Orjia ja murhia lyhyesti

En ole oikein bloggausvireessä nyt. Näin käy monesti kesäisin eli ei mitään uutta auringon alla. Etteivät lukemani kirjat vallan jäisi unholaan, haluan ne lyhyesti esitellä. 

Kanadalaisen Esi Edugyanin Washington Black (Serpent's Tail 2018, s. 417) käsittelee mustien orjuutusta 1830-luvulla. Tarina alkaa Barbadokselta, mutta päättyy Englantiin. Paljon ehtii tapahtua siinä välissä.

Jos lähihistoria ja orjien asema kiinnostaa, niin tämä on ihan must read. Sopii myös seikkailunnälkäisille lukijoille, sillä ajoittain kirja muistuttaa varsinaista seikkailuromaania.

Minua kiehtoi erityisesti kirjan alkupuolisko, edetessään se menetti hieman otettaan. Kokonaisuudessaan Washington Black on komea kirja, joka käsittelee muun muassa identiteettiä, leimautumista ja pakkomielteitä. Kirjan tyylikäs kansi on oikein hyvin kirjaa kuvaava!

Inger Frimanssonin varjo vedessä (alkper. Skuggan i Vattnet 2005, Otava 2007, suomentanut Anu Tukala, s. 334) on itsenäinen jatko osa romaanille Hyvää yötä, rakkaani.

Luin Hyvät yöt syyskuussa 2014 ja vasta nyt sain tämän jatko-osan käsiini. Onneksi olen blogannut kirjasta, niin oli hyvä palauttaa mieleen edellisen kirjan tapahtumat. Vaikka Varjo vedessä onkin itsenäinen teos, niin mielestäni sen syvyys kärsii ellei tiedä aiempia tapahtumia. Toisaalta nämä kirjat voi lukea kummin päin tahansa ja ne täydentävät hienosti toisiaan.

Varjon vedessä kuvauksen voi lukea vaikkapa Goodreadsista. Se spoilaa ensimmäistä kirjaa, joten klikkaa omalla vastuulla.

Mielipide: synkähkö romaani, jossa tehdään epätoivoisia tekoja ja otetaan oikeus omiin käsiin. Koukuttava kuten edeltäjänsäkin, kannatti lukea!

~~~

Olen saanut luettua myös Henrik Tikkasen Kulosaarentie 8 ja parhaillaan olen ihan loppusuoralla Märta Tikkasen romaanissa Miestä ei voi raiskata. Elän toivossa, että kirjoitan niistä erilliset postaukset. Katsotaan miten käy.

"Rotanpyytäjä" ja "miesvaras"

Inger Frimansson: Rotanpyytäjä
Alkuper. Råttfångerskan
Like, 2009/2010
S. 403
Suomentanut Anu Koivunen


Inger Frimansson on minulle varma valinta, kun haluan tietynlaista luettavaa. En osaa määritellä tuota tietynlaista kovin tarkasti: se on jokin Frimanssonin tyylissä ja kirjojen tunnelmassa.

Kaikkia lukemiani Frimanssonin kirjoja yhdistää henkilöiden tavallisuus ja tempon rauhallisuus. Ei siis tarvitse pelätä saavansa mitään överiksi meneviä äksönpläjäyksiä ja verisuihkuja.

Rotanpyytäjä ei poikkea linjasta. Sen keskeiset henkilöt ovat tavallisia ei enää niin nuoria ihmisiä tavallisine murheineen. Frimanssonmaiseen tyyliin jollain vippaa päässä jossain vaiheessa. Ei ehkä maailman epäuskottavinta sellaiset kilahtamiset, mutta suon mielelläni kirjailijalle taiteellisen vapauden kärjistää ja luoda asetelmia, jotka eivät välttis täytä kaikkia uskottavuudelle asetettavia kriteerejä - mikäli sellaisia kriteerejä edes on. Toisaalta elämä on joskus fiktiota ihmeellisempää.

Titus Bruhn on ehtinyt elämänsä aikana kolmesti naimisiin. Nyt on kuolo korjaamassa miestä ja hän pyytää nykyistä vaimoaan (vaimo numero 3), Ingridiä, toimittamaan viestin edelliselle vaimolleen (vaimo numero 2) Roselle. Tituksen toive on selvittää välit Rosen kanssa.

Ingrid ei suoranaisesti puhku innosta lähtiessään täyttämään miehensä pyyntöä, enkä ihmettele miksi. Melko mauton pyyntö: olisi pyytänyt jotain toista hoitamaan asian.  Esimerkiksi ensimmäisen vaimon lapset olisivat voineet hoitaa asian varmasti hieman siistimmin. Niin että kuten arvata saattaa, homma ei mene ihan putkeen.

Kirjan rakenne on miellyttävä ja helppo: tapahtumia keritään auki pääasiassa Rosen ja Ingridin näkökulmista. Juonessa on helppo pysyä mukana ja teksti on helppo- ja nopealukuista. Tällaisille kirjoille on tilauksensa: itse en ainakaan jaksa koko ajan raskasta ja päällevyöryvää tekstiä ja monimutkaisia juonikehitelmiä.

Olen viime aikoina lukenut muutenkin jokseenkin masentavia kirjoja, joten tämä on suorastaan lepoa aivoille. Viihdyttävää jännärimäistä (ei liian jännää kuitenkaan) lepoa. Rotanpyytäjästä on blogannut myös ainakin Leena Lumi.

Katselin tässä samalla Norppaliveä. Ihanan reuntouttavaa puuhaa kirjoittamisen ohessa.

Minimiete: Pahaa pelkäämättä

Inger Frimansson: Pahaa pelkäämättä
Alkuper. Fruktar jag intet ont, 1997
Like, 2011
S. 265
Suomentanut Taina Rönkkö

Monika on ailahtelevainen teini, kuten teinit usein ovat. Monikan ailahtelevaisen synkkyyden taustalla häälyy kuitenkin parhaan ystävän äkillinen kuolema.  Kyseessä on onnettomuus, mutta olisiko Monika sittenkin voinut toimia ripeämmin ja auttaa? Joidenkin mielestä ehkä kyllä.

Tympääntynyt Monika karkaa kotoaan ja päätyy ymmärtäväisen miehen hoteisiin. Ymmärrys ja rauha on juuri sitä, mitä Monika nyt kaipaa. Vaan eipä tiennyt teinityttö, millaiseen verkkoon itsensä sotki.

Pahaa pelkäämättä on melko viipyilevä trilleri, jossa nykyajan rinnalla välähtelee Monikan muistikuvat. Hiljaksiin vilahtaa verhon takaata myös miehen menneisyys. Tässä kohden on todettava, että hieman kliseiseksi (ja siten ennalta-arvattavaksi) menee eli vaikka kirja sinänsä on koukuttava, se ei oikeastaan anna mitään uutta, ei tarjoile oivalluksia. Eikä oikeastaan mitään: se vain lilluu eteenpäin kuin verkkaisesti lipuva soutuvene. Lukijan ei tarvitse soutaa, sen kun istuu paatissa ja katselee.

Olen lukenut monta Frimanssonin romaania, koska jokin niissä kiehtoo. Yhtään susihuonoa ei ole tullut eteen, mutta joitakin melko yhdentekeviä kyllä. Siis sellaisia ihan ok-kirjoja, eivät hyviä eivätkä huonoja. Pahaa pelkäämättä asettuu juuri tuolle ihan ok-akselille. 

Googlettelu tuotti ainoastaan yhden blogiosuman tälle kirjalle ja se blogi on Leena Lumin (terkkuja!) blogi. Menenkin tästä itse lukemaan kunnolla hänen mietteensä.

Elämä rypistyy paperitolloksi

Kissa joka ei kuollut taitaakin olla viimeinen hyllystäni löytyvä lukematon Frimansson. Olen pyrkinyt ihan tietoisesti lukemaan enemmän suomeksi, koska olen alkanut havaita rappeutumista kielessäni.

Kyseessä ei ole sellainen ilmiö, että yhtäkkiä unohtaisin äidinkieleni, ei todellakaan. Kyse on siitä, että esimerkiksi aiemmin minulle itsestäänselvien sanojen taivutus (joskus jopa kirjoittaminen) on alkanut tuottaa päänvaivaa.

Inger Frimansson: Kissa joka ei kuollut
Katten som inte dog
Like, 2000
Suom. Anu Koivunen
S. 357

Bethin ja Ulfin mökkireissu - ja koko elämä - muuttuu painajaiseksi, kun Beth kohottaa kätensä, jossa on kirves. Se on olevinaan itsepuolustusta, mutta oliko siihen oikeasti tarvetta?

Kyllä oli, Bethin mielestä. Silti sotku on siivottava. Ulf ei näe asiaa ihan niinkään: pieni hetki ja ihminen näyttää aivan toiselta.

Bethin ja Ulfin suhde ei alun perinkään mielestäni näyttänyt kovin auvoisalta. Suhdetta varjosti aiempi menetys ja lapsettomuus. Minusta Ulfista välittyi tietynlainen uppiniskainen kylmyys. Beth taas rypi edelleen hiljaisessa melankoliassaan. He olivat rakentaneet muurin välilleen ja tuon kesäisen päivän päätteeksi muuri kasvoi vielä korkeutta.

Frimansson rakentaa tarinan verkkaisesti, mutta silti sellaisella tempolla että lukija pysyy jatkuvasti koukussa ja varuillaan. Jopa varpaillaan. Mikään ei tunnu olevan Bethille helppoa: ei edes sisarsuhde, ja äiti on dementoitunut eikä tunne enää tytärtään. Äitikin on muuttunut toiseksi ihmiseksi.

Beth jää tekosensa kanssa yksin. Syyllisyys ja ristiriitaiset tunteet piinaavat, mutta ei ole ketään, kenen kanssa jakaa taakka. Sillä Ulfista ei siihen ole ja muille ei voi kertoa. Sillä kirveestä saanut mies katosi. Ei, se kadotettiin. Olen tarkoituksella kryptinen, koska lue itse.

Frimansson kuvaa taiten ihmismielen murtumista taakkansa alla. Kun todellisuus ja vainoharhat vuorottelevat; oikeutus ja syyllisyys kiistelevät keskenään. Loppua kohden kirja saa minun makuuni hieman liian "utopistisia" piirteitä, kun pitää matkustaa ihan Afrikkaan asti asioita märehtimään. Eikä sekään vielä niin väliksi, mutta se mitä siellä jossain päin Afrikkaa lopulta tapahtuu, latisti hieman lukukokemusta.

Mutta kaiken kaikkiaan koukuttava ja mieltä kutkutteleva puhdasverinen trilleri. Frimanssonilta julkaistaan muuten helmikuussa uusi romaani, Kissa ja tyttö (Like). Sehän pitää toki lukea. En ole ihan kaikkia Frimanssonin muitakaan kirjoja vielä lukenut, mutta puuttuvat palaset ovat saalistuslistallani eli metsästelen niitä sitten kesällä Suomessa.

Lue myös Leena Lumin bloggaus Kissasta joka ei kuollut.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen. Tämä onkin jo kolmas kirja Ruotsista (muuten lukemani ovat Mankell ja Ohlsson). Tavoittelen Ruotsin kirjallisuuden taituruutta. Siihen vaaditaan vielä yksi kirja Ruotsista (joka itse asassa on jo lukujonossa), mutta myös kaksi kirjaa kustakin muusta haasteeseen kuuluvasta maasta eli Tanskasta, Norjasta ja Islannista.

Minulle tässä haasteessa haastavinta on kaikki muut maat paitsi Ruotsi. Yritys on kova, mutta enpä ota paineita edelleenkään. Lukemisen pitää olla hauskaa. Onnekseni osaan ottaa nämä haasteet rennosti enkä turhia stressaile.

Pimeyden jäljillä

Kansi: Tommi Tukiainen

Inger Frimansson: Pimeyden jäljet
Alkuper. Mörkerspår
Suomentanut Anu Tukala
Like 2003
S. 396

Aloittelin Pimeyden jälkien lukemisen jo kuukauden päivät sitten, ennen reissua. Reissussa ei sitten tullut luettua sivuakaan, joten piti aloittaa koko kirja alusta.

Olin ehtinyt noin 70 sivua jo lukea enkä suinkaan ollut unohtanut kaikkea, mutta helpostipa tuo tuli luettua uudemmankin kerran. Sen verran mielenkiintoinen tarina on kyseessä.

Kirjan keskiössä on viisikymppinen Hilja Agnevik, nuorin kolmen lapsen katraasta. Hilja asuu sisarensa, jota inhoaa ja halveksii, kanssa. Muita vaihtoehtoja ei tunnu olevan, ja Hilja on jo melkein alistunut kohtaloonsa - ja yhteiseloon piikikkään sisarensa kanssa.

Kun Hilja sitten (melkein) kohtaa lapsuudenystävänsä, sittemmin kuuluisan näyttelijän Jennyn, tapahtumat sysäytyvät uusiin uomiin. Hilja ikävöi ja samalla tuntee katkeruutta entistä rakasta ystäväänsä kohtaan. Onko Jennystä kuuluisuuden myötä tullut nenä pystyssä kulkeva ylpistelijä?

Nykyajan rinnalla kulkevat muistot lapsuudesta. Muistoja tarkastellaan sekä Hiljan että hänen veljensä Kristianin näkökulmasta. Kirjan edetessä Kristian astuu tasavertaisena päähahmona Hiljan rinnalle.

Frimanssonmaiseen tapaan Pimeyden jäljissä ei juosta pitkin katuja hengästyneenä. Ei, tempo on maltillinen ja tapahtumia pohditaan ja puidaan. Minua sellainen miellyttää, sillä monasti ajatukset ovat merkittävämpiä kuin teot; ajatukset paljastavat joskus enemmän kuin teot.

Kirjan tunnelma on voimakkaan synkkä ja tietyllä tapaa pysähtynyt. Elämät junnaavat paikoillaan eikä ulospääsyä, muutosta, oikein tunnu löytyvän, vaikka sellaista haluaisi ja samaan aikaan sitä pelkää. Minullekin nousi pala kurkkuun, kun Kristian nojautui vessanseinää vasten ja päästi ilmoille äänettömän itkun. Mies niin hukassa. Ja mitä sitten tapahtuikaan...

Tämä kirja ei ole varsinaisesti dekkari, vaikka kyllähän tässäkin ruumis saadaan pussiin. Kutsuisin tätä kuitenkin trilleriksi, sillä suurin jännite on ihan muualla kuin mahdollisissa murhatapauksissa. Kirjassa ei myöskään keskitytä murhien tai rikosten ratkomiseen, mikä on dekkareille ominaista.

Pidin tästä kirjasta kovasti. Frimansson ei väännä rautalankaa; hän jättää lukijalle tilaa tulkita aina viimeiseen sivuun asti. Tai juuri sinne. Loppu ei silti latistanut kirjaa, sillä se (kirja) antoi vastauksia riittävästi. Muunlainen loppu olisi voinut taipua selittelyksi, jollaisesta en yleensä pidä.

Valitettavasti lukukokemusta häiritsi (käännöksen) lukuisat lyöntivirheet. Niitä oli silmiinpistävän paljon. Mukana menossa oli myös töksähtelevät lauseet, joihin oli useammin kuin pari kertaa eksynyt ylimääräisiä sanoja (yleensä verbejä). Merkityksen kyllä tajusi luettuaan uudelleen. Silti moiset kömmähdykset ärsyttivät, koska kyseessä ei tosiaankaan ollut mikään yksittäistapaus. Töksähtelevät ja toisinaan omituiset lauseet olisi voinut korjata yhdistämällä ne virkkeiksi.

Pidän kirjan kannesta, joka on Tommi Tukiaisen käsialaa. Se tuo mieleeni syksyisen Villa Elfvikin. Minulla oli tapana fillaroida sinne ja siellä, tutkia maastoa ja maisemia. Elfvik oli eräs - minulla oli Suomessa paljon - keitaani ja henkireikäni Suomessa. Jopas, meni nyt mummo muistelee -osastolle tämä. En tosin ole mummo.

Googletus ei tuottanut tulosta muista blogiarvioista, joten tällä kertaa ei linkityksiä.

Hyvää yötä, rakkaani

Kansi ?

Inger Frimansson: Hyvää yötä, rakkaani
(God natt, min älskade 1998)
Like 1999
Suom. Outi Menna
S. 339

No jopas oli kirja. Sellainen kirja, jonka kaikki henkilöhahmot ovat omalla tavallaan luotaantyöntäviä. Tai no, Hans-Peter oli ihan ok, vaikkakin melko vaisu ja intohimoton ihminen. Lattea ja tylsä peräti.

Justine Dalvik on nelikymppinen nainen, joka edelleen rypee lapsuuden traumoissaan. Justinen äiti kuoli hänen (Justinen) ollessa vasta kolmivuotias ja tuo tapaus oli muuttava koko elämän suunnan. Justinen isä avioitui assistenttinsa kanssa ja niin Justine sai äitipuolen, Floran.

Flora ei ainakaan alkuun ole varsinaisesti ilkeä, mutta Justinen "kylmyys" muuttaa häntä. Flora ei tiedä, miten olla Justinen kanssa ja lopulta kasvatusmetodit alkavat olla melko kyseenalaisia. Samaan aikaan Justinea kiusataan koulussa.

Justine on hyvin sulkeutunut jo lapsena ja samanlainen hän on aikuisiälläkin. Edes lukijana en saanut häneen oikein kosketusta. Justine on ristiriitainen: toisaalta hän on ovimattomaisen kiltti ja naiivi, toisaalta kylmähkö ja tomera. Justinen sisällä kiehuu ja poreilee, mutta ulos se jokin ei pääse.

Kun Justine ja Hans-Peter sattumalta kohtaavat, jokin lämmin läikähtää Justinessa. Rakkautta varjostaa kuitenkin Justinen pelot: miksi niin moni hänen ympärillään kuolee? Ei kai Hans-peterkin?

Kerronta kulkee useissa aikatasoissa ja eri henkilöiden näkökulmasta. Näin Frimansson paljastaa pala palalta Justinen menneisyyttä säilyttäen jännitteen kirjan loppuun saakka. Varsin mehevä ja koukuttava kertomus on siis kyseessä. Lukunautintoa häiritsi ainoastaan ajoittainen kielellinen kömpelyys ja töksähtelevyys.

Kirjan tunnelma on synkähkö ja hiljainen, mikä sinänsä miellyttää minua. Juonen tempo on makuuni sopiva: kuin astelisi metsäpolulla verkalleen tarkkaillen ja tutkien maisemia. Ei tarvitse juosta saati hengästyä, mutta missään tapauksessa ei tarvitse myöskään tylsistyä.

Tälle kirjalle on olemassa jatko-osa, Varjo vedessä. Sehän täytyypi lukea. En löytänyt muita bloggauksia tästä romaanista, joten ei linkityksiä tällä kertaa.

~~~

Epäkirjallinen huomio: Halusin kuvata tämän kirjan ulkona, koska löysin erään paikan, joka sopi kirjan taustaksi kuin nakutettu. Kuvatessa sattui pieni kömmähdys ja kirja putosi maahan. Luonnollisesti mutakasaan. Järkyttyneenä pyyhin kirjaa paidanhelmaani saadakseni pahimmat paakut ja roippeet siitä pois. Sainkin, mutta kirja näyttää nyt melko törkyiseltä. Että voi kirjanörtin elämä olla draamaa täynnä!

Toinen epäkirjallinen huomio: lähden huomenna reissuun rapakon taakse ja viivyin siellä kuukauden. En tiedä, mihin tuuli (tai ehkä kuitenkin auto) minut kuljettaa, mutta tarkoitus olisi tulla takaisinkin. Blogini saattaa - tai sitten ei - vaieta joksikin aikaa.

Mahdollisia kuulumisia voi seurata matkablogistani, Tärkeintä on lähteminen.

Pelastetaan meidät itseltämme

Kuva täältä

Inger Frimansson: Parempi elämä
Like 2009
S. 479

Nelivuotias Angelica katoaa rattaistaan ja haihtuu kuin savu ilmaan. Päiväkodin tädit ovat ihmeissään ja järkyttyneitä. 

Myös poliisi on ymmällään johtolankojen täydellisen puuttumisen takia. Varmaa on, että tyttö on kaapattu - muuten hänet olisi jo löydetty.

Frimansson punoo melkoisen tarinan, joka ainakin minulle näyttäytyy varsin ennalta arvattavana. Se ei oikeastaan kuitenkaan haitannut, sillä en olisikaan jaksanut pahemmin ajatella. Halusin lukea nimenomaan jotain sujuvaa ja helppoa. Sellainen on tämä Frimanssonin kirja.

Minulla on nyt kausi, kun kaikki motivaatio on poissa ja yleensä hyvä keskittymiskykynikin rakoilee. En osaa päättää, mitä luen ja sitten aloitan kirjoja ja jätän ne kaikki kesken.

Eräs tällainen kesken roikkuva kirja on Kate Mortonin House at Riverton. Se on ollut minulla kesken nyt kolmisen viikkoa eikä se vain nappaa, vaikka periaatteessa on kiinnostava.

Taitaa olla väärä aika sellaiselle kirjalle, mutta enpä viitsi ottaa kirjanmerkkiä ainakaan vielä siitä pois. Jospa luen luvun silloin tällöin ja katsotaan, miten käy.

En jaksaisi tästä Frimanssonin Paremmasta elämästäkään kirjoittaa. Kirjoitan silti, koska minulla on pakkomielle kirjoittaa kaikista lukemistani kirjoista (tai ainakin romaaneista). Vali vali, nyt tulee kyllä varmaan historiani kummallisin kirjapostaus.

Mietin onko vika minussa, kun en taaskaan voinut sietää näitä kirjan henkilöitä. Miten näitä tällaisia nyt niin kovasti osuu eteen! Tuossa aiemmin oli molemmat Pakkasen kirjat, joiden kaikkia henkilöitä jos en nyt inhonnut, niin en ainakaan voinut sietää.

Parempi elämä on kirjoitettu useasta näkökulmasta. Minua otti päähän Danielin nössömäisyys ja hänen jatkuva panetus. Noh, olihan hän toki melko nuori, joten silloin vissiin panettaa koko ajan ja aivotkin on alapäässä.

Päiväkodissa työskentelevä Magdakin on jotenkin saamaton ja käyttäytyy mielestäni epäloogisesti ja -uskottavasti. Tätä kirjaa nyt ei muutenkaan voi kovin uskottavaksi sanoa. Sinänsä sillä ei ole väliä, koska ei kaikkien kirjojen tarvitsekaan välttämättä olla uskottavia.

Kaiken kaikkiaan tämä kyllä oli ihan luettava kirja - ei varmaankaan Frimanssonin parasta antia, otaksuisin.

~~~

Ps. Vielä ehtii osallistua kirjani arvontaan - tässäpä suora linkki osallistumispostaukseen!

Mutta mitä tapahtui palomiehelle?

Inger Frimansson: Häränsydäminen mies

Kirjatorilla oli aika mukavat valikoimat viiden euron pokkareita. Tämä Inger Frimanssonin Häränsydäminen mies oli eräs ostamani femman kirja.

Olen lukenut muistaakseni vain yhden Frimanssonin kirjan (Alastomien naisten saari), josta en edes ihan kauheasti pitänyt, mutta silti minulla on päässäni "pakkomielle", että Frimansson on kuitenkin lukemisen arvoinen kirjailija.

Häränsydäminen mies sen todisti. Ei tässä Mankellin tasolle päästä, mutta ihan koukuttava jännäri tämä oli. Kaikki alkaa siitä, kun palomies Stefan Almgren kuolee tulipalossa kesken sammutustäiden.

Aluksi tapausta luullaan joko itsemurhaksi tai paniikkikohtauksesta johtuvaksi kuolemaksi, mutta Almgrenin kolleegaa ajatus jää vaivaamaan. Hänen on vaikea uskoa, että kokenut palomies panikoisi ja repisi maskin itseltään pois.

Kirjan tapahtumat eivät pyäri pelkästään paloaseman ympärillä, vaan palomiesten perhe-elämät ja suhteet tulevat myös tutuksi. Kirjassa asioita tarkastellaan useamman henkilön kautta, mikä teki kirjasta varsin koukuttavan ja toi henkilöt lähelle.

Kritiikkiä voisi ehkä antaa siitä, että alussa henkilögalleria paisui melkoisen suureksi ja minulla alkoi olla vaikeuksia muistaa, kuka kukin oli. Se tosin oikeastaan oli vain alun ongelma ja poistui melko pian kirjan edetessä.

Frimansson yrittää höynäyttää lukijaa, mutta itse selvitin mysteerin ennen kuin se lukijalle kerrottiin. Tai en periaatteessa selvittänyt, mutta varovaisesti arvasin oikein.

Hyllyssä odottaa kaksi muuta Frimanssonia: Suomenkielinen Kissa, joka ei kuollut ja englanniksi Good night, my Darling. Onko kukaan lukenut?