Palasin Suomesta kotiin sunnuntaina. Olen viimeksi käynyt talviaikaan Suomessa tammikuussa 2018 ja sitä ennen kaiketi 2010. Tästä voi päätellä, ettei Suomen talvet kiinnosta. Avauduin aiheesta blogissanikin taannoin, kas tästä voi lukea mietteet jotka ovat edelleen aivan samat.
En mene talvella Suomeen, ellei siihen ole erittäin painavaa syytä. Nyt oli, mutta siihen liittyviä asioita en käsittele blogissani. Pakkanen pani parastaan, vain muutamana päivänä asteet (Helsingissä) nousivat alle miinuskymmenen, mutta pääasiassa pakkasta oli rutosti enemmän ja kaupan päälle tuuli raateli naaman irti.
Osaan pukeutua kunnon talveen, olenhan suomalainen ja siten talvia kokenut. Ennen reissua ostin talvitakin ja -kengät, koska suomalaiseen talveen sopivia minulla ei ollut ennestään. Ilman kuivuus on iholleni pahinta, mutta siitä olen valittanut jo vuonna 2018, joten nyt en jaksa. Paitsi että tällä kertaa pahiten kuivui päänahka, joka on onneksi jo alkanut toipua järkytyksestä.
Keskityn kauniiseen henkireikääni, nimittäin Töölönlahdella sijaitsevaan talvi-installaatioon nimeltä Muodonmuutos.
Muodonmuutos, vasen "möhkäle", 11.1. 2026
Kävelin usein sen ohi lenkeilläni ja siitä tuli minulle pakkomielle: pällistelin ja kuvasin sitä eri päivinä ja dokumentoin sen muodonmuutosta, jota avustettiin vesiletkulla.
Muodonmuutos, 11.1. 2026
Suistossa nimittäin on letku, joka ruiskuttelee vettä oikealla olevaan risurykelmään, joka kuukauden aikana kasvoi melkoiseksi möhkäleeksi. Vasemmanpuoleinen möhkäle on kaiketi saanut vesivoitelunsa ja aiemmin.
24.1. 2026
1.2. 2026
4.2. 2026, nuoli osoittaa vesiletkua.
Mitäpä olisi reissu ilman kirjaostoksia. Tällä kertaa ostoskoriin tarttui seuraavat:
Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa (luettu, postaus tässä) Hong Ying: Hyvien kukkien lapset (jota luen parhaillaan. Olen aiemmin lukenut Yingiltä muistelmateoksen Daughter of the River) Anneli Kanto: Rottien pyhimys (Olen lukenut Kannolta aiemmin Pyövelin, josta pidin) Imre Kertész: Kohtalottomuus Chi Ta-Wei: Kalvot
Sääennusteet lupasivat (lupaavat edelleen) suotuisia säitä, joten hankimme auton. Olemme (mieheni ja minä) autoton perhe: vuokraamme auton tarvittaessa. Koska miksipä omistaa jotain, jota ei oikeasti tarvitse, mutta jolle kyllä varmasti keksisi jatkuvasti turhaa käyttöä.
Auton vuokraaminen tapahtui maanantaina extempore. Keswickissä on yksi autoliike, joka pääasiassa huoltaa ja myy. Ovat kuitenkin jättäneet yhden jo kohtuullisen vanhan (mutta hyvin huolletun) ja söpön Fiat Punton vuokrattavaksi, jos nyt jotakuta innostaa. Meitä innosti ja Puntokin sattui olemaan vapaana, kun maanantaina asiaa tiedustelimme. Palvelu oli ykkäsluokkaa ja auto alla puolen tunnin sisällä.
Koska idea vuokraamiseen syntyi niin pikaisesti, emme olleet ehtineet suunnitella mitään sen tarkemmin. Minua on kuitenkin kiinnostanut nähdä länsirannikkoa ja merta jo pitkään, joten ehdotin että ajelemme maisemareittejä pitkin St Beesiin. Ja sinne sitten mentiin.
Piti olla aurinkoista, mutta ei ollut. Onneksi emme luota sääennusteisiin, vaan puimme päälle riittävästi vaatetta ja pipotkin oli mukana. Rannikolla oli nimittäin infernaalinen tuuli.
Käyskentelimme rantaa pitkin rinteelle, josta alkaa (tai päättyy) ikoninen Coast to Coast walk, josta muun muassa David Nicholls kirjoittaa teoksessaan You are Here (suom. Melkein perillä).
En ole Nichollsin kirjaa lukenut, koska siihen on ollut pitkä jono kirjastossa. En pääsääntöisesti varaa kirjaa, jos siitä on olemassa varauksia, koska haluan lukea kirjani rauhassa enkä miettiä ehdinkö lukea sen kolmessa viikossa (täällä laina-aika on kolme viikkoa).
Nyt on ollut muutama kirja vapaana (ei lähikirjastossani), joten rohkenin sen varata. Nyt se on noudattavissa kirjastosta, kun vaan ehtisi joskus sen hakea (olen viettänyt viikon pääasiassa korvessa eräilemässä poislukien maanantain, jolloin hengailin rannikolla).
Kyseinen kirja ei minua varsinaisesti kiinnosta muutoin kuin vaellusteeman ja tuttujen mestojen takia. Joskus kiinnostaa lukea (romaaneja) paikoista, joissa on käynyt. Tämä ei tosin koske kaikkia paikkoja, vaan sellaisia joihin on jokin tunne- tai muu side.
En ole tietääkseni lukenut yhtäkään romaania Nichollsilta, vaikka toki kirjailija on nimenä tuttuakin tutumpi. Yleisesti ottaen kirjansa aiheet eivät ole kiinnostaneet minua niin paljon, että olisin niihin tarttunut. En ole myöskään katsonut Nichollsin kirjan One Day pohjalta tehtyä samannimistä suurta pöhinää saanutta sarjaa enkä usko koskaan katsovani.
Mutta You Are Heren lukemista odotan uteliaalla innolla. Erityisesti Nichollsin romaaneissa on kehuttu dialogeja ja kiinnostaakin nähdä, miten ja millaista kieltä hän niissä käyttää ja yleisestikin.
Tällä hetkellä luen muun muassa József Debreczenin teosta Cold Crematorium: Reporting from the Land of Auschwitz (suom. Kylmä krematorio – raportti Auschwitzin valtakunnasta). On kohtuullisen raskasta luettavaa, kuten kirjan nimestä voipi päätellä.
Debreczenin kuvaukset muun muassa hierarkioista, nokkimisjärjestyksistä ja siitä, miten sorretutkin sortavat sorrettuja ovat yksityiskohtaisia ja perusteellisia. Tyylillisesti kirja ei ole raporttia nähnytkään, vaan se on kielellisesti hyvinkin runollista ja koukeroista. Kaunista ruman keskellä.
Bonuskuvana Whitehavenin oranssi “kolera-allas”. Whitehavenissa olen käynyt ennenkin, mutta silloin siellä ei vielä ollut oranssia vettä.
Kaikki kuvat St Beestä paitsi alin on Whitehavenista.
Reissu tuli ja meni eikä mikään ole enää ennallaan. Tai näinnäisesti on, mutta ei silti ole. Ankaran patikoinnin ja fillaroinnin lisäksi tarkastelimme kämppätarjontaa ja vaikka hamuamamme napattiin nenämme edestä, löysimme toisen.
Toinen ei ole aivan sitä, mitä halusimme mutta riittävän lähellä. Lyhyesti: ilmeisesti ostimme kämpän Järviltä ja jos myyjä ei tee ohareita, niin sopparit voidaan allekirjoittaa piankin. Prosessi on käynnissä ja meillä lakimies (Conveyor Solicitor) valittuna.
The One, NOT.
Nyt pelottaa, että joku tekee paremman tarjouksen ja myyjä dumppaa meidät. Se olisi tässä vaiheessa aika perseestä, koska meille alkaa juuri tulla kuluja tästä prosessista. Ne rahat tietysti menevät kankkulankaivoon, jos myyjä heivaa meidät.
Löysässä hirressä nyt keikutaan jokunen aika. Uusi kämppä on hieman pienempi kuin tämä nykyinen, joten olen aloittanut kirjojen karsimisen. En millään voi enkä oikeastaan edes halua kaikkea ottaa mukaan. Tänään lähtee ensimmäinen erä charityyn, jonka kanssa olen sopinut kirjalahjoituksesta.
Yllä olevan kuvan oikeassa kulmassa levittäytyy Keswick, joka mahdollisesti on siis uusi kotikylämme. En ole koskaan asunut tuppukylässä, joten melkoinen muutos on luvassa.
Hei pitkästä aikaa! Patikat on nyt heitetty. Kolme viikkoa meni tosi nopeasti ja erittäin luonnollisissa merkeissä. Sivuakaan mistään kirjasta en lukenut eikä minulla edes ollut kirjaa mukana. Tiesin, etten reissussa ehdi enkä jaksa keskittyä lukemiseen.
Patikat olivat tarkoituksella sen verran rankkoja, ettei niiden jälkeen juuri ollut aivotoimintaa jäljellä. Kuvituksena muutama otos reissusta. Enempää en reissua käsittele tässä blogissa, sen sijaan toiseen blogiini päivitän enemmän juttua (kunhan ehdin ja saan aikaiseksi).
Lukeminen maistuu nautinnolliselta pitkän tauon jälkeen. Päädyin aloittamaan Shusaku Endon klassikon Silence. Kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa en muista nähneeni, mutta kenties katson sen kirjan luettuani.
Palasin reissusta (patikointia Lake Districtillä) jokunen päivä sitten eikä ole nyt mitään kokonaista luettuna paitsi Märta TikkasenVuosisadan rakkaustarina, jonka luin klassikkohaasteeseen (Tuntematon lukija emännöi haastetta tällä kertaa - vielä ehtii osallistua!). Siitä siis postaus tulossa 31.7.
Reissussa minulla oli mukana vain “autokirja” (Kate Fox: Watching the English), jota luin nimensä mukaisesti vain automatkoilla mennen ja tullen. Olen nyt kotonakin jatkanut kys. kirjan parissa, mutta luen päivittäin vain muutaman sivun.
Kesken on myös AkalanNatives, joka on superkiinnostava mutta sen rinnalle otin lukuun Jane HarperinForce of Naturen (joka on toinen kirja Aaron Falk -sarjassa, ensimmäinenhän on The Dry, suom. Kuiva kausi), koska haluan lukea pitkästä aikaa myös romaania. Force of Nature sopiikin hyvin tämän hetkisiin fiiliksiini, sillä kirjassa patikoidaan (tosin Australiassa).
Muut kuulumiset:
Reissu oli jälleen mitä mahtavin, mutta kommelluksilta ei vältytty tälläkään kertaa. Kirjoittelen reissusta Mielibidee-blogissani, joten aiheesta kiinnostuneet voivat siirtyä sinne.
En kirjoita matkaopasmaisia postauksia, koska blogini ei ole matkablogi. Huumorilinja on vahva, olen melko asiaton ihminen. Mahdollisiin kysymyksiin toki vastaan mielelläni ja kerron enemmän. Lisäksi uteliaiden oloa helpotan laittelemalla lisätietolinkkejä.
Taustaksi sen verran, että olen käynyt patikoimassa Järvillä useita vuosia (en edes muista kuinka kauan, ainakin kuusi vuotta) eli alue on tuttu ja silti sieltä löytyy aina uusia haasteita kuljettavaksi!
Kas niin, patikat on nyt heitetty ja voinen palata takaisin kirjojen pariin. Sivuakaan en reissussa lukenut paitsi lehtiä, mutta niitäkin aika vähän. En yksinkertaisesti ehtinyt tai jaksanut, mikä oli odotettavaa.
Sivujen sijasta kertyi kilometrejä yhteensä noin 250 ja lähes kaikki vuorilla. Melko rankka reissu, mutta kroppa pelitti yllättävän hyvin ottaen huomioon, että olin ehtinyt teloa pikkuvarpaani jo ennen kuin päästiin matkaan. Se parani kuitenkin reissun aikana, joten vain parit ekat patikat olivat hieman kivuliaita (varpaasta irtosi lopulta kynsi).
Päätin, etten jauha retkestä täällä kirjallisuusaiheisessa blogissani. Olen vaivihkaa perustanut uuden blogin, jonne aion vääntää enemmän juttua patikoinnista. Patikoinnista kiinnostuneet voivat seurata reissua sitä kautta.
Tässä muutama kuvallinen maistiainen.
Koska kolme viikkoa on pitkä aika, mahtui reissuun myös muutama niin sanottu lepopäivä (heh). Olen muun muassa kävellyt korppikotkien ja condorien seassa, merenrannalla joka oli täynnä hylkyjä, bongannut autioita mestoja jne. Monenmoista siis luvassa siellä, tänne sen sijaan kirjoittelen eräästä kirjasta kunhan saan sen luettua loppuun.
Mainitsin toukokuussa lähteväni patikkareissulle järville: se reissu starttaa huomenna aikaisin aamulla vuorka-auton noutamisella. Sitten vain kamat (joita en ole vielä pakannut, hmm) autoon ja prum (mies ajaa, minulla ei ole ajokorttia).
Emme aja kuitenkaan suoraan järville, vaan heitämme matkalla parin tunnin lenkin Cotswoldissa ja siitä jatkamme Derbyyn, jossa vietämme pari yötä. Nimittän sunnuntaina heitämme Peak Districtillä ekan kunnon patikan, jonka pituus on seitsemisen tuntia (vuoristossa ja kukkulaisilla alueilla ei ole mielekästä käyttää maileja tai kilometrjeä mittarina, vaan nimenomaan aikaa koska patikointi rinteillä on eri asia kuin tasamaastossa – 20 kilsaa vuorilla on täysin eri asia kuin 20 kilsaa tasaisella).
Maanantaina hurautamme sitten järville, jossa yövymme eri paikoissa tehden päiväpatikoita. Vaikka olemme olleet useita kertoa järvillä, on Englannin korkein huippu Scaffel Pike silti vielä valloittamatta. Se puute korjaantuu tällä reissulla.
Jokunen saattaa muistaa minun maininneen korkeanpaikankammostani. Se aktivoituu vain tieyissä paikoissa: minulle vaikeita ovat muun muassa hyvin aukeat ja jyrkät rinteet. Sellaisia ei kuitenkaan voi välttää, joten pakko vain jatkaa siedättämistä, jos haluaa vuorilla patikoida.
Siedätyshoitoa onkin odotettavissa: nimittäin olen luvannut suorittaa jommankumman Via Ferratan. Siinä voi turvallisessa ympäristössä kasvattaa itseluottamusta ja kehonhallintaa. Tosin korkeanpaikankammoni ei johdu näistä tekijöistä, vaan sitä (kammoa) ei voi selittää: keho vain jäykistyy ja menee lukkoon, kun tarpeeksi kammottaa. Mitään patikkaa en ole silti toistaiseksi jättänyt kesken tämän takia, vaan olen aina saanut raahattua itseni eteenpäin.
Toivon, että pakottamalla itseni toimimaan Ferratalla kammoni kanssa, se siedättää minua toimimaan tiukoissa paikoissa patikoillakin. Mahdollista tietenkin on, että jähmetyn radalla enkä saa sitä suoritettua, mutta en oikeastaan usko siihen, koska olen melko sisukas: jos päätän, että menen radan, minähän menen sen vaikka polvet löisivät loukkua ja itku tulisi.
Kolmeksi viikoksi siis kaikkea kivaa luvassa. Pari lepopäivääkin siihen mahtuu eli rennompaa liikuntaa kuin patikointia. En ole makoilja eli jos lähden reissuun, niin ei kiinnosta maata rannoilla tai kökkiä yhdessä paikassa. Haluan tehdä ja nähdä ja kokea. Paitsi Suomessa, jossa voin maata mökillä useita viikkoja reporankana ja lueskella. Tosin sielläkin kyllä käyn yleensä lenkeillä. Jos jaksan.
Blogi vaikenee kolmeksi viikoksi, sillä en usko että ehdin tai edes jaksan päivittää reissun aikana. Eikä se kaikissa paikoissa edes ole mahdollista, kun ei ole välttis koko nettiä. Ihanaa!
Paljastin patikkapostauksessa lempialueeni Brittilässä. Tuo lempialue on Lake District, jonne on pakko päätyä suunnilleen jokaisella Brittilän road tripillä. The Lakes sijaitsee Cumbriassa Pohjois-Englannissa. Lontoosta Lake Distrctin alueelle ajelee autolla noin viidessä tunnissa.
Mikä siinä alueessa sitten niin viehättää? Kauniita paikkoja riittää Brittilässä pilvin pimein jokaiseen makuun. Vaikka saari on pinta-alaltaan pieni (pienempi kuin Suomi), luonto on todella monipuolinen. Kompakti koko on myös ihanteellinen road trippejä ajatellen, sillä minnekään ei ole liian pitkä matka. Koko maa on oikeastaan käden ulottuvilla, vaikka ei olisi aikaa viettää useita viikkoja reissussa.
Vertauksena: Jenkeissä road tripeille kannattaa varata mielellään vaikka kuukausi, jos haluaa hurjastella monipuolisesti ja tehdä muutakin kuin istua autossa. Etäisyydet ovat suuret ja väleissä ei välttämättä ole mitään. On kokemusta niin monesta road tripistä Jenkeissä, etteivät taida sormet riittää laskemaan. Trumppiksen kruunaamisen myötä saavat road tripit sinne suunnalle jäädä - ei kiinnosta enää kys. maa.
Mutta järvialueen viehätyksestä piti kertoa. No, ne järvet. Pidän järvistä ja vesistöistä ja mielellään luonnollisessa muodossa (tekojärvet ovat turn off). Järviä ei paljon Lontoossa ole. Pidän myös vuorista (koska haluan patikoida nimenomaan vuoristossa) ja lampaista, järvialueen luonnosta, ihanista pikkykylistä ja niiden tunnelmasta. Rakastan pubien edessä olevia kylttejä, joissa lukee "Muddy boots welcome!"
Kaava on nimittäin sellainen, että patikka päättyy aina pubiin. Siellä vedetään yhden palkintotuopit ja lepuutetaan jalkoja. Tämä tyyli on yleinen Brittilässä ja terassit ovatkin usein täynnä "reppukansaa" ja punaisia naamoja. Rakastan rakastan rakastan!
Lake Distrctin alue on melkoinen turistirysä lomakautena ja majoituksen saaminen voi silloin olla hankalaa. Me emme koskaan roadtrippaa Brittien loma-aikoina (paitsi vahingossa: juuri viimeksi osui lasten lomaviikko samalle ajalle), vaan mieluummin ajoitamme reissut joko kevääseen tai alkukesään (kuten nyt) tai loppukesään/alkusyksyyn (kuten viimeksi). Matkustamme hommataan majoitus lennosta -tyylillä eli harvemmin varaamme mitään etukäteen paitsi ehkä ensimmäisen kohteen majoituksen, jos heitämme jo matkalla patikan.
Ambleside
Lempikyläni on Ambleside (kutsun sitä muuten Amppariksi), jossa olemme yöpyneet joka kerta The Lakesilla käydessä. Ambleside on ihanan kompakti ja kukkulainen ja koska kylä on tuttu, niin ei mene aikaa turhaan säätämiseen, vaan tietää heti, mitä saa ja mitä on missäkin. Se on luksusta ja lepoa, koska tripatessa saa koluta niin paljon uutta, että aivotkin kaipaavat joskus lepoa.
Viimeksi yövyimme pari yötä myös Keswickissä, joka niinikään lumosi kauneudellaan. Lake Distrctin alueella kulkee useita linja-autoja, joten liikkuminen kylien välillä on helppoa. Hyvät bussiyhteydet mahdollistavat myös patikoiden monipuolisemman suunnittelun. En tykkää tehdä yhdensuuntaisia patikoita, joissa pitää palata samaa reittiä. Haluan ympyröitä tai yhdensuuntaisia janoja, jotka voi kulkea kokonaan.
Eräs päivä hurautumme dösällä Grasmereen, josta oli tarkoitus patikoida vuoria takaisin Amblesideen. Satuttiin osuvasti paikalle, kun Grasmere Gallop starttasi. Onneksi olimme menossa ihan eri reiteille!
Grasmere Gallop 2017
Miksi korkeanpaikankammoinen haluaa patikoida vuoristossa? Siksi, että koen tasamaastot tylsiksi. Haluan keholleni haastetta ja nautin vuoristomaisemista muutenkin. Kestän kyllä ne muutamat pahat kohdat, kun kammo aktivoituu. En siis kammoile koko ajan, vaan kammo aktivoituu vain tietynlaisissa paikoissa. Tämä siedätyshoito toimii, sillä olen mennyt monista paikoista, joista en olisi vielä pari vuotta sitten suostunut menemään. Että ei sitä tiedä, mistä sitä vielä itsensä löytää!
Skiddaw
Skiddaw - tällä patikalla oli muutama niin karsea kohta, että oli yrjö lentää. Ei silti lentänyt ja hienosti handlasin homman, vaikka välillä piti mennä kyykkyyn hengittelemään (paperipussiin, jos olisi sellainen ollut).
Kaikki kuvat ovat Lake Distrctiltä, mutta useilta eri vuosilta. Kuvat ehkä valottavat sitä, miksi niin rakastan kyseistä aluetta. Jos biorytmit osuvat kohdilleen, heitetään sinne reissu vielä syssymmällä. Olisi korkein huippu eli Scafell Pike vielä valloittamatta!
Patikat on nyt patikoitu ja olen jälleen kirjojen äärellä. Parin viikon aikana en lukenut sivuakaan mitään romaania, mikä olikin odotettavissa sillä patikkareissut ovat melko rankkoja ja vievät energian lisäksi kaiken ajan ja aivotoiminnan (mistä iso plussa: ihana saada nollattua pää!).
Vuoristopuro (Peak District)
Tässä on yhteenveto kuvineen reissusta. Palaan myöhemmin erillisessä postauksessa yksityiskohtaisemmin reissuun, sillä usea kaupunki ja kyläkin tuli luuhattua. Harmillisesti nimittäin ruhjoin jalkani jo toisena patikkapäivänä.
Kalkkikiviä, Malhamin luolan yläpuolella (North Yorkshire, England)
Kerron myös miksi ihminen (tai ainakin minä), jolla on korkeanpaikankammo, valitsee patikakkohteikseen nimenomaan vuoristot, vaikka taas oli useammassa kohdin pelkokerroinmittari melko punaisella. Syntyi paljon muitakin ajatuksia, joista kertoilen myöhemmin kirjapostausten lomassa.
Skotlannissa Aberdeenin lähellä, en muista (lisään paikan myöhemmin)
Yhteensä patikointia kertyi noin 170 kilometriä vuoristossa ja yksi reilun 60 kilometrin pyörälenkki. Pyöräily ei kuulunut suunnitelmiin, mutta jalkavamman takia piti keksiä lempeämpää toimintaa. Hieman reiluun pariin viikkoon (lähdimme lauantaina ja palasimme maanantaina) mahtui kaksi lepopäivää eli sellaisia, jolloin ei patikoitu lainkaan. Ne olivat samalla siirtymäpäiviä autolla paikasta toiseen, jolloin ainoa liikunta oli tavallista arkiliikuntaa ja hengailua kaupungissa ymv.
Jalassa on todennäköisesti ruhjevamma, mutta puudutin sen päiväksi lääkkeillä ja illat lepuutin tukisiteessä. Heti vamman jälkeiset patikat olivat aika tuskallisia, mutta ei tullut mieleenkään katkaista reissua. En käynyt lääkärissä: pharmacyssä kävin saamassa konsultaatiota ja lääkkeitä.
Kivun kesti, kun tiesi ettei se ole "vaarallista" kipua. Kun jalan turvotus laski, pahin kipukin lakkasi ja särkylääkkeet puuduttivat lopun kivun lähes kokonaan (mitä nyt jalka lähettelee "sähköiskuja" silloin tällöin).
Vesiputousrailo, North Yorkshire, England
Tästä (kuva yllä) railosta kiipesimme. Osuus piti sisällään viitisen metriä pystysuoraa kiipeämistä (climbing), missä menee periaatteessa minun rajani. En halua kiivetä: se on liian vaarallista (ja vaatii erillisiä varusteita, jos siis kyseessä on kunnon kiipeäminen - tässä vain pieni pätkä ja kalliossa oli koloja, joista ottaa tukea ja survoa jalkansa). Sen sijaan kiipeäminen käsiä apua käyttäen (scrambling) jyrkissä kivikoissa tmv. on ihan okei.
Mutta siis, takaisin ei voinut kääntyä koska ei vain voinut. Kohtaa ei olisi voinut mitenkään kiertää muuttamatta koko reittiä, joten ei kun ylös. Oli kyllä melko voittajafiilis ylhäällä ja maisemat palkitsivat!
Minulla on tapana vähintään kerran vuodessa lähteä pariksi viikoksi patikoimaan jonnekin päin Brittilää (mieheni kanssa). Viime vuonna patikoin pääasiassa Walesissa, tänä vuonna olisi tarkoitus patikoida Skotlannissa.
Reissu starttaa ensi lauantaina ja sitä on sen verran suunniteltu, että aamulenkki heitetään noin tunnin matkan päässä Lontoosta ja sitten jatketaan Peak Districtiin erääseen tuppukylään, josta on varattu majoitus kahdeksi yöksi. Sunnuntaina heitetään päiväpatikka ja maanantaina jatketaan matkaa Skotlantiin.
Reissun raami on olemassa, mutta emme viitsi mitään majoituksia sen pidemmälle varailla, koska on mukavaa kun on liikkumavaraa. Paitsi parin viikon päähän on kolme yötä varattu Amblesidesta, joka on Lake Distrctillä (Cumbria).
Olemme käyneet siellä (sekä Amblesidessa että Lake Distrctillä) aiemmin useita kertoja patikoimassa ja siinä vuorten ympäröimässä kompaktissa pikkukaupungissa on aivan ihana tunnelma ja siksi sinne haluaa palata uudelleen ja uudelleen. Ambleside päättää reissun eli sieltä sitten ajamme takaisin kotiin.
Blogi saattaa vaieta joksikin aikaa, koska tuskin jaksan/ehdin netissä roikkua. Ehkä jotain pientä tilannekuulumista laittelen, jos jaksan. Ennen hiljenemistä on vielä ainakin yksi kirjapostaus tulossa ja ehkä jotain muutakin.
Nyt vielä esittelen eilisen kirjalöydöt, jotka kuvasin melkein sillan alla.
Trevor Noah: Born a Crime
Komediatähti kertoo varttumisestaan Etelä-Afrikassa. Noahin äiti on musta ja isä valkoinen: tällainen liitto oli apartheidin aikana kielletty rangaistuksen uhalla. Kirja maksoi yhden punnan RSPCA:n charity-kaupassa.
Granta: Japan
En ole järin kiinnostunut Grantoista, ellei teema ole erityisen kiinnostava. No, Japani on. Kaksi puntaa pulitin (Octavia Foundation). Henry Marsh: Do No Harm
Aivokirurgin muistelmat, vaikuttaa superkiinnostavalta. Henry Marshilta julkaistiin kuun alussa toinen muistelmateos, Admissions. Punnan pulitin RSPCA-kaupassa.
Olen kirjoittanut charity-kaupoista aiemmin täällä. Näitä puoteja on melko paljon ja niistä voi tehdä kaikenlaisia ihania kirjalöytöjä: monista puodeista löytyy sekä uutta että vanhaa. Suosittelen kaikille kirjaharrastajille!
On vaikeaa asettua takaisin uomiinsa, kun on ollut niin paljon poissa (ensin kuutisen viikkoa Suomessa, pari päivää kotona ja sitten parisen viikkoa reisussa). Keho on jäänyt liikkeeseen ja mieli vaeltelee vielä lähempänä taivasta eikä missään.
Miten autuas on olo, kun ei ajattele seuraavaa askelta pidemmälle. Seuraava askel on tärkeä, sillä lipsumiseen ei välttämättä ole varaa, ellei halua aloittaa alusta - alhaalta.
Keho ja mieli sulautuvat yhteen tavalla, jota harvemmin kokee. Itse koen sellaista lähinnä urheillessa ja nimenomaan luonnossa - en missään hikisissä saleissa Justin Bieberin määkiessä taustalla.
Nämä hieman vajaat pari viikkoa sujui sutjakkaasti Walesissa patikoiden. Patikat ovat matkoja itseen, oman kehon tunnusteluun ja haastamiseen.
Minulla on tapana jokaisen patikan jälkeen kiittää kehoani. Olen lähes ikäni inhonnut kroppaani, pitänyt sitä tehottomana (!) ja milloin mistäkin rumana.
On ollut pitkä matka oppia arvostamaan kehoani/itseäni, rakastumaan siihen. En tarkoita mitään narsistista rakkautta, vaan tervettä kunnioitusta, jota kohdistan muihinkin. Miksen siis olisi armollisempi itsellenikin.
Ja kyllähän tällä ruholla ihmeitä tekee, kun sitä kohtelee hyvin. Olen viskannut kepin kuiluun ja kaivanut porkkanat maasta. Minä en tarvitse keppiä - en voi sietää sitä silmissäni.
