Minimiete: Kuiskaava tyttö

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö
Tammi, 2016
S. 255

Ihan harmittaa, että taas Hautalan kohdalla käy näin eli väännän vain pikaisen mietteen. Tämä ei sentään ole niin pikainen kuin Käärinliinojen kohdalla, joka oli niin pikainen ettei sisältänyt juuri muuta kuin pari adjektiivia.

Vaan Hautala ansaitsee saada muutaman sanasen, joten siksi tällainen esittelymuotoinen pikakirjoitus. Kirja oli minulla lainassa kirjastosta ja sinne jo palautettu, ja lukemisestakin on kulunut jonkin aikaa.

Antonin työtoveri kuolee ja jättää Antonille viestin. Viesti sisältää punaisen kansion, jossa on potilaskertomus. Kyseessä ei olekaan kenen tahansa potilaskansio,vaan Antonin tyttären. Siinäpä riittävä koukku tarttua kuolleen miehen ns. perintöön.

Alun epäusko muuttuu kouristavaksi tuskaksi, kun kansion sisältö hiljalleen aukeaa. Antonin tyttären tapaus ei suinkaan ole ainoa laatuaan. Voiko tyttären viela palauttaa harhoistaan? Mitä ovat nuo kuiskaavat äänet, jotka mellastavat korvanjuuressa? Tutkimukset johdattavat Antonin Vaasaan, jossa vanha legenda jatkaa elämäänsä - tavalla ja toisella.

Kuiskaava tyttö on koukuttava ja sopivalla tempolla etenevä kauhutrilleri. Tarina on arvaamaton, sillä aloitus tapahtuu lähes tyhjästä ja kasvaa mielenkiintoiseksi legendaksi kirjan edetessä. Kuiskausten taustalta paljastuu kokonainen tarina, joka hahmottuu maltillisesti ja jännite kehittyy ja kasvaa loppua kohden.

Hautala ei selitä asioita puhki, vaan kauhugenrelle tyypillisesti joitakin lankoja jää repsottamaan avoimena. Ratkaisu toimii, sillä se antaa tilaa lukijalle itse päätellä - päättää - ja askarrella lopun.

Jos pidät kauhukirjoista, niin vahva suositus minulta. Itsehän en oikeastaan paljon kauhukirjallisuutta lue, vaikka kauhua diggailenkin - lähinnä elokuvien ja kuvien muodossa. Hautalasta on kuitenkin muodostunut lempparini kauhukirjallisuuden saralla, sillä hänen kauhunsa sisältää mentaalisia ja psykologisia piirteitä, jotka erityisesti kiinnostavat minua.

Kuiskaavasta tytöstä on blogannut mm. Dysphoria, jonka postauksesta löytyy linkkejä muidenkin kirjsta bloganneiden kirjoituksiin.

~~~

Ängen tähän lopuksi koontipostauksen Hämärän jälkeen -haasteesta, joka päättyi pari päivää sitten eli 2.11. Toivottavasti saan lisätä (lisään joka tapauksessa) Kuiskaavan tytön listaani, koska muuten luettujen saalis jää säälittävästi yhteen ja luinhan kirjan tosiaan ennen haasteen päättymistä.

Kas tässä Hämärän jälkeen -haasteeseen lukemani kirjat:

Thomas Olde Heuvelt: HEX
Marko Hautala: Kuiskaava tyttö (tässä postauksessa)

Nimikkeeni tällä tuloksella on haudankaivaja. Kolmesta kirjasta olisin päässyt aaveeksi, mutta nyt kävi näin. Mainio haaste kuitenkin, kiitos emännälle!

Kootut selitykset ja luetut

En ole ehtinyt/jaksanut päivittää blogia, koska

a) ei vaan ole ollut fiilistä.
b) en ole oikeasti ehtinyt tai jaksanut, koska on ollut niin paljon muuta hommelia.
c) inhoan tätä läppäriä.

Olen kuitenkin lukenut jonkin verran, muun muassa Marko Hautalan Käärinliinat (Tammi 2009).

Kirjan kansi: Saku Heinänen

Taiten rakennettu kauhun kanssa flirttaileva romaani, joka yllättää lopussa.

Muita adjektiiveja: koukuttava, hyvä, jännä, hämärä.

Pidemmät mietteet muissa blogeissa esimerkiksi Villasukassa ja Järjessä ja tunteessa.

Kansi: Elina Warsta

Aki Ollikaisen Nälkävuodesta (Siltala 2012) voisi sanoa niin kuin peruskoulussa äikänopen kysyessä sanoimme kaikista ainekirjoituksista: lyhyt ja ytimekäs.

Muita adjektiiveja: vaikuttava, surullinen, voimakas, tosihyvä.

Pidemmät mietteet muun muassa Kirjasähkökäyrässä, Amman lukuhetkissä ja Lumiomenassa.

~~~

Kas niin, hienosti taputeltu kaksi kirjaa ilman ylimääräistä - ja ylenmääräistä - lätinää. Ehkä jatkossa lätkäisenkin vain kuvan kirjasta ja laitan linkit muihin blogeihin. Jää sitten enemmän aikaa itselle. (tämä oli sitten vitsi, mikäli joku ei ymmärtänyt)

Kerron vielä, että jätin kesken Pauli Kohelon miniromaanin Ohessa tilinumeroni. Luin 56 sivua, mutta en muista nauraneeni kertaakaan, lähinnä pitkästytti. Joten miksipä piinata itseään sen enempää.

Tällä hetkellä luen Anneli Kannon Pyöveliä ja onpahan muuten hyvä kirja. Pyövelistä olisi tarkoitus jaksaa kirjoittaa hieman enemmänkin, kun olen sen kokonaan lukenut. Tai sitten lätkäisen siitäkin vain kuvan ja heitän linkit toisten blogeihin, hoho (vitsi vitsi).

Mut hei, kaikki lukemani kirjat ovat suomalaisten kirjailijoiden teoksia, joten suomiteema voi pulleasti. Ja laadukkaasti, se on pakko myös mainita.

Ei ihan perinteinen mummeli

Te mietitte, mitä Kuokkamummo tekee. Kuokkamummo tappaa lapsia.

Marko Hautala: Kuokkamummo
Tammi 2014
S. 328
Arvostelukappale

Miten kiinnostuin Kuokkamummosta? No, ensin nimen perusteella, sitten näin kirjatrailerin. Sitten tajusin, että minun on p a k k o lukea Kuokkamummo. Sitten luin. Luettuani tajusin, että minun on p a k k o lukea lisää Hautalaa.

Mutta mennään nyt mummoon. Varovasti, ettei tule kuokasta.

Joiltakin se syö sydämet. Se kaivaa ne rinnasta kuokalla, olit elossa tai et. Se laittaa ne perunamaahan ja odottaa, kunnes ne ovat jo vähän mustia. Sitten se pureskelee ne pelkillä ikenillä. Tekareihin se ei alennu.

Vuosikymmenten ajan on eräässä syrjäisessä lähiössä koottu nuoriso pommisuojaan kuuntelemaan "saarnaa" Kuokkamummosta. Kuuntelemaan ja pelkäämään.

Samuel Autiokin on saarnan aikanaan kuullut, ja tietää lähiön tavat ja säännöt. Ja muutti täysi-ikäiseksi tullessaan pois alueelta pakoon lapsuusmuistojaan. Perusti uuden elämän, eli sitä. Mutta muistot eivät jätä rauhaan ja sitten koittaa hetki, kun on pakko palata juurille.

Samaan aikaan Samuelin ikätoveri, Maisa, tekee tutkimuksia kotiseudustaan tavoitteenaan tehdä väitöskirja seudun perinteestä. Hän saakin houkuteltua paikallisen nuoren auttamaan itseään, mutta seuraukset ovat kohtalokkaat.

Varsin mielenkiintoinen asetelma, vai mitä. Ilokseni voin myös ilmoittaa, että se toimii. Tämähän on parasta kauhua, mitä olen aikoihin lukenut! Ei tullut loppulörähdystä tai uupumusta, vaan Kuokkamummo piti pihdeissään alusta loppuun.

Kirjassa on kaksi aikatasoa, joiden kesken kerronta polveilee. Nykyajassa vaikuttaa enimmäkseen Maisa, menneessä eletään Samuelin nuoruutta. Hautala vaihtelee sopivassa määrin aikatasoja ja paljastaa kunkin aikajanan tapahtumia juuri sopivalla tempolla saaden lukijan olettamaan ja spekuloimaan.

Itse olin ihan villinä veikkausteni kanssa. Jotkin yksityiskohdat saattoi ennakoida vihjeiden perusteella, osa tuli sitten suoranaisena yllätyksenä. Hautala ei nimittäin sorru selittelyyn saati rautalangan vääntämiseen. Hän luottaa, että lukijalla on aivot ja jättää muutenkin tilaa tulkita. Hän avaa verhot, mutta antaa lukijan itse katsoa.

Omalta kohdaltani voin vain todeta, että Kuokkamummo on melkoinen yllätyspaketti: ei ollut mitään hajua, mitä seuraavaksi tapahtuu, millaisia käänteitä on luvassa ja miten kirja päättyy. Romaanissa esiintyy useita perinteisiä kauhuelementtejä, mutta Hautala käyttää niitä taiten ja omalla tyylillään. Ei siis todellakaan tarvitse pelätä mitään ennalta-arvattavaa kliseistä horinaa tämän kirjan kohdalla.

Jännityksen lisäksi tämä kirja kosketteli myös emotionaalista puoltani. Minun tuli jotenkin surku Samuelin isää, joka kaikesta päätellen oli hyvä ja rakastava isä lapsilleen. Ei ole helppoa kasvattaa kahta poikaa yksinhuoltajana. Samuelin isällä on sydän paikallaan ja siksi jotenkin riipaisi se, miten yksin hän lopulta jäi.

Eräs mielenkiintoinen henkilö on Helge, joka asuttaa mökkiä lähiön kupeessa metsässä. Helge viihtyy omissa oloissaan, eikä ole järin pidetty ihminen seudulla. Ja hänen koiransa, voi luttanaa (eläinrakkaalle ihan iik ja nyyh)... Mutta jospa en nyt selittelisi enempiä.

Voin kyllä taata, etten paljastellut liikoja, mutta jos vielä jatkan, saatan vahingossa spoilata koko kirjan. Mieleeni tulee nimittäin jatkuvasti kaikenlaisia kohtauksia, joita tekisi mieleni tässä puida. Mutta kuule, luepa itse!

Erityismaininta kirjan kannesta, joka on Mika Tuomisen käsialaa. Tyylikäs ja raju, tykkään! Kannen kuvat iStockphoto, Mika Tuominen.

Kuokkamummon on lukenut lisäkseni ainakin Booksy, Krista ja Annika.