Do Not Stand at My Grave and Weep

Osui silmiini runo eräässä instastoorissa. Runo teki niin suuren vaikutuksen, että luin sen moneen kertaan ja aloin googletella sen alkuperää. Selvisi, että näkemäni (Mary Elizabeth Fryen) versio ei ole se alkuperäinen.

Tämän Clare Harnerin version kopioin Wikipediasta ja tein siitä taulun, jonka haluan nyt postata blogiini itselleni muistoksi ja muille mahdolliseksi iloksi. Kuvan voi klikata suuremmaksi, niin tekstin näkee ehkä lukeakin.

 

En saa näitä säkeitä mielestäni, luen tätä runoa edelleen päivittäin. Nyt voin kätevästi palata sitä blogiini lukemaan.

Klassikkohaaste IX: Vuosisadan rakkaustarina

Olen pitkään halunnut lukea Märta Tikkasen vuosisadan rakkaustarinan, sillä kirjan teemat (muun muassa alkoholismi) kiinnostavat. Myös kirjan tyyli – kyseessä on runokokoelma – kiehtoo.

Pidän runoista, mutta koen vaikeaksi kirjoittaa niistä (montahan sataa kertaa olen tämän jo blogissani maininnut...). Tikkasen runot ovat helposti lähestyttäviä, jopa tarinallisia. Tunnelataus on niissä niin voimakas, että ajoittain tekee mieli huutaa mukana kun taas toisinaan haistattaa paskat ja pakata laukku. Ja suksia v….n.

Valitettavasti tunnistan monia tunteita ja tuntemuksia, tiettyjä ajatuksiakin. Mutta eri näkökulmasta: lapsen näkökulmasta.

Lapsi ei voi lähteä. Aikuinen periaatteessa voi, mutta ei kuitenkaan voi koska miljoona syytä ja siihen päälle toiset miljoona. Alkoholismi on tabu, sitä pitää peitellä. Jonkun pitää peitellä jäljet ja kuurata kulissit.

Yritän pysyä ulkopuolisena ja mietin, miksi vain mies juo. Miksei vaimokin, äitikin. Mutta kuka sitten pitää perheen kasassa ja valehtelee silmät ja suut täyteen. Kuuntelee valheita niin, että silmät ja suu täytyvät? Lapset? Kyllä, siitä minulla on kokemusta. Mutta se siitä. Mainitsen asian, koska oma taustani ei voi olla vaikuttamatta lukukokemukseeni ja se on myös syy, miksi koen tästä todella vaikeaksi kirjoittaa.

Mennyt on mennyttä enkä siellä asu enkä edes usein käy ja kun käyn, niin iloisissa merkeissä. Kaikenlaiset kirveet on haudattu ja runneltu tanner itää.


--- Meillä
saavat lapset odottaa päivällisen loppuun
kun sinä kerrot ajatuksiasi
ja kääntelet nurin ja oikein kaikkea
mitä sinulle on tapahtunut ---


Alkoholisti on itsekäs, vain hänellä on oikeus tunteisiin (ja mihin tahansa). Muiden tunteilla (saati tarpeilla) ei ole niin väliä tai ainakaan ne eivät voi olla niin merkittäviä kuin hänen tunteensa. Koska minä minä minä. Maailma pyörii vainoharhaisen navan ympärillä.


Jos kääntää
naiskielelle
juomakaudet
jotka tekevät sinut käyttökelvottomaksi ---

--- Kuvittele
että minulla on oksennusmigreeni
ja minä makaan vihreänkalpeana
pesuvati sängyn vieressä
(sinä tyhjennät sen)

Kuvittele
että minulla on mensikset
ensimmäistä päivää ---


Alkoholismi on tabu, mutta vielä tabumpi olisi naisen alkoholismi. Tässä ajassa minä ajattelen, miksi juomakaudet pitäisi kääntää naiskielelle: samaa paskaa se on kuin miehenkin alkoholismi – hieman erilaisessa paketissa vain. Mutta ymmärrän – minä katson asiaa eri ajassa, eri näkökulmasta, eri kaikessa. Eikä tämä ole kritiikki, tämä on ajatus joka minussa heräsi. Minä minä minä.


Kun sanasi rummuttivat naamiota
ripustin sen tuoliin
sinun eteesi
ja menin laulaen tieheni
piilouduin sanoiltasi
ja ne kimposivat mykkinä
lempeästä hymystä
joka riippui tuolin selkänojassa


Niin, ei kukaan jaksa sinun kännisiä jorinoitasi kuunnella. Ovat olevinaan vuoroin hauskoja vuoroin traagisia, aina kuitenkin kaikkien muiden käsityskykyä suurempia.


Milloin sinä huomaat
että tuolini
on tyhjä?


Et ikinä. Ehkä aavistelet ja vainoharhaisena epäilet, mutta oma erinomaisuutesi läikkyy yli reunojen.

Sori, tästä tuli omituinen postaus, joka ei tee kirjalle oikeutta. Yksipuolinenkin vielä. Mutta suosittelen lukemaan kirjan itse ja katsomaan mitä ajatuksia ja tuntemuksia se herättää. Minulle Vuosisadan rakkaustarina oli niin voimakas kokemus tunnetasolla, etten edes halua sitä avata enempää. 

Kirjan tiedot:

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
alkuper. Århundradets kärlekssaga
Tammi 1978
suom. Eila Pennanen
S. 173

Vuosisadan rakkaustarinasta löytyy useampiakin bloggauksia, muun muassa Yöpöydän kirjat, Kirjaluotsi ja Luettua elämää, joiden blogeissa on lisää linkkejä muihin kirjasta bloganneisiin.


Yhdeksättä klassikkohaastetta emännöi Tuntematon lukija. Säännöt voi lukea hänen blogistaan ja kenties innostua osallistumaan itsekin ensi kerralla! Tästä koosteeseen, sisältää linkit muiden osallistujien postauksiin.

Luin viimeksi haasteeseen Jean-Paul Sartren Nausean eli Inhon: postauksen lopussa on listattu muut haasteeseen lukemani klassikot.

Minimiete: Surukirja

Naja Marie Aidt: When Death Takes Something From You Give It Back
alkuper. Har døden taget noget fra dig så giv det tilbage
Quercus 2019
tanskasta englannistanut Denise Newman
S. 138
Kirja on suomennettu nimellä  Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin


Kannessa lukee tämän olevan Carlin kirja. Carl kuoli 25-vuotiaana, en kerro miten ja miksi koska sitä ei kirjan esittelytekstikään paljasta. Turha kuolema, mutta niinhän moni on.

Naja Marie Aidt on Carlin äiti ja hänen surustaan on tämä kirja syntynyt. Ajoittain kaunista tekstiä, jota makustella. Sitten toisteista, koska jotkin asiat ihminen elää kerta toisensa jälkeen etsien ymmärrystä. Niin kauan kunnes pääsee loppuun.

Monia tämä kirja on lämmittänyt kuin hellä kosketus. Minuun se ei ulotu, jään yksin nurkkaani ja palelen. Kalpea valo ei ulota lämmittämään. Suru on niin henkilökohtainen, etten osaa ottaa sitä vastaan. Meillä kullakin on omamme.

Ja taas mietin pitääkö tässä nyt hävetä itseään, kun ei koe tätä kirjaa niin kuin moni muu.Vaan miksi edes mietin. Olemme kaikki erilaisia ja koemme eri tavoin: ei se toisesta toista parempaa – tai huonompaa - tee.

~~~

Lukuhaasteet, joihin kirja sopii

Kuukauden kieli: tanska
Elämä, kerta kaikkiaan! 

Vuoden viimeiset

Haluan esitellä vielä vuoden mattimyöhäiset eli kirjat, jotka luin mutta joista en todennäköisesti saa kunnon postauksia aikaiseksi. En edes Kankimäen inspiroivasta kirjasta, vaikka tarkoitukseni oli.

Minuun iski eilen salakavalasti flunssa - minuun, joka en noin ikinä saa mitään "kulkutauteja". No, onnekas olen kun ei tarvitse tällaisista usein kärsiä.

Aloin viime vuonna lukea Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013, s. 380) peräti kaksi kertaa, mutta vasta toisella kerralla sain kirjasta otteen ja se olikin menoa sitten. Kirja olikin hyvin erilainen kuin olin kuvitellut: se on mielestäni enemmänkin matkapäiväkirja (sekä ihan konkreettisesti että psyykkisesti) kuin varsinainen tietokirja, vaikka kirjan punainen lanka ja keskipiste onkin Sei Shōnagon ja hänen oletettu elämänsä. Täälläpäin kirja löytyisi non-fiction-osastolta.

Pidin kovasti Asioita jotka jne... ja Kankimäen paneutuminen aiheeseensa ihastutti ja inspiroi - suorastaan innosti - minuakin. En ole ollut järin kiinnostunut Heian-kaudesta enkä ole lukenut Sei Shōnagonin Tyynynaluskirjaa, vaikka toki siitä ole tietoinen. Murasaki on kuitenkin minulle tutumpi, sillä olen katsonut joskus The Tale of Genjin.

Moni asia johtaa toiseen ja kun bongasin charity shopissa Liza Dalbyn teoksen The Tale of Murasaki, piti se tietenkin ostaa.

Lueskelin joulupyhinä myös runoja. Vai pitäisikö sanoa "runoja".

Rob Sears: Beautiful Poetry of Donald Trump, Canongate 2017

Runot on koottu Trumpin sanomisista ja twiiteistä ymv. ja lähteet on mainittu kirjassa. Välillä nauratti, mutta aika vähän. Enemmänkin puistatti.

Joku voi pitää puistattavina myös Hugleikur Dagssonin piirroksia (Is this supposed to be funny, Michael Joseph 2007), joiden huumori on usein varsin brutaalia. Minä tykkään.

Toivotin jo hyvät uudet vuodet edellisessä postauksessa, mutta kertaus on opintojen äiti eli hyvää uutta vuotta 2019!

Yhtäkään kiveä älä jätä kääntämättä*

Rakkaus ei ole sama asia kuin siirappimiina. En ole rakkausfani, koska pelkään imelyyttä ja vaaleanpunaisia villakoiria, mutta AINAn muodossa otan mielelläni rakkauden vastaan. Ja niin otin.

Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: Aina
Käsite 2018
S. 82

Runoromaaniksi tekee mieleni tätä kutsua ja kutsunkin. Niin "selkeästi" koen runojen muodostavan tarinan tai siellä taustalla se rihma kulkee. Se on vimmainen rakkaustarina, jossa toinen kai ainakin alussa rakastaa enemmän ja toinen pelkää enemmän.

Mutta ei se niin suoraviivaista ole. Hullussa hurmoksessa lentää mielikuvitus, laukkaa epäusko (myös muiden) tuskin tuo kestää. Kaikkihan loppuu, suhteet loppuu liitot loppuu ja merivedet hukkuvat muoviin. Voiko tällaisessa mikään rakkaus kasvaa ja kukoistaa? Vai ehkä juuri tällaisessa?

Jännä juttu ja korniksi naurettu (en minä), mutta rakkaus syntyy ruotsinlaivalla. Miksipä ei, se on irrallinen paikka saada salamasta.

Lumpeet

--- äläkä pyydä sitä anteeksi koskaan

mutta yhtä pyydän

Älä katko lumpeita uidessasi

(s. 51)

AINA (tekee mieleni avata ikkuna ja huutaa se kadulle, "AINA!!!!") on vuoroin vimmainen ja vuolas, vuoroin hiljainen ja niukka. Siinä välissä ei ole harmaata, vaan räiskyviä harhoja ja tarinoita lumikkeineen ja hyypiöineen ja pidot paholaisen pöydässä. Ikinä ei tiedä, mitä on seuraavaksi tulossa mutta sellaista kai alkuhuumakin on – kun ei osaa toista vielä arvata.

Olen melko lailla sanaton tämän yllätyksellisen runoteoksen edessä. Se on luettava ensin kannesta toiseen kiltisti kronologia seuraillen. Tai minun oli niin luettava. Saavuttuani viimeiselle sivulle ja poistettuani kirjanmerkin päästin itseni valloilleen ja rohmusin kirjasta ajoittain sivujen alla ja yllä juoksevat sanat, sillä niilläkin on asiaa. Kuin paketin ääressä tutkin ja availin noita sanoja ja ihastelin kirjan typografiaa. Sekin on kuin runo itsessään.

Rakastan draamaa ja voimaa eikä sitä tästä kirjasta puutu. Joskus usein pelkään, etten ymmärrä runoutta enkä oikeastaan mitään, pilaan ne väärillä tulkinnoilla tai osoitan tyhmyyteni ymmärtämällä niitä miten sattuu eikä niin kuin "kuuluu". Mutta sitten muistan fuck that ja annan runojen viedä minut mennessään kuin vaahtoavat laineet. Ja ne veivätkin.

Sitä paitsi, jonakin toisena aikana kun luen kirjan uudelleen, ehkä ymmärrän sen eri tavalla. Sillä kaikki muuttuu. Alati ja AINA.

Kirjan takakannessa mainitaan, että AINA on Pyykkösen ja Rantalan esikoisteos ja rakkaus-trilogian ensimmäinen osa. Näille jatkoille täytyy ehdottomasti osallistua!

*Postauksen otsikko on runosta Lumpeet (s. 51), tekisi mieleni mennä huutamaan se(kin) tuonne kadulle. Ainoastaan viimeisen säkeen kuiskaisin.

Rantala on muuten tehnyt sävellyksen Aina-teoksessa olevaan Pyykkösen runoon nimeltä Tule surusi kanssa. 

Sami Liuhdon Heroiini meni suoneen

Koen runoista kirjoittamisen hankalaksi, koska runoissa lukijan tulkinta korostuu ihan toisella tavalla kuin esim. romaaneja lukiessa. Ja minussa elää pelko, että tulkitsen väärin vaikka tiedostan, että oikeaa tai väärää tulkintaa ei ole - on vain erilaisia tulkintoja, jotka lukijalleen ja kokijalleen ovat oikeita. On oikeastaan yhdentekevää, mitä runon kirjoittaja on ajatellut: kun päästää sanansa maailmalle, niistä tulee tulkitsijan todellisuuksia.

Sami Liuhto: Heroiini
Eikä muita runoja
Käsite 2017
S. koin matka (tai ehkä 56 + loput)

Liuhdon runot ovat vimmaisia, ajoittain vihaisia AGGRESSIIVISIA. Kirja on omistettu todellisille köyhille ja muille häviäjille. Olen muu häviäjä. Luuseri. En silti suostu olemaan huonompi - enkä parempi - kuin esimerkiksi sinä.

Koin runot hyvin visuaalisina, kuin kohtauksina. Pieniä tuokioita päivästä tai yöstä tai muusta hetkestä, joka kiitää tai matelee ohi mutta ei jätä rauhaan, anna rauhaa. Keskiössä ihminen, joka elää miten elää ja voi.

Ihan kuin runot olisi paiskattu seinään (näen seinään paiskautuvat sanat hyvinkin konkreettisesti), jolloin niistä tippuvat välimerkit, isot kirjaimet kutistuvat pieniksi iskun voimasta, rivinvaihdot menevät sekaisin.

Sitten runot hahmottuvat uudelleen sekasortoisina "mysteereinä", jotka kyllä avautuvat, kunhan löytää rytmin. Rytmi löytyy lukemalla runo ensin nopeasti, sillä silloin rivinvälit ja lauseet hahmottuvat uudelleen. Sen jälkeen runon osaa lukea pysähtyen oikeissa kohdissa, osaten aloittaa uuden säkeen, lauseen. Ovelaa ja tehokasta, kehottaa käyttämään omiakin aivoja eikä toisten.

Liuhdon runokirja on sanaleikki ja mysteeri. Sivunumeroina toimivat sanaväännökset, joissa kautta linjan on käytetty tiettyä kantasanaa. Mutta mikä on kantasana? Onko se ensimmäisen sivun sana vai jokin muu. Sitä ei tiedä. Kirjan lopussa oleva sisällyluettelo itsessään on runo.

Heroiinin kansien väliin mahtuu kokonainen elämä. Sellainen elämä, jota kukaan ei eläisi, jos olisi vaihtoehto? Vihan ja vimman alla inhimillisyys, jollaista ei joka paikassa kohtaa. Tornista toki on helppo huudella alaspäin, että voi voi kyllä se siitä.

Vaikuttava teos, joka kestää useita lukukertoja ja todennäköisesti avautuu jokaisella kerralla hieman eri tavalla.

Ps. Oletko kuunnellut Sami Liuhdon taudinkuvaa? Suosittelen, tässä eräs lempparini.

~~~

Lisäys 5.10. klo. 7:30 - Myös Riitta K on blogannut Heroiinista.

Tuiki itsesi varjoon

SusuPetal: Vanhat poikaystävät (tekstejä 2006-2016)
Käsite 2017
S. 83
Kansi: Loviisa Raussi


Vanhat poikaystävät.
Ne istuu pyörätuoleissa, kokouksissa, jokirannassa.
Ne makaa leikkauspöydillä, hautausmailla,
Thaimaan sannassa.
Vanhat poikaystävät.
Puutarhatonttuina jokirannassa.

Vanhat poikaystävät sisältää tekstejä kymmenen vuoden ajalta. Osa on minulle ennestään tuttuja, sillä olen seurannut Susupetalin blogia (tai blogeja) suunnilleen sen alkupäivistä lähtien. Silti kirjoitukset ovat tuoreita ja sopivat aikaan, edelleen. Tunteet ja tuntemukset, kohtaukset ovat ajattomia: niistä voi löytää itsensä eri tai kaikkina aikoina. Riippunee ihmisestä.

Keittokatos on lempparini. Se leiskuu elämää ja iloa, naurua. Mutta hauskuun loppuu aikanaan - tai se lopetetaan, jos ei muuten lopu. Minä tulkitsen miten haluan ja minun silmissäni Keittokatos on Suomi pähkinänkuoressa. Tai ainakin osa Suomea.  Tai ainakin liioiteltu osa.

Kuvataan myös ajankohtaisia ilmiöitä, joita SusuPetal tarkkailee ja naurahtaa päälle. Jos on kovin herkkä, voi ottaa itseensä. Sillä sehän on nyt trendikästä: pahoittaa mielensä, jos kokee että esitetty aihe hiukankin sivuaa omaa elämää (epämukavassa muodossa) - ei väliä, vaikka kyseessä on kirjallisuus ja esimerkiksi sarkasmi. Peräti hyperbola, joka on SusuPetalille ominaista. Huumorintajuisen ihmisen huumori loppuu siihen. Anarkia ei ulotu ovimattoa pidemmälle.

Mutta ei tässä silti pelkästä sarkasmista ole kyse. Kyse on lopulta elämästä kaikkinensa. Ja elämään kuuluu kuoleman läsnäolo ja ruusuilla tanssiminen. Muistakaa, että ruusuissa on piikkejä, pensaat raatelevat ruvelle. Silti naurattaa ja itkettää ja naurattaa.

Nautin suunnattomasti SusuPetalin terävästä ja napakasta tyylistä. Ei mitään turhaa lässytystä, vaan sen verran sanoja kuin tilanne vaatii. Valtava tunnelataus ja elämänmaku on mahdollista saavuttaa ilman viiden sivun pituista kuvailua. Piikkimaton alla on pehmeää.

Mitäkö mietin tänään
...kato vittu seinältä...

Vanhoista poikaystävistä on kirjoittanut muun muassa Omppu ja Riitta K. Kannattaa lukea heidän kirjoituksensa ja ennen kaikkea kannattaa lukea Vanhat poikaystävät.

Postauksen otsikko on lainattu kirjasta sivulta 69, runosta Tavallinen.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.

Kiinalaisia runoja

Hai Zi: Näkymä valtamerelle
Basam Books, 2012
S. 108
Suomentanut Pertti Seppälä


Olen hyvin valikoiva runojen suhteen. Vähän niin kuin taiteenkin: en pidä mistä tahansa.

Odotan saavani jonkin tuntemuksen, ihan millaisen tahansa. Jos ei sellaista tule, ei ole minun juttu. Tunteettimuus runouden/taiteen edessä on jopa pahempaa kuin ällötyksen kokeminen. En tosin pidä tarkoitushakuisesta shokeeraamisesta: haluan tarinan ja tunteen.

Kyse ei ole siitä, että runous/taide, josta en pidä, olisi huonoa. Se voi olla hyvin tasokasta, mutta ei puhuttele juuri minua, jää mitäänsanomattomaksi. Joku toinen kokee sen mahdollisesti toisin, saa irti jotain, mitä minä en.

Hai Zin Näkymä valtamerelle on melko pliisu ja hiljainen, jopa tylsä ja toisteinen. Vaikka yleensä pidän luonnosta vertauskuvana ja muutenkin, nämä runot pysyvät vaiti muutamaa yksittäistä säettä lukuun ottamatta.

Ettei mene ihan haukkumiseksi, niin tässäpä eräs ote, joka herätteli tuntemuksia.

Viimeinen säe runosta Kukunorjärvi

Näin sinun lentävän alas auringosta
sininen prinsessa, Kukunorjärvi
minun kymmenen yksinäistä sormeani
muuttuvat taivaan lumivalkeiksi linnuiksi


Hai Zi oli kiinalainen runoilija, joka teki itsemurhan 25-vuotiaana. Kirjan alussa on tiivis infopaketti Hai Zistä ja hänen elämästään sekä runoudestaan. Hän nousi kulttirunoilijan maineeseen Kiinassa kuoltuaan.

Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -haasteeseen. Hienosti on alkanut haastelukemiseni, taputan itseäni olalle.