRAAMA 

D.P season I ja II (6+6 jaksoa)

Etelä-Korean armeijamaailmaan sijoittuva erittäin häiritsevä ja synkkä sarja. Ahn Jun-ho otetaan tiimiin, jonka tehtävä on etsiä ja palauttaa armeijakarkureita. Hänen parinsa on toimessa kauemmin ollut Han ho-yul, jonka kanssa hänelle kehittyy syvä ystävyys.

Tarinat karkaamisten taustalla ovat brutaaleja ja järkyttäviä. Kiusaaminen ja simputus rehottaa eikä siltä oikein välty kukaan alempiarvoinen. Huom: väkivalta ei ole itseisarvo tässä sarjassa, vaan pakollinen elementti.

Koreassa kaikkien terveiden miesten on käytävä armeija, jonka kesto on 18-24 kuukautta. On hyvin vaikea saada vapautusta armeijasta eli käytännössä sen käyvät kaikki miehet.

Korean armeijaolosuhteissa on toivomisen varaa ja juuri niitä tämä sarja tuo fiktion keinoin esille. Aiheesta voi lukea lisää Asianewsin artikkelista.

*

Vielä jäi muutamia sarjoja mainitsematta, mutta koostan ne joskus toiseen postaukseen, ettei tämä paisu ihan muodottomaksi.

Alakuloinen lukija

Olen ollut erityisen alakuloinen viime aikoina. Siis enemmän kuin normaalisti, mitä normaali ikinä tarkoittaakaan. Edes lukeminen ei ole innostanut, mikä on selkeä merkki mielen jaksamattomuudesta/tyhjyydestä. Silti luen tunnollisesti joka ilta, koska en osaa mennä nukkumaan ellen lue. Ihan mahdoton ajatus sellainen, ettei lukisi.

Mielialasta johtuen on ollut vaikea aloittaa mitään kirjaa, koska mikään ei kiinnosta. Kolme riviä ja vituttaa jo valmiiksi. Kesken jäi muun muassa Elliot Pagen Pageboy, jota jaksoin lukea peräti kaksi lukua, mutta tylpän mielen takia oli pakko jättää se kesken. Palauttanen kirjan suosiolla kirjastoon ja luen sen joskus toiste.

Ajattelin sitten, jospa luen jotain kevyttä hauskaa (spoiler: virhe) ja nappasin hyllyssä ikuisuuden lojuneen Viisikko-parodian eli Bruno Vincentin kirjoittaman Five Get Beach Body Ready (Quercus 2017). Olen lukenut näitä parodioita aiemminkin ja viihtynyt vähintään kohtuullisesti sen sadan sivun verran, minkä mittaisia teokset ovat.

Tällä kertaa en viihtynyt. Kuolettavan kuivaa ja tylsää. Tunnistan huumorin, mutta ei naurata. Toisin kuin kirjan nimestä voisi päätellä, kirjassa ns. rantakuntoon pääsemistä käsitellään erittäin vähän. Kirjassa on 104 sivua ja sanoisin, että noin 5 sivua käsittelee rantakuntoa eikä sillä perinteisellä tavalla eli pakkomielteisellä laihduttamisella. Enemmänkin kyse on ihan vaan lomasta ja siitä, miten ja missä lomaillaan.

Muistin taas, että kun olo on perseenreiästä, niin missään nimessä ei kannata lukea mitään ”hauskaa”. Silloin kannattaa lukea jotain saatanan ankeaa (tai fantasiaa), koska mieli on valmiiksi sellaiselle otollinen. Toisin kuin voisi luulla ainakaan minua vakavuus/rankkuus (joitakin tiettyja aiheita lukuun ottamatta) ei silloin häiritse, koska se (alakulo) on muutenkin vallitseva olotila. Sen sijaan lähes kaikenlainen huumori tuntuu ainoastaan teennäiseltä ja raskaalta eikä siihen pääse mitenkään kiinni, koska yhtään mikään ei yksinkertaisesti naurata.

Muutama päivä sitten aloittelin lukea Sunjeev Sahotan romaania China Room, joka sijoittuu pääasiassa 1920-luvulle Intiaan eikä aihe (mm. pakkoavioliitto) ole mitenkään erityisen iloinen. Sopiva etäisyys nykyajasta ja yleinen vakavuus toimii. Kirja on kiinnostava, mutta en hajoa siihen koska se toimii tavallaan fantasian tavoin – liian kaukana kaikesta tai ainakin omasta elämästäni.

Olen kirjoittanut tätä postausta poikkeuksellisesti jo monta päivää. Tai pikemminkin kirjoitin tämän useita päiviä sitten, mutta jätin keskeneräiseksi. Nyt palasin tekstin äärelle ja mielentilani on huomattavasti parempi.

Mietin viitsinkö tällaista edes julkaista. Mikä on tämän postauksen pointti? En tiedä, mutta blogiini mahtuu kyllä tällainen päiväkirjamainen kirjalätinäkin.

Aiemmin lukemani viisikkoparodiat:

Five on Brexit Island
Five Go Gluten Free
Five Go Parenting
Five Give Up the Booze

 

Kotikaupungin puisto

Hämmentävä lappireissu

Helmet-lukuhaasteessa on kohta Suomi mainittu. Olen itse asiassa onnistunut lukemaan tänä vuonna useammankin kirjan, jossa on yllätyksekseni Suomi mainittu (vain muutamalla sanalla, mutta silti). Listaan kyseiset kirjat alle.

Kieran Yates: All the Houses I’ve Ever Lived in
Lucy Clarke: The Hike
Guy Delisle: Jerusalem (kirja on minulla kesken)

Haastekohtaan oli siis suorastaan tunkua. Halusin kuitenkin varta vasten etsiä kirjan ja apuna käytin TheBooktrail-sivustoa. Irlantilaisen kirjailijan Jo Spainin The Last to Disappear sijoittuu lähes kokonaan Suomeen, kuvitteelliseen Koppen kylään lähellä (parin tunnin ajomatkan päässä) Rovaniemeä.

 

En ole hetkeen lukenut romaania, jonka kirjoittaja ei ole suomalainen mutta sijoittaa romaaninsa tapahtumat Suomeen kirjoittaen vieläpä ns. kulttuurin sisältä (eli suurin osa henkilöhahmoista on suomalaisia).

Luin huhtikuussa 2019 Katja Ivarin dekkarin Evil Things (sijoittuu Suomeen), joka oli vähintäänkin omituinen lukukokemus. Yhtä omituinen, mutta hieman eri tavalla, on aiemmin mainitsemani Jo Spainin dekkari.

Brittiläinen Alex Evans matkustaa Suomeen saatuaan järkyttävän tiedon: hänen sisarensa Vicky on löytynyt kuolleena Inarinjärvestä ja on syytä epäillä rikosta. Alex lentää pikimmiten Koppeen, jossa hänen sisarensa toimi matkaoppaana ja jonka lähellä Inarinjärvi sijaitsee. Häntä vastassa on paikallisen poliisin johtaja Agatha Koskinen.

Hmm, Koppen poliisijohtaja on vastassa murhatun henkilön veljeä ja noutaa hänet Rovaniemen lentokentältä ja ajaa hänet sieltä parin tunnin päähän Koppeen. Okei.

Alex on erittäin epäluuloinen Agathaa kohtaan (nainen ja vieläpä nuori!) eikä hän luota poliisin kykyyn selvittää siskonsa kuolemaa. Alex päättää jo heti alussa ryhtyä itsekin tutkimaan asiaa. Koska tokihan Alex nyt paremmin osaa tutkia murhaa kuin joku tuppukylän suomalainen poliisi.

Kirjan alku muistuttaa idiootille tehtyä matkatarinaa, jossa Alex ihmettelee silmät pyöreinä Suomea. Suomalainen Agatha kertoo Suomesta kuin olisi itse jostain muualta (kuin Suomesta) kotoisin. Se että tekstiin heittelee suomenkielisiä sanoja kuten vaikkapa KORVAPUUSTI ei yksinään tee henkilökuvauksesta autenttista.

Suomessa ei myöskään ole eritysen yleistä puhutella (tuntemattomia) ihmisiä rakkaiksi kuten briteissä on luonnollista heittää horinoiden päätteeksi love, pet tmv. Jos jotain sanaa Suomessa käyttäisi, niin mieleen tulee muru tai kulta (harvemmin tosin tuntemattomille sanottuna). Suomalainen Agatha vaikuttaakin lähinnä britiltä tai miksei irkulta niin kuin kirjailijakin.

”I’ve got you, rakas.” Näin Agatha kuiskaa siis ruumiille.

Ja voihan revontulet, joihin eräässä kohdassa viitataan sanoilla Fox Fires. En ole ikinä kuullut kenenkään suomalaisen käyttävän enkuksi tuollaista sanaa revontulista, mutta ehkä kirjailija halusi Agathan suulla kääntää termin kirjaimellisesti.

”If you’re lucky, you’ll see the fox fires.”
”Fox fires?”
”The revontulet. The Northern Lights.”

En tiedä, miksi minua ärsytti tämän kirjan lukeminen niin paljon kuin ärsytti. Myönnän nimittäin, että oli vaikeuksia lukea romaania, jossa oma synnyinmaa on eksotisoitu niin voimakkaasti, ettei sitä edes meinaa tunnista omaksi maakseen.

Kirjailijalla toki on vapaus sijoittaa tarinansa minne tahansa ja kuvata kulttuureja miten tahansa. On hyvin haastavaa kirjoittaa sisältäpäin kulttuurista, jota ei tunne. Jo Spain ei tunne suomalaista kulttuuria, hän tietää jonkin verran Lapin turistikohteista (joissa on käynytkin) ja osaa kuvata miljöötä. Alex ihailee Agathan ja muiden taitoja ajaa autolla lumisilla teillä itseluottavaisina.

Kirjaa lukiessa tuli todellakin tunne, että luen teosta jossa joku yrittää koko ajan selittää Suomea minulle – kuin en olisi koskaan Suomesta kuullutkaan. Koin kirjan lukemisen omituisena, koska en ole tottunut tällaiseen ”kliseilyyn”.

Kirjassa on henkilö, joka on puoliksi saamelainen. Kirjailija selittää tämän ja erään toisen henkilön kautta saamelaisuutta ja saamelaisten välejä muihin suomalaisiin tavalla joka muistuttaa jostain ikivanhasta opaskirjasesta revityltä. En näe tällä varsinaista lisäarvoa tarinassa muuta kuin kirjailijan haluna ripotella kaikki haalimansa tiedot tähän romaaniin. Ihminen voi tietää asioita, mutta asioiden ymmärtäminen on niin sanotusti asia erikseen.

Mitä vittua -osio:

Koska Alex on innokas selvittämään sisarensa murhaa, ottaa Agatha lopulta hänet – siis tavallisen siviilin, joka on lisäksi uhrin omainen – mukaan jopa kuulusteluihin. Mitä välii luottamuksellisilla tiedoilla, yksityisyydellä tai millään protokollalla. Poliisi se vaan levittelee kaikenlaisia tietoja ympäri ämpäri.

Osalla kirjan suomalaisista on omituiset nimet. Kaya (voinemme arvata kantanimen), Janic. Löytyy myös eräs sukunimeltään Niemenen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat marras-joulukuulle 2019. Koronaa ei tässä kirjassa ole olemassakaan. Se on tietysti kirjailijan vapaus myös. Itse olisin ehkä sijoittanut tarinan vuoteen 2018 ihan vaan koska voin. On ihan sama onko tässä vuosi 2018 vai 2019 paitsi että moni ihminen muistaa vuoden 2019 covid-vuotena.

Goodreadsissa kirja on saanut mainiot arvostelut, kannattaa käydä lukemassa, niin ei tarvitse yhden epävakaan lukijan mielipiteen varassa olla.

Minulla ei tosiaan tästä ole pahemmin hyvää sanottavaa. En myöskään osaa perustella, miksi tämä kirja kävi hermoille. Ehkä vain vitutti liikaa kirjan kliseinen ja selittelevä suomikuvaus.

Kyseessä on myös dekkarityyppi, jota en voi sietää: ekat 350 sivua körötellään tyhjäkäynnillä ja sitten kaikki äkkiä paljastuu ja selitetään vikassa noin neljässäkymmenessä sivussa. Lisäksi kirjassa ei ole mielestäni yhtäkään kiinnostavaa henkilöhahmoa, mikä itsessään on jo melkoinen saavutus.

Olisi superkiinnostavaa, jos joku muukin suomalainen lukisi tämän dekkarin ja kertoisi, millaisia ajatuksia se herätti. Koska voihan olla, että joku muu ei koe tätä ollenkaan näin nihkeänä ja ärsyttävänä kuin minä koin.

Brutaalisuusmittari: 0/3. Ei mitään uiskentelua verilammikoissa tai muutenkaan brutaaleja kuvailuja.

Jo Spain: The Last to Disappear
Quercus, 2022
s. 390

Kruununprinssin kuolema

Abir Mukherjeen historiallinen dekkari A Necesary Evil on jatko-osa A Rising Manille, jonka luin muutama vuosi sitten. Pidin kovasti A Rising Manista ja tiesin, että haluan jatkaa sarjan parissa. Kauan se vei, mutta nyt on toinenkin kirja luettu.

Laura tuli ilokseni mukaan tähän sarjaan eli jatkamme sarjan lukemista lukupiirissämme. Ei haittaa, vaikka luimme ensimmäisen kirjan erillään.

Abir Mukherjee: A Necessary Evil
Vintage, 2017
s. 370

”India, 1920. Captain Wyndham and Sergeant Banerjee of the Calcutta Police Force investigate the dramatic assassination of a Maharajah's son.”


Sambalpore on vauras kuningaskunta timanttikaivoksineen ja aurinkopalatseineen Intian maaperällä. Sambalporen rauha järkkyy, kun kruununprinssi Adhir murhataan hänen ollessaan vierailulla Kalkuttassa – vieläpä Sam Wyndhamin (tuttu ekasta kirjasta) silmien edessä.

Sam Wyndham ja ”Surrender-Not” Banerjee määrätään tutkimaan murhaa. Tutkimuksia vaikeuttaa se, ettei briteillä ole valtaa Sambalporessa (niin kuin muualla Intiassa tuohon aikaan), missä kruununprinssi asuu. Wyndhamin esimies ei myöskään ole erityisen innostunut laajentamaan tutkimuksia liian laajalle.

Mutta Wyndham löytää keinot päästä Sambalporeen tutustumaan menehtyneen kruununprinssin kuningaskuntaan ja elämään. Sieltä löytyykin kaikenlaista ja myös vahvistus siitä, että murha olisi tilattu nimenomaan jostain kuningaskunnan sisältä – ei ulkopuolelta, vaikka murha toteutettiin Kalkuttassa.

A Necessary Evil alkaa melko vauhdikkaasti, mutta vauhti hiljenee tarinan edetessä. Se ei haittaa, sillä pientä edistystä (tai ainakin muutosta johonkin suuntaan) tapahtuu tutkinnassa koko ajan. Lisäksi romaanin miljöö ja kaikenlaiset yksityiskohdat ja dialogit pitävät kiinnostuksen jatkuvasti yllä.

Samat asiat kiehtovat minua edelleen kuin ensimmäisessäkin kirjassa. Tyyli on sama, mutta ei tullut lukiessa sellaista oloa, että kirjailija toistaa jotain hyväksi havaitsemaansa kaavaa niin kuin joidenkin dekkarisarjojen kohdalla tuntuu käyvän. Lisäksi tässä sarjassa on ehkä kaksi kiinnostavinta ja hauskinta henkilöhahmoa (Wyndham ja ”Surrender-Not”) sitten naismuistin. Muukin henkilökuvaus on ensiluokkaista.

Pidän myös siitä, miten sama asia voi näyttäytyä hyvinkin eri tavoin riippuen siitä kuka sitä tulkitsee. Maailma ei ole meille kaikille sama eivätkä meille aukene samat ovet.

”...Remember what I told you. Your soul craves the truth. You have that now. Justice is a matter for the gods.”

Kirjailija ei selitä asioita puhki, vaan näyttää ja antaa lukijan itsekin havaita ja tulkita. On viisas valinta, että kirjassa on ns. kulttuurin ulkopuolinen henkilö (Wyndham, joka on britti), ja henkilö joka on ns. inessä eli paikallinen (”Surrender-Not”).

Vertailuksi: Luen parhaillaan dekkaria, joka on irlantilaisen kirjailijan kirjoittama ja se sijoittuu Suomeen (kirjan valitsin lukuun Helmet-lukuhaasteen kohdan ”Suomi mainittu” takia). Romaanin keskiössä on muun muassa suomalaisia (tai "suomalaisia") ja britti, joka Suomeen matkustaa. Enpä olekaan aiemmin lukenut näin outoa ja eksotisoitua kuvausta Suomesta. Tai no, ehkä Katja Ivarin dekkari Evil Things on yhtä omituinen.

Sam Wyndham -sarjan kirjat:

1. A Rising Man
2. A Necessary Evil
3. Smoke and Ashes
4. Death in the East
5. The Shadows of Men

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle.

Nämä pienet ahdistavat asiat

Otin lukuun Claire Keeganin romaanin Small Things Like These (suomennettu nimellä Nämä pienet asiat), vaikkei se minua alun perin varsinaisesti kiinnostanut. Kirjasta on kohkattu Briteissä ja kun se suomennettiin, on siitä julkaistu useita kirjoituksia (suomalaisissa) kirjablogeissa. Kirja on saanut pääosin hyvän vastaanoton, joten päätin kokeilla, miten sen itse koen.

Joulu on jo ovella vuonna 1985 irlantilaisessa pikkukaupungissa. Bill Furlong on hiili- ja (poltto)puukauppias, jolle joulu (ja talvi yleisesti) on kiireisintä aikaa. Vaikka työ pitää kiireisenä, on siitä satava saava rahallinen tuotto vaatimaton. Mutta on sentään katto pään päällä ja ruokaa seitsenhenkiselle perheelle.

Tarina kulkee Furlongin kintereillä: mitä Furlong näkee, tekee ja mitä hän ajattelee. Päivien toisteisuus ei jätä paljon tilaa omalle olemiselle, vaikka ajatella sentään ehtii. Onko tällaisessa elämässä mitään järkeä, käy Furlongnin mielessä?

Voisipa edes kotona joskus pysähtyä ja vain olla perheen parissa. Mutta vaimolla on yleensä kädet täynnä tehtävää. Kun on leivottu hedelmäkakku, alkaa silityssessio suoraan lennosta. Elo on jatkuvaa tekemistä ja hetket – oikeat kohtaamiset – toisen kanssa ovat harvassa.

Teoksen nimi kuvaa erittäin mainiosti tätä kirjaa: Small Things Like These koostuu pienistä arjen asioista ja ajatuksista. Ne liihottavat mieleen nopeasti ja yhtä nopeasti pois.

Tämä ei ole juoniromaani, vaan (lähinnä Furlongin) elämässä esiintyvien hetkien ja ajatusten kuvaus. Tarina kulkee, kuten elämäkin – jonnekin suuntaan. Sitten tapahtuu jotain niin häiritsevää, että asian pelkkä ajatteleminen ei riitä, vaaditaan toimenpiteitä. Siitäkin huolimatta, että siinä samalla tallotaan toisten varpaille ja rikotaan kirjoittamattomia sääntöjä.

”Tis no affair of mine, you understand, but you know you’d want to watch over what you’d say about what’s there? Keep the enemy close, the bad dog with you and the good dog will not bite. You Know yourself.” --- ”Take no offence, Bill,” she said, touching his sleeve. ”Tis no business of mine, as I’ve said, but surely you must know these nuns have a finger in every pie.”

Ennen toimia Furlong palailee mietteissään omaan lapsuuteensa ja siihen, miten muiden armo ja hyväsydämisyys ovat hänen elämänsä suuntaan vaikuttaneet. Furlongin ajatukset ovat niukkoja, mutta vihjeet riittäviä ainakin minulle johtopäätösten tekemistä varten.

Mielestäni tämä on ankea romaani, suorastaan masentava. Mutta sellaista vaikuttaa monen kirjassa olevan henkilön elämä olevan. Minulle tuli lukiessa klaustrofobinen olo kaiken ollessa jotenkin niin rajattua. Lumi ja talven pimeys, jopa jouluvalot hämärässä alkoivat ahdistaa. En tiedä johtuuko se nyt siitä, että joulu ja talvi on ”juuri” takana ja pelkkä ajatus talvesta ja uudesta joulusta ahdistaa minua. Kestän sen kyllä taas loppuvuodesta, mutta juuri nyt en. Pakko kyllä arvostaa taiten luotua aidon tuntuista tunnelmaa ja kuvausta.

Miten kirja minuun kolahti: Ymmärrän hypen, mutta oma lukukokemukseni ei ole niin hype. Pidin kirjasta ja se sai minut tutkimaan muun muassa Magdalen Laundries -toimintaa (oli minulle uusi ilmiö). Katolisen kirkon alla on Briteissä ja Irlannissa tehty kaikenlaista sairasta muinoin ja myös ei niin muinoin. Kirjan kielellisestä tyylistä pidin kovasti.

Lukenen Keeganilta sen Fosterin/Kasvatin, jahka tulee otollinen olo.

Kirjasta on blogannut muun muassa Kirjakaapin kummitus, Leena Lumi ja Kirjaluotsi.

Claire Keegan: Small Things Like These
Faber&Faber, 2021
s. 110

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna. Kriittiseen sävyyn vikisen, että onpa typerä haastekohta – eihän siinä ole mitään haasteetta, ellei ole ongelmia saada luettua kymmentä kirjaa vuodessa, mutta sellaiselle lukijalle tämä haaste ei taida soveltua muutenkaan.

*

Loppuun kysymys liittyen blogin selkeyteen. Erottuvatko sinulle tekstissä olevat linkit jollakin värillä eli näet selkeästi, että kyseessä on linkki viemättä hiirtä sen päälle?

Mietin siis erottuvatko linkit tekstin seasta hyvin vai pitääkö niiden olemassaolo ilmaista jotenkin toisin. Yleensä oletus on, että tekstin seassa oleva erivärinen sana tai sanat on linkki. Minulle näkyvät hyvin kaikissa käyttämissäni laitteissa.

Japanilaisia eläinaiheisia romaaneja

Seishū Hase (kirjailijanimi, oikealta nimeltään Toshihito Bandō) on japanilainen kirjailija, joka on tunnettu kotimaassaan erityisesti Yakuza-rikosromaaneistaan, joiden pohjalta on tehty myös elokuvia.

 

Seishū Hase: The Boy and the Dog
alkuper. 少年と犬 ”Shonen to Inu” (2020)
Scribner, 2022
japanista englannintanut Alison Watts
s. 309

The Boy and the Dog on ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa romaani, joka Haselta on käännetty englanniksi. ”Poika ja koira” ei ole rikosromaani, vaikka siinä joitakin brutaaleja elementtejä onkin. Brutaali ei ole kuvaavin sana, mutta en keksi muutakaan.

Sanoisinko niin, että useat käänteet kirjassa tuovat mieleen rikosromaanin, vaikka missään nimessä tämä ei ole rikosromaani. Uskon että moni ymmärtää, mitä tarkoitan, jos lukee tämän romaanin. En viitsi olla tarkempi, koska en halua spoilata juonta.

Romaanin keskiössä on – yllätys – koira. Koira on nimeltään Tamon ja hän on se lanka joka kursii tarinan kansaan. Omistajat vaihtuvat, mutta Tamon pysyy.

Kulkuriksi Tamon jää maanjäristyksen ja siitä johtuvan tsunamin seurauksena. Silti jokin voima ajaa Tamonia eteenpäin, ilmeisesti etsimään kadonnutta omistajaansa (kirjan lukeneena tiedän kyllä, mitä Tamon etsii, mutta en kerro).

Kirjassa on kuusi lukua, jotka on nimetty Tamonin tilapäisten omistajien mukaan. Esimerkiksi ”varas ja koira” ja ”prostituoitu ja koira”. Kunkin kohtaamansa henkilön elämään Tamon jättää jäljen.

Tamonin kulkua seuratessa saa lukea monenlaisia elämäntarinoita ja kohtaloita. Tamon tuo valoa tilapäisomistajiensa pimeimpiin hetkiin ennen kuin taas jatkaa matkaa. Lukijalle Tamon pysyy suljettuna, sillä tarinan näkökulma on aina ihmisen. Koska Tamon suodattuu täysin eri ihmisten ajatusten kautta, ei koiraan saa kummoistakaan kosketuspintaa. Tamon on ikään kuin mykkänä tuijottava pehmolelu.

Ymmärrän valitun tyylin, koska eiväthän koirat puhu emmekä me ihmiset voi tietää niiden ajatuksia. Emme tiedä, millainen on koirien sisäinen maailma. Olisin silti kaivannut jonkinlaista elävöittämistä Tamonin kuvaamiseen.

En tosin itsekään tiedä millaista, koska en nyt varsinaisesti odota, että hänet olisi pitänyt pistää puhumaan. Toki kaunokirjallisuudessa kaikki on sallittua, mutta en koe että puhuva/ajatteleva koira sopisi juuri tähän teokseen tai siinä tapauksessa kyseessä olisi jo ihan toinen teos. Ymmärrän siis hyvin kirjailijan valinnan enkä oikeastaan tajua miksi tässä vingun. Anteeksi.

The Boy and the Dogin tarina etenee junan lailla sujuvasti kohden viimeistä asemaansa säilyttäen mielenkiinnon hamaan loppuun saakka. Muutamalle nessulle voi olla käyttöä, jos liikuttuu herkästi. Itse en nessua kuluttanut, vaan pyyhin yöpaitaan.

Toistoa esiintyy jonkin verran ja se hieman ärsytti, koska

a) sille ei ollut mitään perustetta ja
b) minulla on hyvä muisti.

Hyvän mielen kirjana en tätä pidä eli jos haluaa lukea ns. feelgood-kirjan, niin kannattaa valita jokin muu teos, vaikka

Makoto Shinkain She and Her Cat tai
Sosuke Natsukawan The Cat Who Saved the Books (suom. Kissa joka suojeli kirjoja)

Helmet lukuhaasteessa sijoitan The Boy and the Dogin kohtaan 47. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä. Kohtaan 48 sijoittanen Michiko Aoyaman romaanin What You Are Looking for Is in the Library (kirja löytyy omasta hyllystäni).

Muita lukemiani eläinaiheisia japanilaisia romaaneja:

Hiro Arikawa: The Travelling Cat Chronicles
Genki Kawamura: If Cats Disappeared From The World

Lukulistalla:

Hiro Arikawa: The Goobye Cat

Aika paljon tulee luettua eläinkirjoja siihen nähden, etten koe olevani erityisen kiinnostunut niistä. Mutta näyttääpi olevan niillekin aikansa ja paikkansa.