Törmäsin Anna Nolaniin ensimmäisen kerran jokunen vuosi sitten lukiessani kotipaikkani paikallislehteä Keswick Reminderia. Nolanista tuntuu olevan siellä juttu lähes joka numerossa. Keswick Reminder on ainoa lehti, jonka ostan säännöllisesti. Se on kerran viikossa perjantaisin ilmestyvä paikallislehti.
Anna Nolan on puolalainen kielitieteilijä, joka on asunut Briteissä aika kauan. Pahoittelen epämääräistä aikamäärettä, mutta edes googlettaminen ei tuottanut tarkempaa tulosta (enkä jaksanut alkaa kaivella kovin perusteellisesti, koska asia ei liene niin oleellinen). Hän on kuitenkin asunut Lontoossa ehkä vuosikymmenen (työskennellyt mm. BBC:llä ja opettanut englantia) ja sittemmin muuttanut Keswickiin ja asunut siellä (eli täällä) noin 26 vuotta.
Kiinnostuin Nolanin kirjasta tietysti paikallisuuden takia ja myös siksi, että sen kirjoittaja ei ole natiivi. Vaikka Nolan on käsittääkseni asunut yli puolet elämästään Briteissä (ja hankkinut kansalaisuuden), hän silti vitsailee olevansa “muualta tullut”. Juuret istuu vahvassa eikä niitä niin vain millään paperinpalasella pyyhkäistä pois eikä ole tarvekaan. Voi vaalia ja helliä kaikkia puolia itsessään.
Nolan tuokin läpi teoksen esille omaa “muukalaisuuttaan” ja puolalaisuuttaan humoristisella tyylillä ja (minun näkökulmastani) hyväntahtoisesti Brittilää ja vähän brittejäkin pilkaten. Mietin, että vakavampi natiivi saattaisi pahastua, mutta toisaalta kirjaa ei ole suunnattu vakaville ihmisille.
Lisäksi teos on hyvin paikallinen kaikkine haikkauskuvauksineen ja muine kommelluksineen. Jos ei ole Lake Districtiin sidettä tai tuntemusta (tai ei tunne aluetta) ei tästä kirjasta välttämättä saa paljon irti. Nolan nimittäin mainitsee detaljeja (kuten dösäreittejä ja -linjoja, joita ei osaa enää edes ole), jotka tuskin kiinnostavat muita kuin paikallisia.
Julkinen liikenne on Nolanille tärkeä, sillä hänellä (eikä puolisollaan) ole ajokorttia eikä siten tietenkään autoa. On melko haastavaa heittää kaikki 214 Wainwrightia käyttäen vain julkisia (tiedän, koska teen itse samaa).
Mistä on kyse?
“Summiting all of the Wainwrights is a popular form of peak bagging in the Lake District...” (lainaus Wikipediasta)
Nolan kertoo mehevimmät seikkailut omista “bägäämisistään” ja niitä oli kiinnostava lukea, koska merkittävä osa (olen toistaiseksi tehnyt vähän yli puolet Wainwrighteista ja ison osan useita kertoja joko eri tai samoja reittejä kulkien) kukkuloista on minulle tuttuja ennestään ja pystyn tuomaan mieleeni monet reitit, joihin hän viittaa.
Sen sijaan ihmettelen Nolanin holtittomuutta. Lähdetään muun muassa lumisateessa reiteille, joita ei tunneta ja kartanlukutaito Nolanilla tuntuu olevan vähän niin ja näin (kompassia ei osaa sanojensa mukaan käyttää, mikä olisi kyllä melko oleellinen taito jos käyttää paperikarttaa).
Kerran Nolan on joutunut soittamaan Mountain Rescuen pelastaamaan itsensä, kun oli eksynyt Skiddaw’n (fell tässä lähellä – olen tehnyt sen useita kertoja) rinteille lumisateeseen ja orastava hypotermia kolkutteli ovella.
Nolan haikkasi alkuaikoina pääasiassa yksin. Myöhemmin hän sattumusten kautta päätyi perustamaan u3a-vaellusryhmän, jossa toimii oppaana. Lyhenne u3a tulee sanoista University of the Third Age ja sillä viitataan pääasiassa eläkkeellä (tai osa-aikaeläkkeellä) oleviin henkilöihin. Vauhti hidastuu iän myötä, mutta ei sen tarvitse loppua!
Kylmäsi kyllä lukea tapauksista (vaikka mitään onnettomuuksia ei Nolanin mukaan ole sattunut), joissa Nolan on johtanut ryhmänsä väärille reiteille. Hän varmasti tuntee suurimman osan fellseistä kuin omat taskunsa (itsekin tunnen nykyään aika monet), mutta kyllä pitäisi osata suunnistaa paskassa säässä ja nimenomaan silloin. Itse en uskaltaisi hänenlaisen oppaan matkaan edes lähteä eikä onneksi tarvitse, koska tykkään mennä itsekseni.
Kokonaisuudessaan Lakeland Larks on ihastuttava muistelo, jonka Nolan on höystänyt riimillisillä runoilla. Nolanin kupliva persoonallisuus paistaa naantalinaurinkona läpi teoksen, jonka lukeminen tuntuu kuin katsoisi musikaalia. Mahtava kokonaisvaltainen elämys, jollaista en varsinaisesti muista kokeneeni minkään muun kirjan kanssa. Lisäksi teos on ikään kuin rakkauskirje Lake Districtille.
Poljenta teoksen runoissa on usein melko samantyyppinen, joten joku voisi moittia monotomisuudesta. Minua tuo tahditus kuitenkin viehätti, koska kyseessä ei kuitenkaan ole runoteos: muuta kaunokirjallista osuutta on niin paljon, että esiintyy vaihtelevuutta.
Anna Nolan: Lakeland Larks, Laughter and Lunacies
The Book Guild Ltd, 2024
s. 186
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 16. Kirjassa on valokuvia.
Kuvituksena mitäpäs muuta kuin ottamiani kuvia Lake Districtiltä. Kaikki nämä kuvat ovat viime viikon tiistailta.
Varmaan mukavaa lukea tuollaista kirjaa, kun tiedät maisemat ja tunnet tienoon.
VastaaPoistaKompassinlukutaito olisi kyllä hyvä juttu, eikä huonoon keliin lähdetä vaeltamaan.
Juu, en usko että jaksaisin vastaavaa kirjaa lukea paikasta, jota en tiedä tai tunne lainkaan. On siis tosi paikallinen teos, joka sisältää inside-juttuja.
PoistaItse kyllä haikkaan paskallakin säällä (navigoin gps:ää käyttävän karttasovelluksen avulla) ja ylhäällä ne säät voi muutenkin olla mitä tahansa ja sumut yleisiä, mutta jos jo lähtökohtaisesti “alhaalla” on tosi paska sää (tyyliin lumisade- tai myrskyvaroitukset päällä) niin ei kyllä pitäisi olla mitään asiaa silloin ylös. :D
Täällä Suomessa on taas käyty retkeilyryhmissä jonkin verran keskustelua siitä, miten luonto voi olla vaarallinen, vaikka perustaidot olisivatkin hallussa. Hurjalta tuntuu, että oppaana voi olla joku, joka ei pysy oikeilla reiteillä. Kirjan idea kuulostaa kyllä hyvältä.
VastaaPoistaSamaa keskustelua on täälläkin, etenkin mountain rescue muistuttaa ihmisiä fellsien vaaroista. Onnettomuus vai sattua kenelle tahansa, se on aina hyvä muistaa. Vuorille ei myöskään paikasta riippuen saa helposti apua, joten kyllä siellä aika omillaan on. Ja säät voi tosiaan vaihtua ihan hujauksessa.
PoistaOlen itsekin ajautunut väärälle reitille sumussa, koska mitään polkuja ei aina ole tai ne voivat loppua kesken tai muuttua lampaiden tekemiksi. Ei ole mitään supervaaratilanteita ollut, mutta sellaisia että on pakko kääntyä takaisin ja palata samoja jälkiä pitkin. Se on muuten turhauttavaa etenkin jos on ollut laskeutumassa ja pitää kiivetä takaisin ylös ja jos on jo väsynyt. Mutta itse otan mieluummin varman päälle kuin arvon, onko jokin reitti (jota karttani ei tunnista) kulkukelpoinen.
Tää Nolan on kyllä kiinnostava persoona. En tiedä liioitteleeko hän tapauksia vai mitä. :D Hän kertoi myös useasta tapauksesta, jossa hänen ryhmäläisensä oli omasta gps-kartastaan näyttänyt, minne pitää oikeasti mennä (kun on ollut huono näkyvyys). Nolan ei ole ylpeä eli oli luottanut sitten ryhmäläisen karttaan.
Minä olen ollut vain kerran haikkaamassa Alpeilla ja siitäkin on vuosikymmeniä. Moni tuttu on kävellyt Compostelan, mutta juuri nuo englantilaiset maisemat innostaisivat. Luin David Nichollsin We Are Here ja eikös siinä olla suunnilleen samoilla huudeilla?
VastaaPoistaSkottilainen tuttumme on työskennellyt Mountain Rescue -tiimissä. Kerran kyselin hieman tarkemmin, mistä oli kyse. Olin luullut, että he ovat ääriolosuhteissa teltoissa vuorilla, mutta selvisi, että useimmiten he yöpyivät pubeissa tai koulujen tiloissa. Pelastustehtävät olivat juuri sellaisia, mihin kokematon haikkaaja kuten minä saattaisi joutua. Mutta mielenkiintoista!
Olen lukenut erään suomalaisen kirjoittaman kirjan (Birgitta Björn: Onnellisesti perille), jossa hän kertoo omasta Compostela-matkastaan. Oli todella kiinnostavaa luettavaa! David Nichollsin We Are Here kirjassa tosiaan liikutaan näillä suunnin ja kirja on minulla lukulistalla: odottelen, että varaukset päättyvät kirjastossa, niin voin tilata sen. En halua asettua jonoon, koska inhoan, kun en tiedä milloin saan kirjan ja kuinka kauan voin sitä “hillota” eli pitääkö palauttaa kolmessa viikossa.
PoistaEn tiedä, miten Skotlannin mountain rescue pyörii, mutta käsittääkseni (googlasin ja pikaisen tutkimisen perusteella näyttää samalta) konsepti on sama kuin Lake Districtillä ja Walesissa eli kyseessä on hyväntekeväisyysjärjestö (joka toimii siis lahjoituksin) ja kaikki pelastajat ovat vapaaehtoisia eivätkä saa palkkaa. Usein he ovat ihan muualla töissä ja tulevat pelastustehtäviin, kun kutsu niin sanotusti käy. Vaatii siis joustoa myös kunkin tiimiläisen työnantajalta.
Alueet on jaettu tarkasti ja kukin tiimi toimii (toki toisia tiimejä autetaan ja tuetaan, jos on kiirettä) pääasiassa omalla alueellaan ja myös tiimiläisten tulee olla paikallisia, että pääsevät hälytystilanteisiin nopeasti. Eri tiimeillä on omat toimipisteensä, joissa säilyttävät tarvikkeita, kokoontuvat ja pitävät koulutuksia jne. Minun lähin rescue-tiimini on tietysti Keswick ja heillä on omat tilat Derwent-järven rannalla.
Pelastuskeikoista uutisoidaan täällä aika usein (ja mountain rescue kertoo niistä avoimesti omilla sivuillaankin) ja silloin myös ilmoitetaan henkilömäärä ja aika, mitä kului yksittäiseen pelastustehtävään. Itse tykkään seurailla niitä, koska niistä voi myös oppia.