Brutaalia kouluväkivaltaa

 

Mieko Kawakamin romaani Heaven käsittelee koulukiusaamista – jopa sellaisella intensiteetillä, että tekisi mieli luokitella kirja kauhuksi.

Kuin kauhuelokuvasta nimettömäksi jäävän kertojan elämä – sillä erotuksella, että elämä ei ole elokuvaa – onkin. Kirjan kertoja on 14-vuotias poika, jolle jokainen koulupäivä on arvaamaton helvetti. Ei ole tietoa, mitä tapahtuu vaiko mitään, mutta väkivallan uhka on alati läsnä. Pelkästään se on kuluttavaa.

Poika ei ole luokkansa ainoa kiusattu. Samalla luokalla olevaa tyttöä, Kojimaa, kiusataan myös. Eräänä päivänä poika löytää penaalistaan viestin Kojimalta: ”meidän pitäisi olla ystäviä.” Ja siitä alkaa salainen kirjoittelu, ystävystyminen. On ikään kuin sanaton sääntö, että kiusaamisesta ei kuitenkaan puhuta. Aluksi. Myöhemmin sitäkään (kiusaamisesta puhumista) ei voi oikein enää välttää.

Pojalla on ns. Lazy eye (amblyopia), ja häntä kutstutaan pilkallisesti nimellä ”Eyes”. Pilkkanimi on pieni paha kiusaamisessa, joka saa erittäin väkivaltaisiakin muotoja. Itse puhuisin näin rajuissa koulukiusaamistapauksissa ihan suoraan väkivallasta – väkivalta voi olla sekä henkistä että fyysistä ja niin se tässäkin on.

Astun sivupolulle, kun kerron että läpi kirjan mielessäni kummitteli Koskelan teinisurma, jota itse kutsun murhaksi. Sen ikäiset ihmiset tietävät kyllä, mitä tekevät ja että heidän käyttämänsä väkivalta on niin raakaa, että totta helvetissä sillä on seurauksia ja siihen käsittelyyn voi kuolla.

Olin kännissä -jutut eivät mene läpi. Se ei poista vastuuta sitä paitsi nämä pellet ovat dokanneet ennenkin eli varmasti tietävät, miten se vaikuttaa heihin. Olen itsekin dokaillut 16-vuotiaana ja tehnyt typeryyksiä monen muun ikäiseni kanssa.

Mutta… Dokaaminen ei tee kenestäkään murhaajaa sitä paitsi näiden poikien tekemä väkivalta ja nöyryyttäminen oli pitkäkestoista. Kutsun sitä kiduttamiseksi. Kun sitten pitäisi vastuu teoista kantaa, niin ollaankin nyyh nyyh en se minä ollut ja syytellään toisia. Oma perse kiinnostaa eniten.

Tuo tapaus nousi minulle aikanaan eräänlaiseksi pakkomielteeksi sen kammottavuuden takia. Jopa siinä määrin, että tuli taannoin googleteltua ja selviteltyä sitä enemmän, mitä päivälehdissä kerrottiin. Tekijöiden nimet, haastehakemus, esitutkintapöytäkirjoja jne. löytyy netistä.

No niin, takaisin sivupolulta. Heavenissa on muutama brutaalia väkivaltaa sisältävä kiusaamiskohtaus. Noin muuten tunnelma kautta kirjan on uhkaava ja pahaenteinen, kuristava.  Kuin kauhuelokuvasta. Juuri sellainen, millainen se on kiusatulle: jokainen hetki on saastunut tuon alati vellovan uhkan takia.

Without school, I could get by without seeing anyone or being seen by anyone. It was like being a piece of furniture in a room that nobody uses. I can’t express how safe it felt never being seen.


Kojiman ja pojan hauras ystävyys tuo lohtua elämään ja samalla se antaa hengähdystaukoja myös lukijalle. Mutta ystävyys, jota täytyy piilotella ja joka on syntynyt lähinnä kiusaamisen takia (ei ehkä muuten), ei välttämättä ole kaikkein kestävintä laadultaan. Kojima näkee kiusaamisessa laajemman merkityksellisyyden, mutta se lienee defenssi. Eikä poika jaa tuota näkemystä.

Myös kiusaajilla eli väkivallantekijöillä on ihan omat logiikkansa ja asenteensa, joilla he perustelevat ja oikeuttavat kiusaamisen.

Tämä kirja on kauttaaltaan häiritsevää luettavaa juuri siksi, että se sanoittaa mielestäni niin hyvin kouluväkivaltaa – sekä henkistä että fyysistä.

Näin lukijana tietysti ihmettelen, miten kukaan aikuinen ei muka huomannut mitään. Miten ihmeessä yksikään opettaja koulussa ei huomannut. Toisaalta kiusaajat olivat ovelia ja käyttivät väkivaltaa siten, ettei jälkiä juuri jäänyt. Paitsi erään kerran liikuntasalissa… Mutta jäljet siivottiin - kukapa muu kuin kiusattu itse.

Alla oleva kappale sisältää miedon spoilerin, joten lue omalla vastuulla. Tekstin näet, kun maalaat sen hiirellä.

Puistossa täysin ulkopuolisen henkilön puuttuminen kiusaamiseen saa vasta silmät avautumaan. Ilmeisesti kaukaa näkee lähemmäs tai lähemmällä olevat eivät halua nähdä tai puuttua. En tiedä tarkoittaako Kawakami tämän kritiikiksi esimerkiksi koulun toimintaa kohtaan, mutta voisi kyllä miettiä miksi niin usein koulukiusaaminen jää huomioimatta (tai sitä ei pidetä "riittävän" vakavana). Tai se huomataan liian myöhään.

En tätä kirjaa suosittele herkille. Noin muuten kyllä suosittelen lukemaan: on todella voimakas lukukokemus ja häiritseviä ajatuskulkuja esittelevä romaani.

Lopulta lukija(kin) pääsee löysästä hirrestä ja löytyy kauneutta, toivoa. Luojan kiitos.

Olen aiemmin lukenut Kawakamilta Breasts and Eggsin, joten kun Heaven julkaistiin, oli selvää että luen senkin. Kirjastodraamojen sun muiden takia sain näinkin kauan odotella, että sain kirjan käsiini ja vieläpä ehdin sen lukemaan. Mutta kliseisesti totean: hyvää kannatti odottaa.

Kawakamilta julkaistaan Briteissä toukokuussa uusi enkkukäännös, All the Lovers in the Night. Sitä nyt sitten odotellaan.


Mieko Kawakami: Heaven
alkuper. Hevun
Picador, 2021
japanista englannintanut Sam Bett ja David Boyd
s. 167

Naisen elämä, keho ja lisääntyminen

Kirja, jolla on mielestäsi karsea nimi? Kirja, jota et lukisi pelkän nimen (tai kannen) perusteella? Mieko Kawakami: Breasts and Eggs.

Bingo!

Rinnat eivätkä munasolut kiinnosta minua, kansikin on mitäänsanomattoman tylsä. Itse romaani sen sijaan ei ole. Ellei kaipaa notkeasti etenevää juonta ja lukuisia tapahtumia. Jos kaipaa, kannattaa hankkia muutta luettavaa.

Kirja on muodikkaasti sanottuna erittäin feministinen eli tällaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille kenties must read.

Lisäksi lukija tulkitsee ja kokee kirjan aina omasta vinkkelistään, mihin vaikuttavat asenteet ja muut preferenssit. Ellei siis satu olemaan kriitikko, joka kaiketi pyrkii objektiivisuuteen ja tarkastelee kirjallisuutta ihan muiden kriteerien pohjalta. Mutta minäpä en ole kriitikko.

Breasts And Eggs koostuu kahdesta osasta, jotka on nimetty Book One ja Book Two. Ensimmäinen kirja on alun perin novelli, jonka Kawakami on kirjoittanut jo noin kymmenisen vuotta sitten. Toinen kirja on jatko-osa tuolle novellille.

Molemmissa kirjoissa kertojana on Tokiossa asuva kirjailijan uraa aloitteleva Natsuko, joka ensimmäisessä kirjassa on kolmekymppinen. Natsuko on kotoisin Osakasta, missä hänen vanhempi sisarensa, Makiko, edelleen asuu. Makiko saapuu tyttärensä Midorikon kanssa Tokioon ja he luonnollisesti majailevat visiitin ajan Natsukon luona. Visiitin tarkoitus liittyy rintoihin. Breasts.

Toisessa kirjassa ollaan edelleen Tokiossa, nyt kymmenisen vuotta myöhemmin. Natsuko on julkaissut ensimmäisen kirjansa ja elättää itsensä muun muassa kirjoittamalla artikkeleita lehtiin. Munasolut nousevat tietyssä mielessä keskeiseen rooliin toisessa kirjassa. Eggs.

Palataan rintoihin. Makikolla on kriisi kehonsa kanssa ja hän harkitsee rintojen suurennusta. Siinä syy, miksi hän saapuu Midorikon kanssa Tokioon. Midoriko on ryhtynyt mykäksi ja kommunikoi vain kirjoittamalla. Miksi? Asia selviää Midorikon päiväkirjateksteistä. Ensimmäisessä kirjassa valottuu myös sisarusten lapsuus ja nuoruus, heidän keskinäinen suhteensa. Merkityksellisiä murusia seuraavaa kirjaa silmällä pitäen.

Ensimmäinen kirja on alkusoitto toiselle kirjalle, jossa pohditaan melko lailla lisääntymistä ja sitä, milloin se on ”oikeutettua”. Tokihan ihmisten lisääntymistä pidetään lähes poikkeuksetta oikeutettuna ja toivottavana ja hienona asiana ja jos ei satu lisääntymään, niin on lähinnä tunnevammainen luonnonoikku. Onneksi ei tässä kirjassa, vaikka kenties siihen suuntaan voisi nähdä vihjailtavan, koska lisääntymättömyys (vaikkakin omasta tahdosta) tupataan näkemään traagisena seurauksena jostakin eikä niinkään vain epäkiinnostuksena vauvoja/lapsia ja lapsiperhearkea ja kaikkea siihen liittyvää kohtaan.

Välihuomio:

Olenko nyt huono feministi kun ei kiinnosta rinnat, ei vauvat, ei munasolut eikä edes kuukautiset. Ne ovat kaikki minulle ilmaa, mutta ei sitä ilmaa, jota hengitän. Pitääkö olla kiinnostunut jostain, koska sukupuoli. Joskus tulee eteen näitä koska olen nainen, pitäisi minun olla kiinnostunut siitä ja siitä ja tästä ja tuosta. Huokaus, tympäisee aina kun näen vastaavan aloituksen. Nimittäin miksi pitäisi olla kiinnostanut jostakin vain siksi, että sattuu olemaan sukupuoleltaan vaikkapa nainen? Minun kiinnostuksen kohteitan ei määrittele sukupuoli, vaan ihan muut asiat. Esimerkiksi persoonallisuus. Minulla kun tuppaa sellainenkin olemaan – sen sukupuolen lisäksi.

Munasolut ja siittiöt ovat pakollisia hedelmöittymisen kannalta, mutta hedelmöittymistä varten ei nainen tarvitse välttämättä miestä – ainoastaan mieheltä spermaa. Piste.

Breasts And Eggsissä ei olekaan miehille juuri sijaa. Heitä on, mutta he eivät ole varsinaisesti merkittäviä tai ovat poissa. Tässä kohden tekee mieli nostaa esille Natsuo Kirinon romaani Grotesque, jossa miehet niinikään loistavat poissaolollaan.

Nyt saavumme myös risteykseen, jossa voisin valita miten jatkan kirjoittamista. Mistä näkökulmasta haluan jakaa ajatuksiani. Valitsenko turvallisen tien vai sen, joka todennäköisesti herättää muissa ristiriitaisia tuntemuksia.

Hmm. Mietin vielä.

Breasts And Eggs ottaa kantaa keinohedelmöityksen eettisyyteen nimenomaan lapsen näkökulmasta ajateltuna. Pohditaan lapsen oikeutta saada tietää taustansa. Toisaalta ihmiset eroavat ja kuolevat, on yhdenillanjuttuja, joista lapsi saa alkunsa. Ei ole mitään takeita siitä, että lapsi ns. perinteisin keinoin alulle saatettunakaan saa koskaan tietää juuriaan.

Entä onko juurien tietäminen perusoikeus? Vaikka siinä missä lisääntyminen itsessään tuntuu olevan? Kun on kova halu saada vauva, kiinnostaako lapsen mahdolliset identiteettiongelmat liittyen taustaansa? Tai muut tekijät, joilla on vaikutusta lapsen kasvuun. Vaikka itsellä olisi liuta vahvasti periytyviä sairauksia, onko silti oikeus lisääntyä?

Minulla ei ole vastauksia näihin eikä ole tässä kirjassakaan varsinaisesti. Tuppaavat olemaan henkilökohtaisia valintoja.

What I’m asking is: Why do you want to bring a child in to this world? s. 348

Niin, miksi haluat jotain mitä haluat? Miten tunteitaan voi edes perustella? Tunteet ovat tunteita, eivät mitään asenteita joita kenties voikin perustella. Mutta tunnustan, että kirjaa lukiessani hykertelin: aivan mahtavaa, että näinkin päin joskus! Niin että jos sinulla on lapsia, niin miksi halusit niitä? Miksi miksi miksi? Ai siis vain halusit lapsia? Onpa itsekästä!  Onko mieli muuttunut? Vielä se muuttuu!

Hesarissa oli jokin aika sitten kysely lapsettomille. Ensimmäinen kysymys oli ”miksi et halua lapsia”. Osallistuin itsekin tuohon kyselyyn ja kritisoin heti alkuun kysymystä. Eihän lapsia haluaviltakaan kysytä miksi HALUAT lapsia. Olisi pitänyt kysyä, miksi et ”tee” lapsia. Siihen olisi voinut vastata ”koska EN HALUA”. EN HALUA on itsessään vastaus. Mutta se ei riitä, jos ei halua samoja asioita kuin suurin osa.

Loppuun pari räväkät lainaukset

”Just think about it. They (men) are on a pedestal from the second they’re born, only they don’t realize it. Whenever they need something, their mums come running. They’re taught to believe that their penises make them superior, and that women are just there for them to use as they see fit. Then they go out into the world, where everything centers around them and their dicks. And it’s women who have to make it work.” s. 314

Having a child in your life was such a beautiful thing. She said that she could never say as much in public, but until she had a kid of her own, she didn’t know a first thing about love. s. 322

Ooh, poor thing, tekee mieleni sanoa. Ikävää, että täytyy vääntää lapsi tietääkseen, mitä todellinen rakkaus on. Kaikki muu rakkaus on jotenkin alempiarvoisempaa.

Huomio, pidin tästä kirjasta suorastaan valtavasti, pidin Makikosta, Midorikosta ja Natsukosta! Kirja herätti melkoisia aivomyrskyjä, joista suurimman osan jätän omaan tietooni. Lisääntyneet ihmiset voivat olla huoleti, sillä kirja varmasti tyydyttää teitä eikä tarvitse pelätä joutuvansa kyseenalaistamaan ainakaan kovin paljon omia valintojaan lisäätymisen suhteen. Kawakami on hellä ja ymmärtäväinen. Ja kirjailijalla on muuten itselläänkin lapsi.

Taisin valita epäsuositun tien. Oho.

Tietoja kirjasta: Mieko Kawakami: Breasts And Eggs, Picador 2020, s. 430, japanista englannistaneet Sam Bett ja David Boyd.

Minun tieni:

Olen itse valinnut täysin omasta vapaasta tahdostani lapsettomuuden. Ei vain kiinnosta sellainen elämä, jonka lapset toisivat mukanaan. Eikä kiinnosta vauvat. En ole koskaan kokenut halua saada lasta eikä siksi olisi mielestäni järkevää niitä ”tehdäkään”. Eli ihan samoista syistä olen tekemättä lapsia kuin moni niitä tekee. Ei siinä sen kummempaa.

Ihan yhtä nainen koen olevani kuin kuka tahansa. Ei synnyttäminen kenestäkään naista tee, se tekee äidin – ainakin nimellisesti. Äitiys ei ole yhtä kuin naiseus. Olisin taannoin toivonut saavani sterilisaation, mutta siinä missä lapsia voi vääntää kuka tahansa niin päätöstä olla niitä koskaan vääntämättä ei sallita alle 30-vuotiaille.

Nythän toki olen yli 30, mutta valitettavasti täällä steriä ei minulle suostuttu tekemään enkä jaksanut alkaa tapella asiasta. Hieman harmittaa, koska kokisin itseni eheämmäksi naiseksi, jos en voisi saada lapsia. Silloin kokisin, että kehoni olisi yhtä identiteettini kanssa. Miksi vain äitiys identiteettinä hyväksytään naisille, mutta päinvastaista ei? Voiko tätä edes kukaan ymmärtää? Halua saada vauva ymmärretään ja tuetaan, päinvastaista halua ei.

Luulen ja toivon, että tämäkin asia muuttuu ajan myötä sillä yhä useampi nykyään valitsee lapsettomuuden (ja kyseessä on ihan yleinen ilmiö länsimaissa, ei siis vain Suomessa). Uskon, että ennenkin olisi näin valinneita ollut (meillä on itse asiassa suvussa, mietinkin että voi olla osin perinnöllistäkin: ainakin vauvakuumeen on todettu olevan osin perinnöllistä eikä minulla vauvakuumetta ole koskaan ollut), mutta kunnollisen ehkäisyn puuttuessa ja tiukempien normien vallitessa se ei ollut niin yksinkertaista.

Lisäksi lapsikuolleisuus oli korkeampi, mikä voi olla eräs syy, miksi lapsia syntyi enemmän. Lapset olivat myös työvoimaa silloin muinoin. Nykyään monelle riittää vähempi määrä lapsia ja sitä pitäisi myös kunnioittaa. Jos yksi lapsi riittää, ei pidä patistaa tekemään toista.

Tulipas pitkä lätinä. Kiitos Mieko Kawakami mahtavasta kirjastasi! Ja kiitos sinulle, joka luit tänne asti. Minulle oli nyt tärkeää tulla kuulluksi. Tosin nyt tässä ehkäilen viitsinkö tällaista edes päästää ulos. Noh, mitä välii.

"I am what I am and what I am needs no excuses."