perjantai 3. heinäkuuta 2020

Nyt olemme sujut

Kävin viime kesänä Porissa. Oli melko hektinen meininki siellä: ryypättiin ja puukotettiin. Oli (veri)velat maksamatta (Arttu Tuominen: Verivelka). Nyt on aika hyvittää. Mutta mitä ja kenelle?


Arttu Tuominen: Hyvitys
Wsoy 2020
s. 355


Porilaiseen ravintolaan tehdään kranaatti-isku, jonka seurauksena kuolee useita. Teon takana on Lähettiläs, joka avautuu motiiveistaan videolla, jonka lataa nettiin. Ja lietsoo. Lietsoo ja yllyttää. Vihaa ja eripuraa on helppo kylvää maaperässä, jossa se itää muutenkin. Sanoista on matkaa tekoihin, mutta se matka ei välttämättä ole kovin pitkä.

On syytä pelätä, että Lähettiläs iskee uudelleen. Rikos on sen verran vakava ja poikkeuksellinen, että keskusrikospoliisi lähettää tutkintatiimin johtamaan selvittelyä. Yhteistyö ei miellytä kaikkia Porin poliisissa, mutta minkäs teet.

Verivelan tapaan Hyvityksessä ei oikeastaan ole kysymys niinkään itse rikoksesta, vaan syistä jotka siihen johtivat. Millainen on henkilö, joka on niin marinoitunut vihassaaan, että on valmis tappamaan satunnaisesti ketä tahansa. Tai ei ihan satunnaisesti, mutta ketä tahansa kuitenkin. Kyseessä on nimittäin seksuaalivähemmistöjen suosima yökerho. Ei siis ole vaikea päätellä, mihin viha kohdistuu.

Porin poliisista tapausta tutkivat Verivelasta tutut poliisit, mutta Jari Paloviidan sijasta valokeila kohdistuu nyt erityisesti hänen kollegaansa Henrik Oksmaniin. Oksmanilla on salaisuus, joka raatelee hänen moraaliaan. Hän panttaa tietoa henkilökohtaisista syistä samalla peläten jäävänsä kiinni. On raastavaa seurata sivusta hänen kamppailuaan.

Hyvitystä on sanottu synkäksi, mutta minä näen siinä myös toivoa.

Näen hyviä ihmisiä, jotka tekevät parhaansa. Näen ihmisiä, jotka erehtyvät ja tekevät virheitä. Näen anteeksi antamista ja hyväksyntää. Näen ihmisyyden ja inhimillisyyden kirjon. Näen ystävyyttä ja sen puolustamista. Näen viisaita sanoja ja ajatuksia.

Ja kyllä, näen siinä vihaa, suvaitsemattomuutta, fanaattisuutta, kaaosta. Näen toivottomuutta ja näköalattomuutta. Piittaamattomuutta. Synkkyydelle on perusteensa, mutta sysipimeässä ei lukijan tarvitse vaeltaa.

Tuominen on taitava rakentamaan henkilöhahmoja ja tekemään heistä eläviä ja moniulotteisia. Hyvyys ei ole absoluuttista hyvyyttä eikä pahuus absoluuttista pahuutta niin kuin se harvemmin oikeastikaan on. Vaikka kirjan henkilöt pääasiassa ovat tavallisia ihmisiä, he ovat kiinnostavia. Kiinnostavia nimenomaan siksi, että he tuntuvat aidoilta kaikkine ristiriitoineen. Sillä useimmat ihmiset ovat ristiriitaisia.

Mielestäni Tuominen ylittää jälleen itsensä tai ainakin minut odotukset. Hänelle on muodostunut tunnistettava omanlaisensa tyyli, joka näkyi jo Verivelassa ja nyt tässä Hyvityksessä vielä selvemmin. Mietin Verivelan luettuani, miten Tuominen tästä voi enää parantaa, sillä minulle Verivelka oli The Kirja. Mietin, mitä Tuominen saa vielä irti henkilöistään (Oksman muuten jäi kovasti kiinnostelemaan jo Verivelan jälkeen), mihin suuntaan tarinat lähtevät kulkemaan. Kenen jalanjäljissä?

Huomaan olevani jälleen samassa pisteessä: mitä seuraavaksi? Sillä yksi kirja on vielä tähän Delta-sarjaan tulossa. Jännittää ja pelottaa etukäteen. Ei siis Tuomisen puolesta, sillä minulla on vahva usko hänen taitoihinsa. Omaa tulevaa eroahdistusta tässä jo etukäteen murehdin.

Hyvitys on itsenäinen jatko-osa Verivelalle, mutta suosittelisin kyllä lukemaan sen Verivelan ensin. Tässä on nimittäin viittauksia aiempaan ja erästä hyvin merkittävää asiaa voi ymmärtää paremmin, jos on lukenut verivelan. Verivelan lukeminen antaa syvyyttä tälle teokselle. Toisekseen Verivelka on pirun hyvä, että se kannattaa muutenkin lukea.

Hyvityksestä ovat bloganneet ainakin Kirjaluotsi ja Mummo matkalla.

Edit. 3.7. klo. 14.47

Väitän tuossa yllä, että Delta-sarja on kolmiosainen eli yksi kirja olisi vielä tulossa. Se on ihan höpöä enkä enää muista, mistä olen sellaista saanut päähäni. Onneksi kirjailija oikaisi käsitystäni blogini Facebook-sivulla. Eli iloisia uutisia: Delta-sarjasta on suunniteltu kuusiosaista. Aivan mahtavaa!

keskiviikko 24. kesäkuuta 2020

10 Oman hyllyn himotuinta 2020

Bongasin Lotan (Lotta reads books) blogista hauskan listauksen. Ideana on kasata omasta hyllystä kymmenen kirjaa, jotka haluaisi lukea juuri nyt.

Teenpä tässä oman listaukseni ja ehdottomasti samalla tyylillä kuin Lotta itsekin eli “ideanahan on vaan katsoa mitkä kiinnostavat omasta hyllystä eniten ja sitten onnellisesti unohtaa koko lista.”

Listalle valitsin lähinnä kirjoja, jotka voivat olla tuttuja myös Suomessa. Tällainen rajaus helpotti pinon rakentamista. Ensi kesänä voipi katsella onko pinosta mitään kadonnut. Pinosta katoaminen tarkoittaa tietenkin sitä, että kirja on luettu. Uutuudet jätin listan ulkopuolelle.



Aminatta Forna: The Memory of Love (suom. nimellä Muisto rakkaudesta)

In contemporary Sierra Leone, a devastating civil war has left an entire populace with secrets to keep. In the capital hospital, a gifted young surgeon is plagued by demons that are beginning to threaten his livelihood.

Olen ollut kiinnostunut tästä kirjasta ikuisuuden, mutta se on silti jäänyt lukematta enkä edes tiedä miksi. Jospa vihdoin saisi luettua!


Delphine de Vigan: Based on a True Story

Kirja on ilmeisesti jonkin sortin autofiktio, jossa Delphine tapaa erään henkilön, L:n. L ujuttaa itsensä Delphinen elämään ja saa Delphinen identiteetin horjumaan.

Tämän kirjan hommasin niinikään tuoreeltaan ajatuksena lukea se heti. Olen de Viganilta lukenut aiemmin Nothing Holds Back the Night, joka on suomennettu nimellä Yötä ei voi vastustaa.


Yiyun Li: The Vagrants (suom. nimellä Kulkurit)

Kiina 1979, nuorta naista, Gu Shania, syytetään vallankumouksellisesta toiminnasta. Rangaistukseksi hänet teloitetaan. Gu Shanin äiti ei suostu kieltämään tytärtään ja alkaa kapinoida.

En ole lukenut aiemmin Yiyun Liltä ythäkään kirjaa, vaikka mieli on tehnyt.


Timur Vermes: Look Who’s Back (suom. nimellä Täällä taas)

Hitler herää 66 vuotta kestäneestä horroksestaan “hieman” erilaiseen Saksaan. Niin absurdi aihe, että kiinnostaa.


Markus Nummi: Karkkipäivä

Olen lukenut Karkkipäivästä aikoinaan joitakin bloggauksia ja kiinnostuin kirjasta. Juuri mitään en lukemistani postauksista muista eli ei ole paljon hajua, mistä kirja varsinaisesti kertoo.


Liza Dalby: The Tale of Murasaki

Olen aikoja sitten katsonut elokuvaversion The Tale of Genjistä, jonka Murasaki Shikibu on kirjoittanut joskus 1000-luvulla. Murasakista kiinnostuin oikeastaan kunnolla luettuani Mia kankimäen teoksen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.


Denise Chong: The Girl in the Picture

Kim Phuc was nine years old in 1972. Severely burned by napalm, she ran from her burning village and was captured on film.

Onko kukaan välttynyt näkemästä tuota kuvaa? Tämä kirja kertoo Kim Phucin tarinan.


Zlatan Ibrahimovic ja David Lagercrantz: I am Zlatan Ibrahimovic (suom. nimellä Minä, Zlatan Ibrahimovic)

Jalkapallo ei kiinnosta pätkääkään eikä oikein muukaan toisten suorittama urheilu. Mutta tätä kirjaa on niin paljon kehuttu, että se kiinnostaa muista syistä – siis lähinnä Zlatan persoonana, hänen ajatuksensa ja kokemuksensa kiinnostavat.


Dr Richard Shepherd: Unnatural Causes

Lääketieteeseen liittyävät henkilökohtaiset kirjat ovat täällä nyt suosittuja. Kirjoja ovat kirjoittaneet eri alojen lääkärit ja kirurgit, hoitajat ja nyt myös patologi.

Kirjasta on tulossa joskus loppuvuodesta (marraskuussa?) suomennos nimellä Epäluonnolliset syyt.


David Vann: Caribou Island (suom. nimellä Kylmä saari)

Pariskunta matkaa syrjäiselle saarelle rakentamaan mökkiä. Pitkä avioliitto rakoilee ja ilmeisesti saarelle lähtemisen eräs tarkoitus on eheyttää liittoa.

Olen lukenut Vannilta romaanin Dirt, joka ei vakuuttanut.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

Elämää maan alla

Moni on varmaan kuullut (ja kenties myös lukenut) Hugh Howeyn Siilo-sarjasta. Kyseessä on kolmiosainen dystopiasarja, jonka ensimmäinen kirja on nimeltään Wool (suomennettu nimellä Siilo, käytän jatkossa suomenkielistä nimeä vaikka luin kirjan englanniksi).

Siilo on jälleen eräs oman hyllyn asukki, jonka olen aikoinaan hankkinut ajatuksella luenpa sen ensi tilassa. Minun “ensi tilassa” -käsite on melkoisen laaja, ja se vaihtelee parista päivästä pariin tai pariinkymmeneen vuoteen.

Siilo sopi mainiosti luettavaksi lockdown* -aikana: pääsi pakoon reaaliajan “vankilaa” toiseen vankilaan. Siilo on klaustrofobisia fiilareita synnyttävä romaani, sillä sieltä varsinaisesta siilosta ei pääse edes tunniksi ulkoilemaan, ei paista päivä sisään eikä minnekään. Aherretaan keinovalossa tarkkojen sääntöjen mukaan eikä kyseenalaisteta mitään.

Kunnes kyseenalaistetaan. Siilon sheriffi, Holston, suree vaimonsa kohtaloa. Utelias vaimo pääsi ehkä synkän salaisuuden jäljille ja hänet “päästettiin” ulos. Mitä Holstonin vaimo tiesi? Ja mitä Holston tietää halutessaan ulos. Sillä ulos kyllä pääsee, jos pyytää – ja myös pyytämättä.

Holstonin tapaus sysää kiveä, jonka päällä sammal lepää. Sammal alkaa irrota kivestä pala kerrallaan, kunnes kivi näkyy kokonaan. Näky on karski ja brutaali, kun siitä on valheet irrotettu.

Mutta menin asioiden edelle. Ei sammal kivestä itsekseen irtoa ja mitä kauemmin sammaleella on ollut aikaa juurtua, sitä paksumpaa ja tiukemmassa se on. Eräs siilon nobody-mekaanikko nimeltä Jules päätyy vasten tahtoaan raaputtamaan sammalta. Julesista tulee uusi sheriffi, joka lyhyen tähdenlentonsa aikana ehtii kuoria kiven lähes puhtaaksi.

Olen kryptinen, koska en halua paljastaa mitään. Siilo on parhaimmillaan, kun ei liikoja tiedä. Erityisesti kirjan alku on vetävä ja sopivan mystinen. Kokonaiskuva muodostuu hiljalleen ja Siilon maailmaan on helppo kadottaa itsensä.

Ajoittain koin kohtaukset ja tapahtumat pitkitettyinä: muun muassa portaissa ramppaaminen alkoi käydä hermoilleni, vaikka ymmärrän toki että portaita oli paljon ja niissä kulkeminen vei aikansa. Vähempikin kuvailu olisi kuitenkin riittänyt.

Toisaalta mietin, miten paljon niitä portaita oli kerrosten välillä, jos ei siiloa voinut kulkea päivässä alhaalta ylös tai päinvastoin. Kerroksia oli muistaakseni about 130 ja niiden laskeminen aloitettiin jännästi ylhäältä alas (siilo itsessään oli siis maan sisällä). Kenties aivan turhaa pohdintaa, mutta joskus takerrun lillukanvarsiin ja sotkeudun niihin hieman liiaksikin.

Kiinnostava kirja siis kaiken kaikkiaan ja aion varmaan jossain vaiheessa ne kaksi muutakin osaa lukea. Ne ovat nimiltään Shift (suom. Siirros) ja Dust (suom. Kohtalo). Woolin lopussa on pätkä Shiftin alkua (yleinen tapa täällä kirjasarjojen kohdalla: kirjan loppuun saatetaan laittaa teaseriksi seuraavan kirjan alku, jos siis kyseessä ei ole ensimmäinen painos eli jatko-osa on jo olemassa). Luin siis pätkän Shiftin alkua ja tiedän, että se sijoittuu aikaan ennen juuri lukemani Siilon tapahtumia.

Muita Siilo-sarjan kirjoja minulla ei ole, joten ihan heti en ole jatkamassa sarjan parissa. En halua näitä kirjoja itselleni ostaa, koska ne saa kirjastosta (sitten joskus kun se aukeaa). 

Kirjan tiedot:

Hugh Howey: Wool
Century 2013
s. 537
suomennettu nimellä Siilo

Siilosta on blogannut muun muassa Yöpöydän kirjat, siellä myös linkkejä muihin blogeihin.


*Täällä lockdown tarkoitti pahimmillaan sitä, että vain kaupassa sai käydä ja kerran päivässä tunnin ulkoilla (kukaan ei tosin tuota aikaa valvonut, joten minun tunti venyi monesti useammaksi tunniksi). Nyt on jo lockdownin purku käynnissä ja maanantaina saivat kaikki kaupat avata ovensa. Kiinni ovat edelleen monet palvelut (kampaamot jne.), kirjastot jne.

Waterstoneskin avasi ovensa ja kävin jo siellä ihastelemassa kirjoja lähes liikutuksen tilassa. Uutuuksia sinne ei ole vielä saatu, koska korona (täällä käytetään yleisesti nimeä Covid19) katkaisi jakeluketjut sun muut.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2020

Avautumista kirja-asioista

BookCrossing

Maailmassa on suurempiakin murheita kuin kirjastojen aukiolot tai lähinnä niiden aukiolottomuudet. Englannissa kirjastot ovat edelleen kiinni. Ilmeisesti saavat avautua heinäkuun alussa, mutta mitään yksityiskohtaisempia tietoja ei ainakaan minun kirjastoalueeni ole tiedottanut.

Koska tämä on kirjablogi, niin vingun täällä kirjoihin liittyvistä asioista tiedostaen, kuten yllä jo mainitsinkin, että on suurempiakin murheita.

Tähän väliin totean, että mielestäni täällä kirjastoja ei yleisesti ottaen arvosteta (ainakaan kuntatasolla). Ne koetaan lähinnä rahareikinä, joiden avaamisessa ei taideta kiirettä pidellä. Kirjastot nimittäin olisi varsin helppo avata turvallisesti vaikkapa alkuun siten, että kirjat varataan etukäteen ja ne vain haetaan kirjastosta. Eikös näin menetellä/menetelty Suomessakin?

väliavautuminen alkaa
Muutenkin PM Boriksen listaukset siitä, mitä liikkeitä ja toimialoja voi milloinkin avata, on naurettava: miten esim. joku kirjasto vertautuu kampaamoon tai kynsihoitolaan, joissa on PAKKO olla KOSKETUKSISSA ihmisten kanssa.
väliavautuminen loppuu

Ensi viikon maanantaina saavat “turhiskaupat” avautua eli rättipuodit ja mm. kirjakaupatkin halutessaan. Itse odotan kovasti Waterstonesin avautumista, sillä kaipaan kirjoja. Uusia kirjoja! Haluan KATSOA kirjoja ja OSTAA kirjoja livenä!

Täkäläinen WHSmith on pysynyt auki koko koronan ajan sillä verukkeella, että sen yläkerrassa on Posti (kaikki kys. ketjun liikkeet eivät siis ole auki). Valitettavasti kyseisen kirjakaupan tarjonta on lähinnä oheiskrääsää, jonka sekaan on ripoteltu kirjoja. Rajattu (kirja)valikoima harvemmin osuu minun makuhermooni.

Kirjoja voi tilata suoraan kirjakaupastakin, esim. sieltä Waterstonesista ja siten tukea kivijalkaliikkeen toimintaa. Harmi vain, että toimitusajat ovat tähtitieteelliset kun taas eräs “sademetsäjätti” toimittaa kirjoja päivässä parissa. Niin että onko kovin vaikea arvata, mihin suuntaan sitä kallistuu ostoaikeissaan.

Fillaroin pällistelemään antikvariaattia, joka on ilmeisesti sulkeutumassa lopullisesti.

Mutta takaisin siihen Waterstonesiin: minua liki oleva W-myymälä ei ole infonnut mitään liittyen mahdolliseen avaamiseen. Hieman huolettaakin aukeaako liike ollenkaan ensi maanantaina. Waterstones ei nimittäin avaa kaikkia myymälöitään. Toki fillarini on nyt kunnossa, joten voin polkaista johonkin muuhun Waterstonesiin.

Kysymys: Enkö pelkää saavani virusta, kun tämä maa on edelleen melko pahassa jamassa eikä asiaa varmasti auta monen päivän kestäneet mielenosoitukset ympäri maata plus aurinkoa kylki kyljessä palvovat itsensägrillaajat?

Vastaus: En jaksa pelätä. Pitelen turvavälejä, jos suinkin mahdollista (yllättävän moni ei niistä piittaa), mutta oleskelen ulkomaailmassa niin paljon kuin huvittaa ja käyn kaupassa silloin kun huvittaa (harvemmin huvittaa, koska koen sen “työläänä” ja stressaavana).

Vaikka tilanne on mikä on, ei maata voi pitää kiinni loputtomiin. Täällähän siis tosiaan on suunnilleen kaikki ollut kiinni ja iso osa on edelleen.

Ulkopuolella oli kirjoja myytävänä punnalla. Epäselväksi jäi, mihin maksu olisi pitänyt jättää. Lukitussa ovessa oli ohje, mutta se oli niin haalistunut, ettei siitä saanut selvää. Eipä tosin ollut minua kiinnostavia kirjojakaan tarjolla.

Minulla ei ole kirjoista pulaa, sillä kotona hyllyt notkuvat lukemattomia kirjoja eli ei tässä hätää ole. Juuri sain luettua ikuisuuksia hyllyssä lojuneen Hugh Howeyn Woolin eli Siilon. Siitä tulossa bloggaus myöhemmin.

Välipalakirjana luin jokin aika sitten Viisikkoparodian Five Escape Brexit Island. Tuskin jaksan kirjasta erillistä postausta tehdä, koska ei ole mitään sanottavaa siitä. Oli mielestäni tähän mennessä lukemistani viisikkoparodioista heikoin esitys.

Kiinnostuin myös iridologysta (suomeksi Iirisanalyysi) ja luin siihen liittyen Bernard Jensenin teoksen Iridology Simplified. Mielenkiintoista, mutta tieteellinen perusta puuttuu. Yritin analysoida omaa terveydentilaani iridologyn menetelmin, mutta ei siitä mitään tullut. Ei jatkoon.

tiistai 2. kesäkuuta 2020

Niin kauniisti soi tarina

Soitan pianoa, mutta pianon virittämisestä olen aina ollut jokseenkin välinpitämätön. En tarkoita, ettenkö olisi virityttänyt pianoani asianmukaisesti silloin kun minulla piano vielä oli (nyt on digipiano, ei tarvitse virittää mutta ei se ole sama asia - tosin haluaisin myös syntikan). Kyllä se viritettiin säännöllisesti, mutta koin sen lähinnä pakollisena pahana.

Japanilaisen Natsu Miyashitan romaani The Forest of Wool and Steel käsittelee pianon virittämistä. How boring is that? No ei kuulkaa yhtään tylsää, vaikkei virittämisestä juuri mitään ennestään tietäisi saati että se kiinnostaisi (minua tosin alkoi kiinnostaa tämän kirjan myötä).

Toki tylsyyden kokeminen on makuasia. Tässä kirjassa ei varsinaisesti tapahdu mitään ja kuitenkin tapahtuu. Siis tapahtuuko vai ei, mietit ehkä nyt. Kehittymistä tapahtuu ja sisäistä kasvua, vaikka elämä näennäisesti pysyy samana, kulkee tiettyä janaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään self help -opas liittyen henkiseen kasvuun, vaan ihan vain kaunis romaani jonka rinnalla voi kulkea tovin ja rakastaa sen maailmaa ja ihmisiä.


Natsu Miyashita: The Forest of Wool and Steel
alkuper. Hitsuji To Hagane No Mori 2015
Doubleday 2019
englannistanut Philip Gabriel
s. 215

Tomura on 17-vuotias kuullessaan ensimmäisen kerran pianonvirittäjän työssään. Se on käänteentekevä tuokio: Tomura haluaa opiskella itsekin pianonvirittäjäksi. Ja niin alkaa pitkä opin tie, jonka aikana Tomuraa ohjaa kolme pianonvirittäjää. Kullakin omanlainen tyyli ja asenne. Ja tarina. Kaikilla on tarina, josta saamme nähdä pieniä väläyksiä.

Tomura itse painiskelee pelkojensa kanssa: onko hänessä ainesta hyväksi pianonvirittäjäksi? Tai virittäjäksi lainkaan? Vanhempien virittäjien ohjauksessa Tomura luovii urallaan epäonnistuen ja onnistuen.

The Forest of Wool and Steel on lämminhenkinen ja kaunis matka elämän ihmeisiin, ihmeellisyyksiin. Se soi vaimeasti kuin tukahdutettu nuotti etsien viivastoa, jolla soida. Viivastoa, jolle rakentaa oma sointu. Soinnut, joiden ympärille rakentaa melodia.

Kirja on jaettu viiteen lukuun, joissa kunkin alussa on kuvituksena flyygeli. Ensimmäisen luvun flyygeli on pelkistetty, lähinnä vain ääriviivat. Toisessa luvussa erottuu muutakin. Kun päästään viimeiseen lukuun, on syntynyt kokonainen maisema, tunnelma. Piirrokset ovat kauniita. Mietin kuvaisinko ne tänne, mutta en kuvaa: ne ovat osa kirjaa, osa tarinaa. En halua irrottaa niitä tarinasta.

The glistening of the world as the morning sun rises, the glowing as it sets – who can say which is better? The morning sun and evening sun are the very same sun, yet the form of their beauty differs.

Sama piano soi kunkin käsiparin alla eri tavoin. Ja kuten pianoa soitetaan, soitamme mekin tavallamme oman elämämme melodiat.

Ihastuttava romaani, joka sopii mietiskelijöille ja kun haluaa rauhoittua.

“It’s pretty cool to know the names of the flowers,” he said.
“You think so?”
“I do. Not knowing things means you’re not interested.”

~~~

Kirja on minulla lainassa kirjastosta. Täytyy taas ihan ihmetellä, miksi vasta nyt sen otin lukuun. Jotenkin unohdin kirjaston lainakirjat kirjastojen mennessä kiinni. Minullehan jäikin vain neljä kirjaa lainaan, joista olen nyt vain tämän yhden lukenut. Täytyy varmaan lukea ne muutkin, koska mahdollisesti kirjastot joskus aukeavat. Ei tosin ole vielä tietoa milloin.

keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Kenen muistot ovat oikeita?

Princeton, 1987: Maineikas professori, Joseph Wieder, murhataan brutaalisti. Tekijää ei koskaan saada selvitettyä ja tapaus jää avoimeksi.

New York, 25 vuotta myöhemmin: Kirjallisuusagentti Peter Katz vastaanottaa käsikirjoituksen, jonka kirjoittaja väittää selvittäneensä Wiederin murhaajan.


E.O. Chirovici: The Book of Mirrors
Century 2017
s. 323
kirja on suomennettu nimellä Peilien kirja


Käsikirjoituksen on kirjoittanut Richard Flynn, joka tunsi edesmenneen professorin. Flynn oli muutenkin tuttu vieras professorin talossa, sillä hän auttoi professoria eräässä projektissa. Miesten välinen suhde ei kuitenkaan ollut aivan mutkaton ja asioita sekoitti muuan Laura, johon Flynn oli iskenyt silmänsä.

Minulla ei ollut minkäänlaisia odotuksia tämän kirjan suhteen, joten kaikki siinä tuli yllätyksenä ihan kirjan rakennetta myöten. Tarina liukuu kertojalta toiselle kuin viestikapula juoksijalta juoksijalle. Tässä on tosin pikemminkin kyseessä käveleminen eikä niinkään juokseminen, sillä mitään kiirettä minnekään ei ole. Tapahtumista on aikaa ja sekä murha että murhaaja ovat saaneet levätä rauhassa.

Mutta kuten ruumiilla on tapana ponnahtaa pinnalle vedenpohjasta, on myös totuudella tapana tulla ilmi ennemmin tai myöhemmin. Joskus pieni töytäisy riittää sysäämään tapahtumaketjun liikkeelle ja mitä enemmän siihen sotkeutuu ihmisiä, sen enemmän löytyy ”totuuksia”. Kenen muistot ovat oikeita ja todellisia, kun me kukin hahmotamme maailmaa ja tapahtumia eri näkökulmista. Jos valehtelee tarpeeksi kauan, muuttuuko valhe totuudeksi?

The Book of Mirrors on uskomattoman koukuttava ja alati liikkuva romaani. Se on orkesteri, johon liittyy soitin toisen perään, kunnes musiikki soi täytenä.

Tuli mieleeni tämä ”Plantyflutesizer”, jonka katson ja kuuntelen säännöllisin väliajoin, koska se kiehtoo minua. Se tuli myös mieleeni The Book of Mirrorsia lukiessani. Suosittelen katsomaan videon suoraan Youtubessa, niin kaikki yksityiskohdat erottuvat. Hypnoottista.



"Somebody once said that the beginning and the end of a story don’t really exist. They’re merely moments that are chosen subjectively by a narrator to allow the reader to look in on an event that began sometime previously and will end sometime after."


Tietoa kirjailijasta: FantasticFiction (englanniksi)
Kirjasta ovat bloganneet mm. Kirja vieköön, Mummo matkalla ja Unelmien aika.

tiistai 19. toukokuuta 2020

Tutkimuksia pohjoiskorealaiseen tapaan


Pohjoiskorealaisen diplomaatin vaimo kuolee epämääräisissä olosuhteissa Pakistanissa. Komisario O saa tehtäväkseen tutkia tapausta ja kuten tapoihin kuuluu, on toimeksianto varsin epämääräinen.

”A woman was murdered last month. We’re supposed to find out why.” He (Pak, O:n esimies) glanced up to see my reaction. I started to speak, but he cut me off. ---

”Not ’why’ actually. Not ’why’ in the traditional sense...”

Välihuomio alkaa

Kyseessä on ns. Inspector O -sarja ja Bamboo and Blood on sarjan kolmas kirja (postauksen lopussa on kirjaluettelo). Olen lukenut aiemmat osat keväällä 2015, mutta ovat sen verran hyvin muistissa, että ihmettelin miten Pak on tullut takaisin. Edellisessä kirjassa O:n esimies on Min ja muistan Pakia tuolloin ikävöineeni. Noh, selitystä Pakin paluuseen ja Minin poissaoloon (Miniä ei mainita lainkaan Bamboo and Bloodissa) ei anneta.

 Välihuomio päättyy

Tarkoitus ei ole kaivella ja tonkia, vaan ainoastaan luudalla lakaista tavanomaiset faktat, kuten uhrin taustat, ystävät, perhe, koulutus jne. siististi kansioon. Sieltä mahdollisesti sitten löytyy se ”miksi”. Jos löytyy. Komisario O on tietenkin skeptinen kaiken suhteen, myös sen onko uhri murhattu  - ehkä hän vain kuoli. Joskus ihmiset vain kuolevat.

”All we need is a collection of the facts on this end. That’s it. Nothing fancy, no hypothesizing, no grand framework. No essence. Just facts… --- Just think of yourself as a broom, Inspector. Now, go sweep.”

O ei edelleenkään ole kovin vakuuttunut ja ilmaisee epäilyksensä.

Pak sanoo:

”An unquestoning broom, a dump, unthinking, uncomprehending broom. Shut up and sweep, can’t you.”

Tämä kohtuullisen epämääräinen murhatutkimus jää vajavaiseksi, kun O komennetaan työmatkalle. Lisäksi maisemiin tuntuu ilmestyvän joka paikassa muuan herra Jenö, joka ramppaa Pohjois-Koreassa alvariinsa. Jotain suurta on tekeillä, mutta harva tietää mitä. Kaikenlaista tapahtuu, mutta vain harvat tietävät mitä eivätkä ne harvatkaan aina tiedä kaikkea. Tieto on repaleisena yhdellä sun toisella. Lopulta O:kin saa tiedonmurusensa, mutta ei niistä murusista kokonaista leipää synny.

Bamboo and Bloodin juoni on moneen suuntaan rehottava pensas, niin tiheä ettei sen ytimeen näe. Lukijan on O:n tavoin hyväksyttävä, ettei kaikki tule koskaan ilmi. Ja sen tiedon – siis sen, ettei tiedä – kanssa on vain elettävä. Ei auta lapioida ja tonkia pohjamutia myöten, sillä siinä helposti menettää henkensä. Jos kysyy, pitää olla tarkkana keneltä kysyy ja sittenkin saatu vastaus tulee puntaroida tarkkaan, sillä se (vastaus) ei välttämättä ole fakta.

Ai että, rakastuin tähän kirjaan! Otaksun, että nämä kirjat eivät mitään suuria massoja kosiskelevia kassamagneetteja ole, mutta kyllä näillekin löytyy lukijansa. Tämän kirjasarjan ensimmäinen kirja on suomennettu nimellä Korealainen kuurupiilo. Siitä ei vissiin ole kovin suuresti innostuttu, ainakaan sarjan suomentamista ei ole jatkettu. Minusta tämä sarja vain paranee edetessään, mutta tyyli on kyllä melko sama eli jos ei ensimmäisestä kirjasta innostu, niin tuskin näistä muistakaan.

Minulla on vielä neljäs osa tätä sarjaa hyllyssä odottelemassa, ottanen sen lukuun piakkoin. Pitää nuo kaksi muutakin hommata omaksi, sillä kirjastostamme (joka ei tietenkään ole edes auki) ei niitäkään saa.

Spontaani ruikutus:

On ikävä kirjastoja ja kirjakauppoja. Toki kirjoja voisi tilata, mutta toistaiseksi olen pidätellyt itseäni, koska minulla on niin paljon lukemattomia kirjoja muutenkin kotona. Pyrin nyt siis jotenkin hyödyntämään tätä masentavaa tilannetta koluamalla omien hyllyjen aarteita.


Kirjan tiedot:

James Church: Bamboo and Blood
Thomas Dunne 2008
s. 294

Inspector O -sarja:

1. A Corpse in the Koryo, 2006 /suom. Korealainen kuurupiilo, 2015
2. Hidden Moon, 2007
3. Bamboo and Blood, 2008 (tässä postauksessa)
4. The Man with the Baltic Stare, 2010 (hyllyssä odottelemassa lukuvuoroaan)
5. A Drop of Chinese Blood, 2012
6. The Gentleman from Japan, 2016

keskiviikko 13. toukokuuta 2020

Kaikki, mitä jätin kertomatta

Celesten Ng:n romaani Everything I Never Told You (suomennettu nimellä Olisi jotain kerrottavaa) on jälleen eräs romaani, joka on lojunut hyllyssäni pienen ikuisuuden. Kun kirjasta nyt hiljattain alkoi ilmestyä useita bloggauksia, innostuin itsekin sen siinä imussa ottamaan lukuun.



Toukokuu 1977, viisitoistavuotias Lydia ei saavu aamiaiselle eikä hän ole huoneessaan. Lydia ei enää koskaan nuku vuoteessaan eikä syö aamiaista, koska hän on kuollut.

Lydian kuolema rikkoo kiinalaisamerikkalaisen perheen näennäisen seesteisyyden vanhempien yrittäessä kumpainenkin tavallaan käsitellä kuolemaa.

Marilyn, joka on upottanut kaikki toteutumattomat unelmansa Lydiaan, ei saata uskoa, että hänen rakas lapsensa on kuollut - ei varsinkaan siten, miten poliisit asian näkevät. Marilyn luulee tuntevansa tyttärensä, mutta luulo ja tieto harvemmin ovat synonyymejä toisilleen.

Perheen isä, James, järkyttyy yhtä lailla mutta hänen surunsa – ja luulonsa – ovat toisenlaisia. Marilynin lailla myös James on istuttanut suuret toiveensa Lydiaan. Kiltti ja ahkera Lydia tuntuu olevan perheen keskus, jonka ympärillä kaikki pyörii. Jopa siinä määrin, että perheen muut lapset jäävät varjoon. Näkymättömiksi.

Nathan on sisaruksista vanhin. Häneen ei kohdistu juuri minkäänlaisia paineita, paitsi näkymättömyyden samettinen verho. Nathan on ahkera ja ahkeruus palkitaan: hän saa opiskelupaikan Harvardista. Se on hienoa asia, mutta vanhempien ilo on melko laimeaa saavutukseen nähden.

Ja sitten nuorin, Hannah. Hän on kuin mollamaija: nukke, jota ei nähdä ja jolla ei sen kummemmin ole merkitystä. On oikeastaan järkyttävää, miten turha Hannah on. Hänellä on merkitystä kenties vain sisaruksilleen, mutta vanhempiensa silmissä hän on Nathanin lailla näkymätön.

Vanhempien suuret odotukset ja täyttymättömät unelmat kohdistunevat Lydiaan, sillä hän ei näytä niin kiinalaiselta kuin isänsä, joka on ikänsä kokenut ulkopuolisuutta. Siksi James niin kovasti haluaa Lydian olevan suosittu ja samanlainen kuin muutkin. Jamesin suurin pelko on, ettei Lydia istu joukkoon.

James ei tiedä, että hänen suurin pelkonsa on totta. Ei tiedä, koska Lydia suojelee isäänsä tuolta tiedolta. On väsyttävää elää toisten odotusten mukaisesti. On väsyttävää, kun ei saa varttua ja kasvaa omaksi itsekseen, omanlaisekseen persoonaksi.

Kirjan tunnelma on ajoittain klaustrofobinen niin kuin voi ohiolaisessa pikkukaupungissa eläminen olla.  Siihen kun heittää päälle vielä “muukalaisuuden” ja Lydian kohdalla etukäteen suunnitellut unelmat, niin melko ahdasta on. On surullinen ajatus, että vasta kuolema tekee näkyväksi.

Everything I Never Told You on kauniisti kirjoitettu ja kuvattu, se soljuu ja polveilee eteenpäin ripotellen polulle paljastuksia sinne ja tänne, kunnes lopulta kaikki on nähtävillä. Näkyvää.


Kirjan tiedot:

Celeste Ng: Everything I Never Told You
Penguin Press 2014
s. 292
suomennettu nimellä Olisi jotain kerrottavaa

~~~

Kirjasta on blogannut mm. Leena Lumi, Kirjojen kuisketta, Kirja vieköön ja Kirjan jos toisenkin.

torstai 7. toukokuuta 2020

Mikä on todellinen todellisuus?

Jason Dessen on matkalla kotiin, kun hänet kaapataan. Aikuista miestä ei tietenkään ihan noin vain kaapata, mutta aseella uhaten sekin onnistuu. Vaan miksi kukaan haluaisi kidnapata fysiikan professorin?


Blake Crouch: Dark Matter
Macmillan 2016
s. 340
kirja on suomennettu nimellä Pimeää ainetta


Alkuun on tarpeen mainita, että luen todella vähän scifiä eli en osaa vertailla Dark Matteria muihin genren kirjoihin enkä ottaa kantaa siihen, onko kirjan aihe kovinkin käytetty (veikkaan silti että on, mutta eipä se minua haittaa). Scifi on jäänyt minulle vieraaksi kirjallisuudessa (elokuvina ja sarjoina on tutumpi), koska… en tiedä. Minulla ei ole mitään scifiä vastaan ja se kiinnostaakin minua. Mahdollisesti ei vain osu eteen sopivia kirjoja.

Ja mikähän se kirjan aihe sitten on? Mainitsen vain yhden sanan, koska en halua paljastella: rinnakkaistodellisuus. Aihe kirvoittaa luonnollisesti paljon ajatuksia kirjan päähenkilössä Jasonissa mutta minussakin näin lukijana.

Chicagoon sijoittuva Dark Matter on koukuttavasti kirjoitettu ja jouhevasti etenevä. Kirjoitustyyli on sellainen, että kirjan näkee helposti kuin elokuvana sitä lukiessaan. Crouch on minulle ennestään tuttu tv-sarjasta Wayward Pines, joka pohjautuu hänen kirjoittamaansa trilogiaan. En ole kyseisiä kirjoja (1. Pines 2. Wayward 3. The Last Town) lukenut, mutta kenties joskus luen.

Nyt istun ja tuijotan tätä ruutua enkä tiedä, mitä kirjasta kertoisin kertomatta liikaa. Voisin tietysti kerrata ajatuksia, joita kirja herätti minussa, mutta pääni lyö tyhjää. Pidin Dark Matterista todella paljon ja viihdyin paremmin kuin hyvin sen seurassa. Joskus vain käy näin, ettei löydy sanoja enkä jaksa väkisin vääntää. Kirjan halusin kuitenkin tuoda blogiini, koska se ansaitsee tulla esitellyksi.

Yhdyn täysin rinnoin Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annikan mietteeseen kirjasta - lukuelämyksemme näyttävät olleen melko samanlaiset.

Jassu on myös lukenut Pimeää ainetta ja veikkaan, että olen kirjasta taannoin kiinnostunut nimenomaan hänen kirjoituksensa ansiosta. Muistan yhä Dark Matterin hankkimiseen liittyvän ”draaman” edelleen eli kova halu syntyi lukea kirja, mutta kirjastosta ei sitä tuolloin saanut (täällä kirjat eivät aina tule tuoreeltaan jos ollenkaan kirjastoon), joten ostin sen omaksi. Sitten kävi klassiset eli se ”unohtui” hyllyyn.

keskiviikko 29. huhtikuuta 2020

Voiko syvemmälle enää päätyä?

Flower Island, kukkasaari. Kukkaissaari. Miten ihastuttava nimi! Flower Island (kuvitteellinen) sijaitsee Etelä-Koreassa, Soulin laitamilla. Flower Islandissa asuu tiivis kommuuni, joka myös työskentelee saaressa. Flower Island on kaatopaikka. Joskus aikoja sitten se oli jotain muuta.


Hwang Sok-yong: Familiar Things
alkuper. Natikeun Sesang 2011
Scribe2017
korasta englannistanut Sora Kim-Russell
s. 216

Bugeye on 14-vuotias hänen muuttaessaan äitinsä kanssa Flower Islandille. Aiemmin he asuivat Soulin laitamilla slummissa, mutta rahatilanteen huononnuttua entisestään tarttuu äiti saamaansa tilaisuuteen. Flower Island ei ole ihan sitä, mitä Bugeye kuvittelee. Jos Bugeye ätinsä kanssa aiemmin oli pohjalla, he ovat nyt pohjan alla. Paikassa, jossa jopa roskalla on arvoa.

Roskat ovat äidin uusi työ. Pitää etsiä kierrätettäväksi sopivia roskia muiden roskien joukosta. Bugeye auttaa siinä määrin kuin saa. Löyhkä on niin voimakas, että se tarttuu vaatteisiin, hiuksiin, ihoon. Mutta siihen tottuu. Koska mitään muuta ei ole. Ei ole vaihtoehtoja, joista valita.

Familiar Things kulki mukanani silloinkin, kun en kirjaa lukenut. Eräs kaunis päivä viime viikolla päädyin kävelemään Thamesiin laskuveden aikana ja seuloin silmilläni pohjamutia etsien jotain arvokasta. Mielikuvissani kävelin “Kukkaissaaren” kaatopaikassa etsien kierrätettäviä arvokkuuksia, kuten paksusta muovista tehtyjä tavaroita, metallia, lasipulloja… Haravoin katseellani pohjaa eläen toista maailmaa.

Familiar Things on häiritsevä, kaunis (kyllä, kauneuttakin on kirjassa – nimittin ystävyys) ja hyppysellisen maagisuutta sisältävä teos, joka säästää lukijaa mutta ei kirjan henkilöitä. Tai no, ehkä tietynlainen taikuus onkin juuri se, mikä auttaa jaksamaan.

Hwang Sok-Yongista tuli tämän kirjan myötä kirjailija, jonka teoksia himoitsen. Olen lukenut häneltä aiemmin kaksi romaania, Princess Barin ja At Duskin.

At Duskissa sivutaan samaa aihetta kuin Familiar Thingsissa, mutta eri näkökulmasta: molemmissa kirjoissa keskiössä on köyhyys ja slummit Soulin laitamilla. Siinä missä At Dusk on eräänlainen ryysyistä rikkauksiin -kuvaus, Familiar Things edustaa lähinnä ryysyistä vielä ryysyisemmäksi -kuvausta. Mikään rypemiskirja tämä ei silti ole.

Familiar Things on teoksista aikaisemmin kirjoitettu (ja käännetty) ja periaatteessa voisin nähdä nämä kirjat toistensa jatkumona tai täydentävinä palasina, vaikka ehdottomasti nämä ovat itsenäisiä romaaneja, joissa on täysin eri henkilögalleriat. Molemmille kirjoille myös tuhoutuminen ja muuttuminen ovat yhteisiä teemoja.

Hwangin teoksia ei ole suomennettu, sietäisi kyllä suomentaa.

perjantai 24. huhtikuuta 2020

Naisia kolmessa sukupolvessa

Nyt tulee nihkeä miete. Pohdin (oikeasti en pohtinut) jätänkö kirjoittamatta kokonaan, mutta en jätä, koska ajatuksia heräsi valtavasti. Tämä ei ole muutenkaan mikään hehkutusblogi, vaan kaikenlaiset lukufiilikset ovat sallittuja. En näe syytä, että tietynlaisia tuntemuksia ja kokemuksia pitäisi sensuroida.

Ja mikäs se tällainen kirja oikein on, josta ekoja sataa sivua lukiessani vielä mietin jätänkö kesken. Samaa mietin vielä 150 sivun kohdalla, mutta sitten lakkasin miettimästä: en siksi, että kirja olisi yhtäkkiä vetänyt mukaansa, vaan siksi että olin jo lukenut niin paljon. Toisekseen olen myös utelias, joten päätin lopettaa lukisko loppuun vai ei -pohdinnat ja vain lukea.

Ja se kirja on


Kazuki Sakuraba: Red Girls – The Legend of the Akakuchibas
alkuper. Akakuchibake no Densetsu 2006
Haikasoru 2015
japanista englannistanut Jocelyne Allen
s. 458

Alkuun maininta, että Red Girls voitti Mystery Writers of Japan -palkinnon 2007. Sakuraban muitakin teoksia on palkittu eli kyseessä on varmasti taitava kirjailija. Ainakin japanin kielellä. Minä tässä luonnollisesti pohdin enkkukäännöstä, koska en osaa japania.

Red Girls on sukuromaani Akakuchiban naisista, jotka polveutuvat Manyosta. Manyo on vuoristolaislapsi, joka jo pienenä hylätään (kuvitteelliseen) Benimidorin kylään (ei-kuvitteellisessa) Tottorin prefektuurissa. Kukapa olisi tuolloin uskonut, että ulkopuolisesta ja mystisestä vuoristolaislapsesta tulee vauraan Akakuchiba-suvun matriarkka avioliiton myötä.

Kirjan takakannessa kerrotaan Manyon olevan selvännäkijä ja niin hän onkin. Harmillisesti tämä selvännäköosuus on melko suppea ja rajoittuu muutamiin (toki kohtalokkaisiin) näkyihin. Manyon maine selvännäkijänä toki kulkee läpi kirjan mukana, mutta lähinnä mystisenä aurana.

Sitten on Manyon tytär Kemari, tai “karvapallo”. Nimet merkitsevät aina jotain ja vauvat nimetään hartaudella. Minua kiehtoo kovasti nimeäminen ja tässä kirjassa se on hauskasti kuvattu. Nimeämistä tapahtuu jonkin verran, sillä lapsia syntyy.

Kemarista tulee menestyvä mangataiteilija, joka tekee yllättävän pitkän uran ja pyöräyttää siinä sivussa Tokon, joka on tämän kirjan kertoja. “Siinä sivussa”, koska Kemari ei ole järin kiinnostunut lapsestaan.

Toko pitää itseään nobodyna. Hän ei ole kukaan, hän on merkityksetön, turha, tuuliajolla. Niin hän itsestään ajattelee. Isoäitinsä ja äitinsä rinnalla hän on vain tavanomainen turhake, jolla ei ole suuntaa elämässä.

Eräs aspekti kirjassa onkin sukupolvien välinen muutos: miten ympäröivän maailman, teollistumisen ja siten kulttuurin muuttuminen vaikuttaa eri ikäryhmiin. Pienessä Benimidorin kylässä muutos ei ole niin dramaattista kuin vaikkapa Tokiossa, mutta kyllähän ne vaikutteet sinnekin (Benimidoriin) ulottuvat.

Siinä missä Manyon osuutta tarinassa kuvaa tietynlainen yksinkertaisuus, Kemarin osuus ajoittuu teollistumisen ja siten suurten työmarkkinamuutosten aikaan. Toko eli kertojamme elää nykyaikaa eli 2000-lukua. Ja hän on hukassa.

Toko on siinä mielessä epäluotettava kertoja, että hänen tarinansa perustuu toisten sanomisiin ja hänen omaan tulkintaansa niistä. Ja kuten me kaikki tiedämme, yhden asian voi tulkita monella tavalla. Tokon missio on selvittää, mitä Manyon viimeiset sanat tarkoittavat: isoäiti nimittäin väittää kuolinvuoteellaan murhanneensa jonkun. Mutta ei vihasta.

Kuulostaa todella mielenkiintoiselta ja sitä kirja periaatteessa onkin. Tässä olisi ainekset todelliseen sukanpyörimiskirjaan. Mikä sitten mättää?

Palataan kieleen. Mietin onko käännöstä lainkaan oikoluettu tai luettu hutiloiden. Siinä on ihan selkeitä kielellisiä virheitä ja virkkeet ovat ajoittain raskassoutuisia ja ponnettomia (etenkin kirjan alussa, sitten löytyi jotain virtausta tai tyyliin vain tottui). Jopa omituisia: joskus virke piti lukea useamman kerran, että tajusi. En usko, että älyssäni tai kielitaidossani on nyt syy.

Kirjan tyyli sitten. Ehkä alkuperäisessä versiossa tavoitellaan letkeää tarinankerronnan muotoa, mutta se ei mielestäni käännöksessä ole kovin onnistunut. Lähinnä se on toisteinen ja puuduttava. Siis ihan järkyttävän toisteinen. Jopa muistisairas voisi tämän lukea ja pysyä kärryillä.

Tekstissä ei ole imua eikä oikein tunnettakaan, melko ponnetonta siis kaiken kaikkiaan. Henkilöt jäävät etäisiksi. Kenties se johtuu siitä, että monet henkilöt ovat Tokollekin etäisiä ja hän tätä tarinaa kertoo. Tosin Toko jää itsekin melko paperiseksi hahmoksi, johon en oikein saa synnytettyä mitään tunnesidettä.

Ihan kirjan lopussa jokin liikahtaa rinnassa, mutta sekin liittyy mahdollisesti enemmän muuttumiseen. Siihen, miten paljon maailma on muuttunut, alati muuttuu. Ja me ihmiset muutumme myös.

Ei tästä tullutkaan niin nihkeä miete kuin kuvittelin. Pohdiskellessani kirjaa tässä kirjoitellessani enemmän, näen nyt selkeämmin myös sen ansiot. Onhan tämä melko runsas ja rikas romaani: sekä kulttuurisesti että tarinallisesti. Kannatti lukea, vaikka se ajoittain rämpimistä olikin.


Huomio lukemistyylistäni

Erääs asian haluan tuoda esille. En lukiessani etsimällä etsi virheellisyyksiä, minä vain yleensä huomaan ne. Ja muistan. Minulla on hyvä lukumuisti, mikä voi johtua siitä, että luen osin pänttäämällä. En pääse tästä tavasta eroon, vaikka siitä oli hyötyä lähinnä opiskellessa. Romaaneja ei kaiketi tarvitsisi päntätä. Mutta toisaalta en tästä itse kärsi, joten mitä väliä.

Paitsi. Olisiko joskus parempi, ettei muista niin tarkasti? (en tosin oikein ymmärrä, miten voi lukea romaania eikä sitten muista lukemaansa hetkeä myöhemmin, hmm)

Nimittäin Red Girls, s. 170

And then ten years later, in the winter of 1984, I – Toko Akakuchiba, daughter of Kemari, unworthy granddaughter of Manyo – was born.

Pikainen laskutoimitus päässä lukemisen lomassa (koska sivulla 174 kerrotaan Kemarin olleen vuonna 1979 12-vuotias). Okei, Kemari sai Tokon ollessaan about 17-vuotias. Kirja jatkuu kronologisesti…

Vuosi ‘84 tulee ja menee. Ihmettelen, miksei Toko mainitse syntymäänsä. Käy mielessä, että hän on niin turha, ettei sitä ole edes tarpeellista mainita. Vai liittyykö Tokon syntymään jotain outoa: annettiinko hänet pois? Mitä tapahtui. Miten Kemari voi elää kuin mitään ei olisi tapahtunut. Onko toko edes Kemarin lapsi?

Aivot mylläävät, mutta odotan kiltisti mitä tuleman pitää. Huomatkaa: vaikka Toko on kertoja, hän kohdistaa valokeilan itseensä vasta kirjan kolmannessa eli viimeisessä osassa.

Sitten saapuu sivu 300.

This was the sort of year in which I was given life. Yes, in other words, at this time, Kemari Akakuchiba was pregnant with me, Toko Akakuchiba.

Kyseessä on vuosi 1989. Siis mitäs vattua. Kaikki spekulaationi menivät viemäristä alas, sillä kyseessä onkin “vain” virheellisyys tekstissä.

Ajattelenkohan muutenkin liikaa? Sen lisäksi, että muisti pelaa. Tähän itkunauruhymiö.

maanantai 20. huhtikuuta 2020

Minimiete: Kolmastoista kertomus

Samat kriteerit taas luettavalle kirjalle kuin viimeksikin eli mahdollisimman pitkä jne. Lukuun valikoitui Diane Setterfieldin The Thirteenth Tale, jonka olen nähtävästi ostanut torstaina 6.9. 2012. Kirja on suomennettu nimellä Kolmastoista kertomus.


The Thirteenth Tale kiepsautti minut Englantiin (missä tietysti jo olenkin) määrittelemään aikaan, joka miellytti kovasti. Kirjan aikakautta ei ole tarkemmin määritelty eikä mielestäni ole tarpeenkaan, sillä aika on tietyllä tapaa merkityksetöntä. Se on vain… noh, aikaa (ennen matkapuhelimia ja tietokoneita, onneksi).

Miksi aloitan jauhamalla ajasta, jos se kerran on merkityksetön. Noh, ehkä juuri siksi. Tai ehkä siksi, että tämä salamyhkäinen aika, jota emme voi millekään akselille sijoittaa, luo niin voimakkaan tunnelman, ettei sitä voi olla mainitsematta.

TUNNELMA isolla. On pimeää ja märkää, on nummia ja on kirjastoja. On kuvitelmia ja on totta. Nähdään asioita, joita ei ole tai sitten on.



Tunnettu kirjailija Vida Winter haluaa kertoa vihdoin totuuden ja sen kuulijaksi hän valitsee isänsä antikvariaatissa työskentelevän Margaret Lean. Mutta miksi juuri Margaretin ja miksi ihmeessä Margaret edes haluaisi kuulla Winterin totuuden. Margaret, joka ei ole lukenut ainuttakaan Winterin romaania.Vielä.

Tarina syvenee ja esiin pompsahtaa Angelfieldin perhe ja heidän raunioiksi lahonnut talonsa. Kuka Vida Winter oikeastaan on ja mitä tekemistä hänellä on Angelfieldien kanssa? Kuten Vida Winter kirjassa sanoo: ihmisen tarina alkaa jo ennen hänen syntymäänsä.

Ja tarinan lukija todellakin saa. Useitakin. Ihastuin korviani myöten tähän kertomukseen, joka polveilee mutta pysyy mainiosti kasassa. Virtaus on maltillista ja ajoittain esiintyy suvantoja, mutta TUNNELMA säilyy läpi kirjan.

Nyt olikin oikein oivallinen lukuvalinta ja -ajankohta tälle kirjalle, mieltä kutkuttavaa eskapismia. Jättää ihastuttavan lempeän jälkimaun.

Tietoja kirjasta:

Diane Setterfield: The Thirteenth Tale
Orion 2006
s. 456
suomennettu nimellä Kolmastoista kertomus

Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Leena Lumi ja Oksan hyllyltä.

tiistai 14. huhtikuuta 2020

Taloudenhoitoa ja rasismia

Kathryn Stockettin The Help (suomennettu nimellä Piiat) on lojunut kymmenisen vuotta hyllyssäni odotellen otollista lukuaikaa. Jestas, onko siitä todella jo niin kauan! Noh, joskus otollista aikaa saa odotella, mutta kyllä se sieltä aina lopulta saapuu.

Kriteerini luettavalle kirjalle eli miten The Help päätyi lukuun juuri nyt:

Ei dekkari eikä trilleri
En vain jaksa sellaisia nyt, on tullut luettua niitä viime aikoina aika paljon.

Mahdollisimman pitkä
Silloin kun minulla on vaikeuksia päättää, mitä lukisin, haluan lukea paksun kirjan, ettei tarvitse koko ajan olla miettimässä mitä seuraavaksi lukisi.

Viihdyttävä
Tiedän kyllä, mitä The Help käsittelee eli en tiedä voiko aihetta sinänsä kutsua viihdyttäväksi, mutta sitä itse kirja kyllä mielestäni on. Ja vaikka kirja on viihdyttävä, siinä on myös sanoma eli kyseessä ei ole mikään pinnallinen pumpulitarina.



The Helpin keskeinen teema on mustien (lähinnä naisten) asema 1960-luvulla Yhdysvalloissa, erityisesti Mississipissä. Musta nainen kelpaa talouden- ja lastenhoitajaksi valkoiseen talouteen, mutta häntä ei haluta samaan ruokapöytään eikä mielellään edes (samaan) käymälään. Mustia pidetään alempiarvoisina ja likaisina ja nimenomaan palvelijoina – ei tasavertaisina ihmisinä.

Eräs kertojista, Miss Skeeter, tuntuu olevan poikkeus siinä mielessä, että hän näkee ihmisarvoa mustissakin. Skeeter haaveilee toimittajan urasta ja saakin paikallislehden kotitalouspalstan pyörittääkseen: kyseessä on lukijoiden kysymyksiin vastaaminen ja koska kysymykset liittyvät taloudenhoitoon, ei Skeeter niistä juuri mitään tajua.

Aibileen on taloudenhoitaja, joka hoitaa kotihommien ohessa ties monennettako valkoista lasta ja suree kuollutta poikaansa. Paljon muuta elämää ei “piioilla” ehdi olla, sillä työpäivät venyvät usein pitkiksi.

Minny on rääväsuu, joka saa potkut. Uuden taloudenhoitajan paikkaa on vaikea saada, koska eräs valkoinen hienohelma tekee kaikkensa hankaloittaakseen Minnyn työnsaantia ja koko elämää.

Näiden kolmen kertojan tarinat – ja elämät – lomittuvat toisiinsa muodostaen pihdeissään pitävän kokonaisuuden, jota ei hevin malttanut käsistään laskea. Todella kiinnostava ja viihdyttävä kirja, vaikka takaraivossa takoi tietoisuuus kirjaan (ja kirjailijaan) kohdistuneesta kritiikistä.

Eräs lukemani kritiikki koski muun muassa kirjan kieltä: miksi mustien kertojien (Aibileen ja Minny) kieli on railakasta murrerallia, kun taas valkoisen (skeeter) tavanomaista kirjakieltä (vaikka Mississipissä kuten monissa muissakin osavaltioissa murre on vaihdellut ja vaihtelee ihonväristä riippumatta).

En jaksa enkä halua lähteä suuremmin kritisointeja erittelemään enkä aio linkittää kritiikkejä, jotka luin. Googlettamalla kyllä löytyy. Mainitsen asiasta nyt siksi, että haluan ilmaista olevani tietoinen niistä.

Jos et ole lukenut kirjaa, haluat ehkä harkita jatkatko tämän lukemista. Spoilaan nyt nimittäin hieman kirjan tapahtumia ja sen loppua. Sinua on varoitettu.

Skeeterin kirjaprojekti on mielestäni osuva osoitus siitä, miten etuoikeutettu valkoinen kermaperse voi tehdä melko lailla mitä tahansa seurausten ollessa minimaaliset – lähinnä maineeseen liittyviä. Sen sijaan värillisten kohdalla tilanne on aivan toinen: he riskeeraavat koko elämäsä avatessaan suunsa. Valkoisen naisen kosto on julma eikä se rajoitu työmahdollisuuksien eliminoimiseen vaan haluun tuhota toisen koko elämä. Vastenmielistä, mutta varmasti valitettavan totta aikanaan.

Minä pidin tästä kirjasta – ihan kaikesta kiistanalaisuudesta huolimatta. Luin kirjan fiktiivisena kaunokirjallisena romaanina ja sitä se onkin. Kyseessä ei ole mikään tietokirja, vaan teos jossa kirjailija käyttää taiteellista vapauttaan tarinan luomisessa.


Kirjan tiedot:

Kathryn Stockett: The Help
alun perin julkaistu Usassa 2009
Penguin 2010
s. 444
suomennettu nimellä Piiat. Alkuperäisen nimen eli The Helpin monimerkityksellisyys avautuu kirjan lukemalla. Suomennosnimessä tuo loistava monitulkintaisuus katoaa.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2020

Lastenkirja: Herra Lemu


 Rajoitettu liikkuminen on saanut minut tutustumaan läheisemmin omien kirjahyllyjeni ja -kasojeni tarjontaan. Rutiinien muuttuminen on muuttanut myös lukufiiliksiä.

Jokin aika sitten (olen jäljessä näiden kirjabloggausten kanssa) kaipasin jotain todella simppeliä ja helppoa luettavaa. Sellaista, ettei tarvtise liikoja ajatella. Niinpä lukaisin jo kauan hyllyssäni maanneen David Walliamsin lastenkirjan Mr Stink (suomennettu nimellä Herra Lemu).

David Walliams on minulle ennestään tuttu lähinnä Britain’s Got Talent -ohjelmasta, jota en ole katsonut vuosikausiin (meillä kotona ei ole televisiokanavia: on Amazon Prime ja Netflix). Walliams on luonnollisesti täällä erittäin tunnettu persoona, joten kaikki jotka eivät asu tynnyrissä, ovat varmasti hänestä kuulleet.

Mr Stinkin ostin joskus ihan vain uteliaisuudesta Walliamsin tuotantoa kohtaan, mutta koska en yleisesti ottaen jaksa lukea lapsille tai nuorille suunnattua kirjallisuutta kävi klassisesti niin, että kirja hautautui hyllyyn. Kirjan pohjalta on tehty elokuva, josta olen katsonut pätkän sillä kirja tuntui osin tutulta ja muistan jonkin joulupyhän, kun hetken aikaa elokuvaa katsoin.

Mutta jos nyt siihen kirjaan.

Chloe on 12-vuotias tyttönen, jolla ei mene järin hyvin: kotona äiti huomioi lähinnä lahjakasta pikkusiskoa ja nalkuttaa muille. Isä on nähtävästi tossukka, joka ei ota kantaa mihinkään.

Koulussa taas kiusataan, koska Chloe ei istu muottiin. Hän on hieman pulleakin, mikä on tietenkin syy syrjiä. Vähän kliseinen ja tavanomainen asetelma, mutta varmaan lapset kokevat tällaiset asiat eri tavalla. Kirja on kuitenkin suunnattu yli 9-vuotilaille, joten asioita on käsiteltävä sen mukaisesti.

Chloe tutustuu kodittomaan haisevaan mieheen, Mr Stinkiin eli herra Lemuun. He ystävystyvät ja hyväsydäminen Chloe haluaa auttaa miestä. Niinpä hän kutsuu miehen perheen puutarhavajaan asumaan: vanhemmiltaan salaa tietysti.

Mr Stink on joutuisasti etenevä ja helppolukuinen romaani, jonka lempeä ote ja hassu huumori varmasti tehoaa lapsiin. Itse en oikein jaksanut nauraa esimerkiksi jäniksenpapanakorvatulpille, mutta Chloen sisaren älyvapaan täysi kalenteri sai hirnahtamaan. Hienosti liioiteltu.

Kulmiani kohottelin vihjailulle, että on osin kiusatun oma syy että häntä kiusataan, koska hän antaa kohdella itseään niin. Lapset (ja ihmiset yleisesti ottaen) voivat olla uskomattoman julmia ja itsensä puolustaminen saattaa vain lietsoa kiusaamista. Ei kai kukaan tosiaan kuvittele, että kiusaaminen loppuu, jos kiusattu sanoo että eläpä nyt, tulee paha mieli kun olet niin ilkeä. Tähän silmienpyöritysemoji.

Toisaalta myöhemmin kirjassa Chloe puolustaa Mr Stinkiä, joka menee sanattomaksi ilkeyden edellä. Että kenties halutaan viestiä, ettei itsensä puolustaminen ole aina niin helppoa. Mutta eipä se silti kiusaamista oikeuta, joten mautonta kohdistaa katse kiusattuun ja etsiä syitä hänen toimintatavoistaan. Valitettavan yleistä kyllä tuntuu olevan, että kiusaamistilanteissa syynätään nimenomaan kiusattua sen sijaan että käännettäisiin katse kiusaajiin ja ja alettaisiin purkaa tilannetta siltä suunnalta.

Mutta joo, sain kirjalta mitä hain eli ajatukset muualle.


Kirjan tiedot:

David Walliams: Mr Stink
HarperCollins 2009
kuvitus Quentin Blake
s. 268
kirja on suomennettu nimellä Herra Lemu

~~~

Ylin kuva on eilisen lenkkini varrelta. Täällä on kevät edennyt kohisten ja t-paitakelejä pitelee. Tälle päivälle on luvattu 22 astetta.

tiistai 31. maaliskuuta 2020

Vapahtaja

Lähdin todellisuuspakomatkalle Jo Nesbøn ja Harry Holen kanssa. Olen nyt edennyt Hole-sarjassa kuudenteen osaan eli kirjaan nimeltä The Redeemer (Vintage 2009, englannistanut Don Bartlett, s. 562, suom. nimellä Pelastaja). 


Pelastusarmeijan joulukonsertti Oslossa muuttuu verilöylyksi, kun sen eräs esiintyjä ammutaan. Harry Hole tiimeineen ryhtyy tutkimaan tapausta, joka vaikuttaa aluksi varsin mystiseltä: ei ole motiivia, tekijästä ei löydy silminnäkijähavaintoja eikä juuri mitään muutakaan. Melko nihkeä lähtökohta tutkimukselle.

Kyseessä ehkä olisi ollut täydellinen rikos, ellei salamurhaaja olisi kauhukseen tajunnut ampuneensa väärän henkilön. Jahti ei lopukaan, vaan alkaa uudestaan.

Mukavan kiero juoni taas. Täytyy todeta, että tässä on sellainen sarja, joka mielestäni paranee edetessään. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja tietenkin Harry Hole itse etunenässä. Hole onkin syy, miksi aloin sarjaa joskus lukea: halusin tietää, mikä alkoholistipoliisissa niin kiehtoo. Alan kaiketi päästä kärryille, vaikka tietenkin taas sai jännittää sortuuko Hole ryypiskelemään ja milloin.

Alkoholismi kiinnostaa minua erityisistä syistä, joita en aio tässä mainita. Minulla ei todellakaan ole mitään harhakuvitelmia alkoholismista eikä pientäkään intoa sitä glorifioida. Toisaalta ei ole myöskään tarvetta kauhistella päihderiippuvuuksia eikä tuomita ihmistä sen perusteella, onko hänellä riippuvuuksia.

Eli jos kyllästyttää juopot poliisit, joita joidenkin mielestä dekkarit tursuavat, niin näitä Holeja ei kannata lukea. Itse olen onnistunut lukemaan dekkareita, joissa poliiseilla ei ole päihdeongelmia, joten en ole saanut yliannostusta alkoholisteista moniongelmaisista poliiseista.

Nyt harmittaa, ettei minulla ole seuraavaa osaa eli Lumiukkoa. Juuri nyt nimittäin tekisi mieli lukea tätä sarjaa lisää, koska se tuntuu jotenkin turvalliselta ja helposti lähestyttävältä enkä jaksa toistaiseksi mitään raskasta lukea. Jos olisin tiennyt, että tässä joudutaan eristykseen, olisin hommannut jatko-osia pikimmiten.

Kirjathan eivät tästä kämpästä lopu, mutku mutku… olisin Holea halunnut. Noh, aina ei saa mitä haluaa.


Tässäpä vielä kertaukseksi Harry Hole -sarja:


1. Lepakkomies – The Bat (en ole lukenut)
2. Torakat - Cockroaches
3. Punarinta – Redbreast (ei bloggausta)
4. Suruton – Nemesis
5. Veritimantit – Devil’s Star
6. Pelastaja – The Redeemer (tässä postauksessa)
7. Lumiukko – The Snowman
8. Panssarisydän – The Leopard
9. Aave - Phantom
10. Poliisi - Police
11. Jano - Thirst
12. Veitsi – Knife

Ps. Jos ajatukseni Brittilän koronatilanteesta kiinnostaa, olen aiheesta kirjoitellut toisessa blogissani. Yritän pitää tämän kirjablogin koronavapaana vyöhykkeenä, joskaan en lupaa onnistuvani siinä.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2020

Kirja, jonka tarina muodostuu lukijan valinnoista


Haluat matkustaa, nähdä maailmaa, haluat paeta tylsää elämääsi. Teet diilin paholaisen kanssa paetaksesi elämästäsi Jakartassa. Olet englannin opettaja ja tämän kirjan päähenkilö. Tarinasi on kirjoitettu, mutta sen kulku riippuu tekemistäsi valinnoistasi.

Sujautat paholaisen antamat punaiset kengät jalkoihisi ja havahdut Taksissa New Yorkissa. Mitä on tapahtunut, minne olet menossa, mitä aiot tehdä? Sinä päätät.

Haluaisin varoittaa sinua, ettet valitsisi samoin kuin minä. Minä mokasin kaiken – ihan kaiken. En tiedä millainen elämäni oli Jakartassa, mutta vaikea kuvitella että se olisi ollut yhtä kaamea kuin millaiseksi se lopulta muodostui. En kerro missä enkä miksi, koska en halua vaikuttaa sinun valintoihisi. Sitä paitsi – ehkä sinä olisit pitänyt uudesta elämästäni.

Mutta itse olisin valinnut toisin, jos olisin tiennyt. Vaan eipä elämää voi kelata taaksepäin. On vain kuljettava eteenpäin ja tehtävä valintoja niine tietoine ja tunteine, mitä silloin on. Minä alan hyvin pian vihata elämääni. Siihen sisältyy muun muassa paljon ruuan laittamista, mikä jollekin toiselle voi olle kiehtovaa mutta minusta se on kammottavan tylsää! Ehkä sinä pitäisit siitä?

Vaivihkaa kirjaminä ja oikea minä alkavat sekoittua, ääriviivat hämärtyvät. En oikeastaan pidä kirjaminästäni, mutta koska se olen minä, minun on pakko sietää häntä.

Alkaa hiipiä paniikki ja haluan pois tällaisesta elämästä hinnalla millä hyvänsä. Haluan pois paikasta nimeltä X (en voi mainita sijaintiani, koska se voi olla vihje sinulle enkä halua vahingossakaan spoilata: sitä paitsi ehkä kaikki olisi mennyt toisin täälläkin, jos vain olisin valinnut toisin), missä en muutenkaan haluaisi olla. Miksi ihmeessä edes jäin sinne.

Kammottaa ajatus minusta kirjan henkilönä, jonka elämä luisuu koko ajan kaameammaksi. Miten ihmeessä saatoin valita niin väärin!

Onneksi minä kuolen, ja vaikka kirjan päähenkilöminä ehkä suri kuolemaansa, lukijaminä oli helpottunut kun pääsi pois painajaisesta.

Täh?

Kyllä, tässä kirjassa sinä valitset. Kirja on kirjoitettu sinä-muotoon (mikä aluksi vaati hieman totuttelua), ikään kuin jokin korkeampi voima tai psykoosi kuvailisi ja selittäisi elämääsi. Saat vaihtoehtoja, joista valita. Mieti tarkkaan mitä valitset, muuta neuvoa en anna.


Kiehtova ja omaperäinen kirja, jonka voisi periaatteessa lukea uudelleen tehden toisenlaisia valintoja. Sellainen kävi mielessäni, mutta päätin että en. Odotan vuoden pari ja elän sitten kirjan parissa toisenlaisen elämän: toivottavasti osaan silloin valita paremmin!


Kirjan tiedot

Intan Paramaditha: The Wandering – A Red Shoes Adventure
Pilih sandiri petualangan sepatu merahmu 2017
Harvill Secker 2020
indonesiasta englannistanut Stephen J. Epstein
s. riippuu valinnoistasi

maanantai 16. maaliskuuta 2020

Säilytyslokerovauvat

Tiedossani on, että Ryu Murakamilta voi odottaa gorea ja eritteitä. Osviittaa antoivat jo romaanit In the Miso Soup ja Piercing, joista molemmista pidin.

Silti tai siis juuri siksi minulla oli ennakkoluuloja liittyen Murakamin Coin Locker Babiesiin. Intuitioni kuiski, että puudut sen kanssa ja se olikin oikeassa – niin kuin lähes aina.



1970-luku Tokiossa. Nainen sulloo vastasyntyneen vauvansa rautatieaseman kolikolla toimivaan säilytyslokeroon ja heittää avaimen roskikseen. Toisaalla eräs toinen tuore äiti hylkää vauvansa niinikään säilytyslokeroon. Molemmat poikavauvat pelastetaan ja he päätyvät samaan orpokotiin ja myöhemmin lapseton pariskunta adoptoi heidät molemmat.

Kirjan alku on kiinnostava, koomisen hauskakin. Kolikkolokeroveljekset Kiku ja Hashi pitävät toistensa puolia. Etenkin Kiku on hyvin suojeleva Hashia kohtaan ja siksi on jokseenkin masentavaa nähdä Hashin hajoavan ja “kääntyvän” kirjan edetessä. Lokeroon hylkääminen ja äidittömyys on nakertanut niin suuren aukon Hashin sisuksiin, ettei edes adoptioäidin rakkaus saa sitä reikää paikattua.

Kikua kiinnostaa seiväshyppy ja hän menestyykin siinä. Hashin mieli mustuu sillä aikaa, hitaasti mutta vakaasti. Molemmat päätyvät takaisin Tokioon ja sen saastaisille alueille kumpainenkin etsimään mitä nyt etsiikään.

Kuten jo mainitsin, kirjan alku kiehtoo, mutta sitten tapahtuu jotain. Siirrytään surrealistiseen sekoiluun ja niihin eritteisiin, koomiset sattumukset eivät enää jaksa kiinnostaa, vaan ne muuttuvat jopa tylsiksi. En yksinkertaisesti jaksa ördellystä ja ylenpalttista sekoilua. Kokonaisuus alkaa sirpaloitua säilyen silti ymmärrettävänä.

Menetän kiinnostukseni Hashiin enkä lopulta enää välitä Kikustakaan. Ja kun ei jaksa enää välittää kirjan henkilöistä, muuttuu kirjakin melko lailla yhdentekeväksi. Taiten koottu tarina kyllä, mutta minä en nyt vain kuulu kohderyhmään.

Minulle Ryu Murakami toimii lyhempinä annoksina, kuten nuo kaksi aiemmin mainitsemaani kirjaa osoittavat. Coin Locker Babes noin neljälläsadalla (minun painoksessani kaiken lisäksi tosi pieni kirjasin, “normikokoisella” fontilla sivuja on viitisensataa) sivullaan käy puuduttavaksi.

Kannatti silti lukea, koska olisin kirjan joka tapauksessa joskus lukenut niin miksipä en nyt. Ryu Murakamin teos Audition kiinnostaa edelleen, joten en tämän kirjan takia hylkää Murakamia.


Kirjan tiedot

Ryu Murakami: Coin Locker Babies
alkuper. Koinrokkā Beibīzu 1980
Kodansha 1995
Englannistanut Stephen Snyder
s. 393

torstai 12. maaliskuuta 2020

Sananvapaudettomuutta Hong Kongissa

Hong Kong on kiehtonut minua lapsesta lähtien, sillä olin ns. Hong Kong -elokuvien suurkuluttaja. Jackie Chan lienee monille kasarilapsille tunnetuin näyttelijä siltä suunnalta ja ajalta.

Vastikään lukemallani hongkonglaisen Joshua Wongin teoksella Unfree Speech (Penguin Books 2020, s. 268, co-writer Jason Y. Ng)  ei ole mitään tekemistä kyseisten elokuvien kanssa. Wong syntyi 1996. Seuraavana vuonna Britit ojensivat Hong Kongin Kiinalle: 156 vuotta kestänyt Brittien hallintokausi sai päätöksen. Lapsi palasi äidilleen.


Kotiinpaluu oli – ja on edelleen - kaikkea muuta kuin kivuton ja siitä teoksessa Unfree Speech on kyse. Se on Hong Kongin matka nykypäivään Kiinan tunkiessa kommunistia näppejään joka asiaan.

Wong kertaa ja selittää todella mielenkiintoisesti ja selkeästi Hong Kongin lähihistoriaa ja vallanvaihdon vaikutuksia sekä Hong Kongin talouteen että hongkonglaisten identiteettiin ja kulttuuriin. Kirja valottaa vuoden 2014 protesteja ja niiden vaikutuksia nykypäivään.

Unfree Speech on myös nuoren Joshua Wongin kasvutarina: kuinka hänestä varttuu demokratiaa kannattava ja sen puolesta taisteleva syvällisesti ajatteleva humaani nuori mies, joka päätyy vankilaankin protestiensa takia. Melko mielivaltaista on syyttäminen ja tuomitseminen, mutta Wong ei vaikene vankilassakaan. Nostaisin hattua, jos minulla sellainen olisi.

Jos Hong Kongin tilanne vähänkin kiinnostaa, niin tämä kirja on aivan must read. Itse asiassa vaikka Hong Kong ei kiinnostaisi, kannattaa tämä kirja silti lukea. Tässä ei ole pelkästään kyse Hong Kongista, vaan oikeastaan koko maailmasta. Kirjan lukemalla ymmärrät, mitä tarkoitan.

Jos antaisin tähtiä, antaisin tälle kirjalle – ja Joshua Wongille – viisi tähteä viidestä.


Kirjan “takateksti”

When he was 14, Joshua Wong made history. While the adults stayed silent, Joshua staged the first ever student protest in Hong Kong to oppose National Education – and won.

Since then, Joshua has led the Umbrella Movement, founded a political party, and rallied the international community around the anti-Extradition Bill protests, which have seen 2 million people – more than a quarter of the population – take to Hong Kong’s streets. His actions have sparked worldwide attention, earned him a Nobel Peace Prize nomination, and landed him in jail twice.

Composed in three parts, Unfree Speech chronicles Joshua’s path to activism, collects the letters he wrote as a political prisoner, and closes with a powerful and urgent call for all of us globally to defend our democratic values.

When we stay silent, no one is safe. When we free our speech, our voice becomes one.

lauantai 7. maaliskuuta 2020

Kaksisuuntaisia kirjastohommia



Pöllin tämän kivan kirjastohaasteen Oksan hyllyltä -blogista.

1. Kuinka usein käyt kirjastossa?

Olen “kaksisuuntainen” kirjastonkäyttäjä ja nämä suunnat ovat melko lailla vastakkaiset: kirjastokäyttäytymiseni täällä kotona on toisenlaista kuin Suomessa käydessäni.

Minulla on kaksi kirjastokorttia: toinen tänne kotoon ja toinen mökkikuntaan Suomessa.

Kotona:

Kirjastoalueeseeni kuuluu 10 kirjastoa, joista osa on todella pieniä eivätkä edes auki joka päivä arkena. Käyn useimmiten lähikirjastossani, joka on yleisten kulkureittieni varrella ja lähellä kotia muutenkin. Se on myös lempikirjastoni. Kahdessa muussa alueeni kirjastoista käyn satunnaisesti enkä ole kaikissa käynyt koskaan (voisi kyllä käydä tsekkaamassa nekin joskus).

Mökillä:

Käyn yleensä “lähikirjastossa” (joka sekin on minun mittapuullani kaukana eli pitää autolla mennä eli tarvitsen kuljettajan) vain kerran suomireissun aikana. Maksimissaan kaksi kertaa. Vietän mökkikunnassa yleensä noin kuukauden vuodessa. En jaksa laskea monta kirjastoa mökkikunnan alueeseen kuuluu. Tykkään kuitenkin kovasti käyttämästäni suomikirjastosta!


2. Lainaatko enemmän kirjoja kuin ikinä ehtisit lukea vai valikoitko teoksia huolellisesti, jotta ehdit lukea ne ennen eräpäivää?

Kotona:

Jostain syystä seula on tarkka ja puntaroin hartaasti, mitä haluan ja ehdin lukea. Oikeastaan toivoisin osaavani irrotella ja lainata vaikka puoli kirjastoa kerralla (tällä hetkellä minulla on lainassa neljä kirjaa ja yksi on varauksessa). Toisaalta lainaushimoa viilentää se, etten jaksa roudailla kirjoja ja myös se, että voin mennä kirjastoon niin usein kun huvittaa.

Pyrin siis lukemaan kaikki lainaamani kirjat, mutta joskus aika on väärä jollekin kirjalle (ja lainaan sen toiste uudelleen), joskus kirja jää kesken ja joskus kiinnostus lopahtaa. Pääsääntöisesti taidan kuitenkin lukea (tai ainakin aloittaa ja sitten jättää kesken) kaikki lainaamani kirjat.

Joskus hilloan kirjoja himassa ja uusin niitä useita kertoja enkä sitten kuitenkaan saa luetuksi. Yleensä silloin odottelen otollisen lukufiiliksen tulemista, mutta aina se ei tule ja sitten palautan kirjan ja lainaan joskus toiste uudelleen.

Nyt on muuten sellainen kirja lainassa, nimittäin Ben Aaronovitchin Broken Homes (Rivers of London -sarjaa), jonka olen uusinut kerran mutta enpä usko lukevani sitä vieläkään. Taidan palata kyseisen sarjan pariin myöhemmin eli palauttanen suosiolla kirjan lukematta.

Täällä kirjojen laina-aika on muuten kolme viikkoa, mitään erikoispituisia lainoja esim. uutuuksilla ei ole.

Mökillä:

Kaamea kasa lähtee kertalaakista, vähintään kolmekymmentä kirjaa ettei varmana lopu lukeminen kesken (ei ole lainausrajaa mökkikirjastolla eli ulos saa kantaa niin paljon kuin jaksaa). En todellakaan ehdi lukea kaikkia suomessaolon aikana.

Tämän hetken kirjastolainat.




3. Minkä ikäisenä sait ensimmäisen kirjastokorttisi?

En muista ollenkaan. Olen varmaan ollut ensimmäisellä luokalla, voiko sitä ennen edes kirjastokorttia lapsi saada? Muistan kun Itä-Pasilan kirjasto rakennettiin ja avattiin (sitä ennen minulla on hämäriä muistikuvia mahdollisesti Vallilan kirjastosta).

Se (Pasilan uunituore kirjasto) tuntui lapsesta valtavan suurelta, mutta mieleen jäi erityisesti ainakin silloin toisessa kerroksessa sijaitsevan lasilla erotetun pienen kahvilan aromi (minusta siellä leijaili  kamala, palaneen käry tmv.). Yläkerrassa oli tuolloin mahdollisuus kuunnella musiikkia kuulokkeilla. Pitäisikin ihan nostalgiamielessä käydä ensi kesänä katsomassa miltä Pasilan kirjasto nykyään näyttää!


4. Etsitkö kirjastosta vain etukäteen valikoimiasi kirjoja vai tartutko mihin tahansa, mikä vaikuttaa kiinnostavalta?

Kotona:

Osa on täsmälainoja ja osan lainaan randomilla kiinnostavuuden perusteella eli molemmat metodit ovat käytössä. Lisäksi tietty varaan kirjoja, mutta yleensä vain silloin jos ei kirjaa ole lähikirjastossani – en siis jonottele uutuuksia.

Täällä on melko maltilliset jonot muutenkin: enpä muista, että mihinkään kirjaan olisi koskaan ollut kymmentä kirjaa pidempää jonoa ja sekin on tosi harvinaista (Lisa Taddeon Three Women on poikkeus: siitä on ollut varauksia erittäin paljon ja pitkään. Nyt vasta näyttäisi olevan saatavilla ilman varaamista eli voisikin ottaa vihdoin lukuun). Yleensä jos varauksia on, niin vain muutama maksimissaan. Kaikki täällä julkaistavat kirjat eivät koskaan päädy (ainakaan meidän alueen) kirjastoon, mikä pakottaa myös ostamaan kirjoja, vaan mielelläni niitä ostankin.

Varaaminen ei maksa paitsi jos varaa toisen kirjastoalueen kirjastosta: silloin peritään kolme puntaa. Täällä voi varata maksimissaan viisi kirjaa kerralla.

Mökillä:

Yritän muistaa lainata ainakin listaamani kirjat, mutta sen lisäksi (tai niiden sijasta) mukaan lähtee mitä tahansa muutakin. Koska minulla on yleensä vain mentaalinen kirjalista (ensi kerraksi teen kyllä ihan oikean fyysisen listan!), sekoan kirjastossa ja puolet listasta katoaa päästäni ja tulee lainattua vähän mitä sattuu.


5. Lainaatko kirjastosta kirjojen lisäksi elokuvia, musiikkia, äänikirjoja tai jotain muuta?

En lainaa. Harkitsin kyllä kerran lainaavani erään kielenopettelusetin (kirja plus cd), mutta se olisi ollut maksullinen ja mietin, etten kyllä kolmessa viikossa ehdi siitä paljon kostua joten ei maksanut vaivaa.

6. Miltä osastolta lainaat yleisimmin kirjoja?

Kaiketi ihan vain aikuisten kaunokirjaosastolta.


7. Mikä on parasta kirjaston käyttämisessä?

Se, että pääsee lukemistaan kirjoista helposti ja kätevästi eroon. Tykkään toki, että kotona on aina lukemattomia kirjoja tarjolla ja niitä onkin. On kuitenkin iso helpotus, ettei tarvitse ihan kaikkea lukemaansa ostaa omaksi, koska se tulisi aika kalliiksi ja myös tilanpuute voisi alkaa vaivata.

Tykkään muutenkin vain hengailla kirjastossa ja tutkailla hyllyjä ja hiplata kirjoja. Joskus jään lukemaan kirjastoon joksikin aikaa, mutta aika harvoin. Kirjasto rohkaisee kokeilemaan kirjallisuutta, jota ei välttis muuten lukisi. Esimerkiksi harvemmin ostan sarjakuvia, mutta tutkin ja lainaan niitä kirjastosta.

perjantai 6. maaliskuuta 2020

Kaksi sarjakuvaa: arkirealismia ja yliluonnollista


Bongasin taannoin Maggy Garrisson -sarjakuvan (Lewis Trondheim/Stéphane Oiry, SelfMadeHero 2019) jostain blogista, mutta en muista mistä. Oli kuitenkin aivan mahtava bongaus eli viihdyin mainiosti tuon sarjakuvan (jonka kaikki kolme osaa on myös suomennettu) parissa.

Minulla oli kirjastosta lainassa yhteisnide, jossa oli kaikki kolme Maggy Garrisson -sarjakuvaa eli

1. Give Us a Smile, Maggy
2. The Man in My Bed
3. Shame it had to End This Way

Maggy on ollut työttömänä pari vuotta, kun hän vihdoin (suhteiden avustamana) saa vihiä työpaikasta yksityisetsivän avustajana. Harmi vain, että yksityisetsivä on alkoholisoitunut ja työrintamakin melko hiljainen. Mutta jotain käyttöä Maggylle sentään on ja nuivan pinnan alla etsiväpomo Anthony Wight on ihan humaani ihminen.

Kaikki nämä kolme sarjakuvaa voi lukea erillisinä tarinoina, mutta yhdessä ne muodostavat kiintoisan jatkumon. Kuvitus on selkeää ja ihastuttavan lontoomaista (erityisesti siis ulkokuvitus). Tuli oikein kodikas olo.

Mahtavaa vaihteeksi lukea tällainen “arkisen oloinen” sarjakuva, jossa on tavallisia ihmisiä. Maggy on piristävän maanläheinen poikkeus isorintaisten kaunotarten valtaamassa sarjakuvamaailmassa (en tosin tiedä ovatko jättirinnat ja kauniit ampiaisvyötäröiset naiset vallanneet sarjakuvamaailmaa, vaan ainoastaan minun lukemani sarjakuvat).

Maggy Garrissonista on blogannut ainakin Oksan hyllyltä ja Luettua elämää.

Toinen lukemani/katsomani sarjakuva on Emily Carrollin maaginen When I Arrived at the Castle (Kyoama Press 2019).

Juonta on ihan mahdoton selittää, koska en todennäköisesti tajunnut sitä ihan kokonaan itsekään. En siis edes yritä. Muutenkin tämä kannattaa ottaa vastaan ilman mitään ennakko-odotuksia ja nauttia pienistä vihjeistä ja paljastuksista, joita tarinan edetessä esiintyy.

Ja ennen kaikkea kannattaa nauttia komeasta mustavalkopunaisesta kuvituksesta, joka minut hurmasi virtaviivaisuudellaan, mystisyydellään ja taiteellisuudellaan. Nautiskeltuani kirjan menin lukemaan Goodreadsista toisten lukijoiden tulkisemia mahdollisia juoniselityksiä (löytyvät kohdasta “Popular Answered Questions”) ja valaistuin hieman.

tiistai 3. maaliskuuta 2020

Kadonnut vai kuollut kaksonen

Taas on luettu trilleri, joka valikoitui lukuun lähinnä siksi, että se sijoittuu osin Pohjois-Koreaan. Kyseessä on brittiläisen D.B. Johnin romaani Star of the North (Harvill Secker 2018, s. 440), joka on suomennettu nimellä Pohjoisen tähti.

Kiinnostukseni kirjaan herätti myös se, että John on ollut mukana kirjoittamassa Hyeonseo Leen muistelmateosta The Girl With Seven Names.


Star of the Northin asetelma onkin varsin kutkuttava: on korealaistaustaiset kaksoset Soo-min ja Jee-min, joista tosin Soo-min on kadonnut kaksitoista vuotta sitten eikä Jee-min jota Jennaksi kutsutaan ole edelleenkään päässyt yli siskonsa katoamisesta. On oletettu, että sisko on kuollut ja niin Jennakin periaatteessa uskoo, kunnes…

CIA on tarkkaillut Jennaa ja havainnut hänen säkenöivän älynsä ja muut ominaisuudet, joiden takia hän olisi sopiva erääseen peitetehtävään. Kaunis mutta niin kovin traumainen Jenna tarttuu lopulta CIA:n tarjoukseen, koska hän elättelee toivoa voivansa samalla selvittää kadonneen sisarensa kohtalon.

Luvut ovat lyhyitä ja elokuvamaisia. Tämä kirja olisi helppo kuvitella vaikkapa tv-sarjana (tai elokuvana: ei tässä taida aineksia sarjaksi asti olla), ehdottomasti jenkkisarjana sillä kirjakin on (valitettavasti) hyvin pohjoisamerikkalainen (ns. action genressä) korkeine virkamiehineen (tai naisineen) ja maailman pelastamisineen. Nämä ovat piirteitä, joita en oikein jaksa – en elokuvissa, en tv-sarjoissa enkä kirjallisuudessa. Olen piiperö, minulle kelpaa hieman alemman tason näpertelyt johtuen osittain siitäkin, etten jaksa monttu auki ihailla kun tavis pääsee kättelemään presidenttiä tai muuta korkea-arvoista ihmistä.

Kirjalle on tulossa jatkoa, se jäikin aivan selkeästi roikkumaan kielekkeelle (ei kuitenkaan niin pahasti, etteikö kirjaa voisi lukea itsenäisenäkin ja jättää jatkot lukematta). Tuskin vaivaudun sitä lukemaan kun tämänkin lukeminen otti koville. Siitäkin huolimatta, että kerrontatasoja on useita ja erityisesti ne Pohjois-Koreaan sijoittuvat osuudet olivat kiinnostavia. Eivät kuitenkaan siinä määrin, että olisivat kannatelleet kokonaisuutta.

Mutta hei, olen melko lailla yksin soraääneni kanssa, sillä esimerkiksi Goodreadsissa kirja on saanut loistavan vastaanoton. Kannattaa sieltä hankkia ns. second opinion. Nuivaan suhtautumiseeni voi osin myös vaikuttaa se, että alan olla täynnä trillereitä ja on aika vaihtaa lukemistot muunlaiseen kirjallisuuteen.