Yleinen lässytys ja Home

Bloggausinto on ollut hakusessa viime aikoina. Näin käy yleensä kesällä, kun on paljon muutakin puuhasteltavaa ja reissua. En siis ole lainkaan huolissani asiasta, sillä tämä pitkäaikainen rakas (kirjablogi)harrastus on kuitenkin kestänyt kohdallani jo noin kaksitoista vuotta.

Blogi, (blogin) tyyli ja minä olemme muuttuneet kahdentoista vuoden aikana. Harrastus ei ole sama asia kuin taantuminen ja saman toistaminen, haluttomuus oppia, muuttumattomuus. Bloggaamisessa hauskinta on juuri se, että voi kokeilla ja tehdä mitä tahansa – ja olla kokeilematta&tekemättä, jos ei kiinnosta tai huvita.

Matkustan loppuviikosta Suomeen, joten pientä taukoilua saattaa taas esiintyä. Hengailen aluksi jonkin aikaa Helsingissä, josta siirryn maaseudun rauhaan mökkeilemään. Minulla on mökkikunnan kirjastokortti, ja siellä minulla on sitten aikaa ja keskittymiskykyä lukeakin. Perinteiseen tapaan tarkoitukseni on lukea vain suomalaista kirjallisuutta suomeksi.

Viimoisin lukemani kirja on Toni Morrisonin Home (Chatto&Windus 2012, s. 146) joka oli ihan luettava ja kiinnostava, mutta ei onnistunut oikein koskettelemaan juuri mitään sopukkaa minussa. Ymmärrän teeman ja sen merkittävyyden, mutta jokin Morrisonin tyylissä jätti minut jälleen kerran kylmäksi. Sama juttu siis kuin Luoja lasta auttakoon -kirjan kanssa. Vaan täytyykin ottaa kommenttikentän vihjeistä koppi ja kokeilla seuraavalla kerralla jotain vanhempaa Morrisonia.

Luoja lasta auttakoon

Toni Morrison: God Help the Child
Chatto & Windus, 2015
S. 178
Suomennettu nimellä Luoja lasta auttakoon

Kiinnostuin Toni Morrisonin romaanista God help the Child luettuani  siitä muutamia mietteitä/arvioita toisista blogeista.

Olin aiemmin ajatellut, että Toni Morrison on mies (ei sillä, että minulla olisi mitään miehiä vastaan). Olen myös olettanut, että hän kirjoittaa jotain kuivakkaa. En edes tiedä mitä, mutta olen sulavasti skipannut hänen teoksensa tähän asti. Jännä miten ihminen voikin muodostella kaikenlaisia olettamuksia ja vieläpä ihan tyhjästä.

Bride on musta kuin hiili, mikä on suuri järkytys hänen äidilleen, Sweetnessille, joka on huomattavasti vaaleampi. Miten hän saattoi tuollaisen luonnonoikun synnyttää, kun ei lapsen isäkään ole niin musta. Sweetness päätyy lopulta siihen tulokseen, että miehen puolelta se "sudaninmusta" geeni on tullut: eihän nyt hänen suvussaan, jestas sentään.

Bride menestyy urallaan lopulta juuri kauneutensa takia, jota tummuus pukee vastakohtanaan valkoinen. Mutta äidin rakkaudettomuus satuttaa. Se on haava, joka ei umpeudu vaan märkii märkimistään. Sen eteen hän oli valmis lapsena tekemään mitä tahansa - ja tekikin - voittaakseen edes hetkeksi äitinsä huomion. Tekokin jää taakaksi harteille.

Briden näennäisen seesteinen elämä heilahtaa raiteiltaan, kun Booker jättää hänet. Booker, joka jaksoi kuunnella mutta joka pysyi itse vaiti - suljettuna. Bookerista tulee Bridelle pakkomielle: jonkinlainen selitys - jos ei muuta - on saatava hylätyksi tulemiselle.

Tarinaa tarkastellaan useamman henkilön näkökulmasta, mikä tekee kirjasta mukavan monipuolisen. Eniten tietenkin kiinnostaa äidin ja tyttären välit, jotka aika on peruuttamattomasti  etäännyttänyt. Syy ei tietenkään ole äidissä, vaan ympäröivissä asenteissa ja ajassa. Morrison kuvaakin tarkkanäköisesti ihonväriltään tummien omia hierarkioita ja arvotuksia: mitä vaaleampi, sen arvokkaampi. Tässä ei toisaalta ole mitään uutta, vaan samaan asiaan olen törmännyt muussakin kirjallisuudessa. Toisaalta aihe on mielenkiintoinen, koska se ei ole omakohtainen.

God Help the Child on lyhykäinen romaani, jossa on suuri sanoma. Pidin kovasti tästä kirjasta, mutta sen loppu oli mielestäni kliseinen pannukakku.

Muissa blogeissa mm. Marjatan kirjalämyksiä ja ajatuksia, Oksan hyllyltä, Ullan luetut kirjat.