Lapsi helvetistä - vai avaruudesta?

Kannen kuva: Henri Bureau/Corbis

Doris Lessing: The Fifth Child
Harper Perennial, 1988/2007
S. 159

Silläkin uhalla, että lentää sontaa tuulettimeen, aion kertoa rehellisesti mitä tuntemuksia tämä kirja minussa herätti.

Harriet ja David haluavat lapsia, paljon lapsia. Ehkä jopa kahdeksan. Muu suku hieman kyräilee heidän suurperhetoiveelleen, mutta hyväksyvät kuitenkin sikiämisen.

Davidin ja Harrietin suuri kotitalo on perhejuhlien keskus ja olohuone. Kaikki haluavat tulla pyhiksi sinne majailemaan ja viihtymään.

Kunnes syntyy Ben, Harrietin ja Davidin viides lapsi. Oikeastaan Ben tekee elämästä vaikeaa jo ennen syntymäänsä, mutta varsinaiset ongelmat alkavat, kun hän (Ben) syntyy. Ben on näennäisen normaali ja terve vauva. Mitä nyt vähän iso ja epäsuhtainen, ruma.

Eivätkä rumat piirteet esiinny ainoastaan ulkomuodossa, vaan Ben on luonteeltaan hirvittävä. Varsinainen rääkyvä hirviö, josta on todella vaikea pitää. Eikä hänestä oikein kukaan pidäkään. Harriet sentään yrittää, mutta Ben ei tee rakastamista helpoksi.

Oikeastaan Ben lopulta hajottaa koko perheen pelkällä olemassaolollaan. Vaikka Harriet saa jonkinlaisen suhteen solmittua Beniin, sekin suhde on kieroutunut ja perustuu valtaan, kiristykseen. Yrittääkö Harriet Benin kanssa niin kovasti, koska on äiti - koska hänen pitää? Eihän äiti voi hylätä lastaan?

Ja kuitenkin Harriet tavallaan hylkää muut lapsensa Benin takia. Benin, jota hän ei edes rakasta. Minusta Ben on hänelle projketi, pakkopulla. Koska Harriet synnytti Benin, on hänen Benistä huolehdittava. Kyseessä ei ole äidinrakkaus tai -vaisto, vaan pakko.

Mitä minä ajattelin kirjaa lukeissani? Jätä se hirviö sinne laitokseen. Kyllä. Toisaalta sen verran löytyy inhimillistä ainesta minustakin, että olisin kylläkin halunnut sijoittaa hirviölapseni hieman toisenlaiseen laitokseen. Kirjan lukeneet ymmärtänevät, mitä tarkoitan (vaikka eivät samaa mieltä olisikaan). Haluan huomauttaa, etten ajattele että vammaisista tai sairaista lapsista tulisi hankkiutua eroon. En todellakaan: suurin osa vanhemmista rakastaa lapsiaan vammoineen päivineen ja se on vain luonnollista.

Suurin osa. Minä en kuulu tuohon ryhmään, tiedän sen. Minä en tosin haluaisi edes tervettä lasta. On hyvä, etteivät minun kaltaiseni ihmiset lisäänny. Tämä kirja on vastenmielinen (ei tarkoita, että olisi huono), en pitänyt kenestäkään. Ja huokaisin helpotuksesta, ettei tarvitse elää tuollaista elämää.


Itse kirjasta vielä: taiten kirjoitettu ja todellakin herättää tuntemuksia. Olisin halunnut päästä Benin pään sisään, mutta se pysyi suljettuna. Toisaalta monet asiat elämässä jäävät ymmärryksemme ulkopuolelle. Se pitää vain hyväksyä.

Linkkaan nyt vain yhteen blogiarvioon, koska sieltä löytyy liuta linkkejä muihin. Lisäksi pidän Suketuksen arviosta, koska hän purkaa kirjaa hyvin, herättelee kysymyksiä joita itsekin pohdin lukiessani. Kannattaa siis lukea Suketuksen arvio, jos haluaa analyyttistä otetta tällaisen kohtuullisen subjektiivisen "avautumisen" sijasta.

Kirjalle on olemassa jatko-osa nimeltä Ben, in the World. Saatanpa senkin lukea, jos osuu eteeni.

Ruoho laulaa, minä kuuntelen

Kansi: Jo Walker

Doris Lessing: The Grass is Singing
Fourth Estate 2013
Ensimmäisen kerran julkaistu 1950
S. 206

Olen lukenut The Grass is Singing'n (suom. Ruoho laulaa)  jo muutama päivä sitten, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjasta kirjoittaa. Kyseessä ei varsinaisesti ole laiskuus tai saamattomuus, vaan ajatusten sekavuus. Tässäpä on sellainen kirja, joka aiheutti päässäni sellaisen aivomyrskyn, että vieläkin lillun sen jälkimainingeissa.

Ravisteleva kirja siis; kiinnostava ja raivostuttava. Ja upea. Ja sijoittuu eteläiseen Afrikkaan, silloiseen Rhodesiaan, nykyiseen Zimbabween.

Mary on sydämeltään kaupunkilaistyttö. Hän viihtyy kaupungin hektisessä liikkeessä, nauttii itsenäisestä ja itsellisestä elämästään. Hän kaipaa ihmisiä ympärilleen, mutta ei liian lähelle.

Ja kuitenkin hän lopulta päätyy naimisiin manviljelijä Dick Turnerin janssa. Ei täysin oma-aloitteisesti (ei toki myöskään pakotettuna), vaan pakkomielteensä saattelemana; pakkomielteen joka syntyy sattumalta ja joka olisi voinut jäädä syntymättäkin, jos ja jos.

Mary muuttaa tuoreen aviomiehensä, Dick Turnerin, vaatimattomille tiluksille. Elämään astuvat sekä alituinen huoli rahasta että yksinäisyys. Maryn kohdalla voisi myös puhua eräänlaisesta kulttuurishokista ja kyvyttömyydestä sopeutua. Asiaa ei auta Maryn ongelmallinen suhtautuminen mustiin, minkä taustalla lienevät hänen omat lapsuuskokemuksensa ja kasvatuksensa sekä tietämättömyys. Ja tietenkin ajan henki; eletään siirtomaavallan ja rotuerottelun aikaa.

It was like a nightmare where one is powerless against horror: the touch of this black man's hand on her shoulder filled her with nausea; she had never, not once in her whole life, touched the flesh of a native.

Minä en pidä Marysta. Hänen vihaansa (mustia kohtaan) on hyvin vaikea ymmärtää. Toisaalta vihaa voi ymmärtää, jos asettaa itsensä kyseiseen aikakauteen ja kulttuuriin. Ja esiintyyhän rasismia nykyäänkin. Maryn vihaa siiviitti selkeästi pelko ja ennakkoluulot. Mutta niin, en silti pitänyt hänestä ja minun oli vaikea tuntea empatiaa häntä kohtaan. Tasapuolisuuden nimissä mainitsen, etten pitänyt juuri Dickistäkään - enkä oikeastaan kenestäkään kirjan henkilöstä.

Mutta voi veljet, minkälaisen ajatusten ja tunteiden vuoristoradan Lessing tarjoilee! Juuri pohdinnat ovat kirjan suola. Juonikin toki löytyy, mutta turha odottaa mitään nopeatemposta rilluttelua; tässä kirjassa liikutaan eniten pään sisällä - niissä ajatuksissa, joita ei sanota ääneen; ja niissä ajatuksissa, jotka sanotaan ääneen - selän takana. Juoruilun voima on mahtava. Joskus jopa tuhoava.

People who live to themselves, whether from necessity or choice, and who do not trouble themselves about their neighbours' affairs, are always disquieted and uneasy if by some chance they come to know that other people discuss them. It is as though a sleeping man should wake and find round his bed a circle of strangers staring at him.

Ruoho laulaa oli minulle melko täydellinen yllätys eikä vähiten siksi, että kirjan takakansi on suorastaan järkyttävän harhaanjohtava! Alla ote takakannesta:

"...Mary, lonely and frightened, turns to Moses, the black cook, for kindness and understanding."

Ei se kyllä ihan noin mennyt, ei todellakaan! Nyt kirjan luettuani mietin luinko takakannen kirjoittajan kanssa edes samaa kirjaa.

The Grass is Singing on ensimmäinen Lessingiltä lukemani kirja. Kirjailija toki oli minulle ennestään nimenä tuttu, mutta jostain syystä en ollut aiemmin hänen kirjoihinsa tarttunut. Mikä häpeä! Toisaalta nythän minulla on vielä luettavana useita Lessingin kirjoja - tämä ei nimittäin jää tähän. Olen ihastunut.

Ensimmäisen varsinaisen kosketuksen tähän kirjaan sain Suketuksen arviosta. Hän kirjoitti kirjasta niin mielenkiintoisesti, että tuli ihan pakkomielle lukea kirja itsekin.

Sannaan Ruoho laulaa ei tehnyt kummosta vaikutusta, vaikka hän ei kirjaa ihan huononakaan pitänyt.