 |
| Kuva täältä. |
ntamo, 2013
S. 260
Kannen kuva: Anni Halonen
Maaria Päivinen ystävällisesti tarjosi minulle tätä kirjaa pdf:nä, jonka voisin ladata Kindleen.
Otin ilolla Pintanaarmut vastaan ja kyllähän sen sinne Kindleen sai. Fontti tosin oli niin pientä, että piti kääntää teksti (ja laite) sivusuunnittain.
Tämä sama "ongelma" Kindlen kanssa näyttää olevan kaikissa muissa kuin "oikeissa" sähkökirjoissa. Mutta sähkökirjathan eivät ole pdf-muotoisia, joten se siitä teknisestä puolesta, josta en siis mitään tajua.
Mies ne kirjat minulle Kindleen aina hoitelee enkä suoraan sanottuna edes halua tietää miten. Ehkä jonakin päivänä kiinnostaa riittävästi, että haluan.
(Herman)
Muuta ei ollut kuin kaksi nahkavyötä, minä hänet sidoin rintalastan kohdalta, sidoin lantiosta, varmistin, että vyöt olivat tarpeeksi tiukalla. Löysät hengittää. Kaksi sormea mahtui hänen ihonsa ja vyön väliin. Se riitti. Se riitti siihen, että minun kallisarvoinen häneni ei tukehtuisi kuolemaan, vaan nimenomaan kelluisi sinne. Minä se olin, joka hänet työnsti aaltoihin, hän itse sitä toivoi.
Anna on väkivaltaisen suhteen uhri, vaikka uhrius ei häntä kuvaakaan. Ehkä kapinoiva uhri, omassa mielessään kapinoiva, joka pistää vahingon kiertämään. Veikko lyö sekä henkisesti että fyysisesti ruma-Annaa ja anna rakastaa takaisin. Vai rakastaako lopulta?
Hän otti huulipunapuikon käteensä ja maalasi peiliin ääriviivojaan, oli sittenkin sittenkin kuvittaja ja hän pelkäsi ja Veikkoa rakasti, kaikesta huolimatta niin, ja sellainen asui hänessä että muihin Anna samaistuu.
Annalla on salainen ystävä, Herman. Kirja onkin kerrottu sekä Annan näkökulmasta että Hermanin suulla, vuorotellen, ajallisesti sekaisin.
Herman jumaloi Annaa, jota ei koskaan kokonaan saa. Ajoittain alkoi hieman ärsyttää, puuduttaa se paatos, jolla Herman Annaansa (minun häneni) kuvasi. Minä en pitänyt Annasta. En tietenkään toivo kenellekään väkivaltaista parisuhdetta, en, enkä usko että kukaan sellaista "ansaitsee". En pitänyt Veikostakaan, Annan alistaja-miehestä.
Enkä pitänyt Hermanista, joka on vinyylin rikkinäinen raita, jota neula raapii ja kuluttaa, muttei koskaan pääse eteenpäin, seuraavaan raitaan. Koin että Hermanin osuudet olivat liiankin pitkälti toistoa eri sanoin siitä, millainen Anna Hermannista on, miten Herman ei pääse Annan yli, miten hänellä on vaimo ja kolme lasta.
Tapahtumat hukkuvat ajoittain sanojen runsauteen, kun sama asia sanotaan moneen kertaan. Monesti tuntui, ettei muuta tapahdu kuin virkkeiden vuolas lipuminen, sanoja toistensa perään. Kauniita toki, oivaltavia, osassa ei järjen hiventäkään tai sitten minä en vain tajunnut. Kokonaisuuden kannalta se (epämääräisyys) ei kuitenkaan haitannut.
Tiesin melko varmasti jo etukäteen, että Pintanaarmujen siivellä pääsen lukemaan kaunista kieltä ja niin pääsinkin. Päivinen osaa sanoilla pelehtimisen taidon, niillä leikittelyn ja pyörittelyn.
Lähtöselvityksen jälkeen Anna oli vapaa kuin käsi ilman kipsiä tai jalat junan alla.
Pintanaarmuja on kauttaaltaa kauniisti kirjoitettu, ymmärrettävä. Tarina on rankka, mutta kenties juuri Päivisen omintakeinen tyyli teki siitä pehmeän, ei niin raa'an. Päivinen totisesti osaa kirjoittaa.
Minä en sen sijaan oikein osaa enempää tästä kirjasta kertoa. Kannattaa lukea Leena Lumin mietteet Pintanaarmuista. Hän koki kirjan vahvemmin, rikkaampana tapahtumineen.
Itse olisin kaivannut jotain enemmän, jotain vähemmän. Olisin halunnut tietää tarkemmin, miten Anna päätyi uimapatjalle. Voihan sitä spekuloida, mutta koska asiasta oli muistutettu läpi kirjan, olisin halunnut saada täyttymyksen, odotin sitä.
Kirjan kansi on uskomattoman kaunis ja se kuvaa oivallisesti kirjaa. Nappikansi Pintanaarmuihin, jonka suosittelen ennakkoluulottomasti lukemaan. Pintanaarmuja on sellainen kirja, että se pitää kokea. Sitä ei voi selittää, sillä siihen eivät sanat riitä.
Luin samaan syssyyn uudesta Reginasta Päivisen novellin, Kun paloin halusta, joka oikeutetusti oli valittu lehden tähtinovelliksi. Ja ihastuin siihen ikihyviksi, mieletön ihana jännittäväkin! Tyyli on tuttua vuolasta Päivistä, mutta hieman riisutumpaa kuin Pintanaarmuissa, ei suinkaan alastonta silti.
Minun makuuni siinä oli runsaus kohdillaan, ei liikaa muttei liian vähän. Kaunista ja tummaa, suosittelen sitäkin ja lukisin mielelläni enemmänkin Päivisen novelleja eikä minun ollut vaikea valita, kenen novellia äänestin ensimmäisen numeron parhaaksi.
Reginan nettisivuilla on tarjolla Päivisen novelli Tähdet ovat loppuneet täältä. Sitä en ole itsekään vielä lukenut, aion kyllä.
Pintanaarmuja on lukenut ainakin myös Villasukka kirjahyllyssä. Tämä on sellainen kirja, että soisin sen noteerattavan lehdissäkin. Pisrkahtelevan erilainen kirja tyylillisesti, onnittelut Helmi-Maaria!
