On luettu mangaa

Tatsuya Endon mangasarjassa Spy x Familyssa on toistaiseksi 17 kirjaa. Tuorein eli seitsemästoista on julkaistu ihan vastikään. Olen lukenut sarjasta kaksi ensimmäistä kirjaa ja odottelen kolmatta kirjastosta. Ainakin osa näistä kirjoista on suomennettu (ei ole tietoa, kuinka monta).

Kirjoihin minut sai tarttumaan kiintoisa aihe. Twilight on tietyissä piireissä “tunnettu” maineikas vakooja, joka uuden työtehtävän tiimoilta joutuu hankkimaan kulissiperheen itselleen.

Ensin alkaa lapsen metsästys ja sellainen löytyykin orpokodista. Lapsi, nimeltään Anya, tosin sattuu olemaan ajatustenlukija. Vaimon hankkiminen on vähän kinkkisempi juttu, mutta sattumien kautta Twilight törmää Yoriin ja he solmivat järkiavioliiton. Yor on tosin palkkamurhaaja. Twilight itse on peite-elämässään psykiatri. Kukaan perheestä ei tiedä toistensa salaisuuksia paitsi luonnollisesti ajatuksia lukeva Anya, joka tulkitsee niitä (ajatuksia) ikäisensä eli kuusivuotiaan ymmärryksellä.

Kahdessa ensimmäisessä kirjassa avautuu romaanin miljöö ja maailma sekä tuodaan esiinTwilightin menestys vakoojana. Pääasiassa keskitytään kuitenkin feikkiperheen etsimiseen ja sitten Anyan saamiseen tiettyyn eliittikouluun, koska Twilightin toimeksianto sitä vaatii.

Hauskaa ja koukuttavaa luettavaa ja katsottavaa. Näitä lukisi mielellään enemmänkin putkeen, koska tarina jää aina kiinnostavaan kohtaan. Kirjojen saatavuus kirjastosta on kuitenkin hidasta eikä saatavilla edes ole kaikkia kirjoja.

Harkitsen jätänkö sarjan lukemisen kesken ja siirryn katsomaan sitä Netflixistä. Sattumoisin nimittäin huomasin, että tästä sarjasta on tehty piirretty ja siitä on Netflixissä katsottavissa kaikki kolme tähän mennessä julkaistua kautta.

En varsinaisesti ole piirrettyjen ystävä, vaikka olen aikuisiällä joskus katsonut muun muassa Simpsoneita. Siitäkin on tosin aikaa ja katsoin niitä vain silloin, jos olin aivokuollut enkä jaksanut tehdä mitään – edes lukea.

Aikuisiällä katsomistani animaatioista tulee mieleen Wallace & Gromit. Niitä katseltiin yleensä vaihtelevalla kokoonpanolla sunnuntai”aamuisin” ystävän luona, kun olimme saaneet itsemme hereille viettämään krapulaa.

"Lumikellot kuutamossa"

Japanilaista mangaa ja tv-sarjaa

Luin mangaa blogihistoriani toisen kerran. Ensikosketukseni mangaan tapahtui blogini mukaan tammikuussa 2022, jolloin luin Nagaben ihastuttavan The Girl from the Other Side -sarjan kuusi ensimmäistä kirjaa. 

Sarjassa on yhteensä yksitoista kirjaa, mutta loput jäi lukematta koska niitä ei saanutkaan kirjastosta. Mielestäni typerää sarjojen kohdalla ottaa vain osa (sarjan) kirjoista valikoimiin. Mutta sellaista se täällä on.

Nyt luin Gengoroh Tagamen mangateoksen My Brother’s Husband (Blackfriars 2018, englannintanut Anne Ishii), jota olen yrittänyt lukea joskus aiemminkin, mutta jätin kesken. Nyt se ei jäänyt kesken ja aion lukea sarjan toisenkin osan, kun se ihmeekseni on saatavilla kirjastoalueellani.

Yaichi asuu tyttärensä Kanan kanssa Tokiossa. Arki saa uuden ulottuvuuden, kun oven taakse ilmestyy kanadalainen Mike, joka kertoo olevansa Yaichin vastikään kuolleen identtisen kaksosveljen, Ryojin, puoliso. Veljet ovat jo vuosia sitten etääntyneet toisistaan ja Ryoji asui Kanadassa Miken kanssa.

Tunnollisesti vaikkakin vastentahtoisesti Yaichi ottaa Miken vastaan ja majoittaa kotiinsa. Tytär Kana sen sijaan on innoissaan Mikesta ja muutenkin lapsen lailla ennakkoluuloton.

My Brother’s Husbandissa käsitellään homoutta ja erityisesti homofobian ilmentymistä Japanissa lähinnä ennakkoluulojen kautta. Pidin teoksen piirrostyylistä todella paljon, itse tarinakin on söpö mutta ei tarjonnut (ainakaan minulle) mitään uutta näkökulman tai muunkaan suhteen. Pidin silti kirjasta kovasti.

Homouteen liittyen mainio (tai keinotekoinen) aasinsilta vastikään katsomaani sarjaan.

Katsoin Netflixistä japanilaisen sarjan (Heaven and Hell: Soul Exchange), jossa yhdessä kohdin tapahtuu hienovireinen viittaus homouteen. Se (syntyy luulo, että eräs henkilö on homo) aiheuttaa kiusaatumista ja vaivaantumista. Oletan kyseisen kohtauksen olleen humoristinen (hihi, ei kai se muka ole homo iik) mutta ei se nyt oikein uponnut minuun, koska vaikea nähdä siinä mitään hassunhauskaa tai vitsiainesta, kun on jo sen verran “normaalia” länsimaissa.

En siitä myöskään mieltäni pahoittanut, tämä tiedoksi. Pidin kyseisestä sarjasta kovasti, vaikka “homovitsi” ei uponnutkaan. Kohtaus on todella lyhyt eikä siihen palata myöhemmin ollenkaan eikä se muutenkaan ole erityisen oleellinen.

Kyseisessä sarjassa poliisi on ottamassa kiinni oletetun sarjamurhaajan, mutta pidätyksen yhteydessä heidän sielunsa vaihtavat kehoja. Mitä tapahtuu, kun yhtäkkiä (nais)poliisi onkin epäilty (mies)sarjamurhaaja ja sarjamurhaaja poliisi.

Minulla kesti päästä kunnolla sisään sarjaan parin ensimmäisen jakson verran, mutta sitten se veikin mukanaan. Suurin syy vieroksuntaani oli, etten aluksi pitänyt poliisista, koska hän oli mielestäni liian tohelo. Sarja paranee jakso jaksolta.

Tuhman rotan tarina

Vaihteeksi sarjakuva, joka tuli tietooni joulukalenteri-postaukseni kommenteissa. Gregorius (Jotakin syötäväksi kelvotonta) mainitsi Bryan Talbotin sarjakuvasta The Tale of One Bad Rat ja se alkoi minua kiinnostaa niin paljon, että varasin sen kirjastosta.

 

The Tale of One Bad Ratissa liikuskellaan Helen Beatrix Potterin jalanjäljissä. Jopa kirjan keskushenkilö on nimeltään Helen Potter, mutta siihen yhtäläisyydet jäävät. Tai no, Helen kirjoittaa ja kuvittaa sadun jäljitellen Beatrix Potterin tyyliä. Siitä enemmän myöhemmin.

Teini-ikäinen Helen karkaa kotoa vaikeiden olosuhteiden takia. Äiti on välinpitämätön ja isä hyväksikäyttäjä. Eli varoituksen sananen: kirja sisältää insestiä. Sitä ei kuvailla graafisesti eikä muutenkaan, vaan tuodaan hienovaraisesti esille siten, että lukija ymmärtää mistä on kyse.

Helen kerjää Lontoon kaduilla, kunnes tutustuu muutamiin syrjäytyneisiin ja saa katon päänsä päälle. Mukana kulkee lemmikkirotta, jonka Helen pelasti koulunsa (koe-)eläinhäkistä. Levottomuus ja paha olo vaivaavat Heleniä ja monien syiden summana hän päättää liftata Pohjoiseen, Lake Districtille.

Kirja on jaettu kolmeen lukuun: Town, Road ja Country. Helen tekee matkaa sekä fyysisesti että mentaalisella tasolla. Hän yrittää käsitellä kokemuksiaan ja päästä niistä yli tai ainakin niiden “herraksi”.

Seksuaalinen hyväksikäyttö on kammottava RIKOS, joka rikkoo henkilön. Suorastaan kauhua on, että oma isä on tuo hyväksikäyttäjä. Henkilö, johon pitäisi voida luottaa ja turvata. Lapsen on tosi vaikea vihata vanhempaansa, vaikka hän olisikin “karsea mulkku” (pardon my French). Siksipä viha ja vastenmielisyys kääntyy helposti itseen: minä olen kauhea ja paha – kaikki tämä on omaa syytäni.

Onnekseen Helen tapaa turvallisia ihmisiä ja saa lopulta apua traumaattisten kokemusten käsittelyyn. Siinä sivussa Helen kirjoittaa ja piirtää pahasta rotasta, joka on eräs tapa hänelle käsitellä traumaa. Tarina on sisällytetty kirjaan.

Pidin kovasti kirjan tyylistä ja tarinasta, jos nyt tällaisesta aiheesta voi näin sanoa. Teoksen visuaalinen tyyli on selkeää ja miellyttää silmää. Lisäksi kirjan Helenin kirjoittama tarina kuvineen antaa osviittaa Bryan Talbotin monipuolisuudesta piirtäjänä.

Eikä tosiaan unohdeta ihastuttavia Lake Districtin maisemia, joista tunnistin osan paikoista. Osassa ne kyllä mainittiinkin, mutta osan olisin tunnistanut ilman eritysmainintaa. Esimerkiksi tämän alla olevan.

Kirja on suomennettu nimellä Tuhman rotan tarina.

Bryan Talbot: The Tale of One Bad Rat
Jonathan Cape, 2008
Tarina on alun perin julkaistu 1995
s. 136


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa. 

Edit. klo. 14:33 Olin kirjoittanut otsikon ja suomennosnimen väärin. Ei PAHA, vaan tuhma. Korjattu tekstiin. Ajatusvirheitä sattuu.

Frankenstein-versio mangana

Keswick, Lake District. Tulevat kotihuudit.

Lukeminen on jäänyt hieman paitsioon viime aikoina, koska käyn ylikierroksilla ja on vaikea keskittyä lukemiseen. Yleensä luen lähinnä iltaisin sängyssä siihen asti että nukahdan, mutta viime aikoina on jäänyt iltalukemiset tosi minimiin.

Keskeneräiset olen saanut luettua loppuun paitsi lukupiirikirjan, jota luetaan tietty määrä viikossa. Junji Iton mangakokoelma Frankenstein on ollut osuva teos laskeutua takaisin arkeen.

Teoksen nimikkokertomus eli Frankenstein on pääpiirteittäin mutta muuten löyhästi Mary Shelleyn samannimiseen kirjaan nojaava. Junji Iton tarinassa Frankensteinin ”hirviöllä” ei ole edes nimeä.

Olen lukenut Shelleyn Frankensteinin about kymmenisen vuotta sitten, joten tietenkään minulla ei ole muistissa alkuperäisen teoksen detaljit. Sen verran kuitenkin muistan, että Shelleyn romaanissa ”hirviöllä” (eli Adamilla) on suurempi rooli ja moraalisia pohdintoja on paljon. Junji Iton versiossa ei varsinaista syvyyttä juuri ole, mutta tarina on viihdyttävä ja kuvitus taiten tehty ja silmää miellyttävä. Siten ihan kiintoisa lukuelämys.

Kirjassa on myös kuusi tarinaa Oshikiri-nimisestä koulupojasta, joka asuttaa yksin suurta kartanoa hänen vanhempiensa ollessa ulkomailla. Kartanossa tapahtuu kummia: jostakin on pääsy rinnakkaistodellisuuteen, jossa meno on ajoittain varsin brutaalia.

Oshikirin tarinat koin raikkaina ja jänninä, koska ne edustavat minulle hyvin erilaista mitä yleensä luen: siis sarjakuvissa tai yleisesti. Mangaa/sarjakuviahan en paljon lue muutenkaan, joten minut on ainakin toistaiseksi helpohko yllättää. Junji Iton teos luokittuu kauhuksi, mikä miellyttää muutenkin minua. Mitenkään erityisen pelottavia tarinat eivät kuitenkaan ole.

Näiden lisäksi on vielä muutama hyvin lyhyt tarina, jotka olivat ihan ok. Huomaan, että tykkäisin sarjakuvissakin pidemmistä tarinoista. Koen, etteivät kovin lyhyet sarjakuvat yleensä oikein saa henkeä alleen. Stripit ovat tietysti eri asia.

Junji Ito: Frankenstein
(alun perin julkaistu japaniksi 2013)
Viz Media, 2018
japanista englannintanut Jocelyne Allen
s. 400

Luettu on myös David Berridgen Inside Parkhurst, josta pyrin kirjoittamaan erillisen postauksen.

Mitä on luettu ja mitä ei

Kerroin tammikuussa lukeneeni mangan, joka taisi olla ensimmäinen manga, jonka olen koskaan lukenut. Kyseessä on Nagaben The Girl from the Other Side, joka koukutti heti ensimmäisestä kirjasta alkaen.

Olen nyt lukenut sarjan kaikki kuusi kirjastossa saatavilla olevaa kirjaa. Sarjassa on (ainakin tällä hetkellä) yksitoista kirjaa, joten olisi kiva lukea ne loputkin.

En viitsisi niitä ostaa, koska en halua omistaa hajanaisia kirjasarjoja. En koe myöskään järkeväksi ostaa koko sarjaa sen takia, että olisi sitten kaikki, koska tuskin luen näitä kirjoja uudelleen.

Noh, elämä on valintoja – pieniä ja suuria. Voi sentään valita.

Tällä hetkellä minulla on ”julkisesti” kesken viisi kirjaa. Luen myös ”salaa” eli en koe aiheelliseksi merkitä jokaista lukemaani kirjaa edes Goodreadsiin saati että bloggaisin niistä. Salalukemisiin on useita syitä, tässä muutamia niistä:

- En lue kirjaa kronologisessa järjestyksessä.
- Luen kirjaa hyvin pitkään ja hartaasti tai selaillen tai muuten epämääräisellä tavalla.
-  Kirja on matkakirja, valokuvakirja tmv.
- Kirja on tyyliltään selailukirja.
- En vain halua kertoa (enkä aio avata näitä henkilökohtaisia syitä).

*

En yleensä kirjoittele keskeneräisistä kirjoista, mutta nyt teen poikkeuksen, koska olen kirjassa aivan loppusuoralla. Kyseessä on Debora MacKenzien tietokirja Covidista: Covid-19 – The pandemic that never should have happened, and how to stop the next one (The Bridge Street Press 2020, s. 280)

Kirja on ollut minulla kesken pari kuukautta ja lukenen sen tänään loppuun. Vaikka kirjan nimi ja alaotsikko viittaavat vahvasti tähän pandemiaan, MacKenzie käsittelee viruksia laajemminkin – eikä vain korona- vaan muitakin viruksia. Hän selostaa kansantajuisella kielellä eri virusten synty- ja tarttumismekanismeja ja muuta perustietoa viruksista.

Hän esittää myös mielenkiintoisen (tutkimuksiin perustuvan, kuten kaikki tässä kirjassa: jos on mutua ja spekulointia, se kerrotaan selkeästi) väitteen siitä, että ihmisen elimistö kehittää voimakkaimman vastustuskyvyn sitä virusmuotoa kohtaan, jonka ihminen sairastaa ensimmäisenä eli lapsena. Tätä on voitu tutkia liittyen espanjantautiin: tosin espanjantauti on flunssavirus kun taas koronavirus ei ole.

Erittäin sivistävä teos ainakin minulle, koska en ole aiemmin ollut järin kiinnostunut viruksista. Nähtävästi tarvittiin pandemia, että alkoi kiinnostaa. Kirjan siivin tulee kerrattua muutkin merkittävimmät kulkutaudit. Pidän MacKenzien kiihkottomasta ja asiallisesta tyylistä ja tämä kirja osoittautui huomattavasti monipuolisemmaksi ja perusteellisemmaksi kuin oletin. Ja siis pelkästään hyvässä mielessä. 

Nyt olen kyllä niin täynnä koko Covidia, että kun tämän kirjan loppuun rykäisen, jätän aiheen toistaiseksi rauhaan. Tosin Covid ei muutenkaan ole ollut mielessä aikoihin, koska täällä ei ole enää viikkoihin ollut mitään rajoituksia eikä sitäkään ennen kuin jotain pieniä, jotka eivät minun elämääni mitenkään vaikuttaneet.

Toki seuraan uutisia ja medioissa kerrotaan edelleen tartuntaluvut jne. jotka ovat taas nousussa. Mutta olen kohtuullisen turta jo tähän. Suhtautumiseni Covidiin on ”tulee jos on tullakseen”. Ja pakko todeta vielä, että jos on jo tullut niin enpä ole huomannut.

Ensikosketukseni mangaan

Luen harvoin sarjakuvia, koska on vaikea löytää (minua) kiinnostavia (olen nirso ja sarjakuvamaailman koen jossain määrin vieraaksi, vaikka se kuitenkin kiinnostaa) ja jos satun löytämään, niin mahdollisia jatko-osia ei usein saa kirjastostamme.

 

Nagabe: The Girl from the Other Side, vol. 1
Seven Seas Entertainment, 2017
japanista englannintanut Adrienne Beck

Luulin tätä ensimmäistä kirjaa lainatessani, että sarja on kuusiosainen ja ilahduin kun kaikki kuusi kirjaa on saatavilla kirjastosta (lainasin tosin vain ensimmäisen, koska en tiennyt haluanko lukea muita). Vasta luettuani ensimmäisen kirjan tajusin, että sarjassa onkin yksitoista kirjaa. Eli voi voi nyt taas. Mutta luetaanpa sitten ainakin ne kuusi, koska pidin tästä ensimmäisestä todella paljon.

Kirjasarjan kuvaus (kopsattu Seven Seasin sivulta):

In a world split between the Inside and the Outside, those living in both realms are told never to cross over to the other side, lest they be cursed. A young girl named Shiva lives on the other side, in a vacant village with a demonic guardian known only as “Teacher.”

Although the two are forbidden to touch, they seem to share a bond that transcends their disparate appearances. But when Shiva leaves Teacher’s care to seek out her grandmother, the secret behind her mysterious living arrangement comes to light.

Tämä kuvaus on erittäin... erhm, kuvaava. Tosin kirjassa ei mitään isoäitiä ole, vaan täti.

Teoksessa kuvataan kauniisti Shivan ja ”Opettajan” suhdetta ja hiljalleen avautuu tämän fantastisen maailman miljöö ja käytännöt. Tekstiä on minimaalisesti, mutta kuvat puhuvat sitäkin enemmän.

Piirrostyyli miellyttää ja ihastuttaa minua kovasti: miten pienin vedoin on saatu luotua ilmeet ja tunnelmat! Tarina etenee ja jännite tihenee kirjan loppuun asti jättäen melkoisen koukun. Nyt harmittaa, etten lainannut sitä seuraavaakin osaa valmiiksi! Suorastaan ottaa päähän, koska tekisi mieli heti jatkaa sarjan parissa. Noh, pakko malttaa maanantaihin.

Tämä taisi olla ensimmäinen lukemani manga. Kirja luetaan oikealta vasemmalle niin kuin Japanissa on tapana. Totuin yllättävän nopeasti ”takaperoiseen” lukemistyyliin – noin kymmenen sivun jälkeen lukeminen sujui rutiinilla. Oletin, että tottuminen olisi ollut tuskallisempaa, vaan väärin oletettu.

Viime aikojen lukemiset maapähkinänkuoressa

 Mitäs sitä on luettu viime aikoina? 

On luettu muun muassa Olga Tokarczukilta Drive Your Plow Over the Bones of the Dead (suom. Aja aurasi vainajain luitten yli). Kirjailija oli minulle ennestään nimenä tuttu, mutta en ollut tarttunut hänen kirjoihinsa, koska olin ennakkoluuloinen. Tuulevin rohkaisemana (kiitos, kannatti!) tartuin kuitenkin aurauskirjaan ja voi että miten pidin. Paitsi kirjan brittikannesta, joka osoittaa (valitse sopiva vaihtoehto)

suurta mielikuvituksen köyhyyttä (toisin kuin tarina!).
resurssipulaa.
henkistä laiskuutta.
jotain sellaista taiteellisuutta, johon en pääse käsiksi.

Kyllä kirja ansaitsisi kunnon kannen. Katsokaa nyt tätä ranskalaista kantta. 

 

Voi että! Voisin ottaa kirjan lukuun ihan pelkän kannen perusteella. Tuo brittiversio on jäänyt aikoinaan lainaamatta osin vain sen mitäänsanomatton kannen takia. Takakansikin on liian täyteen ahdettu: olisin keventänyt ilmettä tyhjillä rivivaihdoilla. Nyt on koko teksti pötkössä hyvin epämiellyttävällä tavalla.

Mutta siis kirja itsessään on oikea helmi, josta en jaksa kirjoittaa koska... eeh, en vain jaksa.

Haluan kuitenkin mainita kirjan, koska se on HELMI. Kirjasta on blogannut muun muassa Luettua elämää -blogin Elina, kannattaa lukea hänen kirjoituksensa. Ja sen jälkeen itse kirja. 

 

Entäs muuta?

On katsottu kirjoja. Muun muassa Shaun Tanin silmiä hiveleviä taideromaaneja. Toisessa pihtaillaan sanoja (Cicada) ja toisessa ne on jätetty kokonaan pois (The Arrival). Koska miksipä sanoa mitään, jos voi sanomattakin ymmärtää. Lukijalle jää suuri vapaus päättää, mitä ja miten ymmärtää. Mahtavaa.

 Lämmin suositus kaikille taiteen ja mielikuvituksen ystäville! Nämä pari hassua kuvaa eivät tee oikeutta kirjoille. Näiden kirjojen "lukeminen" (tai tulkitseminen) on kuin kävisi taidenäyttelyssä.

Sarjakuvaterapiaa

Joskus käy siten, että kirja menee niin syvälle, että siitä kirjoittaminen tuntuu kuin tekisi itselleen ruumiinavauksen. Kas tässä maksa, heitetäänpä puntariin. Ja sitten olisi nuo munuaiset, no onhan siellä pernakin tui tui. Ja mikäs se tuossa supistelee ja kipristelee? Sydän? Hohhoh, onpa ruma.

Sain Viivi Rintasen Sarjakuvaterapiaa-kirjan lahjaksi ystävältäni, Susu Petalilta. Kiitos vielä kerran, yllätit! Kirjassa on kaiken lisäksi omistus juuri minulle suoraan Viiviltä.

 

Viivi Rintanen: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta
Suuri kurpitsa 2020
s. 142

Sarjakuvaterapian luin vuodenvaihteen lukumaratonin aikana eli siitä on jokunen hetki. Olen tosin palannut kirjaan useita kertoja sen lukemisen jälkeenkin, ihan vain kuvaruutuja ja yksittäisiä kohtia katsomaan.

Sarjakuvaterapiaa on nimensä mukaisesti sarjakuvateos. Se vilauttaa pienen palan kahdentoista todellisen henkilön elämästä. Käänteentekeviä kohtauksia, mieleenpainuneita (hyvässä tai pahassa) hetkiä. Taustalla ikään kuin kokoavana lankana kulkee Viivin oma tarina. Ja perustelut sille, miksi tämä teos piti tehdä. Sillä sekään ei ollut ihan niin yksinkertaista.

Tässä kirjan takakansi, kertoo oleellisen. Kuva suurenee klikkaamalla.

Kirjan lopussa on luettelo henkilöistä, jotka ovat kirjassa mukana. Kuvaus kannattaa lukea ennen kuin lukee kyseisen henkilön osuuden: tarina avautuu paremmin, kun tietää taustoja. Osa henkilöistä ei ymmärrettävistä syistä esiinny omalla tai koko nimellään. Kertonee miten tabuja mielenterveysongelmat edelleen ovat. Kertonee myös siitä, että ihmiset eivät elä tyhjiössä ja mielenterveysongelmat vaikuttavat tavalla tai toisella lähes aina muihinkin kuin itseen.

Terapiaa ei tarvitse hävetä, huudetaan kuorossa, siellä käyminen on oikein trendikästäkin. Niin, moni ei häpeä sitä, että käy terapiassa vaan sitä mitä siellä käsitellään. Se on monille ruumiinavaus. Siellä hajonnut (toivottavasti) saa kursittua itsensä uudelleen kokoon. Aina jälki ei ole kaunista, lankoja repsottaa ja haavat vuotavat toisinaan. Mutta niiden kanssa voi elää. ELÄÄ. Ei siis kitua 24/7.

Tuli mieleeni Vastaamon tietomurto. Kaikki varmasti ovat siitä kuulleet, kun kerran minäkin olen enkä edes asu Suomessa. Jos on jäänyt Vastaamon keissi pimentoon, googlettamalla ”Vastaamon tietomurto” valaistuu. Olen seurannut tapausta mielenkiinnolla ja järkyttyneenä.

Erityisesti on järkyttänyt ne naurettavat kampanjat, joita tietomurron tiimoilta on tehty. Tuija Siltamäen taannoinen kolumni avaa näitä ongelmallisuuksia. Itse en ole Vastaamossa asioinut, mutta muualla kyllä ja paljon. Hoitosuhde muodossa tai toisessa on jatkunut lähes koko elämäni ja jos terapiatietoni tulisivat ikinä koskaan julki, saattaisin tehdä itsarin.

Ajatukseni lähti sivupoluille. Sinne se meni Sarjakuvaterapiaa lukiessakin. Olisi tehnyt mieli halata jokaista kirjan henkilöä ja Viiviä. Viivin elämään on vaikuttanut runsaasti koira. Minua se ahdisti monestakin syystä, mutta myös siksi että minullakin on koira menneisyydessä: koira, jota tapaan edelleen unissani. Yritän olla ajattelematta vääryyksiä, kärsimystä. Koska mieleni sekoaa, jos ajattelen liikaa. VIHA. En jaksa vihata enkä halua.

En myöskään halua kirjoittaa tästä kirjasta enempää, vaan suosittelen sinua sen lukemaan itse. Jotkin kirjat ovat sellaisia, että ne haluaa pitää pääasiassa itsellään. Sarjakuvaterapiaa on sellainen: se saa jäädä minulle yksityiseksi kokemukseksi.

Kuvituksesta:

Kirjan kansi antaakin osviittaa piirrostyylistä: hyvin ilmeikästä ja värikästä. Ja selkeää, minulle selkeys on tärkeää koska (mainitsen asiasta varmaan sadannen kerran ja täältä voi lukea taustoja) minulla on jonkin sortin hahmotushäiriöitä. Miellyttää kovin silmääni siis.
 

Viivi Rintaselta on julkaistu myös Mielisairaalan kesätyttö -niminen sarjakuvateos. Sen aion ehdottomasti myös lukea, kunhan Prison Islandin ovet jälleen aukeavat ja lintu pääsee lennolle. Olisin muuttolintu, joka lentäisi keväällä Suomeen käymään.

Minimiete: Persepolis

Luen tavallisesti kesäisin runsaasti, yleensä kuukausittain enemmän kuin keskimäärin muina kuukausina. Tämä kesä on poikkeus sillä(kin) saralla.

Tosin enpä ole muinakaan kuukausina järin runsaasti saanut luettua, mutta en jaksa stressata lukemiseen liittyvistä asioista. Kerran jo alensin lukutavoitemäärääni Goodreadsissa ja taidan alentaa toisenkin kerran, niin jälkeenjääneisyys ei näytä niin pahalta. Problem solved. Koko vuosi on ollut poikkeuksellinen eikä loppua ole näköpiirissä.

Varmaan arvaatte, että viittaan mm. Koronaan ja sen tuomiin muutoksiin. Se, mikä ennen oli normaalia, ei enää ole ja uusi normaali on tullut jäädäkseen. Tosin uutta normaalia ei edes vielä ole, sillä tämä maa on yhä osittain suljettu ja moni asia yhä hakee käytäntöjä ja muotoutuu.

Viimeisin kokonaan lukemani kirja on iranilaisen Marjane Satrapin graafinen muistelmateos Persepolis. Kyllä, Satrapi on kirjoittanut muistelmansa, jotka kattavat lapsuudesta varhaisaikuisuuteen, sarjakuvamuotoon.

Idea on mainio ja olen aiemminkin lukenut sarjakuvamuotoisia muistelmia ja elämäkertoja, muun muassa George Takein They Called Us Enemy ja The Life of Bob Marley.

Tässä kohden tekee lisäksi mieli mainita iranilaisen Parinoush Sanieen fiktiivinen romaani Kohtalon kirja, jonka luin kuutisen vuotta sitten. Sanieen kirja sijoittuu niinikään Iraniin ja suunnilleen samalle aika-akselille kuin Satrapin muistelmat. Miten 1970-luvun vallankumous vaikutti siviileihin ja millaista elämä oli ennen sitä. Entä sen jälkeen.

Persepoliksessa muutokset tuodaan lukijalle melko konkreettisesti nenän eteen: millaisia vaikutuksia sillä on koulumaailmaan, millaisia työllisyyteen. Lopulta vanhemmat lähettävät Satrapin Itävaltaan opiskelemaan, sillä tilanne Iranissa on levoton ja he haluavat turvata lapsensa opiskelun. Satrapi ottaa lukijan mukaan kasvumatkalleen.

Pelkistetty ja näennäisen yksinkertainen piirrostyyli on yllättävän ilmeikästä ja siitä välittyvät tunteet mainiosti. Persepolis on samaan aikaan sekä viihdyttävä että koskettava ja ennen kaikkea sivistävä.

Marjane Satrapi: Persepolis
Vintage Books 2006
s. 343

Kirjasta on kirjoittanut ainakin Marika, jonka blogissa on enemmän linkkejä. Minun lukemani versio on yhteisnide, jossa on  The Story of a Childhood (ranskasta englannistanut Mattias Ripa) ja The Story of a Return (ranskasta englannistanut Blake Ferris). Nämä kirjat on myös suomennettu. Juuri jostain blogista (en enää muista kenen blogi oli kyseessä) taannoin bongasin tämän kirjan ja haalin lukulistalleni - kauan eläkööt blogit!

Parhaillaan luen kirjaa, joka on herättänyt minussa sellaisia aivomyrskyjä, että oikein ilahduttaa. Eräät kirjan teemat ovat tunnemaailmaltaan minulle täysin alieneita ja periaatteessa jopa epäkiinnostavia, mutta ei sitten kuitenkaan. Teemat liittyvät naiseuteen ja äitiyteen, joista kummatkaan eivät henkilökohtaisella tasolla kiinnosta, vaikka yleisesti tietenkin kyllä (jonkin verran). Näistä enemmän sitten, kun olen saanut kirjan kokonaan luettua.

Kaksi sarjakuvaa: arkirealismia ja yliluonnollista

Bongasin taannoin Maggy Garrisson -sarjakuvan (Lewis Trondheim/Stéphane Oiry, SelfMadeHero 2019) jostain blogista, mutta en muista mistä. Oli kuitenkin aivan mahtava bongaus eli viihdyin mainiosti tuon sarjakuvan (jonka kaikki kolme osaa on myös suomennettu) parissa.

Minulla oli kirjastosta lainassa yhteisnide, jossa oli kaikki kolme Maggy Garrisson -sarjakuvaa eli

1. Give Us a Smile, Maggy
2. The Man in My Bed
3. Shame it had to End This Way

Maggy on ollut työttömänä pari vuotta, kun hän vihdoin (suhteiden avustamana) saa vihiä työpaikasta yksityisetsivän avustajana. Harmi vain, että yksityisetsivä on alkoholisoitunut ja työrintamakin melko hiljainen. Mutta jotain käyttöä Maggylle sentään on ja nuivan pinnan alla etsiväpomo Anthony Wight on ihan humaani ihminen.

Kaikki nämä kolme sarjakuvaa voi lukea erillisinä tarinoina, mutta yhdessä ne muodostavat kiintoisan jatkumon. Kuvitus on selkeää ja ihastuttavan lontoomaista (erityisesti siis ulkokuvitus). Tuli oikein kodikas olo.

Mahtavaa vaihteeksi lukea tällainen “arkisen oloinen” sarjakuva, jossa on tavallisia ihmisiä. Maggy on piristävän maanläheinen poikkeus isorintaisten kaunotarten valtaamassa sarjakuvamaailmassa (en tosin tiedä ovatko jättirinnat ja kauniit ampiaisvyötäröiset naiset vallanneet sarjakuvamaailmaa, vaan ainoastaan minun lukemani sarjakuvat).

Maggy Garrissonista on blogannut ainakin Oksan hyllyltä ja Luettua elämää.

Toinen lukemani/katsomani sarjakuva on Emily Carrollin maaginen When I Arrived at the Castle (Kyoama Press 2019).

Juonta on ihan mahdoton selittää, koska en todennäköisesti tajunnut sitä ihan kokonaan itsekään. En siis edes yritä. Muutenkin tämä kannattaa ottaa vastaan ilman mitään ennakko-odotuksia ja nauttia pienistä vihjeistä ja paljastuksista, joita tarinan edetessä esiintyy.

Ja ennen kaikkea kannattaa nauttia komeasta mustavalkopunaisesta kuvituksesta, joka minut hurmasi virtaviivaisuudellaan, mystisyydellään ja taiteellisuudellaan. Nautiskeltuani kirjan menin lukemaan Goodreadsista toisten lukijoiden tulkisemia mahdollisia juoniselityksiä (löytyvät kohdasta “Popular Answered Questions”) ja valaistuin hieman.

Esittelyssä Aaronovitchin TaikaLontoo

Kirjoitin jokin aika sitten Ben Aaronovitchin Rivers of London -sarjakuvista. Sittemmin olen lukenut kaksi sarjakuvaa lisää (Black Mould ja Detective Stories) ja olen totaalisen nalkissa sekä Aaronovitchin luomiin henkilöhahmoihin että maagiseen Lontooseen.

Uteliaisuuteni kasvoi niin suureksi, että kipaisin kirjastoon lainaamaan ensimmäisen osan Rivers of London -romaanisarjaa, joka on nimeltään – tadaa – Rivers of London.

Ahmaisin kirjasta heti alkuun sata sivua, koska en voinut lopettaa lukemista. Samalla päätin, että pistän loput sarjakuvat jäähylle kirjan lukemisen ajaksi, ettei mene pää sekaisin.

Tässä välissä haluan oikoa aiemmassa Rivers of London -aiheisessa jutussa esittämääni väittämää, että sarjakuvilla (tai lähinnä niiden tarinoilla) ei olisi varsinaisesti mitään tekemistä kirjojen kanssa. On niillä ja pyydän nöyrästi anteeksi väärää väitettäni.

Sarjakuvat todella ovat itsenäisiä teoksia ja seisovat niin sanotusti omillaan, mutta ne täydentävät ja syventävät tätä (romaani)kirjasarjaa.

Minulle on esimerkiksi jo tässä vaiheessa kirjaa lukemalla selvinnyt, miten sarjakuvissa esiintyvä Toby-koira on päätynyt Follyyn asumaan. Pelkästään sajakuvien perusteella olin olettanut Tobyn olevan Thomas Nightingalen (joka on Peter Grantin ”esimies”) lemmikkikoira, mutta ei asia ihan niin ole.

Mutta edelleen haluan painottaa, että sarjakuvat ovat ihan ymmärrettäviä, vaikka ei olisikaan lukenut (tai ei edes haluaisi lukea) romaaneja.

Mustassa homeessa  on nimensä mukaisesti paljon mustaa hometta. Eikä mitä tahansa hometta, vaan melko aggressiivista sellaista. Kyseessä on selkeästi taikavoimia sisältävä keissi, joten Peter Grant päätyy sitä tutkimaan.

Tässä tarinassa kohtaamme Lesley Mayn, jolla ei ole kasvoja. Lesley oli Peterin työpari heidän työskennellessään poliisissa koeajalla, mutta sittemmin tapahtui jotakin, mikä veti heidät erilleen. Tuo jokin ei sarjakuvassa selviä, mutta sillä ei ole merkitystä juonen kannalta.

Detective Stories käsittelee Peterin kokelasaikaa. Tai pikemminkin kyseisessä sarjakuvassa Peter on arvioitavana soveltuvuudesta etsiväksi. Peter kertoo arvioitsijalle tapauksista, joita hän selvitti koeaikanaan. Kirjan rakenne on selkeä, mutta tarinoita on ajoittain hieman vaikea seurata.

Tässä kirjassa mukana on taas Black Mouldista tuttu Lesley May, mutta tällä kertaa kasvollisena. Luonnollisesti herää kysymys, missä ja miksi Lesley on menettänyt kasvonsa ja joutuu käyttämään naamiota. Noh, se ei selviä näistä tarinoista.

Oikeastaan tuo Detective Stories toimi minulla kimmokkeena ottaa kokeiluun sarjan ensimmäinen romaani (eli Rivers of London), joka minulla siis nyt on luvussa. Kirjaa on ollut kiintoisaa lukea ihan senkin takia, kun sen maailma ja osa henkilöistä ovat jo ennestään tuttuja. Koenkin että noiden sarjakuvien lukeminen oli erittäin hyvä alkusoitto tälle sarjalle.

En muuten edelleenkään tiedä, miten Lesley kasvonsa menettää (paitsi että siihen liittyy taikuutta) mutta oletettavasti hän menettää ne tässä ensimmäisessä kirjassa. Sarjakuvissa on viitattu ns. Covent Gardenin tapaukseen ja tässä kirjassa Covent Gardenissa sattuu ja tapahtuu.

Aion romaanin luettuani jatkaa sarjakuvien lukemista, joita on tämän jälkeen vielä kolme julkaistuna ja niistä kaksi minulla on jo lainassa. Sitten jatkanen taas romaanipuolella.

Itselleni tiedoksi ja muille selkeydeksi kirjaan tähän sekä kirja- että sarjakuvasarjan julkaisujärjestyksessä.


Rivers of London -sarjakuvat:

1. Body Work (luettu, postaus täällä)
2. Night Witch (luettu, linkki yläpuolella ^)
3. Black Mould (luettu, tässä postauksessa)
4. Detective Stories (luettu, tässä postauksessa)
5. Cry Fox
6. Water Weed
7. Action at a Distance


Rivers of London -romaanit:

1. Rivers of London (nyt luvussa)
2. Moon Over Soho
3. Whispers Under Ground
4. Broken Homes
5. Foxglove Summer
6. The Hanging Tree
7. Lies Sleeping
8. False Value (julkaistaan ensi vuonna)

En tiedä aionko kaikkia sarjan romaaneja lukea. Toki luen niin kauan kuin romaaneista pidän, mutta en epäröi jättää sarjaa kesken, jos ei enää nappaakaan. Sen sijaan kaikki sarjakuvat aion ainakin lukea.


Black Mould ja Detective Stories
kirjoittanut: Ben Aaronovitch & Andrew Cartmel
piirrokset: Lee Sullivan
värit: Luis Guerrero
Titan Comics 2017

Rivers of London

Englantilainen Ben Aaronovitch on tunnettu erityisesti Rivers of London -sarjasta. Kyseessä on jonkin sortin etsivä- ja poliisisarja, jossa on mukana taikuutta ja yliluonnollisia voimia. En ole lukenut yhtäkään kyseisen sarjan romaania – toistaiseksi.

Sen sijaan olen lukenut kaksi Rivers of London -sarjakuvaromaania. Nissä on keskiössä kirjoista tutut henkilöt, mutta tarinat ovat uniikkeja eli eivät käsittääkseni siltä osin liity kirjoihin mitenkään.

Peter Grant näyttää tavalliselta poliisilta, mutta varsinaisesti hän työskentelee Metropolitan Policen haaraosastolla, joka tutkii tapauksia joihin liittyy yliluonnollisia elementtejä. Peter Grantilla on itselläänkin yliluonnollisia kykyjä.

Body Work alkaa räväkästi: Thamesista nostetaan auto, jossa on ruumis. Paikalle kutsutaan Peter Grant, koska tapaukseen epäillään liittyvän yliluonnollisia voimia. Taikuutta. Peter Grantin ilmestyminen paikalle ei usein ilahduta “tavallisia” poliiseja, sillä taikatapaukset eivät varsinaisesti heitä innosta.

Poliisietsivä Sahra Guleed määrätään avustamaan Peteriä tutkimuksissa eivätkä Sahran sukat pyöri jaloissa innostuksesta. Vielä vähemmän innostaa sen jälkeen, kun kuljettajaton auto yrittää ajaa heidän päälleen. Eikä vain kerran, vaan useasti. Kyse ei ole siitä, että Sahra olisi pelkuri. Ei ole, hän on varsin kyvykäs nainen.

Juoni etenee polveilevasti: kronologia rikotaan muutamia kertoja, mutta tarinassa on silti helppo pysyä mukana. Muodostuu sangen kiintoisa kokonaisuus, jota suorastaan ahmin. Koska luen melko vähän sarjakuvia ja tässä genrekin on minulle aika vieras (kiinnostaisi kyllä lukea enemmänkin fantasiaa), koin Body Workin hyvin kiehtovana ja raikkaana. Ehkä “tappaja-autoteema” ei monien mielestä ole se kaikkein omaperäisin asetelma (olen lukenut joskus sata vuotta sitten jonkun Stephen Kingin kirjan, jossa vastaavaa esiintyi: en muista kirjan nimeä), mutta minuun se toimi.

Pidin aivan mielettömästi kirjan piirrostyylistä ja värimaailmasta ja tietenkin itse tarinasta. Kaikki tuntui olevan kohdillaan! Lisäksi oli superhauskaa bongailla tuttuja paikkoja Lontoosta. Muutaman paikan tunnistin ihan selkeästi – kuin olisi “valokuvasta” katsonut – ja kyseessä eivät olleet mitkään turistimestat.

Kehut:

Hauska
Raikas
Jännä
Tyylikäs
Visuaalisesti miellyttävä
Kiinnostavia henkilöitä


Varsin innoissani lähdin lukemaan sarjan toista kirjaa, joka on nimeltään Night Witch. Tässä välissä huomautan, että sarjan kirjat kannattaa lukea järjestyksessä. Toisessa kirjassa ei nimittäin sen kummemmin enää esitellä lukijalle Peteriä tai muitakaan keskeisiä hahmoja. On siis hyvä tietää ennestään heidän asemansa ja suhteet toisiinsa.

Night Witch alkaa niinikään räväkästi ja kiinnostavasti, kun vankeja kuljettavasta autosta yritetään pelastaa vanki. Vanki ei kuitenkaan halua tulla pelastetuksi. Sitten katoaa rikkaan venäläisen perheen tytär ja katoamiseen uskotaan liittyvän taikuutta. Peter Grant halutaan tutkimaan tapausta.

Omituisia asioita tapahtuu lisää: Peterin esimies Thomas Nightingalekin kidnapataan! Melkoinen soppa ja tähän asti olin hekumoissani mukana juonessa. Sitten alkavat tapahtumat mennä yli hilseen, tarina muuttuu hieman sekavaksi ja levähtää moneen suuntaan. Alan miettiä onko älyssäni ja kyvyssäni ymmärtää jotain vikaa, kun en oikein meinaa pysyä kärryillä.

Luen kirjan loppuun ja olo on hieman hämmentynyt. Tajusin kyllä suunnilleen juonen, mutta joitakin yksityiskohtia jäi pimentoon, ei mennyt jakeluun. Peloissani älyni katoamisesta menin Goodreadsiin lukemaan toisten mietteitä.

Eräällä lukijalla (Dan) oli samantyyppisiä ongelmia. Hänellä ei ole vaikeuksia pysyä monimutkaisissa juonissa mukana proosaa lukiessaan, mutta Night Witchin kohdalla hän koki juonen monimutkaiseksi ja vaikeasti seurattavaksi. Jee, en ehkä olekaan vielä aivokuollut! Kas tässä linkki Danin arvioon, siinä ei ole spoilauksia joten sen uskaltaa lukea.

Aion todellakin jatkaa tämän sarjan lukemista ja minulla on kolmas osa jo hyppysissäni. Samoin viides osa, neljäs puuttuu välistä – se pitää hakea kirjastosta. Sarjassa on toistaiseksi yhteensä 7 osaa, kahdesas on tulossa ensi vuonna.


Kirjojen tiedot:

Rivers of London: Body Work
kirjoittanut: Ben Aaronovitch & Andrew Cartmel
piirrokset: Lee Sullivan
värit: Luis Guerrero
Titan Comics 2016
s. 128


Rivers of London: Night Witch
kirjoittanut: Ben Aaronovitch & Andrew Cartmel
piirrokset: Lee Sullivan
värit: Luis Guerrero
Titan Comics 2016
s. 122

Reggaen pioneeri Bob Marley

Kuuntelin nuorempana jonkin verran Bob Marleyta. Se oli teiniaikoinani Metallican sun muiden ohella varsin tunnettu nimi. Ne harvat kuvat, joita tuolloin julkkiksista näki, piti etsiä esim. lehdistä.

Bob Marleysta minulla tuolloin oli käsitys iäkkäästä reggaepioneerista, joka istuskeli biitsillä jointti huulessa ja laulaa luritteli. Näkemissäni kuvissa Bob Marley näytti mielestäni ainakin 70-vuotiaalta. Teininä tietysti kaikki yli 20-vuotiaat näyttävät vanhoilta. Bob Marley kuoli 36-vuotiaana syöpään (melanooma).

Tästä pääsen varsinaiseen aiheeseen eli kun kirjastossa silmiini osui Bob Marleyn elämäkerta sarjakuvana, piti se tietenkin lainata. Kirjan nimi on The Life of Bob Marley – Wake Up And Live! Oikeasti kyseessä on melko tarkoin rajattu elämä, sillä se rajoittuu lähinnä Marleyn musiikilliseen uraan. Tämä kirja onkin lähinnä hatunnosto ja kunnianosoitus Bob Marleyn uraauurtavalle vaikutukselle reggae-musiikin parissa. Lähes koko muu henkilökohtainen elämä jää sivuun. Oletan siis, että Marleylla oli muutakin elämää siinä ohessa.

Ainoastaan kirjan alussa pikakelataan läpi Bob Marleyn lapsuus ja sitten avioituminen Ritan (Alpharita Anderson) kanssa. Myöhemmin kirjaan yhtäkkiä tupsahtaa muutaman ruudun verran Cindy Breakspeare ja sitten tuo nainen on myöhemmässä ruudussa yhtäkkiä raskaana. Jos ei tiedä Marleyn elämästä juuri mitään (kuten minä en ollut tiennyt, koska ei ole tullut otettua selvää), niin asia voi hieman kummastuttaa.

Minun piti keskeyttää kirjan lukeminen ja perehtyä muuta (eli netin) kautta enemmään Marleyn elämään, koska moinen ”epäjohdonmukaisuus” aiheutti päänvaivaa. Noh, Marleylla on ainakin yhdeksän lasta usean eri naisen kanssa. Huhti-toukokuussa 1972 Marleylle syntyi peräti kolme lasta (yksi vaimonsa ja loput kaksi joidenkin muiden kanssa, mutta ei juuri tänä vuonna Cindy Breakspearen kanssa).

Wake Up And Live! on ihan kiinnostava perusteos Bob Marleyn musiikillisesta urasta, jossa tietysti myös sivutaan Rastafari-liikettä. Pidin erityisesti kirjan kuvituksesta ja väreistä. Kieli sen sijaan tuntui toisinaan työläältä, koska se sisälsi paljon slangia. Selvän siitä kyllä sai ja erikoisempien sanojen/sanontojen merkitykset oli selitetty kunkin ruudun alla, mutta itse en oikein pidä slangilla (ihan sama mikä slangi ja kieli on kyseessä) kirjoitetuista kirjoista. Toisaalta tällaiseen teokseen ei oikein sopisi kirjakielikään.

Kirjan tiedot:

Jim McCarthy & Benito Gallego: The Life of Bob Marley – Wake Up And Live!
Omnibus Press 2017
s. 160

Tähän vielä eräs lempibiisini Marleylta. En suinkaan innostu hänen kaikista biiseistään. Ja kun kerran Reggaesta puhutaan, niin paljastan että itse diggailin enempi Inner Circleä ja erityisesti levyä Black Roses ja kys. levyn nimikkobiisiä.



Muuten, piakkoin on tulossa blogiini sarjakuvahehkutus! Luin eilen aivan mahtavan sarjakuvan ja olen ihan täpinöissäni. Viimeksi olin näin innostunut sarjakuvasta lukiessani Lady Mechanikaa.

Itsemurhan arvoitus

Palataan vielä hetkeksi sarjakuviin, kun niitä tuli tässä jonkin verran luettua. Viimeisin lukemani sopii myös Halloween-haasteeseen: sen verran ”creepy” tarina on kyseessä. Ja kirjan nimikin on muuten The Creep.

John Arcudi ja Jonathan Case: The Creep
Dark Horse Books 2013
s. 126

Nuorukainen tekee itsemurhan pamauttamalla aivonsa pellolle. Poliisia tapaus ei kiinnosta, koska selkeästi se on ”vain” itsemurha eikä siinä ole mitään tutkimista. Pojan äiti ei voi käsittää, miksi hänen lapsensa tekisi itsemurhan. Ja miksi myös hänen poikansa ystävä oli muutama kuukausi aiemmin tehnyt itsemurhan. Jokin jutussa haisee.

Epätoivoissaan nainen lähestyy entistä poikaystäväänsä Oxelia, joka työskentelee yksityisetsivänä. Harkittuaan asiaa Oxel päättää ryhtyä tutkimaan tapausta. Oxelin tutkimuksia on kiinnostava seurata, sitä miten tiedonmurunen johtaa toiseen, kuljettaa havaintojen äärelle. Omat aavistukseni lentelivät ihan toisissa, jopa saataisissa sfääreissä. Onneksi olin väärässä, vaikka eipä se totuuskaan kovin kaunis ollut. Mutta ei sentään niin tuhoava ja likainen.

The Creep on miellyttävällä tempolla etenevä ja sopivasti avautua sarjakuvateos, joka paikoin liikutti minua. Oxel sairastaa harvinaista hormonisairautta (acromegaly), joka aiheuttaa kehossa epämuodostumia. Ulkonäkönsä takia Oxel herättää huomiota ja muun muassa kadulla maleksiva kovisjoukko aukoo hänelle säännöllisesti päätään. Erityisesti nämä kohdat aiheuttivat minussa voimakkaita tuntemuksia aina surusta raivoon.

~~~

Huomio liittyen blogin pitämiseen

Luin eräästä kirjallisuusryhmästä (Facebookissa, julkinen) kommentin, jossa joku jälleen kerran rinnasti blogiarviot kritiikkeihin ja penäsi, että "pitäisi" tarkastella teosta myös suhteessa toisiin saman viitekehyksen teoksiin ja plaa plaa.

Vaikka kommentti ei ollut minulle suunnattu (en ollut edes kommentoinut kys. juttua niin kuin en yleensä kommentoi mitään siellä) haluan tässä muistuttaa, että esimerkiksi minä en kirjoittele mitään kritiikkejä enkä varsinaisesti edes arvioita. Kirjoitan tänne blogiini subjektiivisia mielipiteitä ja lukukokemuksia lukemistani kirjoista enkä tarkastele niitä yhtään missään viitekehyksessä paitsi korkeintaan omassani.

Jos kritiikit kiinnostavat, kannattaa etsiä niitä jostain muualta kuin minun blogistani. Aurinkoista viikonloppua!

George Takein lapsuus- ja nuoruusmuistelmat sarjakuvana

Moni kaiketi tietää, kuka on George Takei. Jopa minä tiedän, vaikka en ole Star Trekiä koskaan varsinaisesti seurannut. Takeilla oli rooli sarjassa Hikaru Suluna, mutta Takei ei ole vain näyttelijä: hän on myös aktivisti.

Mutta nyt ei ole tarkoitus varsinaisesti käsitellä George Takein uraa, vaan palata hänen lapsuuteensa. Siihen, miten Japanin hyökkäys Pearl Harboriin Havaijille vaikutti japanilaisiin maahanmuuttajiin Yhdysvalloissa. Japanin hyökkäyksen takia Yhdysvallat julisti sodan Japania vastaan ja siten liittyi toiseen maailmansotaan. Kaikki Yhdysvalloissa asuvat japanilaiset määriteltiin vihollisiksi ja heidät kärrättiin kauas kodeistaan ns. “relocation centereihin”, joita vahtivat aseistetut vartijat.

George Takein vanhemmat tapasivat Los Angelesissa 1935. Georgen isä, Takekuma Norman Takei, on syntynyt Yamanashissa Japanissa kun taas hänen äitinsä, Fumiko Emily Nakamura on syntynyt Californiassa, mutta saanut perinteisen japanilaisen kasvatuksen. Rakkaus roihahti ja syntyi kolme lasta, joista George on vanhin.

They Called Us Enemy ei oikeastaan kerro vain George Takein elämästä, vaikka keskiössä onkin nimenomaan Georgen muistot ja Takein perhe. Silti kyseessä on myös kollektiivinen historia, sillä kaikki Yhdysvaltojen japanilaiset joutuivat kokemaan melko lailla saman kohtalon ja kohtelun. Kaikki elivät ja yrittivät selviytyä kukin tavallaan noissa samoissa ahtaissa raameissa.

Kirjassa on vahva poliittinen lataus, sillä mitäs muuta tuollaisen mielivaltaisen kohtelun taustalla on kuin politiikka. Todella mielenkiintoinen ja rikas sarjakuva, joka etenee pääsääntöisesti kronologisesti.  Koin kirjan hyvin sivistävänä, myös koskettavana mutta se ei murskaa alleen. Kenties lapsen näkökulma ja siksi vajavainen ymmärrys asioista suojelevat lukijaakin kuten Georgea aikanaan.

George Takei on omistanut kirjan rakkaille vanhemmilleen ja tuo rakkaus välittyy lukijalle asti.


George Takei: They Called Us Enemy
kirjoittanut: George Takei, Justin Eisinger ja Steven Scott
kuvitus: Harmony Becker
Top Shelf 2019
s. 204

Tällä kirjalla kartutan Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaastetta. Tämä oli yhdeksäs haasteeseen lukemani kirja. Täytyy tässä vielä ottaa loppukiri, koska en ole lukenut lainkaan niin paljon haasteeseen kirjoja kuin olin suunnitellut. Tosin en stressaille asiasta, koska haluan säilyttää lukemisen mukavana puhteena – en pakkopullana.

Kävelevä mies

Japanilainen liikemies kävelee pitkin kaupungin katuja aistien ympäristöään ja unohtuen ajatuksiinsa, unelmiinsa. Hän kulkee pääasiassa yksin joitakin ohimeneviä kohtaamisia lukuun ottamatta. Hän pysähtyy auttamaan pikkupoikia, joiden lennokki on rantautunut puuhun. Mies tuntee kaarnan varpaissaan kiivetessään hakemaan lennokkia. Kaupunki näyttää toisenlaiselta yläilmoista.

Tässä kirjassa ei varsinaisesti tapahdu mitään ja silti tapahtuu paljon. Samastun kävelevään mieheen, hänen tapaansa hahmottaa ja nähdä ympäristöään. En ehkä riisu kenkiä ja kahlaa lätäkön yli paljain jaloin (paitsi patikoilla niin saattaa joutua tekemään), mutta aistin ympäristöä muuten kuunnellen, katsoen ja tuntien ilman ihollani. Ja kadoten mielikuvitukseeni.

The Walking Man on muutamia lyhyitä dialogeja lukuun ottamatta sanaton, hiljainen. Kävelevä mies on hyvä aviomies vaimolleen ja koiralle, jonka he kirjan alussa ”adoptoivat”. tämä on kaunis ja hermoja lepuuttava graafinen romaani, joka koostuu kahdeksastatoista luvusta tai tarinasta - miten sen nyt ottaa.

Kuvitus on mustavalkoinen ja piirrosjälki realistinen ja tyylikäs. Pidin kovasti kirjan puhdaslinjaisuudesta ja selkeydestä. Avara ja zen-henkinen teos, josta jää hyvä mieli.

Jiro Taniguchi: The Walking Man
alkuper. Aruku hito 1995
Fanfare/Ponent Mon 2014
s. 155

Omituinen huomio: kirja herätti minussa värityshimoja. Olisi tehnyt värittää kirjaa sieltä täältä, jäädä elämään noita tuokioita kävelevän miehen kanssa. Minulla on värityskirja, mutta en sitä jaksa värittää. Piti ihan puuväritkin taannoin hankkia, mutta enpä vain innostunut värittämisestä. Mutta tätä kirjaa haluaisin värittää. Se on kirjaston kirja, joten täytyy pidätellä itseä. Voisin kuvitella ostavani tämän omaksi, jos se joskus tulee eteen.


Lisää sarjakuvia!

Lisää sarjakuvia on tulossa blogiini nyt lähiaikoina, sillä kävin pitkästä aikaa penkomassa kirjaston sarjakuvahyllyä ja noukin sieltä tämän lisäksi matkaani muutaman muunkin sarjakuvan.

Kesäkuun ostokset ja luetut tosi lyhyesti

Viime kuussa ostin melko holtittomasti kirjoja. Osa lisäksi sellaisia, jotka saisi kirjastostakin, mutta liha on heikko ja innokas.

Kas tässä kodin uudet kaunokaiset:

1. Ryu Murakami: Coin Locker Babies

2. Niccolò Ammaniti: Steal You Away

3. Jane Harper: The Dry

4. Dunya Mikhail: The Beekeeper of Sinjar

5. Jane Harper: Force of Nature

6. Junichirō Tanizaki: The Makioka Sisters

7. Akala: Natives

8. Dr Richard Shepherd: Unnatural Causes

9. Guy Delisle: Pyongyang – A Journey in Norh Korea

10. Hwang Sok-Yong: Familiar Things

11. Marjane Satrapi: Persepolis



Näistä olenkin jo kaksi lukenut eli Jane Harperin Dryn ja Guy Delislen Pyongyangin (Jonathan Cape 2006), joka on sarjakuvaromaani. Pyongyang on masentavan hauska - masentava siksi, että tuollainen pellevaltio on oikeasti olemassa. Harmi, etten ehdi kirjasta nyt perusteellisemmin blogata, koska matkavalmistelut ovat melko vaiheessa eli en ole vielä edes aloittanut.

Bloggausjonossa on niinikään Tomoka Shibasakin (helmikuun ostos) romaani Spring Garden (Pushkin Press 2017, englannistanut Polly Barton), joka on varsin tapahtumaköyhä mutta tärkeämpää kirjassa onkin yksinäisyyden kuvaaminen ja kokeminen jota miljöö vielä korostaa.

Spring Gardenin lopussa tapahtuu käänne, joka sekoitti hieman tulkintaani enkä edelleenkään ole varma, miten "asetelmaan" tulisi suhtautua. Olisi kiva puida enemmän tätä kirjaa, mutta ainakaan nyt en jouda. Ehkä reissun jälkeen, jos innostun.

Parhaillaan luen Akalan teosta, jolla ei ole niin väliä vaikka jäisi reissun ajaksi kesken. Aihe on sellainen, etten usko lukutauon haittaavan kirjan sisäistämistä. Makustelu voi jopa tehdä ihan hyvää.

Lady Mechanika 1

Joe Benitez: Lady Mechanika vol 1, Benitez productions 2015

Lady Mechanika on hullun tiedemiehen luomus. Tiedemiehen kokeilujen tuloksena Lady Mechanikaksi kutsutun naiset raajat ovat osittain mekaaniset.

Mechanikalla ei ole muistikuvia vankeusajastaan eikä sitä edeltävästä elämästä, vaan hänen on täytynyt aloittaa uusi elämä uutena "ihmisenä". Luonnollisesti oma menneisyys kiinnostaa: kuka hän oli ennen päätymistään tiedemiehen käsittelyyn ja miksi hän käsittelyyn päätyi?

Lady Mechanikan ensimmäinen kirja käsittää kaksi erillistä tarinaa, joilla kuitenkin on yhtymäkohtia. Ensimmäinen, The Demon of Satan’s Alley on tavallaan eräänlainen prologi varsinaiselle tarinalle, joka on nimeltään The Mystery of the Mechanical Corpse. Itse menin harhaan nimestä ja oletin, että Lady Mechanikan menneisyys avautuu tässä, mutta ei se juuri avaudu. Kyseessä on hieman laajemmalle levittäytyvä säie, josta voi kuitenkin poimia vihjeitä ja spekuloida kaikenlaista liittyen Lady Mechanikankin menneisyyteen.

Mutta palataan ensin Satan’s Alleylle, jonka tapahtumat sijoittuvat syyskuuhun 1878. Lady Mechanika väijyy Satan’s Alleylla, jossa jonkinlaisen monsterin huhutaan piileskelevän. Monsterijahdissa on toinenkin ryhmä eikä kohtaukselta voi välttyä. Mutta sitä ennen Mechanika saa tietää jotain itsestään.

Kuluu vuosi.

Mechanika City 1879, Englanti. Rautatieasemalle hoipertelee nuori nainen, joka on osittain ihminen ja osittain kone. Hän lyyhistyy asemalle ja kuolee. Lady Mechanika alkaa tutkia tapausta ja tutkinnan tiimoilta törmää muun muassa erääseen arkkiviholliseensa. Juoni on kiintoisan moniulotteinen ja viktoriaainen steampunk -miljöö aivan mahtava. Värikylläinen kuvitus hivelee silmää.

Naishenkilöiden kookkaat rinnat ja muhkeat reidet suhteessa erityisen kapeaan vyötäröön ja tikkumaisiin käsiin kiinnittivät huomioni. Ei paheksuvassa mielessä, sillä itse näen kuvituksen taiteena, jossa kaikki on sallittua enkä pahoita mieltäni suurista rinnoista. Silti kiinnitän tällaisiin huomiota, koska mietin miksi naisille pitää piirtää överitissit: ei nimittäin ole ensimmäinen kerta lukemissani (fantasia)sarjakuvissa, kun saumat ovat koetuksella naisten rintojen pursuillessa yli äyräiden.

En muista milloin olisin näin innostunut jostain sarjakuvasta, mutta nähtävästi kun löytyy se omaan makuun ja tyyliin sopiva, niin se on menoa. Tutustumisen Lady Mechanikaan aloitin toukokuussa  sarjakuvalla La Dama de la Muerta, joka on numeroimaton osa sarjaa.


Lady Mechanika -kirjat:

Book 1: The Mystery of Mechanical Corpse (tässä postauksessa)
Book 2: The Tablet of Destines
Book 3: The Lost Boys of Abbey
Lady Mechanika: La Dama de la Muerte (postaus täällä)
Book 4: Clockwork Assassin


Tsekkasin huvikseni saako näitä kirjoja Helmet-alueen kirjastosta ja kylläpä vain saa. Pakko jälleen kerran todeta, että suomalainen kirjastosysteemi on kyllä todella kattava ja monipuolinen ja hyvin näyttää sieltä saavan lainaksi enkunkielisiäkin teoksia. Mainittakoon, että tätä Mechanika-sarjaa on tarjolla täkäläisessä kirjastossa vain tuo La Dama de la Muerte ja neljäs kirja. Eli täytyy ostaa itse, jos haluaa lukea. Kirjakaupoille (ts. Amazoniin) vie tieni taas.