Kiina kymmenellä sanalla

 

Yu Huan teos China in Ten Words (suom. Kiina kymmenellä sanalla) kuvaa Kiinaa nimensä mukaisesti kymmenen sanan kautta. Teos antaa mielenkiintoisen kuvan Kiinan lähiajoista – Maon kulttuurivallankumouksesta teoksen nykyaikaan eli 2010-luvulle.

Itse asiassa tämän teoksen luettuani ymmärrän nyt eri tavalla (laajemmin) jokunen vuosi sitten lukemaani Yu Huan romaania Xu Sanguanin elämä ja verikaupat. 

China in Ten Words alkaa ihmisistä, People. 

As I write these characters I have to look a second time to make sure I have them right. That’s the thing about this word: it feels remote, but it’s so familiar, too. I can’t think another expression in the modern Chinese language that is such anomaly – ubiquitous yet somehow invisible. In China today it’s only officials who have “the People” on their lips every time they open their mouths, for the people themselves seldom use the term – perhaps they hardly recall its existence. We have to give those voluble officials some credit, for we rely on them to demonstrate that the phrase still has some currency.

Eri kulttuurit ja kielet kiinnostavat, sillä ne vaikuttavat siihen, miten hahmotamme maailmaa ja miten ajattelemme. Kieli ei ole pelkästään viestinnän vaan myös ajattelun väline. Siksi eri kielten kieliopit ja rakenteet kiinnostavat, vaikken kieltä osaisikaan. Olen lukenut, kuunnellut podcasteja ja katsonut Yutubesta videoita liittyen mandariini-kieleen ja myös sellaisia, joissa pohditaan kantoninkiinan ja mandariinin eroja (liittyen lähinnä ääntämiseen ja laulamiseen). Minua kiinnostaa, miten asioita ilmaistaan ja mitä sanoja käytetään.

Yu Hua on valinnut mielenkiintoiset sanat, joilla hän kuvaa Kiinaa tietyssä aikajaksossa ja siinä samalla hän avaa jossain määrin omaa elämäänsä. Kyseessä on siten muistelmatyyppinen teos, jonka painopiste ei kuitenkaan ole kirjailijassa itsessään. Valittujen sanojen tiimoilta hahmottuu kehitys, joka Kiinassa on viime vuosikymmenien aikana tapahtunut.

Täytyy ihan ihailla Yu Huan taitoa saada valitsemistaan sanoista irti niin paljon ja lisäksi sijoittaa ne laajempaan kontekstiin (ei siis vain itseensä). Maon kulttuurivallankumous pompsahtaa pintaan jokaisessa luvussa tavalla tai toisella ja se kielii kyseisen ajan merkittävyydestä Kiinan lähihistoriassa.

Teos ei ole sivumäärältään suuri, mutta sisällöltään sitäkin runsaampi ja tämän sanon hyvässä mielessä: kirjassa ei ole mitään turhaa. Jos Kiinan lähihistorian ilmiöt ja talouskasvu vähänkin kiinnostaa, on tämä hyvä perusteos niihin tutustumisessa.

Yu Hua: China in Ten Words
Duckworth. 2013
s. 225
Yu Hua on käsittääkseni kääntänyt kirjan itse englanniksi
Suomennettu nimellä Kiina kymmenellä sanalla

UPF, Vatsantäytettä vailla ravinteita

Luin Chris van Tullekenin kirjan Ultraprocessed People – Why Do We All Eat Stuff That Isn’t Food… and Why Can’t We Stop? Teos on suomennettu nimellä Ultraprosessoitua – Miksi syömme ruokaa, joka ei ole ruokaa ja miten se meihin vaikuttaa.

Jos kiinnostaa tietää, miten ultraprosessoitu ruoka (jatkossa UPF) on saanut alkunsa ja mitä se oikeastaan edes on, suosittelen lukemaan tämän kirjan. 

Otaksun, että uutisensa ja päivälehtensä lukenut tietää mitä UPF:lla tarkoitetaan ja miten monin eri tavoin se (voi) vaikuttaa (epäedullisesti) elimistöömme ja terveyteemme.

Minulle tämä teos ei varsinaisesti avannut uusia ovia (liittyen siis itse ruokaan ja sen mahdollisiin vaikutuksiin kehossa), koska olen lukenut ennestään monia van Tullekenin haastatteluja (liittyen hänen UPF-kuurikokeiluunsa) sekä kuunnellut podcasteja, joissa hän on vieraana.

Ultraprosessoidusta ruuasta on muutenkin seuraamissani medioissa kirjoitettu ja puhuttu jo pitkän aikaa. Lisäksi Jason Fung sivuaa aihetta tietokirjassaan The Obesity Code. Rohkenen olettaa, että olen keskivertoa ravintotietoisempi ja se johtuu lähinnä pitkästä syömishäiriötaustastani ja siitä, että olen ollut vege jo ysäriltä lähtien (on siis ollut pakko opetella ravitsemukseen liittyviä asioita).

Sen sijaan UPF-tuotannon (ja erityisesti yksittäisten lisäaineiden) synty ja leviäminen (tai pikemminkin levittäminen) sekä ruokajättien kaksinaismoralismin laajuus ja suoranainen hyväksikäyttö plus riisto, jos ei tullut yllätyksenä, niin hieman shokkina kuitenkin. Nimenomaan laaja-alaisuutensa takia: ahnaat lonkerot kurottavat joka paikkaan ja sinne minne ei ylletä, pyritään yltämään keinolla millä hyvänsä. Kirjassa on useampikin erittäin päräyttävä esimerkki.

Van Tulleken kirjoittaa sujuvasti ja mukana on myös hänen omaa pohdintaansa. On kuitenkin selkeästi erotettavissa, milloin kyseessä on van Tullekenin oma tulkinta/ajatukset ja milloin tieteeseen/tutkimuksiin nojaava väite. Van Tullekenin lähtökohta on uteliaan epäileväinen. Paneutuessaan aiheeseen hän altisti itsensä UPF-ruokavaliolle kuukauden ajaksi.

Mietin olisinko rohjennut kirjaa lukea, jos syömiseni koostuisivat pääasiassa ultraprosessoidusta ruuasta (eivät koostu, todellakaan). En tiedä, miten psyykeni olisi käsitellyt sellaista asiaa, että syömäni ruoka on niin ravintoköyhää ja epäorgaanista, ettei se varsinaisesti ole edes ruokaa (puhumattakaan sen tuotannon ilmastovaikutuksista ja muista epäeettisyyksistä).

Manufacturers are required by law to supplement their products with a few vitamins and minerals so that we don’t develop deficiency diseases. But this doesn’t solve the whole problem. Whole foods contain thousands more molecules than manufacturers add back in, and it is these molecules’ more subtle health effects that could be responsible for the well-established benefits of eating whole food – protection against cancers, heart disease, dementia and early death. (s. 189)

Ei mene jakeluun (tai siis menee: rahastahan tässä on tietysti kyse), miksi ruoka-aineet pitää “puhdistaa” siten, ettei niihin jää mitään ravitsevaa jäljelle. Sen jälkeen niihin lisäillään muutamia synteettisiä ravinteita, etteivät ne olisi pelkkiä tyhjiä kaloreita.

Monet UPF-ruuat eivät ole varsinaista ruokaa nähneetkään: ne on kasattu erilaisista öljyistä ja lisäaineista, jotka eivät ole luontaista ruokaa ihmiselle eikä kenellekään muullekaan. Voi vain kuvitella (tutkitun ja vahvistetun tiedon lisäksi), miten ne kaikki yhdessä ja erikseen vaikuttavat ihmisen aineenvaihduntaan, hormonitoimintaan, suolistomikrobeihin jne. Ei ole sattumaa, että UPF-ruokien esiintyvyys ja väestöjen lihominen (ja mahdollisesti suolistosairauksien lisääntyminen) kulkevat käsi kädessä.

Suosittelen lukemaan tämän kirjan, jos haluat vähentää tai lopettaa UPF:n kuluttamisen. Luulen, ettei kirjan luettua tee mieli sellaista moskaa työntää suuhun tai ainakin harkitsee pari kertaa ja ehkä miettii korvaavia vaihtoehtoja. Van Tulleken ei saarnaa eikä syyllistä, joten sellaisesta ei tarvitse olla huolissaan.


Chris van Tulleken: Ultraprocessed People
Penguin, 2023
s. 406

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 11. Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla.

Luonnos: oodi luonnolle ja suomen kielelle

Luin marraskuussa Heli Laaksosen englanninkielisen teoksen The Nature of Finnish Nature, joka ihastutti minua kovin. Kyseisen kirjan rinnalla selasin hieman Laaksosen suomenkielistä teosta Luonnos (Otava 2022, s. 217), jonka olen nyt lukenut kokonaan.

Luonnos on persoonallinen ja uniikki potenssiin sata tietokirja Suomen luonnosta. Teksti on lyyristä ja leikillistä, mutta tärkeissä kohdin tarkkaa: ei mitään mutuilua, vaan faktat ovat faktoja ja niiden seassa lilluu uskomuksia ja anekdootteja.

Teoksen voi sanoa sisältävän faktallisia tarinoita tai tarinallisia faktoja, jotka lumoavat lukijan. Vetävät mukaansa milloin minnekin: sammalta tutkimaan, jäkälää ihmettelemään, maksalaatikkoa tekemään (on työläs, jos alusta asti itse).

Kirjassa on Laaksosen piirtämä kuvitus, joka sekin hivelee silmää.

Lampaat ovat erityisen lähellä sydäntäni ja nekin huomioidaan Luonnoksessa.

Lampaan pitää tietää koko ajan,
mitä on meneillään ja tuloillaan.
Se ei kestä kulman takana lymyävää.
Lammasjono mutkittelee, jos voi.
Jokainen haluaa omin silmin nähdä
muutakin kuimn edellä lepattavan saparon.

Tämän olen todentanut itsekin, kun paljon lampaiden seassa kuljen. Tosin lammas väistää. Koska

Lampaalle uusi tilanne on ensisijaisesti peto.
Peto voi olla
jyrkkä varjo,
ilmastointilaite,
naapurin kauraämpäri,
pelko toisen lampaan silmässä,
yksinäisyys.

Jään usein tuijottelemaan lampaita. Ne tuijottavat takaisin. Tiedän tai ainakin otaksun, että lammasta jännittää, jos suun käynti pysähtyy, jauhaminen lakkaa ja jäljelle jää pelkkä tuijotus. Joskus tulee hätäpissat (lampaalta siis). Sitten se juoksee kauemmas.

Empiiriset tutkimukseni (koekappaleina täkäläiset ”puolivillit” lampaat) osoittavat, että nelisen metriä haluaa lammas noin keskimäärin pitää hajurakoa ihmiseen – tai ainakin minuun. Joskus harvoin pääsee lähemmäs.

Luonnos on valovoimainen ja iloa tuova teos, jonka siksi haluan lisätä Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 7. Hyvän mielen kirja.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita luonto ja eläimet vähänkin kiinnostavat. Ja itse asiassa, vaikka ei kiinnostaisi, voipi olla että tätä kirjaa lukiessa alkaa kiinnostaa! Luonnos on oodi Suomen luonnolle sekä suomen kielelle. Lisään Luonnoksen suosikkeihini.

Lihavuuden ja laihduttamisen “salat” julki

Jason Fung lupaa teoksessaan The Obesity Code kertoa ja avata laihtumisen "salaisuudet" lukijalle.

Kuten me kaikki Fungin mukaan tiedämme, mitkään dieetit eivät toimi kuin korkeintaan hetkellisesti. Dr Fung kertoo meille myös miksi näin on: niitä ei jakseta tai voida noudattaa pitkiä aikoja (spoiler: toisin kuin Fungin kirjan lopussa esittelemää ruokavaliota, johon palaan myöhemmin).

The Obesity Code koostuu periaatteessa kahdesta osasta (vaikka käytännössä osia on kuusi): suurin osa käsittelee lihavuutta ilmiönä ja spekuloi mistä se johtuu tai ei johdu. Hyvin pieni osuus lopusta (eli osa kuusi) käsittelee näitä “salaisuuksia”, joilla ihminen laihtuu.

En aio käydä kirjaa seikkaperäisesti läpi, koska kukin voi halutessaan lukea kirjan itse ja tehdä omat tulkintansa. Teos on erittäin helppolukuinen ja -tajuinen eli vaikka ei olisi erityisen tietoinen ihmiskehon aineenvaihdunnan mekanismeista ja ruuansulatuksesta, se ei haittaa: ne käydään pääpiirteittäin läpi.

Myös muun muassa keskeiset ravintoaineet (hiilihydraatit, proteiinit, rasva) ja niiden merkitys aineenvaihdunnalle käsitellään. Proteiineista tosin vain eläinperäiset proteiinit. Fungin mielestä vegaanius on ilmeisesti laihdutuskuuri (hän mainitsee sen ainoastaan yhtenä tunnettuna dieettinä mm. Atkinsonin rinnalla) eikä ruokavalio siinä missä esim. sekasyönti ja paheksun tällaista asiavirhettä.

Fungin mukaan lihavuus johtuu kehon hormonaalisesta epätasapainosta ja tässä insuliini on avainasemassa: erityisesti jos henkilölle on kehittynyt insuliiniresistenssi.

Insuliiniresistenssi ei synny yhdessä yössä (kuten eivät kilotkaan kerry yhdessä yössä), vaan kehittyy pidemmän ajan kuluessa. Insuliiniresistenssiä pitää yllä tiheä insuliinin erittyminen. Insuliia erittyy aina syödessä (paitsi jos on tyypin 1 diabetes).

Jos syö usein, insuliinia luonnollisesti erittyy tiheämmin ja ajan myötä voi kehittyä insuliiniresistenssi, jolloin henkilön insuliiniherkkyys heikkenee ja insuliinia täytyy tuottaa aina vain enemmän ja kierre on valmis. Insuliinin vaikutukset elimistössä/elimistölle selitetään teoksessa ja se on asia, joka jokaisen olisi hyvä ymmärtää, ellei jo ymmärrä.

Hormonit säätelevät kehomme toimintaa ja niistä Fung esittelee insuliinin lisäksi muita painon kannalta keskeisiä eli hyvää faktaa. Tosin täytyy pitää mielessä, että siinä missä fakta loppuu, syntyy tulkinta.

Fung on mielestäni ajoittain suhmurainen (ja tuo esiin omaa mielipidettään tukevia tutkimuksia/tulkitsee tutkimuksia siten, että ne sopivat hänen teoriaansa/käsityksiinsä) pohtiessaan esimerkiksi kumpi oli ensin: muna vai kana (toisin sanoen aiheuttaako lihavuus insuliiniresistenssiä vai insuliiniresistenssi lihavuutta). En tähän ota kantaa, koska minun mielipiteelläni ei ole merkitystä.

Osa tutkimuksista, joihin Fung viittaa, ovat teorioita eikä niiden kausaliteettia ole voitu todentaa. Joskus hän mainitsee tämän, joskus ei. Riippuu ilmeisesti siitä, mikä palvelee hänen omaa käsitystään. Mutta näinhän se on kaikissa populistisissa teoksissa: kirjoittaja valitsee, mihin viittaa ja miten viittaamaansa aineistoa tulkitsee ja esittelee (eli lähinnä mitä jättää kertomatta). Suosittelen siis aina kriittisyyteen.

Välihuomio: Muista sinäkin, että kirjoittaessani tästä teoksesta (tai mistä tahansa), minäkin teen valintoja – valitsen mitä nostan esille ja mitä jätän pois.

Nyt nostan pöydälle kalorit, koska niin tekee Fungkin.

Fung väittää, ettei kaloreilla ole mitään tekemistä lihomisen/laihtumisen kanssa. Eli siis sillä, kuinka paljon/vähän syö. Hän on suorastaan tuohtunut yleisestä kaloriteoriasta (jota meille kaikille on aina hoettu ja yhä hoetaan) eli jos syö enemmän kuin kuluttaa, lihoo (ja sama päinvastoin eli jos syö vähemmän kuin kuluttaa, laihtuu).

Hän perustelee kaloriteorian hyvin ja ymmärrän, mitä hän ajaa takaa ja olen samaa mieltä. On selvää (ainakin minulle), että ihmiskeho polttaa erityyppisiä kaloreita eri tavalla: syödyllä ruualla on suurempi merkitys kuin syödyllä kalorimäärällä. Keho käsittelee eri tavalla sadan kalorin annosta brokkolia versus sadan kalorin annosta Domino-keksejä.

Kuten tiedämme, ihminen ei muutenkaan syö kaloreita, vaan ruokaa. Koen Fungin kalorikeplottelun omituisena: hän voisi ilmaista itsensä selkeästi esittämällä, että ei se määrä vaan laatu. Mutta niin kova on hänen “kaloriraivonsa” etenkin kirjan alussa, että hän demonisoi kaikki kalorien laskemiset dieeteissä.

Kirjan edetessä kylläkin laskeskellaan kaloreita ja kalorinkulutukseen Fung viittaa muutenkin pitkin matkaa. Siten koen Fungin ajoittain epäjohdonmukaisena – sen lisäksi, että hän on varsin toisteinen.

Fung nostaa esille ns. Body Set Weight -teorian ja esittelee sen faktana. Teorian mukaan kullakin ihmisellä on ns. biologinen paino, johon keho aina pyrkii. Muistan, että tästä jauhettiin jo joskus ysärillä. Tätä teoriaa ei kuitenkaan ole voitu todentaa, mutta sitä Fung ei mainitse.

Ihan yleisesti: kannattaa myös muistaa, että jos viitataan tutkimukseen joka ei ole tutkinut sitä asiaa, johon sillä haluaa viitata, ollaan vähintäänkin ristiriitaisilla reiteillä.

Käsittämätön puute kirjassa on se, ettei siinä mainita sanallakaan syömishäiriöitä (jotka ovat yleistyneet kuten lihavuuskin). Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, ei voi irrottaa mieltä kehosta. Ilmeisesti syömishäiriöitä ei ole olemassa Fungin maailmassa tai ainakaan ne eivät vaikuta henkilön painoon tai yhtään mihinkään? Selvä.

Mixed feelings, kuvaisin tuntemuksiani tästä teoksesta. Suosittelen lukemaan, jos aihe vähänkin kiinnostaa. Teoksessa on tietoutta ruokateollisuudesta (luonnollisesti Yhdysvaltojen, mutta sieltä ne trendit on levinneet muuallekin)  ja miten se on muuttunut vuosikymmenien aikana.

Vaan mitkä ovat Fungin painonpudotussalaisuudet, joita ilmeisesti on helppo noudattaa toisin kuin niitä kaikkia muita Atkinsista Paleoon jne. No tietysti paastoaminen plus ne samat tutut eli kalorien rajoittaminen ja ruuan laatuun huomion kiinnittäminen eli vaikkapa

- ei tuotteita, joissa sokeria tai lisättyä sokeria.
- ei prosessoituja hiilihydraatteja.
- hyviä rasvoja.
- ei välipaloja, vaan aterinointi kolmesti päivässä (paitsi paastopäivinä).

Eli pyörä on ikään kuin keksitty uudelleen. Tosin Fung ei muuta väitäkään.

Asia joka tuli minulle yllätyksenä, koska en kuulu kohderyhmään: myös sokerittomat (eli  keinotekoisin makeutusainein makeutetut) ja täysin kalorittomat limsat saavat aikaan insuliinineritystä. Itse en juo lainkaan limuja enkä mehuja (en sokerittomia enkä kalorittomia paitsi viikonloppuisin saatan nautiskella siideriä patikan päätteeksi, mutta tämä nautiskelu ei ole päivittäistä, koska en ole alkoholisti) ja minulle tämä tuli uutena tietona. Jos joisinkin, en todellakaan joisi enää. Vaikka tällainen juoma on kaloriton, se stimuloi insuliinia. Ja kuten tohtori Fung sanoisi: Me kaikki tiedämme mitä siitä seuraa.

Miksi paasto? Paastoamisen tavoitteena on vähentää insuliinin erittymistä ja ajan myötä palauttaa kehon insuliiniherkkyys. Jatkuva napostelu ja muu syöminen saa aikaan insuliinin erittymisen, joten ainoa tapa saada “insuliininerityskierre” katkaistua, on pidentää ateriavälejä. Myös eri ruuat vaikuttavat eri tavoin insuliinin erittymiseen.

Fungin ehdottamat kaksi paastomuotoa ovat joko 24 tai 36 tunnin paastot. Molemmissa paastotaan joka toinen päivä: 24 tunnin paastossa saapi syödä iltapalan, mutta 36 tunnin paastossa ollaan aina joka toinen päivä syömättä.

Mietin miksi Fung kuvittelee, että tämä hänen “laihdutuskuurinsa” on jotenkin helpommin noudatettavissa kuin ne muut, jotka hän kirjassaan ampuu alas? Ilmeisesti Fung luottaa siihen, että ihmisen mieliteot (ja mahdollisesti ruokahalu) katoaa paastotessa. Näin mahdollisesti tapahtuukin tai sitten ei. Tästä löytyy ristiriitaisia tuloksia eikä tällaisista paastoista käsittääkseni ole pitkäkestoisia ihmistutkimuksia. Ai miksi? Kun niitä on ilmeisesti vaikea noudattaa pidempiä aikoja.

Minulle paastoaminen on tuttua, joten en kritisoi sen todettuja enkä oletettuja hyötyjä. Pätkäpaasto (16:8) sopii minulle eikä minulla ole mielitekoja tai iske makean- tai minkään muunkaan himoja. Lisäksi olen fyysisesti energinen enkä ikinä päivisin väsynyt, yöni nukun myös hyvin (ja jos en nuku, se johtuu stressistä tai mielenterveyteen liittyvistä asioista).

Paastoajista Fung mainitsee skotlantilaisen Angus Barbierin, joka paastosi yli vuoden. Siitä vähän motivaatiota hommaan.

Jason Fung: The Obesity Code – Unlocking the secrets of weight loss
Scribe, 2016
s. 316

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 39. Kirjassa etsitään ratkaisua arvoitukseen. Paljon tiedetään, mutta on myös paljon, mitä ei tiedetä.

Tulipa pitkä postaus siitä huolimatta, että karsin todella ankaralla kädellä. Jäi siis paljon asiaa postauksen ulkopuolelle, mutta suosittelen lukemaan kirjan ja vetelemään omat johtopäätökset sen sisällöstä.

Ja koska mietteeni on näin kriittinen (siitä huolimatta, että kirjalla on paljon ansioita ja kannustan sen lukemaan!), kas tässä linkki Goodreadsiin, jossa pääset lukemaan hehkutusta kirjasta.

Terveyden edistämistä ja lupaus tulevalle vuodelle

Dr Michael Mosley on (oli, hän menehtyi kesäkuussa) televisiotoimittaja ja tuottaja. Hän työskenteli muun muassa BBC:lle. Mosley opiskeli lääketiedettä ja valmistui lääkäriksi, mutta lääkärinä hän ei koskaan työskennellyt.

Minulle Mosley tuli taannoin tutuksi Just One Thing -podcastista, jota olen kuunnellut lenkeillä. Podcastin innoittamana lainasin Mosleyn samanimisen kirjan, joka on toisinto podcasteista. Eli samat asiat kirjallisessa muodossa. Ei ehkä järkeä lukea, jos on podcastinsa kuunnellut.

Luin silti, mutta en kronologisesti vaan nappasin ensin rusinat (eli kiinnostavimmat aiheet) pullasta ja sitten kertasin loput. Kirjan ideana on esitellä ja tieteellisesti perustella tapoja, jotka ovat hyväksi terveydelle ja joiden toteuttaminen ei vie liikaa aikaa: ovat siis helppo ottaa tavaksi, jos kiinnostaa.

Osa ei minua kiinnostanut. Esimerkiksi kylmä suihku pesuhetken päätteeksi. Ymmärrän sen mahdolliset hyödyt, mutta aseella pitäisi uhata, että sellaiseen toimeen suostuisin. Olen joskus nuorempana yrittänyt päättää suihkuhetkeni valuttamalla vikat sekunnit päälleni jääkylmää vettä, mutta oli liian tuskallista eikä ole kiinnostusta siedättää itseä, vaikka siihen varmaan jotenkin joskus tottuisi. Mutta juu ei kiitos.

Sen sijaan kuuma kylpy voisi kiinnostella, mutta ei ole enää ammetta. Tosin aiemmin on kyllä ollut yli kymmenen vuotta, mutta eipä niitä kuumia kylpyjä tullut silti otettua (voin laskea yhden käden sormin ne kerrat). Ensinnäkin, karseaa vedenhaaskausta ja toisekseen sieltä ammeesta pitää joskus nousta poiskin ja sen jälkeen loppupäivä meneekin kehon rasvaamiseen. Toisaalta saunon kyllä paljon aina Suomessa käydessäni.

Sitten on juttuja, joita jo teen. Esimerkiksi punnerrukset ja kyykyt kuuluvat päivään jokaiseen, ne kuuluvat aamuun ja iltaan (no, ei aina iltaan). Niitä Mosley suosittelee otsikolla "Intelligent Excersises" ja olikin kiinnostava tietää, miksi ne ovat suositeltavia: siis ihan muunkin kuin lihaskunnon kannalta.

Alla oleva kuva on otsikon "Eccentric Excersises" alla ja siinä vertaillaan muun muassa portaissa laskeutumisen ja nousemisen eroja. Laskeutuminen vuorilla (rinnasta sen nyt portaisiin, koska on sielläkin toisinaan portaita) ei ole niin raskasta kuin nouseminen, mutta alastulo vaatii huomattavasti enemmän tasapainoa. Nousu ei niinkään (vaadi erityistä tasapainoa) maastosta tietysti riippuen. Pidän joskus laskeutumista pakkopullana, mutta alla olevan tiedon valossa aion jatkossa nauttia niistäkin osuuksista.

Just One Thing, s. 101

Ensi vuodelle otan haasteeksi syödä omenan päivässä (pitää lääkärin loitolla: kaikki varmaan tietävät tämän sanonnan). Sen verran hyvät perustelut on Mosleyn kirjassa siihen. On mahdollista, etten onnistu koska en syö juuri koskaan hedelmiä enkä edes marjoja (paitsi kesällä). Olen ajatellut, että niitä olisi hyvä hieman ujuttaa ruokavalioon, mutta en ole hysteerinen asian suhteen. En välttämättä toteuta tätä omena päivässä -asiaa omenalla, vaan mikä tahansa hedelmä tai marja-annos per päivä kelpaa.

Mosley kannustaa myös muuttamaan ruoka-aikoja ja sillä hän tarkoittaa kokeilemaan pätkäpaastoa. Itse olen tietämättäni pätkäpaastonnut suurimman osan elämästäni, koska se on vain tuntunut luontevalta ja sopivalta minulle (miinustan tästä ajanjakson, jolloin sairastin anoreksiaa: se ei ole terveellistä). Oma suhdelukuni on nyttemmin sieltä tiukimmasta päästä eli 16:8 (16 tuntia syömättä, kahdeksan tunnin aikana ruuat naamaan), mutta minulle se ei tuota ongelmia siitä huolimatta, että liikun paljon.

Olen tarvittaessa joustava eli jos en ehdi tai saa syötyä riittävästi, venytän rajaa. Tosin silloin se todennäkäisesti venyy myös toisesta päästä eli jos syönkin illalla vähän myöhemmin, siirtyy seuraavan päivän syömiset luonnostaan myöhemmäksi. Ja jos ei siirry, ei maailma siihenkään kaadu. Olen yhtä joustava kuin oletettavasti metabolismini.

Suosittelen Just One Thing -kirjaa tai podcasteja (ovat kuunneltavissa muun muassa Spotifyssa ja BBC:llä) kaikille, joita oman terveyden eteen tehtävät pienet jutut kiinnostavat. Kirjassa juttuja on vain murto-osa, podcasteja sen sijaan on yli sata. Iso osa Mosleyn esittelemistä jutuista ei minua kiinnosta (siis siten, että ottaisin tavaksi), mutta paljon löytyy kiintoisaakin. Ja aina on kiva ihan vaan tietää kaikenlaista.

Lenkkimaisemiani Raven Cragilla, toukokuu 2024.

Michael Mosley (Wikipedia)
Just One Thing (BBC)

The Nature of Finnish Nature

Luin ja katselin (kirjassa ihastuttava piirroskuvitus!) mielenkiinnolla Heli Laaksosen teoksen The Nature of Finnish Nature (Otava 2024, s. 112). Kirjan ovat englanniksi kääntäneet Richard Clarke ja Riikka Palonen.

 

The Nature of Finnish Nature on selkeästi suunnattu muille kuin suomalaisille lukijoille. Kirjan ensimmäisessä luvussa Laaksonen esittelee lyhyesti itsensä ja kertoo suhteestaan luontoon sekä mitä lukija voi tältä kirjalta odottaa.

Mainio “esipuhe” myös minulle suomalaiselle: vaikka Heli Laaksonen on minulle nimenä tuttu (lähinnä runoteoksistaan, joita en tosin ole lukenut), en varsinaisesti tiennyt hänestä mitään. Tiivis esittely oli siis paikallaan.

Teos on persoonallinen minitietokirja, jossa esitellään Suomen luontoa ja eläimistöä. Laaksosen tyyli on omintakeinen ja valittujen faktojen lisäksi mukana on vanhoja uskomuksia. Muun muassa palokärkeen liitetyistä puheista en ollut aiemmin kuullutkaan. Kuinka kiehtovaa lukea tällaisista “muinaisista” uskomuksista. Ja vielä enemmän sellaista esiintyy Laaksosen teoksessa Luonnos, joka lienee tämän englanninkielisen teoksen esikuva.

En ole Luonnosta lukenut (vielä) kokonaan, mutta selaillut sieltä täältä ja vertaillut tähän The Nature of Finnish Nature -teokseen. Kyseessä on selkeästi kaksi eri teosta eri kohderyhmille. Tämän tajutessani pyrin välttämään Luonnoksen lukemista, koska en halunnut liikaa verrata näitä teoksia toisiinsa.

Sen verran kävi kuitenkin ilmi, että Luonnoksen tyyli on – kenties luonnollisesti – huomattavasti runollisempaa ja “vapaampaa”. Käännöksestä – nimeä lukuun ottamatta – näyttää puuttuvan sellainen leikillisyys kuin Luonnoksessa. Mutta siis, kaksi eri teostahan nämä ovat.

Koska Suomen luonto on minulle tuttu ja myös Brittilän luonnosta on viidentoista vuoden kokemus, luin kirjaa maiden luontoja vertaillen. Sillä paljon samoja lajikkeita esiintyy molemmissa maissa ja suurin ero lieneekin lajien esiintymisten mittasuhteissa.

Otetaan esimerkiksi mustikat. Suomessa mustikoita löytää suunnilleen mistä tahansa (myös pääkaupungista), mutta täällä ei niinkään.

Mustikoita olen nähnyt muutamissa paikoissa Lake Districtillä (missä siis asun), mutta määrä on mitätön verrattuna Suomen mustikkamantuihin. Lisäksi löytämäni mustikat kasvavat fellsien rinteillä. Alhaalla en muista nähneeni muuta kuin pensasmustikoita, jotka täällä vissiin (mutua) ovat yleisempiä, mutta nehän ovat käsittääkseni istutettuja – eivät siis ole luonnonvaraisia kasveja edes.

Suurpetoja täällä ei ole, sen sijaan löytyy samat käärmelajit (kyy ja rantakäärme) yhdellä lisäyksellä (Smooth Snake/kangaskäärme, jota on tosin tavattu Suomessa vain Ahvenanmaalla).

Hyttynen, tuo Suomen kansallishyönteinen (NOT) myös mainitaan.

The mosquito’s central role in the ecosystem
is neither to whine, nor to drive forest goers insane.

Ei uskoisi, juuri tämän voisi olettaa olevan niiden elämäntehtävä. Voi jumalauta niitä on paljon Suomessa (juu juu, tiedostan, että alueellisia eroja on eikä hyttysiä tarvitse kaupungissa katsella). Viime kesänä sain jälleen olla maistelualustana ihan paiserutoksi asti viettäessäni aikaa mökillä.

Mökkitiluksilla ei hyttysiä pahemmin ollut, mutta tein useita patikoita ja joka kerta yllätyin (enkä ikinä oppinut eli hommannut jotain karkoitetta: ensi vuonna opin!) että mistä helvetistä niitä riittää. Luonnon rauhoittavasta vaikutuksesta ei voinut puhua, kun koko ajan inisi korvassa ja kierrokset oli pakko heittää puoliksi juosten saatanaa ja perkelettä kutsuen.

Täälläkin on hyttysiä, mutta erittäin vähän (olen nähnyt muutaman) ja ilmeisesti sellaisia lajeja, jotka eivät ainakaan ihmistä imeskele tai jos imeskelee, niin minua eivät toisin kuin suomihyttyset, jotka suorastaan rakastavat minua. Hevospaarmoja on, mutta niitäkin tosi paikallisesti lähinnä ympäristössä, jossa on karjaa.

Skotlannissa on pieniä saatanallisia hyönteisiä (Highland midge), jotka tulevat tuhansittain päälle ja ne nipistävät. Järki oli lähteä, kun ensimmäisen kerran sellaisen ihmeen koin. Niistä minulle ei tosin  tullut koskaan paiseita toisin kuin Suomen hyttysistä. Olen ilmeisesti allerginen hyttysenpistoille, koska minulla nousee niistä jäätävät paukamat, jotka pysyvät iholla useita päiviä – jopa viikon. Antihistamiini auttaa kutinaan, mutta ei estä paiseruttoa.

Oli mieltä ilahduttavaa lukea tätä kirjaa vertaillen mielessään molempien maiden maisemia ja metsiä. Metsät ovat melko toisenlaisia täällä kuin Suomessa, vaikka samoja puulajeja esiintyy. Toki molemmista maista löytyy monenlaisia metsiä sekametsistä havumetsiin, mutta silti koen ne erilaisiksi: seisoessani täällä metsässä, harvemmin tulee suomimetsä mieleen ja sama toisinpäin.

The Nature of Finnish Nature osoittautui mainioksi fiilistely- ja vertailukirjaksi. Luulen, että Luonnos kolahtaa minuun vielä kovemmin, sillä otaksun sen siivin pääseväni nostalgiatripille sekä Suomen luontoon että kieleen. Todennäköisesti myös opin lisää uusia uskomuksia ja muuta vastaavaa!

Ajattelin antaa “Suomen luonnon” lahjaksi naapurilleni, joka luonnon lisäksi rakastaa lukemista. Luulen, että hän löytää kirjasta paljon tuttua ja myös uutta. Yhtäläisyyksien näkeminen luonnossa on osittain sama kuin yhteisten piirteiden näkeminen eri kulttuureissa.

Niin että tässäpä ihastuttava lahjavinkki ulkomaalaiselle ystävälle!

Ehkäpä elämäni nopeimmat seitsemisen kilsaa viime kesänä Suomessa!

Miten kirja päätyi lukuuni?

Kirjabloggaaja-toveri kysyi kirjailijan puolesta olisinko kiinnostunut tällaisesta kirjasta. Sanoin, että kyllä kiinnostaa, mutta en lupaa mitään bloggauksia tai muutakaan. Kirjailija lähetti minulle molemmat tuoreet, tässäkin postauksessa mainitut kirjansa, mikä ilahdutti todella kovasti (kiitos isosti!).

Entä miten kirja päätyi blogiini: koska se herätti runsaasti ajatuksia ja halusin kirjoittaa siitä eli toimin samoin kuin kaikkien lukemieni kirjojen kohdalla. Rahaa ei liikuteltu eikä sopimuksia tehty.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 43. Kirjalla ei ole päähenkilöä.

Miniesittely: All the Houses I've Ever Lived in

 

Kieran Yatesin kirjan nimi All the Houses I’ve Ever Lived in: Finding Home in a System tha Fails Us (Simon&Schuster, 2023) tiivistää mainiosti teoksen ytimen. Kyse on asumisesta (Briteissä) ja kodista ja ertyisesti siitä, miten vaikeaa voi olla löytää asuntoa.

Luonnollisesti tämä koskee eniten köyhiä tai muuten heikossa asemassa olevia ja valitettavasti erityisesti muita kuin valkoisia. Rasismin olemassaoloa ei voi kiistää ja se tulee osoitetuksi Yatesin teoksessa, joka siis käsittelee nimenomaan työläisten ja ”alemman luokan” ihmisten asumisongelmia. 

Yates taustoittaa asumismuotoja aina 1900-luvun alusta lähtien ja käsittelee ns. Addison Actia. Teos on muistelma- ja tietokirjan sekoitus, joka nojaa voimakkaasti faktoihin. Kirjan lopussa on komea lähdeluettelo.

Koen tämän teoksen liian massiiviseksi käsitellä blogissani, koska en tiedä missä määrin mahdollinen lukija ymmärtää Brittiläistä ”housingia” ja infraa sen eri tasoilla. Itse olen asunut täällä sen verran kauan ja käynyt eri prosesseja läpi (plus tietysti seuraan maan uutisia ja olen muutenkin ”inessä”), että sisäistän ne.

Ei ole tarkoitukseni esittää ylivertaista tietäjää, mutta en myöskään jaksa selitellä. Kyllä, olen laiska enkä jaksa miettiä, miten käsittelisin tätä kirjaa blogissani siten, että tulisin ymmärretyksi haluamallani tavalla. Myös tiettyjen termien suomentaminen tuottaa päänvaivaa, koska suoria käännöksiä ei taida olla, vaan pitäisi avata termit ja juuri sitä en jaksa.

Teos on muutenkin niin runsas, että ihan hengästyttää (hyvässä mielessä kuitenkin, vaikka aihe itsessään on varsin masentava) Brittisysteemiä ei ole hedelmällistä verrata esim. Suomen systeemiin – sen koen aiheelliseksi mainita.

Oikeastaan haluan vain tästä kirjasta maininnan blogiini, että olen sen lukenut ja sijoitan sen Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 44. Tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen.

Pari linkkiä:

The Observer: Kirja-arvostelu Yatesin kirjasta
Kieran Yatesin kotisivut

Jos nyt jotain sattuu aihe kiinnostamaan, googlettamalla Britain’s housing crisis löytyy paljon juttua liittyen Yatesin kirjan teemoihin. 

Ja toki olen avoin keskustelemaan aiheesta, jos joku haluaa. Minusta aihe on siis mitä kiinnostavin ja tarttumapintaa löytyisi parin mailin verran, mutta joskus käy näin, ettei silti jaksa siitä kummoisia kirjoittaa.

Salonkikelvottomat mielipiteet ja ajatukset

Esittelen kaksi kirjaa, jotka eivät varsinaisesti trendaa yleisessä asenneilmapiirissä, mutta joiden lukemista vahvasti suosittelen. Erityisesti Douglas Murrayn The Madness of  Crowdsia (Bloomsbury 2019, s. 280), jonka olen lukenut jo muutama vuosi sitten, mutta jätin bloggaamatta siitä.

Ai miksi? Siksi, etten tuolloin jaksanut vaivata päätäni (enkä jaksa nytkään), miten kirjasta voisin kirjoittaa ilman, että tekstini ja ajatukseni tulkitaan jotenkin omituisesti tai siten, miten en tarkoita. Siksi nytkin vain vinkkaan lukemaan kirjan itse.

Pakollinen huomio: en ole samaa mieltä kaikesta, mitä Murray kirjoittaa, mutta hänellä on paljon hyviä pointteja, joita kannattaisi itse kunkin pohtia. Lisäksi hän perustelee esittämänsä väitteet ja asiat.

Murraylta julkaistiin viime vuonna teos The War on the West, joka kiinnostaa minua suuresti. Murrayn kirjat ovat (mutua yhden lukemani perusteella) ”raskaita” (paljon asiaa ja ajattelemisen aiheita ja näkökulmia plus viitteitä: kyllä, olen ihminen joka tarkistaa ainakin osan viitteistä lukiessaan tietokirjaa tmv.), joten ostanen kys. teoksen omaksi saadakseni lukea sitä rauhassa vaikka puoli vuotta. Joidenkin kirjojen lukemista pidän projektina ja eräänlaisena tutkimusmatkana.

Douglas Murrayn kotisivut 

*

Toinen kirja on vastikään lukemani Konstantin Kisinin An Immigrant’s Love Letter to the West (Constable 2022, s. 210). Kisinin kirja on populistisempi, huonommin jäsennelty ja vailla viitteitä joten sitä en varauksetta suosittele.

Kirjan nimeksi sopisi paremmin Maahanmuuttajan käännytyssaarna länsimaille (lännellä viittaan tässä kuten Kisinkin lähinnä moniin Euroopan maihin ja Yhdysvaltoihin).

Osa Kisinin tulkinnoista on myös varsin erikoisia. Tässäpä esimerkki (sori, en jaksanut kopsata sitä joten siksi kuvana):

Kisin on syntyjään venäläinen, joten hänen suhteensa poliisiin lienee hieman erilainen kuin vaikkapa minun, joka olen suomalainen. Tulkitsen hänen ajattelevan, että mitä vähemmän poliiseja sen parempi (Venäjällä näin varmaan olisikin, mutta siellä pitää olla reilusti ”miliisejä”, että ehditään valvoa niitä mielipiteitäkin toisin kuin Lännessä, jossa ainakin toistaiseksi vallitsee sanan- ja mielipiteenvapaus).

Brittien supistunut poliisivoima on häpeällistä eikä suinkaan johdu rikollisuuden laskusta ja yleisen turvallisuuden lisääntymisestä, vaan määrärahojen leikkauksista. Kisin antaa ymmärtää, että poliisivoimat muka itse olisivat leikanneet värväyksestä, mutta kyse on siitä että hallitus on leikannut poliisin budjettia. Se ei ole mitenkään hyvä asia saati osoitus siitä, että on voitu leikata koska poliisia ei tarvita. Sama juttu NHS:n (täkäläinen julkinen terveydenhoito) kanssa.

Lisäksi Kisin sortuu pitämään joitakin empiirisiä kokemuksiaan esimerkkeinä faktoista. Empiirinen kokemus on totta vain itselle – ei sillä voi perustella yleisiä asenteita tai ”totuuksia”.

Kisinin tyyli kävi ajoittain hermoilleni, joten kirjan lukeminen ärsytti välillä tai itse asiassa aika useinkin. Jollekin Kisinin tyyli saattaa upotakin, mutta itse otan tällaiset aiheet mieluummin kuivana referenssien kera.

Tätä kirjaa lukiessani laputin sivuja aika paljon. Lisään tähän muutamat siteeraukset, mutta en ota kantaa siihen, mitä itse niistä ajattelen. Olen kriittinen lukija ja ajattelija riippumatta siitä tukeeko väite jo olemassaolevaa asennettani vai ei.

On ihan tervettä kyseenalaistaa omiakin ajatuksia (eikä vain toisten). Ja tämä siis yleisenä reunahuomautuksena ei siis liittyen juuri näihin sitaatteihin, jotka valitsin niistä lukuisista laputtamistani kohdista.

 

”It is also why Europe, the UK and America are obsessing over trans issues, such as whether men is dresses can use a female toilet, while China and Russia use their energy on more pressing matters, such as economic growth, technological development and military prowess.”

”Slavery had been prevalent in Africa for centuries before the arrival of the European traders. Let me repeat that: Slavery had been prevalent in Africa for centuries before the arrival of the European traders.”

”Are they really trying to tell me to pack my things and fuck off back to Russia?
From everything I am told, and everything I see on social media, I can only deduce that I would be better off elsewhere. Weirdly, none of the people who tell you how evil, bigoted, racist and sexist the West is ever move to any of the other 'much better' countries – but maybe they want me to?"

”First things first: The UK is currently a nation at peace. This means they are not at war with anyone (except maybe themselves). Sure, Britain’s record on the international stage is not unblemished, but I don’t see the UK invading its neighbours.” 

 

Konstantin Kisinin kotisivut.


Kas näin, tässäpä suositukset. Olen valmis keskustelemaan näistä kirjoista ainoastaan sellaisen kanssa, joka on ne lukenut itsekin.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 9. Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä.

Kisin on maahamuuttaja, kuten minäkin. Kisin muutti Britteihin Venäjältä eikä hänkään ole pakolainen tai turvapaikanhakija. Kisinin teos ei varsinaisesti kylläkään kerro maahanmuuttajista, vaan laajemmin kulttuurista, mutta näkökulma on erittäin voimakkaasti – kuten kirjan nimestä voipi päätellä – maahanmuuttajan. Siten perustelen kirjan sijoittamisen tähän kohtaan.

Miten ruokasi eli elämänsä?

Elina Lappalaisen tietokirja Syötäväksi kasvatetut kuvaa kirjan sisältöä sataprosenttisen osuvasti ja kannen alaotsikko ”miten ruokasi eli elämänsä” täydentää sanoman, mikäli se silti jäi epäselväksi.

 

Otaksun, että suurimmalla osalla ihmisistä on jonkinlainen käsitys siitä, millaisissa olosuhteissa kotimaansa tuotantoeläimet (eli siis eläimet, joilla ei ole mitään muuta kuin välinearvoa ihmiselle) elävät. Eri asia on, miten lähellä tai kaukana totuutta nuo käsitykset ja mielikuvat kullakin ovat.

Lappalainen käsittelee teoksessaan neljän Suomessa tyypillisimmän tuotantoeläimen elinkaaren ja olosuhteet. Nämä eläimet ovat kana, broileri, nauta ja sika. Jokaisen eläinkunnan tuotteita syövän olisi hyvä tutustua siihen, miten monen mutkan ja kärsimyksen kautta se ruoka sinne lautaselle päätyy.

Lappalaisen näkökulma on tuotannon salliva eli kirjassa ei käydä arvopohdintaa siitä, onko eläinten kasvattaminen yksinomaan ravinnoksi eettistä. Sen sijaan Lappalainen keskittyy pohtimaan tuotantoeläinten hyvinvointia (itse puhuisin pahoinvoinnista, mutta Lappalaisen asenne on neutraali ja rakentava) prosessin aikana.

Lappalainen on tehnyt mittavan tutkimustyön ja vieraillut lukuisilla eri tuotantotiloilla. Yksittäisten tilojen kohdalla voi olla suuriakin eroja sen suhteen, miten eläimiä kohdellaan. Pääasiassa eläinten hyvinvoinnin eteen tehdään vain lain vaatima minimi. Perusteena on tietenkin raha niin kuin aina: paremmat olot maksaa liikaa, kun ala ei muutenkaan ole järin tuottoisa.

Minulle yllättävintä tässä kirjassa olikin, miten huonosti ala tuottaa. Tilat pyörivät lähinnä tukirahoilla. Mietin kannattaisiko lihan kuluttajahintaa nostaa, koska sen tuotantokulutkin ovat korkeat ja välissä on monta kvälikättä vaatimassa oman osuutensa. Kyllähän se tuotantohinta näkyy muidenkin tuotteiden kohdalla kuluttajahinnoissa.

Miksi lihatuotteiden pitäisi olla halpoja? Ja miksi kasviksista kuitenkin revitään saatanallisia hintoja? (kysymykset ovat retorisia) Myös verotuksella voi ohjata ja palkita kuluttajaa terveellisempien/eettisten ruokien äärelle. Tiedän, että osasyy hinnoitteluun on kilpailu: jos suomalaiset tuotteet ovat liian kalliita, kuluttajat siirtyvät ostamaan enemmän tuontilihaa.

Eläimiä jalostetaan tuotantoon sopivammiksi toivottavien ominaisuuksien ollessa lehmillä runsas maidon tuottaminen ja lihakarjalla nopea kasvu jne. Jalostamisessa ei oteta huomioon eläimen hyvinvointia ja luontaisia piirteitä: tarve käyttäytyä lajityypillisesti ei katoa mihinkään jalostuksessa, vaikka ihmeekseni olen sellaisiakin väitteitä kuullut.

Kirjassa on paljon toisteisuutta, mutta koska teksti on sujuvaa ja helppotajuista, on Syötäväksi kasvatetut varsin nopealukuinen. Minulla tosin lukeminen kesti, koska en ole muutenkaan pahemmin lueskellut viime aikoina. Lisäksi tunnustettakoon nyt, että minua ajoittain pänni kirjan lukeminen (liittyen juuri eläinten surkeisiin oloihin, vaikka se tiedossani toki olikin – silti oli masentavaa ja raskasta lukea aiheesta).

Syötäväksi kasvatetut on Elina Lappalaisen esikoiskirja ja se voitti Tieto-Finlandian 2012. Vaikka kirja on julkaistu kymmenen vuotta sitten, on se edelleen erityisen ajankohtainen. Kirjassa esiin tulleille epäkohdille tuskin on mitään tehty eivätkä eläinten olot juuri kirjan julkaisusta ole muuttuneet.

Onneksi kasvissyönti on lisääntynyt ja lisääntyy. Itse alkaessani kasvissyöjäksi noin vuonna 1994 vegejä pidettiin lähinnä ituhippeinä, friikkeinä, kettutyttöinä ja muina pelleinä. Itse en ole koskaan ”mainostanut” kasvisyöntiäni enkä muutenkaan ole erityisen kiinnostunut puhumaan ruuasta tai syömisestä - en omasta enkä toisten.

Etenkin muinoin kasvissyöntiä piti puolustella ja vastata iänikuisiin kysymyksiin ”mistä saat sitä ja tätä ravintoainetta, kun et syö lihaa ja plaa plaa…” Voisin veikata, että suuri osa vegeistä on huomattavasti ravintotietoisempia kuin sekasyöjät keskimäärin, joten kysely on melko turhaa ja lisäksi sen kyllä huomasi, ettei kyseessä ollut aito huoli vaan vähättely ja muu epäluulo. Monille tuntui toisen vegeys menevän tunteisiin. Onneksi sekin asia on muuttunut, vaikka kyllähän typerää kommentointia edelleen näkyy erityisesti somessa. Otaksun, että kyseessä on vain äänekäs öyhöttäjäjoukko.

Jostain syystä moni kokee aiheelliseksi selitellä minulle lihansyömisiään. Sitä en ole koskaan pyytänyt eikä siihen ole tarvetta. En minä ole mikään tuomari eikä minulle tarvitse perustella omia valintojaan. Ne voi kukin perustella itse itselleen.

En ole luonteeltani aktivistiksi sopiva, mutta arvostan aktivisteja: heitä tarvitaan, koska mikään ei koskaan muutu, ellei venettä keikuteta. Siksipä linkkaankin tähän Oikeutta eläimille -yhdistyksen julkaisemat tuoreet salakuvat eri sikatiloilta (ei herkille, vaikka jos joulupöydässäsi oli kinkkua, niin  ihan periaatteesta olisi hyvä avata silmät ja tutustua tosiasioihin).

Jos jostain syystä haluat kysyä juuri minulta jotain tähän aiheeseen liittyen, niin kysy pois. Vastaan jos osaan. Mahdollisiin asiattomiksi katsomiini kysymyksiin tuskin vastaan.

Raiskaustapaus

 

Shiori Iton teoksen nimi Black Box viittaa raiskaukseen, joka tapahtuu suljettujen ovien takana ja on siten vaikea todistaa että mitään raiskausta on tapahtunut. Siispä tapauksesta ei suostuta nostamaan syytettä, vaikka aihetodisteita on.

Tämä on iso ongelma Japanissa. Tai ei se ole ongelma raiskaajille tietenkään. Noriyuki Yamaguchikin olisi päässyt pälkähästä, ellei Ito olisi sinnikkäästi päättänyt saada oikeutta.

Huomio tähän väliin: Ito ei kirjoittanut Black Boxia saadakseen huomiota itselleen, vaan koska haluaa nostaa esiin tämän epäkohdan Japanin lainsäädännössä, joka on paikoin varsin vanhentunut. Ito avaa seikkaperäisesti lainsäädäntöä raiskausten/seksuaalisen väkivallan osalta ja hänen oma keissinsä toimii mielestäni enemmänkin kehyksenä ja esimerkkinä. Toki hän kuvaa myös sitä, miten raiskaus vaikutti ja yhä vaikuttaa häneen.

Suuressa osassa raiskaustapauksia, uhri ja raiskaaja tuntevat toisensa. Näin on myös Iton tapauksessa. Hän tapaa Noriyuki Yamaguchin New Yorkissa työskennellessään journalistiopintojensa ohessa pianobaarissa tarjoilijana. Juttua syntyy, koska Yamaguchi on (media)alalla ja voi mahdollisesti auttaa Itoa löytämään työtä. Kyse on professionaalisten suhteiden luomisesta.

Kuluu muutama vuosi.

3.4. 2015.  Ito ja Yamaguchi tapaavat Tokiossa. Kyseessä on työhön liittyvä tapaaminen, joka toteutetaan ravintolassa syöden ja juoden kuten on melko tavanomaista Japanissa. Itolla ei siten ole syytä epäillä, että taustalla olisi muutakin.

Itolta katkeaa filmi kesken illan. Hän havahtuu yöllä siihen, että Yamaguchi raiskaa häntä. Hän on Yamaguchin hotellihuoneessa.

Ito kertaa illan ja yön tapahtumat. On melko todennäköistä, että Yamaguchi on huumannut Iton, mutta sitä ei tietenkään voida todistaa.

Muunlaisia todisteita saadaan. Muun muassa hotellin valvontakamerasta käy ilmi, että Yamaguchi on raahannut Iton hotelliin. Ito on avuttomassa tilassa eikä pystyisi omin jaloin kävelemään. Myös heidät hotellille kyydinnyt taksikuski antaa oman lausuntonsa, joka puoltaa Iton näkemystä.

En aio mennä yksityiskohtaisesti näihin, koska ne voi lukea kirjasta.

Tämä on aika hyhmäinen keissi, sillä on selvää että Yamaguchia suojelee myös hänen korkea asemansa ja siteet Japanin entiseen pääministeriin Shinzo Abeen.

Iton sinnikkyys kuitenkin tuottaa tulosta ja lopulta Yamaguchi saadaan oikeuden eteen. Yamaguchi kiistää viimeiseen asti raiskauksen, vaikka myöntää penetraation. Oikeus kuitenkin katsoo, että Yamaguchi aloitti raiskauksen Iton ollessa tiedoton.

Kirjassa käsitellään myös suostumusta ja sen ilmaisemista. Suosittelen kirjaa heille, joita Japanin lainsäädäntö ja yleinen asenneilmapiiri seksuaalirikosten tiimoilta kiinnostaa.

Raiskauksen kuvaaminen on mielestäni ainoa kohta, joka saattaa joillekin lukijoille olla liikaa. Noin muuten Ito on tyyliltään asiallinen ja pysyttelee faktoissa. Hän avaa jonkin verran omaa taustaansa, mutta pysyttelee yleistasolla ja mainitsee lähinnä relevantteja asioita.

Tapaus on saanut paljon kansainvälistä huomiota, googlettamalla löytyy jos kiinnostaa perehtyä aiheeseen enemmän, mutta ei jaksa lukea kirjaa.


Shiori Ito: Black Box
alkuper.  文藝春秋, 2017
Tilted Axis Press, 2021
japanista englannintanut Allison Markin Powell
s. 213

Mitä on luettu ja mitä ei

Kerroin tammikuussa lukeneeni mangan, joka taisi olla ensimmäinen manga, jonka olen koskaan lukenut. Kyseessä on Nagaben The Girl from the Other Side, joka koukutti heti ensimmäisestä kirjasta alkaen.

Olen nyt lukenut sarjan kaikki kuusi kirjastossa saatavilla olevaa kirjaa. Sarjassa on (ainakin tällä hetkellä) yksitoista kirjaa, joten olisi kiva lukea ne loputkin.

En viitsisi niitä ostaa, koska en halua omistaa hajanaisia kirjasarjoja. En koe myöskään järkeväksi ostaa koko sarjaa sen takia, että olisi sitten kaikki, koska tuskin luen näitä kirjoja uudelleen.

Noh, elämä on valintoja – pieniä ja suuria. Voi sentään valita.

Tällä hetkellä minulla on ”julkisesti” kesken viisi kirjaa. Luen myös ”salaa” eli en koe aiheelliseksi merkitä jokaista lukemaani kirjaa edes Goodreadsiin saati että bloggaisin niistä. Salalukemisiin on useita syitä, tässä muutamia niistä:

- En lue kirjaa kronologisessa järjestyksessä.
- Luen kirjaa hyvin pitkään ja hartaasti tai selaillen tai muuten epämääräisellä tavalla.
-  Kirja on matkakirja, valokuvakirja tmv.
- Kirja on tyyliltään selailukirja.
- En vain halua kertoa (enkä aio avata näitä henkilökohtaisia syitä).

*

En yleensä kirjoittele keskeneräisistä kirjoista, mutta nyt teen poikkeuksen, koska olen kirjassa aivan loppusuoralla. Kyseessä on Debora MacKenzien tietokirja Covidista: Covid-19 – The pandemic that never should have happened, and how to stop the next one (The Bridge Street Press 2020, s. 280)

Kirja on ollut minulla kesken pari kuukautta ja lukenen sen tänään loppuun. Vaikka kirjan nimi ja alaotsikko viittaavat vahvasti tähän pandemiaan, MacKenzie käsittelee viruksia laajemminkin – eikä vain korona- vaan muitakin viruksia. Hän selostaa kansantajuisella kielellä eri virusten synty- ja tarttumismekanismeja ja muuta perustietoa viruksista.

Hän esittää myös mielenkiintoisen (tutkimuksiin perustuvan, kuten kaikki tässä kirjassa: jos on mutua ja spekulointia, se kerrotaan selkeästi) väitteen siitä, että ihmisen elimistö kehittää voimakkaimman vastustuskyvyn sitä virusmuotoa kohtaan, jonka ihminen sairastaa ensimmäisenä eli lapsena. Tätä on voitu tutkia liittyen espanjantautiin: tosin espanjantauti on flunssavirus kun taas koronavirus ei ole.

Erittäin sivistävä teos ainakin minulle, koska en ole aiemmin ollut järin kiinnostunut viruksista. Nähtävästi tarvittiin pandemia, että alkoi kiinnostaa. Kirjan siivin tulee kerrattua muutkin merkittävimmät kulkutaudit. Pidän MacKenzien kiihkottomasta ja asiallisesta tyylistä ja tämä kirja osoittautui huomattavasti monipuolisemmaksi ja perusteellisemmaksi kuin oletin. Ja siis pelkästään hyvässä mielessä. 

Nyt olen kyllä niin täynnä koko Covidia, että kun tämän kirjan loppuun rykäisen, jätän aiheen toistaiseksi rauhaan. Tosin Covid ei muutenkaan ole ollut mielessä aikoihin, koska täällä ei ole enää viikkoihin ollut mitään rajoituksia eikä sitäkään ennen kuin jotain pieniä, jotka eivät minun elämääni mitenkään vaikuttaneet.

Toki seuraan uutisia ja medioissa kerrotaan edelleen tartuntaluvut jne. jotka ovat taas nousussa. Mutta olen kohtuullisen turta jo tähän. Suhtautumiseni Covidiin on ”tulee jos on tullakseen”. Ja pakko todeta vielä, että jos on jo tullut niin enpä ole huomannut.

Katoan yön pimeyteen

Kuuntelin viime vuonna jollain lenkillä Canadian True Crime -podcastia. En valitettavasti enää muista, mikä keissi oli kyseessä, mutta kyseinen jakso oli siitä erikoinen että siinä haastateltiin erästä toista henkilöä. Tällä eräällä toisella henkilöllä on blogi, jossa hän yhdessä jonkun toisen kanssa kirjoittaa true crime -kirjoista. En löytänyt enää kyseistä blogiakaan. Mutta ei anneta sen häiritä.

Näiden lukuisten mutkien kautta lukuui päätyi Michelle McNamaran true crime -teos I’ll Be Gone in the Dark, joka on muuten suomennettukin (Katoan yön pimeyteen). Minulta tämä kirja on taannoin mennyt täysin ohi, mutta mitäpäs tuosta.

 Mistä on kyse?

Michelle McNamara on journalisti ja käsikirjoittaja, jolle syntyi pakkomielle ns. Golden State Killerin henkilöllisyyden selvittämisestä ja hänen saamisesta oikeuden eteen. Kyseinen sarjamurhaaja mellasti Kaliforniassa 1974-1986 eikä jäänyt koskaan kiinni. Tai ei jäänyt tuolloin kiinni. Eikä ollut jäänyt kiinni tämän kirjan julkaisuajankohtanakaan.

Palataan kiinnijäämiseen myöhemmin.

The Golden State Killer on McNamaran antama nimi tälle raiskaajalle ja sittemmin murhaamaankin ryhtyneelle miehelle. Hänestä on käytetty myös muun muassa nimitystä EAR (East Area Rapist). Herran ”ansioluettelo” käsittää about 50 raiskausta, 13 vahvistettua murhaa ja 120 murtovarkautta.

McNamara on kerännyt massiivisen määrän aineistoa ja haastatellut monia aikanaan (ja kirjan tekemisen aikana edelleen) näitä tapauksia selvittäneitä rikostutkijoita.

McNamara kirjoittaa uhreja kunnioittaen eikä lähde ruotimaan yksityiskohtaisesti raiskaustilanteita ja murhia. Oleelliset asiat mainitaan, mutta niitä ei kuvailla. Muuta kuvailua on sen sijaan enemmänkin ja jotkin luvuista ovat jopa hieman tarinallisia. McNamara kuvailee miljöötä, henkilöitä joilla on jokin yhteys (ei rikollisessa mielessä) sarjamurhaajaan jne. Siinä ohessa McNamara valottaa myös omaa lapsuuttaan ja perhesuhteitaan.

Minun makuuni kirja jää liian repaleiseksi ja jotkin luvut irtonaisiksi, koska niihin ei koskaan palata. Esimerkiksi eräässä luvussa mainitaan epäillyn nimi ja McNamara jo luulee, että ovat saaneet murhaajan nalkkiin. Näin ei kuitenkaan ole eikä aihe saati epäillyn nimi tule ikinä enää kirjassa esille. Todella hämmentävää ja mielestäni ärsyttävää.

Arvostan McNamaran suunnatonta panostusta ja vimmaisuutta näiden keissien selvittämisessä ja on todella sääli, ettei hän ehtinyt nähdä murhaajan henkilöllisyyden selviävän ja hänen jäävän kiinni. McNamara nimittäin menehtyi äkillisesti 2016.

The Golden State Killer on nimeltään Joseph James DeAngelo ja hänet pidätettiin huhtikuussa 2018. Hän on tällä hetkellä vankilassa ja viettää siellä lopun elämäänsä.

Tässä kirjassa minua kiinnosti eniten erilaiset metodit, joilla esim. tekijän henkilöllisyyttä ja asuinpaikkaa voidaan yrittää selvittää. Muukin rikostutkintaan liittyvä tieto kiinnosti. Sen sijaan kokonaisuutena tämä kirja ei minua puhutellut: liian repaleinen ja sinne tänne poukkoileva. Kuin liukas kala, joka luiskahti sormista juuri kun luuli saaneensa otteen.

Michelle McNamara: I’ll Be Gone in the Dark
Faber & Faber, 2018
s. 328

Puheita ja tekoja liittyen ilmastonmuutokseen

 

Ilmastonmuutos puhuttaa ja hyvä siitä onkin puhua. Olisi kyllä hyvä jotain tehdäkin. Yksittäisen ihmisen vaikutusmahdollisuudet tietysti ovat rajalliset, mutta pisaroista se merikin koostuu jne. Ei ole mitään syytä, miksi ei kyseenalaistaisi omia toimiaan ja mahdollisesti tekisi jotain toisin.

Sitä paitsi yksittäinen ihminen voi aloittaa vaikka mitä. Ugandalainen Vanessa Nakate on siitä oiva esimerkki. Hän aloitti ilmastonmuutoksesta puhumisen melko lailla yksin heilutellen panderollia kadulla.

Kirjassaan A Bigger Picture Vanessa Nakate kertoo matkastaan ilmastoaktivistiksi. Nakaten eräs tärkeä missio on saada ilmastokeskusteluun muitakin näkökulmia kuin läntinen valkoinen. Nythän ilmastonmuutoksesta eniten ääntä pitävät – vai sanoisinko niin, että eniten huomioidaan ja annetaan palstatilaa – nuoret valkoiset aktivistit.

Eikö ole ironista, että maanosa, jossa on pienin hiilijalanjälki ja päästöt, kärsii eniten ilmastonmuutoksesta. Afrikassa on jo ilmastokriisi.

Africa will be hardest hit by climate change, but has contributed the least to causing that change.

Ketään ei kiinnosta? Sitten vasta kiinnostaa, kun muutos näkyy konkreettisesti omassa maassa? Maailma on epäreilu siinä(kin) mielessä, että saastuttaminen ja sen seuraukset eivät näy ja kosketa tasapuolisesti. Karrikoiden voisi sanoa, että muut saastuttaa ja Afrikka kantaa seuraukset.

Alkaako sitten kiinnostaa, kun maahan alkaa pyrkiä ilmastopakolaisia. Ihmisiä, jotka joutuvat pakenemaan, koska heidän maansa ei ole enää asumiskelvollinen.

A Bigger Picture olisi oivallista luettavaa rasisteille ja ilmastodenialisteille. Harmi vain, että he tuskin lukevat tällaisia kirjoja. Tämä kirja sopii kyllä muillekin: sellaisille joita kiinnostaa ilmastonmuutos globaalisti ja erilaiset näkökulmat aiheeseen liittyen.

Nakate avaa kirjassaan, miksi mielenilmaus monissa Afrikan maissa on vaikeaa. Mitä jo nyt tehdään ilmaston hyväksi ja mitä olisi mahdollista tehdä. Mikä on hallituksen rooli ilmastonmuutoksessa. Mitä ilmastonmuutokseen liittyviä sääilmiöitä Afrikassa (ja millä alueilla) jo esiintyy. Mitä konkreettista Nakate on itse tehnyt jne.

A Bigger Picture on tärkeä lisä ilmastonmuutoskeskusteluun. Aiheeseen ennestään perehtyneille se ei välttämättä tarjoa kovin paljon uutta muuta kuin näkökulman muodossa. Mutta se näkökulma on tärkeä ja lukemisen arvoinen.

Myönnän, etten ole juuri antanut ajatusta sille, miksi _kaikki_ aktivistit tuntuvat olevan nuoria valkoisia ihmisiä. Ei varsinaisesti tullut mieleen, että Ugandassa kadulla mielenosoittamisesta voi joutua vankilaan. Tai että tyttöjen ja naisten ei ylipäätään ole soveliasta hillua kadulla kertomassa mielipiteitään. Luullaan vielä huomionkipeäksi hutsuksi. Voi hieman rajoittaa mielenilmausta tällainen.

Nakaten intohimo ja nuoruuden draivi näkyy kirjassa. Se on ehdottoman hyvä asia ja inspiroivaa. Nakatesta piirtyy kuva paljon pohtivana ja avarakatseisena naisena, joka introverttiydestään huolimatta uskaltaa ponnistella tärkeän aiheen puolesta ja takia.

Toisteisuutta kirjassa esiintyy aika paljon, mutta teksti on sujuvaa, niin eipä siitä kannata pillastua. Kieltä olisi tosin voinut yhtenäistää: Nakate ei ilmeisesti ole osannut päättää käyttääko britti- vai jenkkisanastoa, joten hän käyttää niitä rinnan mainiten suluissa synonyymit. Jos esimerkiksi puhuttiin maissista, saattoi Nakate käyttää sanaa corn (ja suluissa maize). On tietenkin mahdollista, että sanojen rinnan käyttämisessä on ajateltu afrikkalaisia lukijoita tai lukijoita, joiden sanavarasto ei ole niin laaja.

Koen vaikeaksi kirjoittaa A Bigger Picturesta, vaikka aihe on tärkeä ja kirja on kirjoitettu helposti lähestyttäväksi. Mikä ei tarkoita sitä, etteikö Nakate esittäisi kritiikkiä. Mielestäni olisi voinut kritisoida enemmänkin.

A Bigger Picture sopisi mielestäni vaikkapa kouluihin luettavaksi. Nimenomaan siis esim. eurooppalaisiin kouluihin. Toisaalta nuoret taitavat ilmastoasioissa olla monin paikoin tietoisempia kuin vanhemmat ihmiset. Lisäksi nuoret ovat valmiita tekemäänkin jotain (siis muutakin kuin puhumaan vuodesta toiseen tekemättä mitään konkreettista). Uskoni boomereihin ei ole järin suuri.

Vanessa Nakate: A Bigger Picture
One Boat, 2021
s. 243

 

Edit. 10.12. klo. 8:24

Ystävä vinkkasi (kiitos muru!) minulle tästä Ylen jutusta, jossa Vanessa Nakate kertoo ilmastonmuutoksesta. Juuri näitä aiheita tässä Nakaten kirjassa käsitellään. Juttu on elokuulta. Minulta se on mennyt ohi, koska en seuraa säännöllisesti suomalaisia medioita.

Kuolleet eivät kysele ja ovat muutenkin hiljaa

Skotlantilainen Dennis Nilsen murhasi Lontoossa omien sanojensa mukaan viisitoista miestä vuosina 1978-1983. Osaa ei pystytty varmasti koskaan tunnistamaan, koska Nilsen hävitti ruumiita mm. polttamalla. Nilsen tuomittiin kuudesta murhasta ja yhdestä murhanyrityksestä elinkautiseen.

Brian Masters: Killing for Company – The Case of Dennis Nilsen
Arrow Books, 2020 (alun perin julkaistu 1985)
s. 337
kirjassa on mustavalkoinen kuvaliite ja joitakin Nilsenin piirtämiä kuvia uhreistaan

 

Dennis Nilsen eli Des pompsahti uudelleen pinnalle viime vuonna, kun hänestä julkaistiin minisarja ITV:llä (en ole katsonut, meillä ei näy tavalliset tv-kanavat koska emme ole jaksaneet hankkia erillistä boxia niitä varten). Luonnollisesti olin Desistä kuullut aiemminkin ja pintapuolisesti hänestä lukenut.

Nyt kiinnostuin lukemaan Brian Mastersin kirjoittaman ”elämäkerran” Nilsenistä. Kirja on julkaistu alun perin 1985, mutta tv-sarjan myötä kirjasta on otettu uusintapainos ja se on tuotu näyttävästi esille monissa kirjakaupoissa.

Elämäkerta sitaateissa, koska kirja ei ole ihan sieltä perinteisimmästä päästä. Kyseessä on enemmänkin tutkielma Nilsenistä, hänen persoonastaan ja syistä, miksi hän murhasi. Koska sehän meitä yleensä kiinnostaa: miksi ihminen murhaa? Millainen on ihminen, joka murhaa toisia.

Teos kulkee melko kronologisesti alkaen ajasta ennen Nilsenin syntymää. Sille on perustelunsa, jotka voivat aluksi tuntua kaukaa haetuilta mutta eivät ole. Taustoitukselle Masters antaa kosolti tilaa ja niissä kuuluu Nilsenin omakin ääni niin kuin kuuluu läpi kirjan. Nilsen on nimittäin ollut oikein yhteistyöhaluinen ja avautunut Mastersille vuolaasti.

Masters ei kuitenkaan toimi Nilsenin äänitorvena, vaan käyttää teoksessaan muitakin lähteitä sekä tutkimuksia. Lisäksi on selvää, ettei Nilsenin tulkintoihin ja itseanalyysiin voi luottaa. On epäselvää missä määrin Nilsen puhuu totta, missä määrin valehtelee ja hänen motiivejaan voi vain arvailla. Huijaako Nilsen mahdollisesti myös itseään muiden lisäksi. Tuomion kannalta tällä ei sinänsä ole merkitystä, mutta ”totuudesta” kiinnostuneille tietysti on.

Välillä tuntuu, että Nilsen pyrkii manipuloimaan ja tietyllä tavalla oikeuttamaan murhat. Ikään kuin hän olisi toiminut uhreilleen pelastajana. Toisaalta samaan aikaan hän yrittää sysätä vastuuta teoistaan muille ja sitten toisaalta suomii itseään murhista.

Selvää on, että Nilssenillä on ongelmia identiteettinsä kanssa, erityisesti seksuaalisen identiteetin. Nilsen voi myöntää olevansa bi, mutta ei koe olevansa ”pelkkä” homo (tässä kohden täytyy muuten muistaa, että asenne homoseksuaalisuuteen tuolloin oli melko toisenlainen kuin nykyään). Kaikki Nilsenin uhrit ovat miehiä ja Nilsenin seksikokemukset (sekä miesten että naisten kanssa) ovat jokseenkin olemattomat.

Nilsen ei pääasiassa harrasta seksiä uhriensa kanssa, korkeintaan masturboi heidän päälleen tai vieressä, kun on ensin kuristanut heidät. Murhan jälkeen hän pesee ruumiit ja joidenkin kanssa hän ”viettää aikaa” ikään kuin he olisivat vielä elossa. Siitä kirjan nimi: Killing for Company.

Mutta murhaako Nilsen saadakseen seuraa? Siitäkin ollaan monta mieltä. Melko selvää on, että (kuolleet) ruumiit (ja todennäköisesti tappaminen) kiehtovat Nilseniä. Ehkä ruumis edustaa hänelle rakkautta (näin todella yksinkertaistetusti sanottuna: mikään tässä kirjassa ja Nilssenissä ei ole yksinkertaista). Syitä tähän voisi nähdä Nilsenin menneisyydestä.

Nilsenin isoisä (joka oli hänelle läheisempi kuin oma äitinsä) kuoli Nilsenin ollessa vain kuusivuotias. Se oli kova paikka Nilsenille ja viimeiseksi kuvaksi isoisästään hänelle jäi nimenomaan vainajan ruumis.

Noh, varmasti kova paikka, mutta... Nilsen oli kuitenkin jo yli kolmekymppinen murhatessaan ensimmäisen kerran.

Mastersin teos on varsin pikkutarkka ja perusteellinen, erilaisia näkökulmia on tutkittu ja kuultu. Jos on kiinnostunut romaanimuotoisemmasta true crime -kirjallisuudesta, en tätä suosittele. Tämä on selkeästi tutkimuspainotteinen eikä tässä ole varsinaisesti jännitettä eikä tunnelatausta. Asiat käsitellään asioina, myös murhat.

Nilsen paljastuu lopulta alkaessaan hävittää ruumiita vetämällä ne vessasta. Viemärit tukkeutuvat ja paikalle kutsuttu putkimies saa kokea elämänsä järkytyksen. Nilsen ei yritä paeta eikä peitellä tekosiaan.


After all that has been said in these pages, it would be absurd now to speculate on which of these voices is the more authentic. They both give expression to the thoughts of a man who has constructed his own hell and dragged others in to it, without, in the end, really not knowing why. It is because one needs to ask why that this book has been written.

Suoraa vastausta ei tipu eikä sitä saada koskaan tietää. Nilsen kuoli 12.5. 2018 Yorkin sairaalassa.

Kirjan lopussa on psykiatri Anthony Storrin jälkikirjoitus, jossa hän ruotii asiallisesti Mastersin tulkintoja. Mielenkiintoinen lisä kirjaan.

Kirjan luettuani katsoin videoita, joissa mm. haastateltiin henkilöitä, jotka tavalla tai toisella tunsivat Nilsenin tai olivat mukana murhatapausten tutkinnassa. En aio omaa tulkintaani tästä keissistä ja Nilssenistä kertoa, koska se on pelkkää spekulaatiota, jolla ei ole mitään arvoa kenellekään. Jos Nilsen kiinnostaa, suosittelen lukemaan tämän kirjan.

Edit. kello 17:00

Unohdin laittaa loput kuvat postaukseen, joten tässäpä ne. Kuvat on piirtänyt Des ollessaan vankilassa. Des kutsui itseään "mustavalkoiseksi mieheksi".

Hei me (tai en minä) kokataan!

Historiallinen tapahtuma luvassa. Pidelkää penkistä kiinni. Nimittäin antikokkausihminen esittelee parit keittokirjat (oikeastaan vain yhden). Minua ei kokkailu voisi vähempää kiinnostaa, mutta onnekseni taloutemme miehekästä osapuolta kiinnostaa enemmän kuin vähän (ja juuri hän on kaikki taloutemme keittokirjat hankkinut).

Taustatiedoksi:

Minä olen vege, mies on sekasyöjä. Sen voi ajatella tuovan omat haasteensa, mutta ei sen tarvitse olla ongelma. Meillä on erilliset keittiövälineet ja pannut liharuuille. Tai kasvisruuille – miten päin tätä nyt haluaa ajatella. Me molemmat tiedämme mitä milloinkin käytetään joten no added drama.

Miehen lihansyönti on myös dramaattisesti vähentynyt (ja muuttunut kalapainotteisemmaksi) vuosien saatossa, mikä ei siis johdu siitä että minä jotenkin painostaisin häntä. En ole sellainen ihminen, joka puuttuu toisten syömisiin, joten muutos on lähtenyt ihan miehestä itsestään. Toki rehuja on mies alkanut minun myötä syödä enemmän ja pitää sitä positiivisena asiana.

Mutta nyt niihin keittokirjoihin. Esittelen lempparini, joita saatan selailla peräti ehkä noin kerran vuodessa.

Saanko esitellä irlantilaiset kaksoset David ja Stephen Flynn - THE HAPPY PEAR

 

Veljeksiltä on julkaistu useita keittokirjoja, meillä on niistä kaksi eli nuo yllä olevassa kuvassa näkyvät.

The Happy Pear -kirjan (kuva alla) alussa identtiset kaksoset kertovat matkastaan kasvissyöjiksi. Kirjan tarkoitus ei todellakaan ole käännyttää ketään vegeksi, vaan inspiroida syömään enemmän rehuja. Siten kirjaa ei myöskään ole suunnattu vain vegeille, vaan kaikille jotka haluavat lisätä kasvisten käyttöä ruuanlaitossa.

Aterimet sijoitin tarkoituksella "väärinpäin", koska minä käytän aterimia "väärinpäin".

Kirjassa on runsaasti terveellisiä aamiaisreseptejä, jotka eivät minua kiinnosta koska en syö aamiaista paitsi poikkeustapauksissa. Sen sijaan keitto-osio hieman kiinnostaa, koska tykkään keitoista.

Reseptejä täytyy usein soveltaa, koska en tykkää mausteisesta ruuasta. Miehenikin mielestä (joka mausteisista ruuista pääsääntöisesti tykkää) nämä herrat käyttävät aika lailla mausteita, joten sitä(kin) kohtaa voi soveltaa ja muutenkin omaan annokseen voi sitten lisätä mitä haluaa.

Selailen kirjaa tässä samalla ja valitsen keiton, joka kiinnostaa minua ainesosiensa perusteella. Pitääkin kertoa (kerroin jo, ei jaksanut kauheasti keskittyä asiaan juuri nyt) miehelle, että hän voisi sitä joskus tehdä. Auttelen kyllä keittiössä eli siivoilen ja täytän astianpesukonetta jne. Salaattiainekset myös paloittelen.

Meillä syödään ruuat aina salaatin kanssa ja minä pidän huolen, että jääkaapissa on aina paloiteltuna ainakin paprikaa ja tomaattia (ellei ole kirsikkatomaatteja), salaattipussi/pestyä salaattia. Sen lisäksi vaihtelevasti paloiteltuna kukkakaalia, porkkanaa, selleriä (jota vain minä syön sellaisenaan) ja usein myös suippokaalia.

Mutta siihen keittoon, joka on Chunky Moroccan Harira Soup (kuva alla), s. 56.

Miltä vaikuttaa, tykkäisitkö (kuvan voi klikata suuremmaksi)? Itse rakastan linssejä ja kikherneitä ja tomaattia ja porkkanaa ja ja ja… slurps. Mausteista jätetään pois ainakin chilli powder, kumina ja mahdollisesti valkosipuli.

Reseptien lisäksi kirjassa on tieto-osuuksia, joissa kerrotaan terveellisestä syömisestä ja myös siitä, miksei lihaa ja maitotuotteita kannata syödä. Niissä ei taida tänä maailman aikana olla juuri mitään uutta monelle.

Kirjassa on lisäksi runsaasti erilaisia ruokaisia salaatteja ja salaatinkastikkeita (itse olen aika mielikuvitukseton salaattien suhteen enkä käytä salaatinkastikkeita) ja tietysti sitten pääruokareseptejä (ja jälkiruuat, jotka eivät kiinnosta minua lainkaan). Kirjan ohjeen mukaan (tai mies niitä aina vähän soveltaa) on tehty muun muassa punajuuripihvejä, jotka ovat taivaallisen hyviä.

Tietoja kirjasta:

David & Stephen Flynn: The happy Pear
Penguin Ireland, 2014
s. 238

 

Toinen Flynnien kirja, joka meiltä löytyy on nimeltään Recipes for Happiness (Penguin Ireland 2018, s. 304). Siitä minulla ei ole paljon sanottavaa, se on mielestäni tylsempi, vaikka ei siis huono kuitenkaan. Siinä on reseptien lisäksi paljon hypetystä liittyen terveelliseen kasvipohjaiseen syömiseen. Olen itse ollut vege about 25 vuotta ellen enemmänkin, joten kovin paljon ei siinä uutta ole minulle.

Kenelle näitä kirjoja sitten suosittelisin?

Ihan kaikille, jotka haluavat kokeilla kasvisruokien tekemistä ja lisätä kasvisten määrää ruokavaliossaan. Ja myös ravinnepitoisten ruokien ystäville ja/tai niistä kiinnostuneille.

The Happy Pearin kotisivut.

*

Kauniiksi lopuksi esittelen erään oman reseptini, jonka olen soveltanut WholeFoods-marketista ostamastani Moroccan lentil -salaatista. Tuo salaatti oli lempparini ja se tehtiin paikan päällä eli se ei ollut mitään tehdaskamaa. Sen valmistaminen kuitenkin lopetettiin, joten piti yrittää itse keksiä, miten sitä tehdä.

Tässä eräs variaationi:

Vihreitä linssejä, tomaattia, selleriä, sieniä (yleensä käytän kikherneitä, mutta en ollut muistanut ostaa niitä). Maustan sitruunalla (puristettua) ja celery saltilla. Voi syödä kylmänä (paitsi sienet eivät kyllä ole kovin hyviä kylmänä, mielestäni) tai lämmittää vaikka mikrossa. Itse lämmitän talvella, kesällä sotken muun salaatin sekaan ja syön kylmänä.

Todella yksinkertainen, nopea ja helppo. Eli juuri sillä rajalla, että voin itse ”kokata”, haha. Linssit (vihreät) siis tulivat suoraan purkista ja ne piti vain huuhdella, samoin sienet. Rehut piti itse sentään paloitella.

Kiinnostaisiko lukea enemmänkin antikokkaajan keittokirjaesittelyjä? Olisi nimittäin hyllyssä lisää, joita voisin tutkailla ja kommentoida erittäin amatöörimaisesti.

Diktaattorin persoonallisuus valottuu

Olisiko sinulla hetki aikaa puhua Kim Jong-unista? Henkilö, josta moni ei ole välttynyt kuulemasta, mutta josta edelleen tiedetään melko vähän ja sekin vähä on suurimmaksi osaksi toisen käden tietoa.

Anna Fifieldin ansiokas teos The Great Successor, the secret rise and rule of Kim Jong un kuvaa Jong unin nousua Pohjois-Korean diktaattoriksi. Useat varmasti tietävät syyt Koreoiden jakautumiseen ja historian siinä taustalla. Tässä kirjassa tuo historiallinen osuus kerrataan pikana ja keskitytään lähinnä Kim Jong unin lisäksi Kimin suvun ihmisiin alkaen tietenkin Kim Il-sungista eli Pohjois-Korean ensimnmäisestä diktaattorista.

Kirjan alkuun on painettu sukupuu, johon on merkitty keskeisimmät henkilöt. Se helpottaa henkilöiden välisten suhteiden seuraamista. Sukulaisuus ei ole este esimerkiksi joutua ”onnettomuuteen”. Tarpeettomat tai muuten epäilyttävät ihmiset laskaistaan pois, mikäli tarve sitä vaatii.

Olen lukenut melko paljon Pohjois-Koreaan liittyviä uutisia ja juttuja, kirjallisuuttakin. Siksi erityisesti kirjan alku tuntuu kertaukselta. Tosin Fifield kirjoittaa sujuvasti, kertoo yksityiskohtia ja analysoi, mikä saa mielenkiinnon pysymään yllä. Pientä tiedonmurusta siis tarttuu minuunkin, paljon sellaista mitä en aiemmin tiennyt.

Nykyaikaa lähestyttäessä kiinnostaa analysoinnit erityisesti Jong unin ja hänen sisarensa Yo jongin välisestä suhteesta. On selvää, että Yo jong on merkittävä henkilö Kimin diktatuurissa. Yo jong on nähty usein veljensä kanssa tai sijasta eri tapahtumissa jo pidemmän aikaa. Maan tulevaksi ”yksinvaltiaaksi” Yo jongilla tuskin on silti asiaa, koska hän on nainen.

Kim Jong unin terveydestä kulkee kaikenlaisia huhuja. Niitä käsitellään tässä kirjassakin, mutta Fifield ei tee kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä, vaan esittää faktat (esim. liittyen Kimin elintapoihin) ja jättää johtopäätösten tekemisen lukijalle.

Mitä minä luulen? Noh, kovin hyvässä hapessa Kim Jong un tuskin on, kun käveleminen näyttää hankalalta ja vain muutaman metrin jälkeen alkaa huohotus. Se kielii erittäin huonosta fyysisestä kunnosta. Ilmeisesti hän ei varsinaisesti liikuntaa harrastakaan, joten kroppa saa rapistua rauhassa.

Uskaltaako massiivisesta ylipainosta mainita, kun joku voi pahoittaa mielensä? Noh, mainitsen silti. Nyt täytyy muistaa, että pelkkä paino ei itsessään indikoi ihmisen terveyttä tai sairautta. Mutta siinä vaiheessa, kun ylipainoa on merkittävän paljon eikä ole aihetta otaksua henkilön syövän järin ravitsevasti ja terveellisesti plus tupakointi plus dokaaminen plus liikkumattomuus, niin kyllä tuolla kombolla itsensä aika sairaaksi saa. Se on fakta, ei ulkomuodon arvostelua. Fakta on myös se, että rasvaa kertyy sisäelinten ympärille ja massiivisesta ylipainosta kärsii nivelet. Kimin kohdalla kun ei tosiaan ole kyse mistään muutamasta ylimääräisestä kilosta. Eikä unohdeta perimää, sukurasitteita. Taipumusta sydänvaivoihin suvussa on.

Eli voi olla ihan aiheellista pohtia jo nyt kenestä seuraava diktaattori. Valitettavasti ajatus siitä, että Pohjois-Korea vapautuisi Kimin suvun diktatuurista tuntuu liian hyvältä ollakseen totta. Vahva ehdokas seuraajaksi voisi olla Jong unin vanhempi veli Jong chol. Vaan nähtäväksi jää.

Kaiken kaikkiaan kiinnostava kirja, joka sopii luettavaksi sekä aiheesta hyvin vähän tietäville että enemmänkin tietäville. Kyllä tämä kirja antaa kosolti uusia näkökulmia, tietoja ja pohtimisen aihetta.

Anna Fifield: The Great Successor – the secret rise and rule of Kim Jong un.
John Murray 2019
s. 308
kirja on suomennettu nimellä Loistava toveri Kim Jong-un

 

Kirjasta on kirjoittanut myös Mummo matkalla.

 
Jälkimiete, joka ei liity varsinaisesti kirjaan:

Pohdin poistanko postauksen lopusta maininnat liittyen Kimin fyysiseen terveyteen (mielenterveyttäkin muuten käsitellään kirjassa). Tai voisinko jotenkin muuttaa tekstiä siten, etten nosta Kimin sairaalloista ylipainoa esille?

Sitten mietin: tähänkö on tultu? Kehopositiivisuuden nimissäkö pitäisi ihan todelliset lääketieteelliset faktat lakaista maton alle, ettei joku pahoita mieltään. Mielestäni sellainen ei ole kenenkään etu eikä minulle tulisi mieleenikään noin yleisesti ottaen ruotia toisten painoa saati ulkomuotoa muutenkaan. Se on jokaisen oma asia. Sitä paitsi minua ei kiinnosta toisten painot.

Mainittakoon vielä, että täällä (Briteissä) armas pääministerimme on aloittanut kunnon ”läskisodan” eli kannustaa kansalaisia laihduttamaan ja harva se päivä lehdissä jauhetaan ylipainosta ja siitä, miten britit ovat kohta läskimpiä kuin siat. Minua kuvottaa monien lehtijuttujen taso, jopa The Times on lähtenyt mukaan tähän ryöpytykseen.

Boris on itsekin massiivisen ylipainoinen ja hän aloitti tämän ”läskikampanjoinnin”, koska on sitä mieltä että Korona iski häneen niin voimakkaasti nimenomaan siksi, koska hän on ylipainoinen. Minua etoo Boris, etoo hänen kaikkitietävä asenteensa. Se, että Boris on lihava ja huonokuntoinen, ei tarkoita että kaikki muut ylipainoiset ovat. Kiloja voi kertyä, vaikka liikkuisikin. Paino ei siten yksinään kerro mitään ihmisen fyysisestä kunnosta. Ihmisten sheimaaminen ulkomuodon perusteella kuvottaa.

Täällä on esiintynyt jo ennen Koronaa mm. bussipysäkeillä suuria NHS:n mainosjulisteita, joissa syyllistetään (aiheutat kuluja yhteiskunnalle) ja pelotellaan (sairastut syöpään) ylipainoisia.

Kaikesta tästä huolimatta jätän silti pohdintani Kimin fyysisestä kunnosta postaukseen. Miksi? Koska kyseessä ei ole pelkästään paino, vaan paino (no pun in.) on kokonaisuudella (vrt. ne lääketieteelliset faktat). Kyllä asioista on voitava silti keskustella.

Tässä edelleen mietin: dellaanko koko postauksen. 

En. Toivon, että asenteeni ja kantani tuli tuossa selväksi. Jos ei tullut kysy. Ja jos sinulla on mielipide, sen saa kertoa eikä minun kanssani ole pakko olla samaa mieltä.

 

Jälkikirjoitus:

Nyt minullakin on uusi Blogger-käyttis. Lisään loput tunnisteet joskus, kun jaksan skrollata listaa läpi puoli vuotta löytääkseni oikeat. Ennen ne sai vain kirjoittamalla. Vai enkö vain osaa?