Lämminhenkinen tarina koko perheelle

Kirsti Ellilä: Johannes ja Jura
Karisto, 2013
S. 108
Kannen kuva ja muu kuvitus Loviisa Raussi

Entä jos kaikki dinosaurukset eivät kuolleetkaan sukupuuttoon?

Ellilän luomassa maailmassa eivät ole. Yksi Jura-niminen on jäänyt elämään täyttäen vatsaansa ihmisten roskilla. Jura kulkee öisin välttääkseen hämmentämästä ihmisiä, vaikka tuskinpa sitä kukaan näkisi kuitenkaan: ihmiset ovat sokeita ja liian kiireisiä ehtiäkseen avata silmänsä (ja mielensä) kunnolla ja nähdä.

Lasten maailmassa on vielä tilaa mielikuvitukselle ja kyvylle nähdä. Yksinäinen Johannes ystävystyy Juran kanssa ja he alkavat viettää öitänsä yhdessä keräillen pulloja auttaakseen erästä perhettä, jossa raha on tiukilla.

Johannes ja Jura on satumainen ja unenomainen kertomus yksinäisyydestä ja ystävyydestä. Ellilän kieli on selkeää ja soljuvaa, lapsille sopivaa. Aikuislukija näkee kirjassa hieman toiselaisiakin ulottuvuuksia kuin lapset. Olen aistivani hienovaraista arvostelua materialistista ja luontoa turmelevaa elämäntapaa kohtaan. En osaa sanoa näkeekö lapsi sitä tekstissä, mutta itse nyökyttelin päätäni Ellilän humoristiselle tyylille.

Johanneksella oli asiat hyvin. Hänen piti periaatteessa olla hyvin onnellinen poika. Hänellä oli isä ja äiti ja kaunis koti ja oma huone, jonka ikkunoihin ripustetuissa verhoissa oli värikkäitä helikoptereita. Hänellä oli käytössään uusimmat tietokonepelit ja hänen komeronsa olivat täynnä kiinnostavia leluja, kuten pattereilla toimivia lentäviä lautasia, jodlaavia marsilaisia...

Kiire kiire kiire. Vanhemmat eivät ehdi olla läsnä lapsilleen, eivät tajua että lapsi kaipaa vanhempiaan. Fyysisten perustarpeiden täyttäminen on vain osa vanhemmuutta. Kirja ei silti syyllistä. Tämä ei ole mikään saarnakirja, vaan kiehtova tarina lapsen kokemasta maailmasta lapsen silmin.

Jos minulla olisi lapsi, lukisin ehdottomasti tätä kirjaa hänelle iltasaduksi. Koska ei ole lapsia, luin kirjan itselleni iltasaduksi. Sen tunnelmaan oli lämmin ja lempeä uppoutua ja kansien sulkeuduttua nukahtaa levolliseen, toiveikkaaseen uneen.Tämä on koko perheen kirja: siis myös lapsettoman perheen.

Kirjan taianomainen kuvitus on Loviisa Raussin tekemä. Kuvitus käy vuoropuhelua tarinan kanssa: kuvien kohtaukset on vaivatta tunnistettavissa tarinasta ja tyyli on yhtenäinen. Tarina hivelee mieltä, kuvat silmää.

Päästää irti, mutta ei unohtaa

Kirsti Ellilä: Kaivatut
Karisto 2013
S. 281
Arvostelukappale

Luin eilen illalla viimeiset sivut Kaivatusta ja annoin kirjan jäädä pyörimään mieleeni yöksi. Siellä se pyörii edelleen ja varmaankin jää sinne.

Saarassa asuu suru ja kaipaus. Tytär on kuollut ja sen myötä oma elämä tuntuu menettäneen merkityksensä. Kuolema nostaa pinnalle monenlaisia tunteita, joista voimakkaimpia ovat syyllisyys ja viha.

"Oikeasti hän oli ollut suremassa itseään kuoliaaksi, mutta sen hän oli salannut muilta. Hän oli jatkanut olemassaoloaan miettien kuinka kauan ihminen voisi elää elämättä..."

Henrik yrittää tahollaan ymmärtää omaa tytärtään, joka on tehnyt suuren päätöksen. Tyttären päätös ei Henrikiä miellytä eikä hän saata sitä ymmärtää. Voiko tyttären vielä "pelastaa", hänen päänsä saada käännettyä?

"Mutta tyttö ei suinkaan jäänyt lepäämään, vaan ryhtyi valmistelemaan suurta elämänmuutosta. Paljastui, että suunnitelma oli heidän tietämättään kypsynyt tytön mielessä pitkään."

Gilbert on paennut kotimaastaan Suomeen, mutta hänen perheensä on hukassa. Epätietoisuus on raastavaa, mutta toivonkipinä jaksaa syttyä ihan pienistäkin vihjeistä.

"Hän oli kokenut asioita, joihin oli mahdoton eläytyä, jos ei ollut itse kokenut mitään samankaltaista. Osa hänestä oli kadoksissa, vaikka hän näytti kokonaiselta."

Kirjan näkökulma vaihtelee Saaran ja Henrikin välillä. Heidän myötä tutuksi tulevat muun muassa Gilbert Sekä Henrik ja Henrikin tytär. Pidän kerrontaa onnistuneena, sillä se johdattaa lukijan vaivihkaa tekemään oivalluksia, arvailemaan. Ja lopulta kaikkien tiet risteävät ja kietoutuvat toisiinsa.

Kirjan tunnelma on kauttaaltaan pohdiskeleva ja melankolinen. En näe melankoliassa kuitenkaan lopullista valottomuutta, vaan on siellä toivoakin. Hymykin on olemassa, mutta se ei jaksa vielä nousta. Ellilän kieli on kaunista ja selkeää, miellyttävä lukea.

Ainostaan tekee mieli nipottaa terapiakuvauksesta. Terapeutti vaikuttaa kummalliselta ja hänen luonnoton tunteettomuutensa epäuskottavalta. Kirjan terapiakuvaukset itsessään taas ovat mielestäni kliseisiä stereotypioita. Vaan voihan noita ollakin, en sitä kiellä. Mutta esimerkiksi diagnooseja harvemmin jaetaan kuin liukuhihnalta, vaikka kenties näin ei kirjassa tapahtunutkaan, vaan se oli Saaran omaa ennakkoluuloa tai pelkoa.

Kokonaisuudessaan kirja on kaunis kertomus surusta, kaipauksesta, syyllisyydestä, rakkaudesta. Ehkä lopulta myös anteeksi antamisesta. Ymmärtämisestä. Kaivatut on kirja, jonka uskon lukevani joskus uudelleen. Ehkä odotan muutamia vuosia ja palaan sen sanoihin.

~~~

Kirjan kansi: Satu Ketola.
Kannen voi sijoittaa itse tarinaan kirjan luettuaan. Kansi kuvaa hyvin sekä kuvaltaan että tunnelmaltaan kirjaa, kaunis.

Myös Hdcanis on lukenut Kaivatut. Hän nostaa esille mm. kirjan humoristisen vireen, joka minustakin oli oivaltavaa. 

Vakaumuksen ristiaallokossa

Kirsti Ellilä: Ristiaallokkoa

Ristiaallokkoa päättää Ellilän kirkkotrilogian. Hieman haikea olo jäi kirjan päätteeksi.

Kahdessa ensimmäisessä kirjassa on keskitytty lähinnä Matleenaan, tässä kirjassa onkin sitten käsitelty asioita lähinnä Auliksen (Matleenan ex-mies) kannalta. 

Aulis kannattaa tiukkaa raamatun tulkintaa ja arvojen pysyvyyttä. Hänen mukaansa mm. naiset eivät kuulu papeiksi kirkkoon.

Auliksen vakaumus joutuu koettelemukselle, kun yhtäkkiä näyttyää sieltä, että hänellä olisikin vientiä naisten keskuudessa. Aulis joutuu tunteittensa ristiaallokossa pohtimaan vakavasti omaa vakaumustaan.

Kirsti Ellilän tyyli lempeän humorstininen ja kirja vetää imuunsa heti alusta lähtien. Tietynlainen surumilinen tunnelma pysyy kirjassa sen alusta loppuun, mutta itse koin sen asiaan kuuluvana. Pidin siitä.

En oikein tiedä, mitä enemmän kirjoittaa tästä kirjasta. Pidin siitä kovasti, kuten aiemmistakin trilogian kirjoista. Juonesta ei ole tarpeen kertoa enempää, sillä se pitää itse lukea ja kokea.

Tämä kirja tarjosi paljon ajateltavaa myös lukijalle. Sellaista ajateltavaa, jota voi jäädä itsekseen pohtimaan senkin jälkeen, kun on kääntänyt kirjan viimeisen sivun.

Suosittelen lämpimästi. Jos pidit kahdesta ensimmäisestä kirjasta, pidät tästäkin.

Lue ajatuksiani sarjan trilogian aiemmista kirjoista:

1. Pappia kyydissä

2. Pelastusrenkaita

Kirsti Ellilän blogi - kannattaa tutstua!

Mielenkiinnolla jään odottamaan Kirsti Ellilän tulevaa tuotantoa!

Kiehtova matka fantasiamaailmassa

Kirsti Ellilä: Eksyneet näkevät unia

Kirjan julkaisun aikaan Kirsti Ellilä ystävällisesti blogissaan lupasi jakaa tämän kirjan halukkaille. 

Kirjan olen saanut jo aikapäiviä sitten, mutta vasta nyt "ehdin" sen lukea. Lukujonossa on paljon kirjoja ja siksi uusien kirjojen lukeminen saattaa joskus kestää.

Tästä kirjasta on jo paljon kirjoitettu kirjablogeissa, joten en ryhdy juonta ruotimaan sen tarkemmin.

Keskityn mieluummin kertomaan siitä, mitä ajatuksia ja tunteita kirja minussa herätti.

Eksyneet näkevät unia on luokiteltu lastenkirjaksi, mutta heti alkuun on pakko todeta, että minusta kirja sopii aivan yhtä lailla aikuisille. Minä en lukiessani ajatellut lukevani lastenkirjaa, vaan taiten luotua tarinaa, joka sijoittuu fantasiamaailmaan.

Jos nyt välttämättä haluaa etsiä eroavaisuuksia aikuisten fantasiakirjoihin, niin kirjan pituus ja väkivallan, seksin, ylenmääräisen kieroilun ynnä muun roinan puuttuminen lienee selvä viite. Minä tosin näen sen (raakuuden puuttumisen) plussana.

Täsmennän vielä, että esiintyyhän tässäkin kirjassa julmuutta, mutta se tuodaan esille hienovaraisesti. Julmuus ja kärsimys näkyvät jopa luonnossa: kuinka linnunlaulu lakkaa ja puut lakastuvat.

Pidin kovasti kirjan luontoaspektista ja yleisesti ottaen sen miljööstä. Lukiessani kirjaa tunsin kuin olisin katsonut elokuvaa. Saatoin nähdä maisemien muuttuvan lukeissani sitä mukaa, kun matka eteni.

Jotkin kirjat koen paljon visuaalisempina kuin toiset: tämä kirja kuuluu ehdottomasti erittäin visuaalisiin lukukokemuksiin. En tiedä voiko tätä tajuta, mutta en osaa selittää paremmin.

Kirjan keskeinen teema on itsensä etsiminen. Itseä etsitään kodin ja muistojen kautta: mistä minä olen kotoisin, miksi en muista? Pidän Ellilän tyylistä kirjoittaa: kieli on kaunista, mutta konstailematonta.

Lisäksi havaitsin, että minusta oli ihana lukea kirjaa, jonka ilmapiiri kaikesta huolimatta on lempeä ja toiveikas. Kirjan loppu sai hymyn huulilleni, vaikka samaan aikaan vähän itketti - siis ilosta.


Kirsti Ellilän blogi: Kirjailijan häiriöklinikka 

Kirjan saa ainakin AdLibriksestä.

Miehenvaihtoviikot

Kirsti Ellilä: Miehenvaihtoviikot

Sain tämän kirjan ihan ilmaiseksi Kirstiltä hänen juhliessaan blogisynttäreitään, kiitos vielä kerran!

Nainen, joka kirjoitti rakkausromaanin ehti loppua ennen kuin ehdin apajille, mutta sain valita toisen kirjan.

Eipä tarvinnut pettyä tälläkään kertaa. Kirstin tyyli on tunnistettavissa jo tuossa 15 vuotta sitten kirjoitetussa kirjassa. Ja se on siis mielestäni nimenomaan hyvä asia eikä tarkoita sitä, etteikö Kirsti osaisi uudistua.

Uudemmissa kirjoissa teksti on tosin hiotumpaa eikä kielellisiä virheitä ole niin kuin Miehenvaihtoviikoissa pisti muutama johdonmukaisesti väärin kirjoitettu sana silmään. Mutta siitä jauhaminen olisi nipottamista, koska se ei ole oleellista kokonaisuuden kannalta.

Kirja on kirjoitettu minä-muodossa, ja sen kertojana on kulttuurihistoriaa pääaineenaan opiskellut ja maisteriksi vastikään valmistunut Emmi.

Mikään ei kuitenkaan menekään niin kuin unelmissa: koulutusta vastaavaa työtä on vaikea saada eikä avoliitto Anteron kanssa oikein suju. Kaikki on jotenkin väljähtänyttä.

Ero Anterosta syöksee Emmin mitä erilaisempiin ratkaisuihin, joita kirjassa sitten seurataan. Tämän enempää en halua suoranaisesti juonesta kertoa, koska se pitää itse kokea. Kirja etenee aika nopealla tempolla ja sitä sävyttää mielestäni tietynlainen haikea ja melankolinen pohjavire.

Tätä ei pidä käsittää niin, että kirja olisi synkkä: ei ole. Tapahtumia ja tuntemuksia käsitellään lämpimän huumorin ja ironian kautta. Emmi tulee aika hyvin tutuksi, mutta olisin mielelläni tutustunut esim. Anteroonkin paremmin. Ja mahdollisesti myös Emmin vanhempiin.

Toisaalta, kun kirja on kirjoitettu minä-muodossa, on painopiste silloin tietenkin minä-kertojan kokemuksissa ja käsityksissä. Minulla ei siis ole mitään valittamista sen suhteen, mutta huomasin, että olisin voinut lukea Miehenvaihtoviikkoja enemmänkin!

Pakko muuten nyt vielä vähän pohtia kirjan nimeä, koska siitä oli keskustelua taannoin Kirstin blogissakin. Silloin oli vähän vaikea ottaa kantaa asiaan, koska en ollut kirjaa lukenut. Mutta nyt kun olen, niin ensin sanon, että onneksi nimi Raakaa ravintoa, eläviä miehiä ei mennyt läpi.

En osaa ehdottaa nimeä tälle kirjalle enkä oikeastaan edes osaa sanoa onko Miehenvaihtoviikot hyvä nimi. periaatteessa se kuitenkin tietyllä tavalla on kuvaava, sillä kyllähän kirjassa miehet vaihtuu (muillakin kuin Emmillä), vaikkei se mikään trendi kirjassa ole.

Ja ehkäpä jopa Emmi ja Kaisa vaihtoivat pari kertaa miehiä, siitä me emme voi olla varmoja. Eli periaatteessa nimi on kyllä kuvaava ja onhan kirjassa paljonkin kyse miessuhteista. Minä siis oikeastaan tykkään tuosta nimestä, vaikka se kenties on hieman liioitteleva.

Kuten aiemmin olen sanonut, niin kirjan kannen pistäisin uusiksi, mutta sisällössä ei ole valittamista! Kiitos tästä lukukokemuksesta, Kirsti!

Papin taival on täynnä kuoppia

Kirsti Ellilä: Pelastusrenkaita

Tämä kirja on lähes suoraa jatkoa edeltäjälleen Pappia kyydissä. Oli mukava palata jälleen Matleenan maailmaan.


Matleena teki päätöksensä ja ryhtyi papiksi (entisen) aviomiehensä, Auliksen, kovasta vastustuksesta huolimatta. Papiksi ryhtyminen lienee suurin syy avioerolle, mutta kyllä siinä taustalla oli muitakin ongelmia.

Matleena oli nuori avioituessaan Auliksen kanssa ja selvää on, että mielipiteet ja käsitykset elämästä – miksei siis myös uskosta – voivat muuttua. Paitsi Auliksen mielestä.

Elämä ei kuitenkaan ole ihan mutkatonta eronkaan jälkeen, sillä Matleena huomaa toimivansa ikään kuin piikana perheelleen. Hän käy entisessä kodissaan hoitamassa kotityöt samaan tapaan kuin ennenkin Auliksen ollessa mielestäni aika kyvytön pyörittämään taloutta.

Ystävänsä ehdotuksesta Matleena liittyy eroryhmään, jossa on tarkoitus tehdä erosta miellyttävä oppimiskokemus. Samoihin aikoihin kuvioihin astuu myös nuori mies, Pyry, johon matleena ihastuu. Juorumyllyt jauhavat ja siinä pitää yhden sun toisenkin pohtia omia motiivejaan.


Kirja on tyyliltää samanlainen kuin edeltäjänsäkin – lempeän humoristinen. ihmiset eivät ole täydellisiä, ei myöskään Matleena, mikä tekee kirjasta uskottavan, vaikka monet asiat siitä onkin tuotu kärjistäen esille. Mutta mielestäni kärjistys toimii ja se tuo kirjaan juuri sen ihastuttavan huumorin, joka on tuttu muistakin lukemistani Ellilän kirjoista.

Kirja on sinänsä myös ajankohtainen, että siinä sivutaan niitä ennakkoluuloja, joita homoparit voivat saada osakseen. Moni asia jää avoimeksi, mutta parasta mielestäni onkin se, että kirja herättää lukijan ajattelemaan ja pohtimaan näitä asioita itse. Miten itse toimisin tuollaisessa tilanteessa, mitä neuvoja voisin antaa vai voiko toista edes neuvoa?

Kirsti Ellilä on kirjoittanut paljon muutakin, myös mm. lastenkirjoja. Minusta tuntuu, että aion tutustua niihinkin. Koskaan ei ole liian myöhäistä lukea lastenkirjoja!


Kirsti Ellilän blogi.
Kirsti Ellilän kotisivut.

Arvoille kyytiä

Kirsti Ellilä: Pappia kyydissä

Haluan tässä aluksi kiittää Kirstiä hänen vainvannäöstään: hän ystävällisesti osti pyynnöstäni minulle kirjansa Pappia kyydissä ja Pelasturenkaita ja lähetti ne minulle tänne. Luin viime kesänä Miehen tuoksun ja ihastuin Ellilän tyyliin.

Ankarasta metsästyksestä huolimatta en lyhyen suomilomani aikana ehtinyt löytää noita kirjoja mistään – hävytöntä! Vietin tosi metsästyskauteni jota kuinkin keskellä ei mitään, joten saalistusmahdollisuudet olivat aika rajalliset.

Mutta itse kirjaan. Kirjassa tapaamme Miehen tuoksusta tutun Matleenan, tosin ajassa palataan taakse päin.

Matleenan elämä on näennäisen seesteistä, kunneshän alkaa kyseenalaistaa omia käsityksiään raamatusta ja kirkosta ja etenkin naispappeudesta. Matleenan mies on pappi, joka vastustaa vakaumuksellisesti naispappeutta.

Matleena itse olisi pappimisvihkimistä vaille pappi, mutta koska hän jakaa saman vakaumuksen kuin miehensä, ei papiksi rytyminen tule kuulonkaan.

Jos ei kirkkoaiheet kiinnosta, se ei ole este lukea tätä kirjaa. Tämä kirja ei nimittäin ole mikään saarna, vaan lämpimällä huumorilla ja sarkasmilla kirjoitettu oivaltava ja kaunis kuvaus perheestä, jonka kulissit alkavat hiljalleen rapistua.

Ihmiset kasvavat, ihmiset muuttuvat ja siinä matkan varrella voivat arvotkin muuttua – etenkin, jos ne eivät pohjimmiltaankaan ole omia.

Henkilöhahmot ovat inhimillisiä, mikä tekee kirjasta miellyttävän ja helposti samastuttavan. Inhimillisyydellä tarkoitan sitä, että kullakin on puutteensa, mutta myös vahvuutensa. Toisinaan tekisi mieli ravistella Matleenaa, välillä hävettää hänen puolestaan.

Onneksi on vielä Pelastusrenkaita odottamassa hyllyssä! Säästän sen siihen asti, kunnes palaan matkoilta reilun parin viikon kulttua.

Tästä kirjasta minulla olisi ollut enemmänkin kirjoitettavaa, mutta nyt ei ehdi (olen jo kaksi kirjaa jäljessä arvosteluista ja minulla on pakkomielle kirjoittaa edes jotain jokaisesta lukemastani kirjasta) ja jotenkin nyt ei vain ajatuksia eikä tekstiä tule.

Mutta missään tapauksessa se ei ole kirjan vika, tämä oli yhtä nautittava lukukokemus kuin Miehen tuoksu.


Kirsti Ellilän blogi.

Miehen Tuoksu

Kirsti Ellilä: Miehen tuoksu

Olen ollut jo pitkään tietoinen Kirsti Ellilästä, vaikka ennen tätä en ollut yhtään hänen romaaniaan lukenut.
Haluja on kyllä ollut, mutta vasta jokin aika sitten sain hankittua hänen kirjansa nimeltä Miehen tuoksu.

Tarkoitukseni oli säästää se kotilukemiseksi, kun palaan viikon kuluttua Lontooseen. Pakko oli kuitenkin lehteillä kirjaa ja sitten luin sivun ja pari ja lopulta huomasin, etten maltakaan säästää lukemista kotiin asti.

Jotkin kirjat vain imevät mukaansa, Miehen tuoksu on sellainen. Tunnustan, ettei takakannen esittely ollut minun makuuni maailman houkuttelevin, mutta se mitä kirjasta tiesin muiden lukemana, houkutti lukemaan. Ja nyt ihmettelen, miten olen odottanut näin kauan.

Kirjan keskeinen henkilö on museossa työskentelevä Helmi. Museossa eletään kriittistä aikaa, sillä lopuillaan oleva teemanäyttely ei ole vetänyt toivotulla tavalla kävijöitä. Määrärahoja kaivattaisiin kuitenkin lisää ja kipeästi sekä myös tietenkin kävijöitä.

Uusi näyttelyidea syntyykin laivaseminaarissa. Mikäpäs houkuttelisi kävijöitä paremmin kuin erotiikka ja vaihteeksi naisen näkökulmasta: Mies seksuaaliobjektina. Helmi ei lämpene idealle, mutta koska enemmistön mukana on kuljettava, hänen on pakko totutella ajatukseen.

Minulla oli, kuten jo mainitsin, ennakkoluuloja kirjan suhteen. ”Kärsin” eräänlaisesta seksiähkystä – siksi kirjan takakansi huolestutti minua. Muille seksiähkyisille sanoisin, että ennakkoluulot pois. Tässä on erotiikkaa ja seksiä käsitelty aivan toisella tavalla.

idea johtaa toiseen yhä hullunkurisempaan ideaan, ja näyttelyn suunnittelun etenemistä on suorastaan nautittavaa seurata. Ja tapahtuuhan siinä sivussa kaikenlaista muutakin. Tosin kun idea on saatu alulle, pistää miehen tuoksu pään kuin pään sekaisin.

Ellilän kirjoitustyyli on humoristisen lempeä. Henkilöitä on kärjistetty, mutta se sopii kirjan luonteeseen ja kokonaisuuteen. Dialogit saivat ajoittain kahvin purskahtamaan suustani. Kirja on niin elävästi kirjoitettu, että koin olevani mukana tapahtumissa – en keskipisteenä tosin, vaan sivustaseuraajana. Vähän niin kuin Helmikin.

Kärjistyksestä ja ideoiden lennokkuudesta tuli hieman mieleeni jotkin Arto Paasilinnan teokset – hänellehän on ominaista kärjistää ihan hullunkurisuuteen asti. Tosin Kirsti Ellillällä on ihan oma tyylinsä. Sellainen tyyli, johon minä suoraan sanottuna ihastuin kovasti.

Minulla on vajaa viikko aikaa metsästää hänen teoksiaan. Täytyy ottaa ihan projektiksi, vaikka mahdollisuudet täällä periferiassa eivät olekaan maailman parhaat. Mutta olen aika hyvä etsimään.

Kirsti Ellilän blogi.

Edit 27.7.2010:

Hömpän Helmissä on lisää arvosteluja Kirsti Ellilän kirjoista.