Manic D Press, 2010
S. 220
En ole maailman ahkerin sarjakuvien lukija, vaikkei minulla mitään niitä vastaankaan ole. Yleensä ei vain tule sellaisiin tartuttua.
Kyylään kuitenkin lähes aina kirjastossa käydessäni sarjakuvahyllynkin läpi. Se on melko aneeminen lähikirjastossani, mutta kyllä sieltä aina joskus jotain minua kiinnostavaa löytyy.
Eilen eteeni pompsahti Neil Blousfieldin (never heard) tummanpuhuva teos Walking Shadows. Kirja on siitä erikoinen, ettei siinä ole tekstiä lainkaan. Tarina on ymmärrettävä pelkästään takakannen esittelyn ja kuvien turvin.
Kirja kertoo pariskunnasta, jolla on kaksi lasta. Mies työskentelee tehtaassa yksitoikkoisessa työssä, vaimo on siivooja. Pariskunnalla on kaksi poikalasta, jotka vaativat oman huomionsa. Elämä on melko tyhjää ja kuluttavaa.
Mies viipyy myöhään töissä, vaimo yrittää oman työnsä ohella hoitaa kodin ja lapset. Jaksamista auttaa viinaryyppy - jopa kesken työpäivän salaa siivouskomerossa. Laskuja putkahtelee postiluukusta, mutta rahaa on niukasti.
Kirjan edetessä lapset kasvavat nuoriksi aikuisiksi, joilla tuntuu olevan edessään yhtä ankea tulevaisuus kuin vanhemmillaan. Isällekin käy huonosti hänen yrittäessään keksiä ulospääsyä kamalasta arjestaan. Tarina on kaikkinensa synkkä ja lohduton - puhumattakaan kuvituksesta.
Kuvitus on tehty kaivertamalla (woodcut, wood engrave) ja jälki on todella dramaattista, mikä sopii kirjan teemaan. On uskomatonta, miten voimakkaan tunnelman voi kyseisellä tekniikalla saada aikaan ihan pelkästään mustavalkoisissa kuvissa. Kukin kuva käsittää yhden sivun.
Ainut ongelmani oli ajoittainen vaikeus erottaa henkilöt toisistaan (toinen "luku"kierros tosin helpotti tässä asiassa). Lapset - pojat - näyttivät kuin miniaikuisilta kirjan alussa - eivät lapsilta lainkaan.
Mietin ensin, että olisin kaivannut hieman rautalankaa: vaikkapa virke pari silloin tällöin, kenties kunkin luvun alkuun. Lukuja kirjassa on kaksitoista. Mutta sitten toisaalta siinä missä ensimmäinen "lukukerta" jätti aukkoja, uusintakierros paikkasi ne ("luin" siis kirjan kahdesti).
Periaatteessa - ja käytännössä - kirja todella toimii ilman sanojakin. Huomasin lisäksi toisella kierroksella alkavani itse laittaa sanoja henkilöiden suuhun, muodostaa tarinasta omanlaistani. Se oli oikeastaan melko antoisa kokemus, vaikka tarina itsessään ei ole järin omaperäinen. Omaperäisen kirjasta tekee nimenomaan kuvitus ja mahdollisuus itse rakentaa tarinaa raamien sisällä.
