Tuplaitsemurhan arvoitus

Luin japanilaisen Seicho Matsumoton dekkarin Tokyo Express, jota kustantamo pitää modernina klassikkona. Mietin voisinko minäkin sitten pitää sitä klassikkona, vaikka jokin haraa vastaan.

Olen lukenut Matsumotolta aiemmin kaksi muuta dekkaria (Inspector Imanishi Investigates ja A Quiet Place) ja mielestäni niiden potentiaalinen klassikkoaste on huomattavasti korkeampi.

Tokyo Express on melko yksityiskohtainen murhatutkimus, jossa ei oikeastaan mitään muuta käsitellä – paitsi vähän lahjontaa ja muuta korruptiota plus juna-aikatauluja. Muissa lukemissani Matsumoton romaaneissa on ollut rikosten lisäksi huomattava määrä yhteiskunnallista pohdintaa ja kuvailua.

Kallistun nyt kannalle, että olkoon klassikko. Olen halunnut lukea Tokyo Expressin sen enkunkielisestä julkaisusta lähtien ja nyt osallistun sillä klassikkohaasteeseen. Haastetta luotsaa tällä kierroksella (joka on jo 22.) Kulttuuri kukoistaa -blogi. Tästä pääset haasteen koontipostaukseen ja tästä voit lukea haasteen säännöt.

Tokyo Express sijoittunee ajallisesti pääasiassa vuoteen 1957 ja on melko perinteinen murhaysteeri, joka tosin alkuun näyttää rakastavaisten itsemurhalta.

Mies ja nainen löydetään Kyūshūsta Hakatenlahden rannalta makoilemasta vierekkäin. He ovat kuolleita ja ensi näkemältä vaikuttaa siltä, että kyseessä on tuplaitsemurha. Ilmiölle on nimikin, Shinjū. Kyseessä ei siten ole mitenkään eriskummallinen tapaus, joka välttämättä vaatisi kummoista rikostutkintaa.

Erästä  paikallista poliisietsivää tapaus arveluttaa, koska muutamat yksityiskohdat tuntuvat epäsopivilta. Tapaus kuitenkin taputellaan itsemurhaksi, kunnes paikalle saapuu Tokiosta yllättäen etsivä Kiichi Mihara, joka haluaa kuulla tarkemmin mitä paikallisetsivällä on mielessään.

Itsemurha vaikuttaa yhä oudommalta mitä enemmän sitä penkoo. Vahvat faktat ja alibit kuitenkin häiritsevät tapauksen selvittämistä, joka etenee noin viisi senttiä tunnissa. Romaanissa on vain 149 sivua ja se onkin sopiva pituus tällaiselle pikkutarkalle nypräämiselle, jossa samoja asioita vatvotaan kerta toisensa jälkeen luupin kanssa.

Tokyo Express on ihan kiintoisa romaani, mutta ei vedä vertoja aiemmin lukemilleni. Tokyo Expressistä puuttuu kaikki se sielukkuus, jota aiemmissa romaaneissa esiintyi. Tämä on kuin kliininen ruumiinavaus ilman ruumista tosin. Ja silti, kyllähän tätä ihan sujuvasti luki ja kannattikin lukea. Aion jatkaa Matsumoton teosten parissa. Kotona on vielä lukematta Pro Bono.

Tämän Tokyo Expressin ostin Edinburghin lentokentältä jokunen viikko sitten matkalla Suomeen, jossa nyt kärvistelen pakkasenpuremana. Onneksi pääsen viikon kuluttua pois. Toivon, ettei vuosiin tai mieluummin enää ikinä tule mitään pakottavaa syytä tulla tänne talvella.


Seicho Matsumoto: Tokyo Express
alkuper. 点と線, 1958
Penguin Classics, 2023
japanista englannintanut Jesse Kirkwood
s. 149

Lisäys 31.1. kello 15:13

Kirja on suomennettu 1973 nimellä Junaongelma. Suomennos on tehty englanninkielisestä käännöksestä Points and Lines. Eli tämä lukemani Tokyo Express ei olekaan ensimmäinen enkkuversio kys. kirjasta.

Vaimo kuoli, mitäs nyt

Vaihteeksi ihan kirjajuttuakin eikä vain tilastoja ja listauksia. Nyt matkustetaan Tokioon ja kuljetaan ajassa taaksepäin aina 1970-luvulle asti. Olen syntynyt 1976, joten sattumalta tämä kirja kolahtaa Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit. Haaste on nyt siis korkattu ja ihan yrittämättä vieläpä.

Seicho Matsumoto: A Quiet Place
alkuper. Kikanakatta Basho 1975
Bitter Lemon 2016
Englannistanut Louise Heal Kawai
S. 235

Tsuneo Asai saa suru-uutisia kesken työmatkan: hänen vaimonsa Eiko (joka on Tsuneon toinen vaimo edellisen kuoltua vuosia aiemmin) on äkillisesti menehtynyt sydänkohtaukseen eräässä putiikissa. Tsuneo palaa luonnollisesti heti takaisin Tokioon. Vaimon kuolema ei sinänsä ole yllätys, sillä Eikolla on aiemminkin ollut sydänvaivoja. Lääkärin kehotuksesta Eiko on kuitenkin vältellyt kaikenlaista kiihtymistä eikä sydän ole oireillut aikoihin.

Tsuneota vaimon kuolema jää vaivaamaan, joten hän haluaa nähdä paikan, missä Eiko kuoli. Tekosyyksi (joka kyllä Japanissa on ihan oikeakin syy, mutta tässä kirjan tapauksessa ei välttämätön) kelpaa anteeksipyyntövierailu putiikin omstajan luokse. Anteeksi Tsuneo aikoo pyytää Eikon kuolemasta aiheutunutta vaivaa. Eikon sisar tulee opastamaan Tsuneon oikeaan paikkaan.

Tsuneo ei pahemmin vaimoansa sure ja siihen on syykin: avioliitto ei ollut rakkausliitto, vaan lähinnä kahden ihmisen "symbioosi". Tsuneo viihtyy paremmin töissä, ura ja arvostus ovat tärkeitä. Niitä (työn kuvausta ja hierarkioita, kohteliaisuusnormeja) tässä kirjassa käsitelläänkin melko paljon. Käsitellään myös sitä, miten hauraissa kantimissa kaikki työllä ja hiellä ansaittu voi olla ja onkin.

Epäilyksen siemen on alkanut itää Tsuneon mullassa. Ehkä Eiko ei elänytkään niin tavallista elämää kuin oli antanut ymmärtää. Mistäpä sitä mies tietäisi, mitä vaimo päivän aikana puuhastelee. Oikeastaan Tsuneo ei ollut edes kiinnostunut vaimonsa tekemisistä aiemmin: kiinnostus heräsi vasta vaimon kuoltua. Pakkomielteinen selvitystyö tuottaa lopulta tulosta ja syntyy kitkeriä ajatuksia - myös ajatus kostosta.

Olen vissiin lukenut sen verran paljon japanilaista kirjallisuutta, että arvasin melko hyvin ennakkoon, mistä milloinkin on kyse. Tai sitten kirja vain on selkeä ja kuka tahansa olisi päätynyt samoihin aavistuksiin kuin minäkin.

Toisaalta varsinainen "rikosjuoni" ei kenties olekaan se oleellisin asia tässä kirjassa, vaan kaikki ne muut seikat, jotka tapahtumien kulkuun vaikuttivat. Runsas yhteiskunnan, hierarkoiden ja ihmisten psykologinen kuvaus korostuu tässä kuten aiemmin lukemassani Matsumoton romaanissa Inspector Imanishi Investigates.

Toisteisuutta ei kirjasta puutu: moni asia kerrotaan kahteen kertaan hieman eri sanoin. Oletan sen kuuluvan asiaan, koska tyyli on selittelevä (vai perusteleva, hmm). Vähemmästäkin tajuaisi, tekee mieleni sanoa ja nähtävästi sanonkin. Mutta mutta, olen törmännyt tähän samantyyppiseen "selittelyyn" muussakin japanilaisessa kirjallisuudessa, joten oletan (mutua!) sen olevan osin kulttuuri- tai tyylisidonnaista (siis ominaista tietynlaiselle kirjallisuudelle tiettynä aikana).

Brutaalisuusmittari: 0/3, kirja ei myöskään ole jännittävä. Jännite syntyy muista tekijöistä.

Pidin tästä kirjasta, koska pidän noin yleisesti ottaen kirjallisuudesta, jossa kulttuuri ja sen kuvaus on hyvin vahvasti läsnä (tätä kirjaa en todellakaan suosittele niille, joita sellainen ei kiinnosta). Siksi tykkäänkin lukea kirjallisuutta, joka sijoittuu eri kulttuureihin ja eri aikakausiin (en jaksa aina "tätä päivää", sitä näkee muutenkin ihan tarpeeksi).

Kaipaan erilaisuutta suhteessa itseeni, kaipaan erilaisia näkökulmia ja ajatuksia. Oletan, että nämä intressini näkyvät blogissanikin: ainakin kun katselin edellisvuoden luettuja, niin melko laajaa kulttuurista hajontaa on "tutun ja turvallisen", jolle myöskin on paikkansa, rinnalla.

Erilaisuus ei ole uhka, se on kiinnostavaa!

Imanishi tutkii rahansa ja vapaa-aikansa

Seichō Matsumoto: Inspector Imanishi Investigates
Alkuper. Suna no Utsuwa, 1962
Soho Press 1989
Englannistanut Beth Cary (tai Beth Carey - kirjassa esiintyy Bethin sukunimi kahdessa eri muodossa, joten en tiedä kumpi niistä on oikea)
S. 313

Tässä onkin varsin puhdasverinen dekkari. On rikos ja sitä vatvotaan ja tutkitaan koko kirjan ajan. Mitenkään raaka tämä ei ole, vaikka ruumiita siunaantuukin muutama. Jännityskin on olematonta, mutta voi kukot ja kanat miten kiinnostava kirja!

Kamatan juna-asemalta Tokiossa löytyy pahoin murjottu ruumis. Kyseessä on selvästi murha ja poliisi kutsutaan paikalle. Komisario Imanishi Eitaro on eräs juttua tutkivista poliiseista. Imanishi on tunnollinen ja perusteellinen - jopa siinä määrin, ettei kykene luopumaan jutusta, vaikka tapaus suljetaan selvittämättömänä. Imanishi jatkaa tutkimuksiaan apunaan eräs nuorempi kollegansa, Yoshimura.

Tutkimukset kuljettavat Imanishia ympäri Japania eikä Imanishi säästele kuluissa. Hän maksaa osan tutkimuskuluista itse (ja tutkii vapaa-ajallaan), kun ei kehtaa eikä oikein voikaan ehdottaa työmatkoja poliisin kustannettavaksi. Imanishi on sympaattinen persoonallisuus ja minua ilahdutti etenkin hänen ja Yoshimuran ystävyys.

Jos japanilaisuus viehättää, niin tässäpä sitä. Tosin mitä muuta voi odottaa, kun kyseessä on kuitenkin japanilainen kirjailija ja kirjallisuus. Kirjan tapahtumat sijoittuvat noin 1960-luvulle, mutta eipä esimerkiksi naisen asema ole siitä paljon muuttunut: Nainen jää (edelleen usein) kotiin avioiduttuaan ja saatuaan lapsen/lapsia. Nainen hoitaa lapsen lisäksi miehensä. Minusta se on viehättävää, mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että se on vapaaehtoista (mitä se harvemmin Japanissa on: se on monesti naisen ainoa vaihtoehto). Imanishin ja vaimonsa suhde on kuitenkin kaunis ja he kunnioittavat toisiaan.

Kirjassa kohdataan useita mielenkiintoisia henkilöitä, joiden siivin pääsee tutustumaan moninaisiin kulttuurin kiemuroihin aiheinaan niin murteet kuin teatteri- ja musiikkimaailma. Kulttuureista kiinnostuneille varsinaista herkkua. Ainoan miinuksen joudun antamaan käännöksestä, joka on suoraan sanottuna melko kaamea. Mutta siihenkin tottui. Odotin myös enemmän haikuja, sillä kirjan takakannessa mainostetaan Imanihsin harrastavan haiku-runoutta. Melko vähiin jäi se puhde.

Matsumotoa (1909-1992) voidaan pitää japanilaisen rikoskirjallisuuden uudistajana. Hän hylkäsi kaavamaiset tehokeinot (esim. palapelimaisuuden: mm. Keigo Higashinon dekkarit edustavat palapelimaista rakennetta) ja kuvasi enemmänkin yhteiskuntaa ja ihan tavallista elämää ja toi psykologisen aspektin mukaan teoksiinsa. Rikosta ei tarkastella ainoastaan tekijän tekona, vaan sitä (rikosta) käsitellään myös yhteiskunnallisessa kontekstissa. Matsumotosta voi lukea lisää Wikipediasta.

Ja ei kun Kurjen siivelle taas!