Hae tästä blogista

lauantai 16. syyskuuta 2023

Lukukuulumiset ennen kotiutumista

Suomireissu lähenee loppuaan, mistä olen melko iloinen. On jo koti-ikävä ja ihmeellisen lauha syksy Suomessa kääntymässä turhan koleaksi makuuni. Pieni ihme oli, että olen päässyt jopa fillaroimaan – kiitos lämpimän syksyn.

Myös lukemisen ilo on palannut. Se olikin minulla pitkään hakusessa. Parhaillaan olen loppusuoralla lukemassa Yasunari Kawabatan romaania Kioto (Tammi 1968, suomentanut Eeva-Liisa Manner, s. 196), joka osoittautui olevan mitä mainiointa mökkilukemista.

Kioto on lempeä tunnelmakirja, jonka tapahtumat sijoittuvat – ylläripylläri – Kiotoon, Japaniin. Kirjan sivuliepeessä kerrotaan, että kirjaa voi pitää eräänlaisena rakkaudentunnustuksena Kiotolle ja olen taipuvainen olemaan samaa mieltä. Kawabata kuvaa miljöötä huolellisesti, erityisesti luontoa ja ihmisten suhdetta luontoon.

Tunnen riemua kulkiessani muun muassa nuoren Chiekon matkassa ja yhdessä ihastelemme kirsikankukkia ja vähän muitakin kukkia ja puita. On jokseenkin ihastuttavaa, että tavataan ystäviä tai mennään perheen kanssa ihan varta vasten katselemaan luontoa.

Chieko on löytölapsi, jonka ottavat huomaansa kangaskauppias Takichiro Sata ja vaimonsa Shige. Takichiro on omalaatuinen mies, joka piirtää kangasmalleja, jotka ovat kuitenkin liian omituisia ollakseen valtavirtaa. Chieko rakastaa ottovanhempiaan, mutta ajatus toisinaan luiskahtaa pohdintoihin omasta biologisesta taustasta. Se ei kuitenkaan ole Chiekolle kovin tärkeää.

Kunnes hän eräänä päivänä tapaa ikäisensä naisen, joka on hämmästyttävän samannäköinen kuin hän itse. Onko hänellä kaksonen!

Tarina käyskentelee rauhaisasti eteenpäin kuin joutilaan ihmisen mieli. Pieniä arkisia asioita tapahtuu, kohtaamisia tuttujen kanssa. Jotakin hyvin kiehtovaa ja viehättävää on ihan kaikessa, mitä tapahtuu.

Oma luontosuhteeni melko samantyyppinen kuin kirjan henkilöhahmoilla. Lähden itsekin varta vasten katselemaan jotain tiettyä (luonto)paikkaa ja ihmettelemään vuodenaikojen vaikutuksia siihen. Miten luonto alati muuttaa muotoaan. Ihastelen sammalia ja jäkäliä, maaston muotoja.

Kirjassa mainitaan tulppaanit, jotka Takichiron mielestä ovat liian voimakasvärisiä ja päällekäyviä. Mietin samaa. Pidän tulppaaneista, joita löytyy lähes kaikissa väreissä, mutta preferoin hempeitä pastellinsävyisiä kukkia: haurasta vaaleanpunaista, herkkää lilaa, hailakkaa sinistä. Suomalaisista luonnonkukista kirjopillike on minulle rakas.

Koska minulla on Kiotosta vielä viitisenkymmentä sivua lukematta, en jauha siitä tämän enempää.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Kioton kohtaan 45. Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan.

Kiotolla kuittaan myös Sadan vuoden -lukuhaasteessa 1960-luvun.

 

*

 

Muutakin olen lukenut sitten Andrea Levyn. Nimittäin Marianne Fredrikssonin historiallisen romaanin Anna, Hanna ja Johanna (Otava 1998, suomentanut Laura Jänisniemi, s. 394).

Kirja on minulle nimenä erittäin tuttu, sillä olen säästellyt sitä täällä mökkikirjastossa kuten Kiotoa. Suurimmasta osasta suomikirjoistani olen hankkiutunut tilanpuutteen takia eroon, mutta joitakin saatoin jättää. Luetut vien pois ja tuon sitten jotain lukematonta vuosittain tilalle, että olisi edes pieni ”puskurikirjasto” täällä. Kirjastosta lainaamani kirjat kun jo palautin.

Anna, Hanna ja Johanna kertoo tarinan kolmen sukupolven naisista Ruotsissa. Hanna on Johannan äiti, Anna on Johannan tytär. Hanna on syntynyt 1871, joten tarinaa seurataan (kirjan) nykyaikaan sieltä saakka ja hieman aiemminkin.

Fredrikssonin tyyli tuntuu aavistuksen naiivilta ja toisinaan kömpelöltä. Kömpelyyteen voi toisaalta vaikuttaa hurja määrä käännökseen jääneitä kirjoitusvirheitä. En jaksa pillastua muutamista virheellisyyksistä, mutta tässä ei nyt ollut kyse muutamasta typosta – virheellisyyksiä tuntui olevan jatkuvasti ja osa oli sellaisia, että piti ihan tavata virke että sai siitä selkoa.

Muuten kyllä kiintoisa romaani, jonka pariin mieluusti aina palasin ja koukuttuneena sitä luin.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan  2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta.

 

*


Huomenna siirryn muutamaksi päiväksi Helsinkiin ja sitten lennähdän takaisin kotiin. Tulossa on raskas reissu, sillä teemme sen yhdessä osassa. Ensin lento Edinburghiin ja sieltä vielä junalla Penrithiin, josta vielä taksilla kotiin Keswickiin. Eniten huolettaa mahdolliset junalakot Briteissä, joita ei kyllä juuri nyt pitäisi olla. Mutta lakon uhka leijuu ilmassa alati.

keskiviikko 13. syyskuuta 2023

Toisen maailmansodan jälkimainingeissa

Andrea Levyn historiallinen romaani Small Island sijoittuu toisen maailmansodan alku- ja jälkimaininkeihin. Tarina sijoittuu sekä Jamaicalle että Isoon-Britanniaan.

Iso-Britannia värvää siirtomaistaan sotilaita vahvistaakseen omaa armeijaansa taistelussa natseja vastaan. Jamaicalainen Gilbert Joseph tarttuu tarjoukseen, johon sisältyy lupaus voida muuttaa ja työllistyä Isoon-Britanniaan palveluksen jälkeen. Sodan jälkeen on tarvetta maan jälleenrakentamiselle ja muuttajille luvataan kaikenlaista.

Todellisuus on melko lailla toinen. Avoin rasismi rehottaa eikä työn saaminen ole ihan itsestäänselvää. Moni valkoinen britti ei halua työskennellä mustan kanssa ja eikös nyt ole itsestäänselvää, ettei musta mies voi työskennellä paikassa, jossa on naisia jne. Levy ei repostele rasismilla, vaan kuvaa sitä melko arkisesti - jopa normina, jollaisena sitä silloin pidettiin

Erityisesti Gilbertin puolisolle Hortenselle rasismi Brittilässä tulee suorastaan yllätyksenä: hänelle ei ole Jamaicalla tullut mieleen, että ihonväri riisuu hänen arvonsa valkoisten silmissä. Hortense on ylpeä ja uuttera, pitää itseään arvossa niin kuin on jokaisen oikeus. Nykyaikainen lukija näkee, miten älyvapaata rasismi on ollut. Älyvapaata se toki on edelleen, vaikka onkin noihin aikoihin verrattuna muuttunut ”salonkikelpoisemmaksi” ja hienovaraisemmaksi.

Levy kuvaa taiten niitä konflikteja, joita syntyy jamaicalaisten maahanmuuttajien ja brittien välillä. Levy ei sorru selittelyyn, hän näyttää ja kuvailee keskeisten henkilöiden ajattelua ja suhtautumista, hämmennystä.

Romaani etenee neljän eri kerrontalinjan kautta. Äänensä saavat esille Gilbert, Hortense, Queenie ja Queenien puoliso Bernard.

Levy on taitava luomaan todentuntuiset ja aidot henkilöhahmot, jotka selkeästi erottuvat toisistaan niin tyyliltään kuin ajatuksiltaan. Kaikkien henkilön taustoja avataan riittävästi siten, että heitä voi alkaa ymmärtää (pakollinen huomio: ymmärtää ja hyväksyä ovat eri asioita). Minulle kiehtovin oli Hortensen tausta ja hän nousi muutenkin ”lempikertojakseni”.

Vaikuttava ja vahva romaani, jossa ei ole mitään turhaa. Lisään suosikkeihini.

Romaanin teemaan liittyen: Jos Windrush ole ennestään tuttu, suosittelen lukemaan vaikkapa tämän artikkelin ”The Story of Windrush” tai ”Whatis Windrush and who are the Windrush generation?” 

 

Tässä vielä takakansi tarkempaa esittelyä kaipaaville:


”It is 1948, and England is recovering from a war. But at 21 Nevern Street, London, the conflict has only just begun.

Queenie Bligh's neighbours do not approve when she agrees to take in Jamaican lodgers, but Queenie doesn't know when her husband will return, or if he will come back at all. What else can she do?

Gilbert Joseph was one of the several thousand Jamaican men who joined the RAF to fight against Hitler. Returning to England as a civilian he finds himself treated very differently. It's desperation that makes him remember a wartime friendship with Queenie and knock at her door. Gilbert's wife Hortense, too, had longed to leave Jamaica and start a better life in England. But when she joins him she is shocked to find London shabby, decrepit, and far from the golden city of her dreams. Even Gilbert is not the man she thought he was.”


Andrea Levy: Small Island

Review, 2004

s. 531

Kirjaa ei käsittääkseni ole suomennettu (saa oikaista, jos olen väärässä)


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 40. Kirjassa hylätään jotain.

perjantai 8. syyskuuta 2023

Sirkka


Anni Saastamoinen: Sirkka

Kosmos, 2019

s. 188

 

Sirkka on harmaa kuin aamu-usva järven pinnalla yöstä raskaiden pilvien alla, jotka ehkä satavat tai sitten eivät. Sirkan koti on kuin syysaamun usva niityn päällä – siellä täällä vihertää, mutta muuten on harmaata.

Sanalla sanoen Sirkka on harmaa sekä sisältä että päältä. Mutta mitä sillä on väliä, jos pitää harmaasta. Ja järjestyksestä, rutiineista ja elämän yllätyksettömyydestä. Ei kaikkien tarvitse olla adrenaliininarkkareita, jotka hilluvat ympäriinsä aina uusia haasteita etsien.

Sirkka toi jonkin verran mieleeni Britt-Marien Fredrick Backmanin romaanista Britt-Marie kävi täällä. Sekä Sirkka että Britt-Marie ovat järjestysfriikkejä, joiden on vaikea sietää, jos asiat ovat ”väärällä” tavalla saati epäjärjestyksessä.

Sirkka ei voi myöskään sietää toisten tiettyjä tapoja, mutta sen sijaan että hyväksyisi ne, hän yrittää saada toisen muuttamaan tapojaan. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten Sirkka yrittää saada työtoverinsa Sepon muuttamaan joitakin tapojaan.

Sirkka itse kokee painetta äitinsä taholta, joka haluaa tuoda väriä Sirkan elämään. Sirkka ei siitä pidä, mutta ilmeisesti hänelle ei tule mieleen, että juuri samaa hän on yrittänyt itse tehdä Sepolle.

Pidin Sirkasta romaanina eikä sen tyyli käynyt hermoilleni kuten romaanin Britt-Marie kävi täällä. Sirkka on suoraviivaisempi ja siitä puuttuu lässytysmäisyys.

Ihmisen persoona (ja temperamentti) on mitä on ja sitä voi tiettyyn rajaan asti muuttaa tai kehittää, mutta eipä se peruspersoona sieltä koskaan katoa. Eikä tarvitsekaan – pääasian pitäisi olla että on sinut itse itsensä kanssa. Hyvä olisi myös laajentaa se koskettamaan kanssaihmisiä eikä olettaa, että he muuttuvat mieleiseksi.

Vaikka pidin Sirkasta kirjana, en varsinaisesti pitänyt Sirkasta persoonana. Minulle on melko lailla punainen vaate sellaiset ihmiset, jotka eivät anna toisten olla sellaisia kuin ovat. Lukiessa näille asioille voi hymähdellä ja naurahtaa, mutta mietin jos tosi-elämässä kohtaisin Sirkan, en usko että jaksaisin häntä kauan katsella.

Mutta sellaista se on: ei kaikkien kanssa voi eikä varsinaisesti tarvitse edes olla tekemisissä. Thank God.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Sirkan kohtaan 33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun. En lukenut, mutta periaatteessa olisin voinut.

 

*

Esteettistä silmääni häiritsee Suomessa vääntämieni postausten erilainen fontti. En pääse kierrättämään tekstiä Notepadissa, kuten tavallisesti teen, koska tässä paskassa kannettavassani ei sellaista tietääkseni ole. Minähän en koskaan kirjoita tekstiä suoraan blogiin, vaan kirjoitan sen Wordissa.

perjantai 1. syyskuuta 2023

Kysykää Mialta

Tuli epämääräinen bloggaustauko, koska lukeminen on jäänyt viime aikoina vähemmälle ja olen tässä myös siirtynyt Suomeen. Eli terkut Suomesta tällä kertaa. Olen ehtinyt mellastaa pari viikkoa Helsingissä ja sittemmin siirtynyt maaseudun rauhaan piilopirttiin hengittelemään.

Kirjastoa on tyhjennetty, mutta koska suomikirjalista unohtui matkasta, niin tuli lainattua vähän mitä sattuu. Erään listalla olevan kirjan sain sentään lainattua, nimittäin Jevhenija Kuznjetsovan romaanin Kysykään Mialta, josta kuulin ensimmäisen kerran jostain kirjablogista.

Kirja alkoi kiinnostaa osin siksi, että se on ukrainalaisen kirjailijan kirjoittama eli se sopii Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 34. Kirja kertoo Ukrainasta. Tuo kohta tuotti minulle vaikeuksia, joten Kysykää Mia tuli kuin tilauksesta.

Heti alkuun totean, että ihastuin Kysykää Mialta -romaaniin jo alkumetreillä ja ihastus sen kuin kasvoi tarinan edetessä. Kyseessä ei ole juonivetoinen teos, vaan tarina on kuin hitaasti kypsyvä omena, joka aivan kirjan lopussa putoaa puusta. Loppu on uuden ajanjakson alku.

 

- Jokaisella elävällä olennolla on oikeus turvapaikkaan, sanoi Mia ratissa.

- Pensaikon peittämään suojaan, jatkoi Lilia-sisar.

Ja sinne ovat nämä sisarukset matkalla – turvapaikkaan isoäidin talolle, jossa hekin ovat lapsuutensa viettäneet ja sieltä taannoin omille teilleen ponnistaneet.

Turvapaikka sijaitsee määrittelemättömässä paikassa jossain Ukrainan maaseudulla. Talo alkaa olla jo melkoisen ränsistynyt tiluksista puhumattakaan: luonto itää ja versoo kenenkään sitä juuri estämättä. Yhdeksänkymppinen isoäiti on liian vanha harvennus- ja kitkemistöihin.

Mutta ei turvapaikkaan varsinaisesti mennä isoäitiä auttamaan, vaikka sisarukset pistävätkin tuulemaan talon kunnostukseen liittyvissä asioissa. Turvaan tai pakoon omaa elämää ja sen käännekohtia sinne mennään, saamaan ideoita miten jatkaa.

Tällä kertaa molemmilla sisaruksilla on harteillaan niin suuria päätöksiä, että turvapaikassa olemiseen on varattu kokonainen kesä. Ja saapuu sinne lopulta muitakin, muun muassa raskaana olevan Marta-serkku, joka hänkin on aivan hukassa itsensä kanssa.

Kysykää Mialta on mielestäni ensisijaisesti tunnelma- ja henkilökirja. Henkilöt tässä romaanissa nimittäin ovat aivan ihastuttavia omanlaisine oikkuineen ja omituisuuksineen.

Tuli myös jokseenkin lämmin olo tätä romaania lukiessa. Ollaan erilaisia ja jopa hankalia, mutta kukin saa ilman halveksuntaa olla sellainen kuin on. Piikit lentelevät vähän joka suuntaan, mutta ne on pehmustettu naurulla ja hyvällä tahdolla. Pidinkin kovasti kirjan tyylistä ja erityisesti isoäiti Teodoran sutkautukset pistivät hymyilemään.

- Voi, mitä minua laskemaan? Isoäiti sanoi, niin kuin tapana oli vanhoilla ihmisillä, jotka mielellään ilmoittavat, että ei minulle tarvitse kahvia keittää, koska saatan kuolla jo ennen lounasta.

Turvapaikka alkaa täyttyä hiljaksiin kesän aikana ja kirjan lopussa se suorastaan vilisee elämää. Vaan miten käy talon ja tilusten, kun kesä lähenee loppuaan?



Jevhenija Kuznjetsova: Kysykää Mialta

Aula & Co, 2022

alkuper. Спитайте Мієчку, 2021

ukrainasta suomentanut Eero Balk

s. 217


Kirjasta ovat bloganneet ainakin Kirjakaapin kummitus ja Kirjarikas elämäni.