Hae tästä blogista

maanantai 31. tammikuuta 2022

Klassikkohaaste XIV: The Woman in the Dunes / Hiekkaa

 

Nälkävuoden pituisen tammikuun päässä loimottaa inspiroiva valopilkku. Se ei ole aurinko, vaan klassikkohaaste. Olen tämän haasteen siivin lukenut nyt kolmetoista klassikkoa, jotka minun on pitänyt jo pitkään lukea, mutta joihin en vain ole saanut tartuttua ilman tämän haasteen antamaa sysäystä.

Tällä kerralla toimin itse haasteen vetäjänä: tästä postauksesta voit lukea ohjeet ja säännöt. Tästä linkistä pääset koontipostaukseen, johon päivän mittaan lisään osallistujat ja linkit heidän klassikkopostauksiinsa.

 

Sitten itse klassikkoon. Lukuun valikoitui Kōbō Aben The Woman in the Dunes, joka on suomennettu nimellä Hiekkaa. Luin kirjan Kirjaimia-blogin Laurakatarooman kanssa kimpassa meidän kahden ihmisen lukupiirissä. Hän luki suomeksi, minä englanniksi.

Tiedoksi: kirjoitukseni sisältää jonkin verran mietoja spoilereita.

Keskustelua herätti heti alkuun kirjan nimi. Alkuperäinen japaninkielinen nimi 砂の女 eli "Suna no Onna" (Hepburn romanization)  tarkoittaa kirjaimellisesti ”Sand Woman” eli ”Hiekkanainen”. Suomenkielisessä laitoksessa nimi ”Hiekkaa” ohjaa lukijaa ajattelemaan lähinnä hiekkaa kun taas alkuperäinen nimi osoittaa sormella naiseen.

No kuka on tuo hiekkanainen tai nainen dyyneillä? Palataan siihen hetken kuluttua.

Eräänä elokuun päivänä mies lähtee pienelle lomalle etsimään ja keräämään hyönteisiä. Häntä kiinnostavat erityisesti dyyneillä elävät hyönteiset. Kirjassa ei mainita paikannimiä, mutta muutamien viittausten perusteella voi olettaa, että ollaan Japanissa. Japanissa hiekkadyynejä on Tottorin alueella. Sinänsä sillä, mihin kirjan tapahtumat sijoittuvat, ei ole merkitystä. Kaiketi Abe on tietoisesti valinnut olla määrittelemättä sen kummemmin sijaintia.

Päivä kääntyy illaksi hyönteisiä etsiskellessä eikä alueelta kulje enää busseja kaupunkiin. Mies huomaa pienen kylän ja päättää kysyä löytyisikö sieltä majoitusta yhdeksi yöksi. Kyllä löytyy juu, ja hieman pidemmäksin aikaa.

Miehen nimi, joka mainitaan vain muutaman kerran, on Niki Jumpei ja hän on opettaja. En käytä jatkossa(kaan) miehen nimeä, koska sitä ei kirjassa käytetä. Yleisesti ottaen kirjassa ei juuri mitään erisnimiä käytetä. Nimeämättömyys voi vapauttaa irrottautumaan kulttuurisesta kontekstista

(ja mahdollisesti tietyistä hierarkioista kieliasussa: jos tietää jotakin siitä, miten japanin kieli rakentuu, ymmärtää mitä tarkoitan. HUOM. En osaa japania, mutta olen lukenut japanin kielen rakenteesta ja kirjoitusmerkeistä ym. teoreettisesta, koska eri kielet ja niiden rakenteet kiinnostavat),

mutta toisaalta se etäännyttää myös henkilöistä. Ihmiset ovat vain ihmisiä, miehiä tai naisia (tässä kirjassa ei pohdita muiden sukupuolten mahdollista olemassaoloa eikä se varmasti ollut tapetilla muutenkaan kirjan julkaisun aikoihin Japanissa), massaa.

Se vähä, mitä miehen taustasta paljastuu, ei maalaa kovin imartelevaa kuvaa hänestä. Toisaalta eivät kaikki ihmiset muutenkaan ole pidettäviä. Hermoilleni nimittäin käy myös tuo ”dyynien daami” (kirjan pohjalta on tehty elokuva ja se on suomeksi nimetty Dyynien daamiksi: en ole katsonut), jonka puhumattomuus on suorastaan raivostuttavaa – joskin kirjan edetessä sitä alkaa ymmärtää.

Vaan kuka on tämä hiekkanainen, jonka nimi ei koskaan lukijalle paljastu? Hän on nainen, joka asuu hiekkakuopassa siinä kylässä, josta mies etsii yösijaa. Mies ohjataan naisen asuttamaan kuoppaan, koska varsinaisia majataloja ei kylässä ole. Kuoppaan laskeudutaan köysitikkailla. Samaisilla tikkailla sieltä kavutaan pois, mutta miehen tehdessä lähtöä seuraavana päivänä, ei tikkaita näy: ne on vedetty ylös. 

Tämä on käännekohta sekä kirjassa että miehen elämässä. Tikkaat eivät nimittäin ole tulossa alas. Tässä kohden kirja muuttuu (tai minä tulkitsen ja tarkastelen nyt sitä niin) eräänlaiseksi sopeutumisprosessin kuvaukseksi. Miehen on vaikea hyväksyä, että hänen vapautensa voidaan noin vain riistää. Hän muuttuu aggressiiviseksi ja vaatii pääsyä pois.

Tässä kohden alkoi minuakin kieltämättä ahdistaa. Miehen lailla lukija on täysin pimennossa: miksi kukaan haluaa vangita jonkun random-ihmisen hiekkakuoppaan? Miksi kukaan ei puhu mitään, kukaan ei vastaa kysymyksiin. On vain hiljaisuus ja epätietoisuus kasvattaa raivoa.

Kyläläiset ovat massa kuopan reunalla, massa joka katsoo alas tai vain katoaa jättäen reunaman autioksi. Naisesta saa kiskoa sanat yksitellen ulos eikä niistä silti muodostu tilannetta valaisevaa tietoa. Miehen mieli alkaa tehdä temppusia, hänestä tulee vainoharhainen. Hän alkaa spekuloida eri motiiveja sille, miksi hänen vapautensa on riistetty. Hän yrittää järkeillä, mutta kaikki tuntuu järjettömältä eikä kukaan kerro mitään.

Tilanteen kieltämisen jälkeen seuraa aktiivista ongelmanratkaisua. Sen sijaan että mies keskittyisi pohdiskelemaan toisten oletettuja motiiveja, hän yrittää keksiä, miten voisi paeta kuopasta ja koko kylästä.

Kirjassa on todella paljon tarttumapintaa riippuen siitä, miltä kantilta asioita tarkastelee (jätän suuren osan pois postauksestani, koska tämä paisuu näemmä muutenkin ihan tarpeeksi). Miehen pyristelyä ”katsoessani” tuli eittämättä mieleeni ne hyönteiset, joita hän oli lähtenyt keräämään (ja joita on aiemmin elämänsä aikana kerännyt) voidakseen sulkea ne lasipurkkeihin. Nyt mies on tavallaan itse hyönteisenä purkissa.

Ja entäs kylä ja kyläläiset sitten. Miksi he vangitsivat miehen, mikä on heidän merkityksensä tarinassa. Minä näen miniyhteiskunnan, jossa valta on jakautunut harvoille ja valituille ja muut pyörivät heidän pillinsä mukaan. Kuulostaako tutulta? Luokkayhteiskunta tulee mieleeni: selkeä nokkimisjärjestys on havaittavissa. Ei liene vaikea arvata, missä luokassa siellä hiekkakuopassa ollaan. Mutta ei sekään aivan lohduton monttu ole: vapauksia voi ansaita, jos sopeutuu.

Kylä ja kyläläiset muodostavat miniuniversumin, joka on kärjistetty (irvi)kuva siitä, mitä elämä toisaalta on. Olet tietyn yhteiskunnan jäsen ja toimit kuten kunnon kansalaisen kuuluu. Toisilla on liikkumavaraa enemmän kuin toisilla. Kuulostaa siis tutulta: ihan ihmiseltä nimittäin. Ei tuo sinänsä eroa orjuuden aikakaudesta juuri lainkaan. Hmm, eikä välttämättä nykyajastakaan tietyssä mielessä.

Kirjan eksistentiaalisen kulman koen liittyvän siihen, miten sopeudumme (tai emme sopeudu) elämään tässä maailmassa.

Kullakin on oma tiensä ja toisille sopeutuminen on helpompaa. Mieskin alkoi sopeutua monttuunsa, kun keksi tarkoituksen (veden etsiminen) olemassaololleen. Tuli tosin vähän laitostuminenkin mieleen. Aluksi mies taisteli sinnikkäästi vastaan, mutta lopulta alistui. Alistuminen oli mahdollista siksi, että hän keksi itselleen merkityksellisen tekemisen.

Näinhän se taitaa yleisestikin olla, että ihminen pääsääntöisesti tarvitsee elämälleen merkitysen ja se merkitys tietenkin on kullekin eri.

Toisaalta se, että tietää elämän yleisesti ottaen olevan turhaa, on sekin hyvin vapauttavaa. En itse siis näe, että ihmiselämällä on mitään kummoista merkitystä universaalissa mielessä eikä muutenkaan. Me nyt vain satumme olemaan täällä ja sitten kuolemme emmekä enää ole.

Kun miehelle avautuu tilaisuus paeta, hän päättääkin jäädä. Sopeutuiko hän lopulta vai kokiko, ettei ole sen vapaampi ”vanhassa” elämässään. Lisäksi mahdollisuus vapauteen – tieto siitä, että voi vain häipyä – ehkä riittää luomaan illuusion valinnanvapaudesta.

Vaikka kirjan nimi viittaa naiseen, jää nainen aika etäiseksi hahmoksi. Oletan, ettei nainen ole koskaan poistunut kuopasta. Hän ei tiedä, että elämä voisi olla toisenlaista ja sitä mistä ei tiedä, ei osaa kaivata.

He was like an animal who finally sees that the crack in the fence it was trying to espace through is in reality merely an entrance to its cage – like a fish who at last realizes, after bumping its nose numberless times, tha the glass of the goldfish bowl is a wall.

 

Mielipide selkokielellä: Pääsääntöisesti pidin, mutta kirjassa on joitakin kohtia jotka koin turhana (en ymmärtänyt niitä?), esimerkiksi miehen orgasmin kuvaukset lentelivät ihan omissa sfääreissään meteorin lailla. Olisi ehkä naurattanut, ellen olisi tylsistynyt. Onneksi nuo miehen villit kuvitelmat ja muutamat muut ajatuskudelmat eivät kestäneet liian montaa sivua, joten ei tarvinnut kuolla tylsyyteen.

Olen erittäin tyytyväinen, että sain tämän klassikon vihdoin luettua. En ole varma olisinko vieläkään saanut otettua tätä lukuun ilman haastetta ja lukupiiriämme. Lukemistani japanilaisista klassikoista tämä ei nouse etujoukkoihin. Esimerkiksi Fumiko Enchin The Waiting Years kolahti minuun kovemmin.

Tietoja kirjasta:

Kōbō Abe: The Woman in the Dunes
alkuper. 砂の女, 1962
Penguin Books, 1964 (minun kirjani on painos on vuodelta 2006)
japanista englannintanut E. Dale Saunders
kirjan kuvitus (paitsi kansikuva): Machi Abe (Kobon vaimo)
s. 239

sunnuntai 30. tammikuuta 2022

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 14 – KOONTI

Kirjabloggaajien klassikkohaasteen neljännelletoista kierrokselle ilmoittautui 27 bloggaajaa. Mahtavaa, että tämä haaste jaksaa inspiroida edelleen lukemaan niitä lukemattomia klassikoita, joita on halunnut, mutta ei ole syystä tai toisesta saanut aikaseksi lukea.

Nyt pyydän: Jätä kommenttilaatikkoon linkki klassikkopostaukseesi joko heti (jos olet ajastanut postauksen) tai sitten 31.1. (kellonajalla ei ole väliä), kun olet julkaissut postauksesi. Klassikkopostauksen voi julkaista milloin tahansa maanantain (31.1.) aikana.

Pyrin lisäämään luetut kirjat (aakkosjärjestyksessä) ja linkit postauksiin maanantain aikana.

Kiitos, kun olitte mukana! Klassikoiden kirjo on laaja, joten lukematonta luettavaa löytynee varmasti vielä paljon. Siksipä haaste jatkuu edelleen ja seuraavaa eli viidettätoista haastetta luotsaa Anki (Ankin kirjablogi).



Luetut kirjat ja osallistuneet blogit:

 

Abe,  Kōbō: Hiekkaa (LauraKatarooma)

Abe, Kōbō: The Woman in the Dunes (Kartanon kruunaamaton lukija)

Blomqvist, Anni: Tie Myrskyluodolle (Tuijata. Kulttuuripohdintoja)

Bulgakov, Mihail: Saatana saapuu Moskovaan (Kirjasähkökäyrä)

Calvino, Italo: Jos talviyönä matkamies (Luettua elämää)

Chandler, Raymond: Syvä uni (Kulttuuri kukoistaa)

Christie, Agatha: Eikä yksikään pelastunut (Kirjamies)

Dick, Philip K: Palkkionmetsästäjä (Taikakirjaimet)

Hall, Radclyffe: Yksinäisyyden kaivo (1001 kirjaa ja pieni elämä)

Hemingway, Ernest: Vanhus ja meri (Kaikkia värejä)

Hugo, Victor: Kurjat (Bibliofiilin päiväunia)

Hugo, Victor: Kurjat (Ankin kirjablogi)

Ibsen, Henrik: Nukkekoti (Kirjan jos toisenkin)

Jalava, Antti: Asfalttikukka (Mrs Karlsson lukee...)

Jotuni, Maria: Huojuva talo (Kirja vieköön!)

Jotuni, Maria: Kultainen vasikka (Jotakin syötäväksi kelvotonta)

Kallas, aino: Sudenmorsian (Kirjakaapin kummitus)

Lofting, Hugh: Tohtori Tattisen postitoimisto (Jokken kirjanurkka)

Machado de Assis, Maria: Dom Casmurro (Kirjaluotsi)

Masters, Edgar Lee: Spoon river antologia (Kirsin book club) 

McCoy, Horace: Ammutaanhan hevosiakin (Donna mobilen kirjat)

McIntyre, Vonda N: Unikäärme (Yöpöydän kirjat)

Multatuli: Max Havelaar (Tarukirja)

Naipaul, V. S: The Mystic Masseur (Kirjan pauloissa)

Pavese, Cesare: Kuu ja kokkotulet (Kirsin konttuuri)

Solženitsyn, Aleksandr: Ivan Denisovitšin päivä (Korteneva)

Waltari, Mika: Neljä päivänlaskua (Kirjakimara)

perjantai 28. tammikuuta 2022

Ne jotka jäävät jälkeen

 Tämä ei ole murhatarina. Tämä on kertomus niistä, jotka jäivät jälkeen.

 

Kwon Yeo-sun: Lemon
alkuper. 레몬 (Lemon), 2019
Head of Zeus, 2021
koreasta englannintanut Janet Hong
s. 147

Kesällä 2002 19-vuotias Kim Hae-on löydetään surmattuna. Epäiltyjä on kaksi, mutta kumpaakaan ei lopulta todisteiden puuttuessa voida asettaa syytteeseen. Tapaus jää selvittämättä. Mutta se ei unohdu – ainakaan kaikkien mielestä.

Vuodet kuluvat.

Erityisesti ja luonnollisesti Hae-onin kuolema kaihertaa hänen pikkusiskoaan Da-onia. Epätietoisuus musertaa, mutta taustalla on muutakin, mikä avautuu hiljaksiin lukijalle. Tietenkin myös sisarusten äiti on surun murtama, mutta äidin suru tulee näkyväksi ainoastaan Da-onin kerronnan kautta. Kirjassa on kolme kertojaa, joista yksi on Da-on.

Before June of my sixteenth year (huom. vuosi jolloin Hae-on kuoli), I never imagined I’d be living this way. Not once have I desired this kind of life, yet here I am. What meaning, then, could life possibly hold? I didn’t desire such a life for myself, but at the same time, I can’t say I didn’t choose it.

Kahta muuta kertojaääntä en viitsi mainita, koska koen että osa kirjan viehätystä on se, ettei niitä tiedä etukäteen. Tämä ei muutenkaan ole erityisen juonivetoinen romaani, vaikka toki selkeä kaari tässä on nähtävissä. Tarinaa seurataan eri ajoissa ja näkökulmissa Hae-onin kuoleman jälkeen ja vaikka aikaa kuluu, on kuolema tavalla tai toisella kaikessa läsnä.

Lemon on häiritsevä romaani, jonka tunnelma on samaan aikaan jotenkin uhkaava ja silti rauhallinen. Ehkä epätietoisuus ja se, ettei murhaajaa saatu koskaan kiinni, heittää varjon romaanin ylle niin kuin se heittää niiden ihmisten päälle, jotka jäivät suremaan. Tai vain elämään.

Lopulta aurinko paistaa niin kirkkaasti, että varjot kuluvat puhki.

 

Mielipide selkokielellä: Pidin todella paljon tästä kirjasta, vaikka "repaleinen" tyyli hieman huoletti (ihan turhaan) alussa. Mutta eri kertojien näkökulmista muodostuu kokonaisuus, joka avaa riittävästi ovia mutta myös sulkee niitä. Kaikkea ei koskaan saa tietää ja sen kanssa on vain elettävä - lukijankin.

lauantai 22. tammikuuta 2022

Ensikosketukseni mangaan

Luen harvoin sarjakuvia, koska on vaikea löytää (minua) kiinnostavia (olen nirso ja sarjakuvamaailman koen jossain määrin vieraaksi, vaikka se kuitenkin kiinnostaa) ja jos satun löytämään, niin mahdollisia jatko-osia ei usein saa kirjastostamme.

 

Nagabe: The Girl from the Other Side, vol. 1
Seven Seas Entertainment, 2017
japanista englannintanut Adrienne Beck

Luulin tätä ensimmäistä kirjaa lainatessani, että sarja on kuusiosainen ja ilahduin kun kaikki kuusi kirjaa on saatavilla kirjastosta (lainasin tosin vain ensimmäisen, koska en tiennyt haluanko lukea muita). Vasta luettuani ensimmäisen kirjan tajusin, että sarjassa onkin yksitoista kirjaa. Eli voi voi nyt taas. Mutta luetaanpa sitten ainakin ne kuusi, koska pidin tästä ensimmäisestä todella paljon.

Kirjasarjan kuvaus (kopsattu Seven Seasin sivulta):

In a world split between the Inside and the Outside, those living in both realms are told never to cross over to the other side, lest they be cursed. A young girl named Shiva lives on the other side, in a vacant village with a demonic guardian known only as “Teacher.”

Although the two are forbidden to touch, they seem to share a bond that transcends their disparate appearances. But when Shiva leaves Teacher’s care to seek out her grandmother, the secret behind her mysterious living arrangement comes to light.


Tämä kuvaus on erittäin... erhm, kuvaava. Tosin kirjassa ei mitään isoäitiä ole, vaan täti.

Teoksessa kuvataan kauniisti Shivan ja ”Opettajan” suhdetta ja hiljalleen avautuu tämän fantastisen maailman miljöö ja käytännöt. Tekstiä on minimaalisesti, mutta kuvat puhuvat sitäkin enemmän.

Piirrostyyli miellyttää ja ihastuttaa minua kovasti: miten pienin vedoin on saatu luotua ilmeet ja tunnelmat! Tarina etenee ja jännite tihenee kirjan loppuun asti jättäen melkoisen koukun. Nyt harmittaa, etten lainannut sitä seuraavaakin osaa valmiiksi! Suorastaan ottaa päähän, koska tekisi mieli heti jatkaa sarjan parissa. Noh, pakko malttaa maanantaihin.

Tämä taisi olla ensimmäinen lukemani manga. Kirja luetaan oikealta vasemmalle niin kuin Japanissa on tapana. Totuin yllättävän nopeasti ”takaperoiseen” lukemistyyliin – noin kymmenen sivun jälkeen lukeminen sujui rutiinilla. Oletin, että tottuminen olisi ollut tuskallisempaa, vaan väärin oletettu.

torstai 20. tammikuuta 2022

Nimsdai Purja - kaikki on mahdollista!

Varoituksen sana alkuun. Tämä lienee blogihistoriani pisin postaus. Tekstiä oli enemmän, mutta karsin reippaalla kädellä. Lisääkin voisi karsia, mutta enpä taida. Blogini on lukupäiväkirja ja vaikka toivon siitä (blogistani) olevan iloa muillekin, niin kirjaan tänne myös asioita muistiin ihan itseäni varten.

Postauksen kuvat ovat omilta reissuiltani. Tietysti olisi kiva, jos kuvat olisivat vuorilta, joita Purjan kirjassa kiivetään, mutta käytän blogissani vain luvallisia kuvia. Wikimediasta varmasti löytyisi kuvia vapaaseen käyttöön, mutta en jaksa enkä ehdi nyt sieltä etsiä.

*


Katsoin jokunen aika sitten Netflixistä Everest-elokuvan, joka on tehty Jon Krakauerin kirjan Into Thin Air (suom. Jäätäviin korkeuksiin: Murhenäytelmä Mount Everestillä) pohjalta. Kirja ja siten myös elokuva käsittelee vuoden 1996 katastrofia Everestillä.

Ennen kuin jatkan, tässäpä linkit kahteen postaukseeni, jotka käsittelevät kys. katastrofia.

1. Jon Krakauer: Into Thin Air
2. Anatoli Boukreev: Climb

Ja niin virkosi horrostanut intohimoni, joka taannoin muistutti pakkomiellettäkin. Pakkomielle lopulta laantui tutkimusprojektiksi, joka poukkuili ja poukkoilee edelleen sinne sun tänne. Vuorikiipeily (erityisesti high altitude) ja kaikki siihen liittyvä kiinnostaa, vaikka en itse sitä harrasta. Olen utelias ihminen ja minulla on paljon kiinnostuksen ja tutkinnan kohteita.

Kuullessani about vuosi sitten Nimsdai Purjan kirjasta Beyond Possible (Hodder & Stoughton 2020, s. 305 plus kuvaliitteet) tiesin heti, että se on luettava ”ensi tilassa”. 


 Kirjan sivuliepeestä:

”Nirmal (’Nims’) Purja MBE was born in Nepal. He served as a Gurkha and in the elite Special Boat Service before leaving to concentrate on his passion for mounteneering and exploration.

Nims on kutsumanimi. Purjan varsinainen etunimi on Nirmal. Myös Nimsdai on kutsumanimi. ”Dai” tarkoittaa veljeä.

Beyond Possiblessa Purja kuvaa matkaansa ensin Gurkhaksi ja sitten erikoisjoukkoihin. Samalla hän avaa lapsuuttaan Nepalissa ja perhesuhteitaan ja -velvollisuuksiaan (nepalilaisen perinteen mukaan nuorimman pojan vastuu on tukea vanhempiaan rahallisesti). Kaikki nämä käydään läpi melko lailla pikakelauksella ja mitäpä sitä turhaan jauhamaan, kun voi sanoa suoraan ja siirtyä eteenpäin eli kirjan varsinaiseen teemaan, joka on vuorikiipeily ja erityisesti Project Possible eli maailmanennätyksen rikkominen.

Purja onnistuu, tietenkin. Hän rikkoo maailmanennätyksen kiipeämällä kaikille yli 8000 metriä korkeille vuorille kuudessa kuukaudessa ja kuudessa päivässä (ed. ennätysaika oli yli seitsemän vuotta). Tämä tapahtui vuonna 2019.

Ilmaista ei vuorikiipeily ole ja kirjassa avataan myös rahoitukseen liittyviä ja muitakin eteen tulevia ongelmia, joita Purja ratkoo sitä mukaa kun niitä tulee. Koin nämä(kin) osuudet todella kiinnostavina. Teos etenee pääosin kronologisesti, joten lukija pääsee sivulliseksi tähän projektiin ja sen etenemiseen.

Purja on suhteellisen tuore vuorikiipeilymaailmassa, mutta hän on ”lyhyessä” ajassa saavuttanut paljon. Kaikki eivät Purjan rakettimaisesta noususta ilahtuneet ja erityisesti vuorikiipeilyuransa (kyllä, se on nykyään ura hänelle) alkuaikoina hänen kykyjään kyseenalaistettiin.

Purja ei keskity kirjassaan kuitenkaan vinkumaan, mutta kritisoi – melko hellästi tosin – kyllä tiettyjä käytäntöjä. Jo aiemmin havaittu (mainitsin asiasta postauksessa, joka käsittelee Jon Krakauerin kirjaa) nokkimisjärjestys elää ja voi hyvin vuorikiipeilijöiden keskuudessa.

Beyond Possiblessa kiinnostavaa on sen tarjoama näkökulma nykypäivän Everest-kiipeilyyn ja tietysti muihinkin yli 8000 metriä korkeiden vuorien huiputtamiseen. Lisäksi minua miellyttää lukea erityisesti jonkun muun kuin länsimaisen ihmisen näkökulmasta.

Purja nostaa esille sherpat, jotka tekevät uskomattoman määrän työtä sen eteen, että saavat retkueen kiipeilijät huipulle. Tavallisesti nimenomaan sherpat käyvät etukäteen avaamassa reitit, köysittävät tarvittavat alueet, kantavat ison osan varusteista jne. Heidät usein ignorataan lähes täysin eikä edes heidän nimiään mainita. Purja puhuu sherpoista nimillä ja haluaa jakaa kunniaa sinne, minne se kuuluu.

Roskaaminen on edelleen ongelma, samoin erityisesti Everestin Base Campin saastaisuus liittyen kaikenlaisiin roskiin ja ihmisten ulosteisiin. Pahimmillaan nämä leirit voivat muuttua melkoisiksi tautipesiksi. Tätä olisi hyvä mietiskellä ihan bakteerien ja mahdollisten virusten leviämisen kannalta. Purja vakuuttaa, että hän eikä hänen tiiminsä jätä roskia eikä esim. happipulloja rinteille, vaan kaikki mitä vuorille viedään kannetaan sieltä myös pois.

Ruuhkia esiintyy, koska kiipeykausi on lyhyt ja ”sääikkunat” huipulle kiipeämiseen rajalliset. Purja otti kuvan ruuhkaisesta Everesistä toukokuussa 2019 ja kuva levisi ympäri nettiä ja herätti kohinaa ainakin joissakin piireissä. Kirjasta selviää kuvanottotilanteen taustat ja seuraukset ymv. Kuvan voi katsoa vaikkapa The Guardianista ja on se Purjan kirjassakin kuvaliitteessä.

Beyond Possible on todella runsas ja luotijunan lailla etenevä. Se edustaa tietyssä mielessä sellaista muistelmateostyyliä, josta en pääsääntöisesti pidä: nimittäin tekoja ja tekemisten suunnittelua ja kuvailua. Tunne- ja ajatuspuoli jää vähemmälle, mutta mitä edemmäs kirjaa luen, alan ymmärtää miksi. Sitä paitsi, minua kiinnostaa vuorikiipeilyyn liittyvät käytännöt, sisäpiiritiedot jmv. joten miksipä niitä pitäisi kuorruttaa turhalla draamalla. Draamaa kirjassa on muutenkin.

Kirjan tyyli jakanee eniten mielipiteitä. Osa kokee sen retosteluna ja itsekorostuksena, oman erinomaisuuden esille tuomisena (luin kaameita kommentteja erinäisistä paikoista).

Myönnän, että alkuun mietin miten suhtautua Purjan melkoisen teko- ja itsekeskeiseen kirjoitustyyliin, mutta on hyvä nähdä tekstin taakse. Purja vetää sata lasissa: tehokkuus ja tekeminen, itsensä haastaminen ja ääriolosuhteet saavat hänet tuntemaan, että hän on elossa ja elää täysillä. Tunnistan adrenaliininarkkarin, jollainen itsekin olen, mutta minun adrenaliinintarpeen tyydyttämiseen riittää huomattavasti vaisummat metodit.

Purjalla on todella sitkeä ja kurinalainen persoonallisuus sekä kyky hallita tunteensa. Jo hänen hakeutumisensa Gurkhaksi ja sen jälkeen erikoisjoukkoihin kuvaa sitä. Hän on toteuttaja, ei paskanpuhuja. Kun hänellä on tavoite tai ”Hope Is God” (huom. Purja ei ole uskonnollinen), hän alkaa määrätietoisesti työskennellä saavuttaakseen sen.

Kautta kirjan käy selväksi, että Purja treenaa mieltään ja ajatuksiaan siinä missä fyysisiä ominaisuuksiaankin. Mielen ja ajatusten hallinta on keskeistä onnistumisessa. Purjalle se tarkoittaa negatiivisten ajatusten kääntämistä positiivisiksi ja muutenkin negatiivisuuden välttämistä. Se ei tarkoita asioiden kieltämistä – ainakaan suoranaisesti ja aina.


Eräs esimerkki liittyen happipuolloihin.

Purja on lisähapen tarpeessa, mutta joku on pöllinyt (tätä tapahtuu) hänen pullonsa. Aluksi hän suuttuu ja negatiiviset ajatukset alkavat synkentää mieltä. Päästäkseen negatiivisten ajatusten kierteestä, Purja päättää että mahdollisesti joku tarvitsi häntä enemmän happea ja kenties jopa pelastui hänen happipullonsa ansiosta.

Tavallaan kyseessä on valhe ja toki Purja tajuaan ettei näin välttämättä ole, mutta mitä hyötyä on jäädä itkemään asiaa, jolle ei voi mitään? Se vain musertaa mielen ja vie keskittymiskyvyn pois suorituksesta ja selviämisestä. Ja keskittymistä vuorikiipeilijä tarvitsee, sillä yksikin virheliike voi olla fataali.

Ymmärrän tiettyyn pisteeseen asti Purjan mielenmaisemaa ja se tietty piste kohdallani tarkoittaa sitä, että harjoitan samaa positiivista ajattelua itsekin liikkuessani. Esimerkiksi tarpoessani jossain soisessa rinteessä tai noustessani huipulle (huom. minun huiput ovat aivan eri luokkaa kuin Purjan)  kaatosateessa, sumussa ja tuulessa en ajattele että onpas paskaa, voi kun paistaisi aurinko. Mitä se hyödyttää? Paskalla säällä ei tietenkään ihan mihin tahansa voi Briteissäkään kiivetä, mutta jos on  suht. ei-pahalla reitillä, niin eteenpäin vaan ja keskittyy kehoonsa ja siihen, miten mahtava tunne on, kun pääsee sitten illalla lämpimään.

Vuorilla tarpominen ei ole aina hauskaa ja siksi ymmärrän Purjaa: kiksejä voi saada, vaikka sattuu ja on kamalaa. On aamuja, kun herää kaatosateeseen ja harmauteen ja miettii: ei helvetti, tuonneko minun pitää mennä taas rämpimään. Entäs jos vain jatkaisi unia. Hyi, ei todellakaan. Kuolisin tylsyyteen, jos pitäisi vaan lojua jossain hotellihuoneessa, kun ympärillä avautuu rykelmä huippuja ja kaunista luontoa. Mieluummin rämmin kahdeksan tuntia kaatosateessa kuin makaan koko päivän.

Ja kyllä, saan kiksejä siitä, kun kulutan kroppaani niin paljon, että alan olla jaksamisen äärirajoilla. Olen myös patikoinut jalka ja varpaat paskana, mikä ei ole erityisen mukavaa, mutta… Jos kerran aikoo jatkaa, niin parempi tottua ja keskittyä muuhun kuin rypeä siinä epämukavuudessa.

HUOM. minusta ei olisi high altitude -kiipeilyyn eikä varsinkaan minnekään Everestille tai vastaaville. En usko, että saisin mieltäni niin positiiviseksi, että kestäisin sikäläisiä olosuhteita puhumattakaan siitä, että korkeanpaikankammon siedätyshoitoni on edelleen kesken. Edistystä toki tapahtuu.

Totean myös, että jos minulla on tavoite ja koen sen realistiseksi mahdolliset ongelmat (jotka voi ratkaista sitä mukaa, jos osuvat kohdalle) toki tiedostaen en siedä latistamista enkä epäilyä enkä siten jaksa kuunnella mitään negatiivista lätinää ja vähättelyä. Koska se ihan totta häiritsee asiaan keskittymistä tai ainakin vie siitä ilon. En ole optimisti, olen toiveikas realisti ja se on varmaan syy, miksi edes jaksan elää. Jos olisin pessimisti, minulla ei olisi tätä mielenvoimaa olla enää elossa.

Yltiöpositiivisuutta en voi sietää enkä myöskään sitä, että pitäisi nujertaa kaikki negatiiviset ajatukset ja leikkiä, ettei ”paskaa” ole olemassa ja teeskennellä olevansa aina iloinen. En usko, että Purjakaan niin kaikessa tekee: hänellä on omanlaisensa tapa käsitellä tunteitaan ja se pitää kaikille sallia. Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa elää, olla ja tuntea.

Koin tämän kirjan todella inspiroivana ja kannustavana. Minulla on omia liikunnallisia tavoitteita ja tämä kirja antoi hurjasti intoa ja kannustusta niihin liittyen. Ei ole väliä, miten kaukana ja erilaisia omat vaatimattomat tavoitteeni ovat verrattuna Purjaan: jokainen tekee omia juttujaan ja keskittyy omiin tekemisiinsä. Ja saa niistä omat kiksinsä. Vertailu on turhaa.

Sekalaisia havaintoja ja avainsanoja vielä ranskalaisilla viivoilla. Nämä ovat sellaisia, jotka kirjoitin muistiin pikaisesti heti luettuani kirjan. En hio tekstejä, vaan läväytän ne tähän sellaisenaan. Kaikkia käsitellään tässä kirjassa.


- positiivisuus
- auttaminen vuorilla, jätettiin kuolemaan
- apua ei tullut, vaikka sanottiin että tulee
- Nims ei jätä ketään kuolemaan, auttoi monia kiipeilijöitä. Osa tosin kuoli silti.
- happipullon pölliminen – joku muu tarvitsi sitä enemmän. Purjan taito kääntää negat. pos. on uskomaton.
- vaikka kuinka hyvin suunnittelee, muuttuvia tekijöitä on paljon: sää, luvat jne.
- uskomatonta, että valehdeltiin siitä onko reitit köysitetty – pitäisi voida luottaa toisiin, vaan ei voi
- kiipeäminen hapen kanssa vai ilman: nokkimista ja arvostelua
- samaa elitismiä ja nokkimista näkyvissä kuin 1996
- sherpa-näkökulma ja sherpoille kuuluvan kunnian antaminen
- kirja olisi kaivannut tehokkaampaa oikolukua/editointia
- kuolee ehkä vuorelle joskus. Tämä on valitettava ennuste monen kohdalla ja mitä enemmän vuorilla aikaa viettää, sen suurempi riski ja Nims tietää sen kyllä itsekin. Ei tarvita kuin yksi fataali lumivyöry ja that’s it. Mutta Nims on valmis: jotkut eivät osaa elää muuten
- miksi latistaa toisen intohimoa
- ilmastonmuutos
- summit fever

Mielipide pähkinänkuoressa: Sairaan inspiroiva kirja, jonka ahmaisin pikavauhtia. Koska koen aiheen superkiinnostavana ja ”läheisenä”, ei haittaa vaikka kirja painottuukin tekoihin ajatusten sijasta. Kyllä niitä ajatuksiakin lopulta löytyy ja myös tunteita. Loppujen lopuksi en jäänyt niitä kovasti edes kaipaamaan. Mahtava draivi tässä kirjassa ja arvostan Purjaa koko sydämestäni!

NETFLIX

 

Netflixissä on katsottavissa dokumentti siitä, kun Purja rikkoo maailmanennätyksen: 14 Peaks: Nothing Is Impossible. Katsoin sen kirjan lukemisen jälkeen ja sanoisin, että dokumentista saa huomattavasti enemmän irti, jos on lukenut kirjan ensin. Dokumentti on suurpiirteinen ja todella paljon yksityiskohtia on jätetty pois – jopa siinä määrin, että se mielestäni antaa virheellisen kuvan joistakin tapauksista.

Sama juttu siis kuin tuon Everest-elokuvan suhteen. Koen, että näissä molemmissa tapauksissa elokuva/dokumentti täydentää kirjaa. Makuasia toki, kuinka syvälle haluaa päästä. Itse olen sellainen märehtijä, että haluan päästä niin syvälle kuin mahdollista.

sunnuntai 16. tammikuuta 2022

Seinäjoen kirjaston lukuhaaste 2022

 

Olin ajatellut skipata kaikenlaiset lukuhaasteet tänä vuonna lukuun ottamatta tietysti klassikkohaastetta, jota emännöin tällä kierroksella. Vielä ehtii mukaan, katso haasteen säännöt ja ohjeet tästä.

Viime vuonna minua vaivasi totaalinen haasteväsymys, enkä jaksanut edes Helmet-lukuhaasteeseen päivittää siihen soveltuvia lukemiani kirjoja. En siis varsinaisesti tiedä, miten pahasti se meni penkin alle (enkä jaksa selvittää), mutta kyllä se meni.

Jokin aika sitten törmäsin Oksan hyllyltä -blogissa Seinäjoen kirjaston lukuhaasteeseen ja innostuin. Kyseisessä haasteessa on vain 30 kohtaa ja niitä yhdistää teema. Tänä vuonna teemana on lukea kirjoja, joissa ollaan jossain tietyssä paikassa.

Niin mainio ja inspiroiva idea, että on pakko lähteä liikkumaan eri paikoissa kirjallisuuden siivin! Alla haastelista. Lisään kunkin kohdan perään lukemani kirjan sitä mukaa, kun niitä kertyy. Mukaan lähden rennolla otteella ja nautiskellen.

Olen tänä vuonan ehtinytkin jo lukea muutaman sopivan kirjan haasteeseen ja ne olen lisännyt heti listaan. Lisäksi parhaillaan luen kirjaa (Nimsdai Purja: Beyond Possible), joka sopii useampaankin kohtaan, mutta aion sijoittaa sen kohtaan 5 eli ollaan tunturissa tai vuorilla.

Seinäjoen kirjaston lukuhaaste 2022


Lukuhaasteen kohdat:

Lue kirja, jossa ollaan…

1. kulkuvälineessä
2. kylmissä oloissa - James Ramsay Ullman: Tenzing, Man of Everest
3. perhejuhlissa
4. metsässä - Karen Dionne: The Wicked Sister
5. tunturissa tai vuorilla - Nimsdai Purja: Beyond Possible
6. konsertissa
7. isovanhempien luona - Jennifer Nansubuga Makumbi: The First Woman
8. tropiikissa
9. rikospaikalla - Gu-Byeong-Mo: The Old Woman with the Knife
10. ravintolassa tai baarissa - Shiori Ito: Black Box
11. puistossa tai puutarhassa
12. teollisuusympäristössä
13. saarella - Ryu Murakami: Audition
14. mökillä tai huvilalla
15. turistikohteessa
16. kartanossa tai linnassa - Mizuki Tsujimura: Lonely Castle in the Mirror
17. rannalla tai rannikolla
18. kisoissa ja treeneissä
19. vankilassa - David Berridge: Inside Parkhurst
20. maaseudulla
21. eteläisellä pallonpuoliskolla
22. avaruudessa
23. työpaikalla - Natsuko Imamura: The Woman in the Purple Skirt
24. kaukana kotoa - Walter Tevis: The Man Who Fell to Earth
25. kotona
26. leirillä
27. mielikuvitusmaailmassa - Nagabe: The Girl from the Other Side 1-6
28. aavikolla ja autiomaassa - Kobo Abe: The Woman in the Dunes
29. oikeussalissa
30. kaupungissa - Keigo Higashino: Silent Parade

perjantai 14. tammikuuta 2022

Stalkkaava wannabe-ystävä

Kuka on tuo nainen purppuranvärisessä hameessaan? Hän muistuttaa minua niin monesta eri henkilöstä, mutta sitten lähemmin tarkasteltuna ei kuitenkaan. Jotakin sellaista hänessä on, että haluan ystävystyä. Koen pakonomaista tarvetta ystävystyä.

Täytyy stalkata ja suunnitella tutustumisstrategia, koska en tuosta noin vain voi mennä puhumaan hänelle.

Tutustumisstrategia syntyy, mutta koskaan ei tunnu olevan sopiva hetki esittäytyä.

The Woman in the Purple Skirt pyörii nimensä mukaisesti "hamenaisen" ympärillä. Häntä tarkastelee nainen keltaisessa villatakissa. Kirjaa saa lukea hyvän matkaa ennen kuin naisten nimet selviävät. Nimillä ei sinänsä ole merkitystä, joten tiedon puuttuminen ei ole oleellista. Periaatteessa.

Vaan nimipä on tiedonmurunen ja tiedonmurusista tämä romaani koostuu. Murusista, jotka suodattuvat keltaisessa villatakissaan stalkkaavan naisen silmin. Kun ei ole tietoa, täyttää mielikuvitus aukot.

Tiedon lisääntyessä tai muuttuessa myös käsitys ja asenne naiseen muuttu. Ei tosin villatakkinaisen asenne, vaan lukijana minun.

Hamenainen vaikuttaa aluksi epämääräisen ylelliseltä – jopa elegantilta – ja mysteeriseltä. Tekee mieli itsekin stalkata häntä. Kiehtova ja salaperäinen mielikuva alkaa romuttua vaivihkaa. Vaikea mainita tarkkaa käännettä. Villatakkinainen ei koe samoin, hänellä on edelleen vain yksi agenda: ystävystyä hamenaisen kanssa.

Kyllä voi stalkkaaminen kuulkaa olla mielenkiintoista. En olettanut, että näin koukutun romaaniin, jossa lähinnä väijytään ja kaikki suodattuu yksipuolisesti stalkkerin silmien kautta. Mutta nalkissa olin tappiin asti ja senkin jälkeen.

Koska tämä romaani tosiaan koostuu pienistä vihjeistä, on vaikea kertoa oikeastaan mitään, koska joka ikinen murunen on merkityksellinen ja se täytyy saada mutusteltavaksi juuri siinä kohdin kun kirjailija on tarkoittanut.

Adjektiivit: koukuttava, hypnoottinen, ovela.

Natsuko Imamura: The Woman in the Purple Skirt
alkuper. Murasaki no sukato no onna, 2019
Faber & Faber, 2021
japanista englannintanut Lucy North
s. 216

tiistai 11. tammikuuta 2022

Katoan yön pimeyteen

Kuuntelin viime vuonna jollain lenkillä Canadian True Crime -podcastia. En valitettavasti enää muista, mikä keissi oli kyseessä, mutta kyseinen jakso oli siitä erikoinen että siinä haastateltiin erästä toista henkilöä. Tällä eräällä toisella henkilöllä on blogi, jossa hän yhdessä jonkun toisen kanssa kirjoittaa true crime -kirjoista. En löytänyt enää kyseistä blogiakaan. Mutta ei anneta sen häiritä.

Näiden lukuisten mutkien kautta lukuui päätyi Michelle McNamaran true crime -teos I’ll Be Gone in the Dark, joka on muuten suomennettukin (Katoan yön pimeyteen). Minulta tämä kirja on taannoin mennyt täysin ohi, mutta mitäpäs tuosta.


 Mistä on kyse?

Michelle McNamara on journalisti ja käsikirjoittaja, jolle syntyi pakkomielle ns. Golden State Killerin henkilöllisyyden selvittämisestä ja hänen saamisesta oikeuden eteen. Kyseinen sarjamurhaaja mellasti Kaliforniassa 1974-1986 eikä jäänyt koskaan kiinni. Tai ei jäänyt tuolloin kiinni. Eikä ollut jäänyt kiinni tämän kirjan julkaisuajankohtanakaan.

Palataan kiinnijäämiseen myöhemmin.

The Golden State Killer on McNamaran antama nimi tälle raiskaajalle ja sittemmin murhaamaankin ryhtyneelle miehelle. Hänestä on käytetty myös muun muassa nimitystä EAR (East Area Rapist). Herran ”ansioluettelo” käsittää about 50 raiskausta, 13 vahvistettua murhaa ja 120 murtovarkautta.

McNamara on kerännyt massiivisen määrän aineistoa ja haastatellut monia aikanaan (ja kirjan tekemisen aikana edelleen) näitä tapauksia selvittäneitä rikostutkijoita.

McNamara kirjoittaa uhreja kunnioittaen eikä lähde ruotimaan yksityiskohtaisesti raiskaustilanteita ja murhia. Oleelliset asiat mainitaan, mutta niitä ei kuvailla. Muuta kuvailua on sen sijaan enemmänkin ja jotkin luvuista ovat jopa hieman tarinallisia. McNamara kuvailee miljöötä, henkilöitä joilla on jokin yhteys (ei rikollisessa mielessä) sarjamurhaajaan jne. Siinä ohessa McNamara valottaa myös omaa lapsuuttaan ja perhesuhteitaan.

Minun makuuni kirja jää liian repaleiseksi ja jotkin luvut irtonaisiksi, koska niihin ei koskaan palata. Esimerkiksi eräässä luvussa mainitaan epäillyn nimi ja McNamara jo luulee, että ovat saaneet murhaajan nalkkiin. Näin ei kuitenkaan ole eikä aihe saati epäillyn nimi tule ikinä enää kirjassa esille. Todella hämmentävää ja mielestäni ärsyttävää.

Arvostan McNamaran suunnatonta panostusta ja vimmaisuutta näiden keissien selvittämisessä ja on todella sääli, ettei hän ehtinyt nähdä murhaajan henkilöllisyyden selviävän ja hänen jäävän kiinni. McNamara nimittäin menehtyi äkillisesti 2016.

The Golden State Killer on nimeltään Joseph James DeAngelo ja hänet pidätettiin huhtikuussa 2018. Hän on tällä hetkellä vankilassa ja viettää siellä lopun elämäänsä.

Tässä kirjassa minua kiinnosti eniten erilaiset metodit, joilla esim. tekijän henkilöllisyyttä ja asuinpaikkaa voidaan yrittää selvittää. Muukin rikostutkintaan liittyvä tieto kiinnosti. Sen sijaan kokonaisuutena tämä kirja ei minua puhutellut: liian repaleinen ja sinne tänne poukkoileva. Kuin liukas kala, joka luiskahti sormista juuri kun luuli saaneensa otteen.

Michelle McNamara: I’ll Be Gone in the Dark
Faber & Faber, 2018
s. 328

sunnuntai 2. tammikuuta 2022

Historiallinen romaani Vietnamista

Viime vuoden viimeiseksi luetuksi kirjaksi jäi Nguyễn Phan Quế Main historiallinen sukuromaani The Mountains Sing (Oneworld 2020, s. 342). Kirja toi mieleeni Min Jin Leen Pachinkon, johon sitä verrattiinkin. Tuo vertaus oli yksi syy, miksi päädyin kirjan lukemaan: pidin Pachinkosta kovasti ja lähihistoria kiinnostaa.

Tietysti myös Vietnam kiinnostaa ja koska maasta en pahemmin ole kirjallisuutta lukenut, uteliaana tartuin  Nguyễn Phan Quế Main romaaniin. The Mountais Sing on Quế Main ensimmäinen englanniksi kirjoittama teos: hän on kirjoittanut useamman kirjan kyllä vietnamiksi.

 

The Mountains Singissa kuljetaan kahdessa ajassa, joissa molemmissa sota jylisee taustalla ja kohdallakin.

Hà Nội (Hanoi), 1972-

Hương asuu isoäitinsä kanssa Hanoissa. Hươngin isä on sodassa, kuten niin monet muutkin miehet. Lääkäri-äitikin on lähtenyt sotatantereille hoitamaan haavoittuneita ja etsimään miestään. Kukaan ei palaa – jos yleensä palaa – sodasta samanlaisena kuin sinne lähti.

 Nghệ An Province 1930-

Palataan ajassa taaksepäin. Hươngin isoäiti kertoo lapsenlapselleen omaa tarinaansa. Sitä, miten sota on ollut lapsuusaikoja lukuun ottamatta tavalla tai toisella läsnä hänen elämässään.

Aikataso vaihtelee jouhevasti, joten menneisyys valottaa sopivalla tavalla kirjan nykyisyyttä antaen lukijalle ahaa-elämyksiä ja tarinoille molemmissa ajoissa jännitteen. Taiten ja koukuttavasti rakennettu draaman kaari, joka ainakin minut sai lukemaan ”vielä yhden luvun”.

Lisäksi koin kirjan lukemisen sivistävänä kuvauksena maan historiasta ja myös kulttuurista. Taikauskoisuutta, sananlaskuja, elämisen muotoja ja tapoja.

Pidin kovasti, mutta en nyt jaksa tämän enempää kirjaa käsitellä. Näissä useita sukupolvia käsittelevissä romaaneissa jokin saa minut usein haikeaksi. Tulee mieleen omat isovanhempani (jotka kaikki ovat nyt kuolleet) ja vanhempani. Vaikeat suhteet ja ikävä, nostalgia, kaipaus. Syyllisyys.

Suosittelen lukemaan kirjailijan itsensä kirjoittaman ”arvion” kirjastaan Goodreadsista. Siinä hän kertoo kirjan synnystä ja myös vietnamin kielestä. Ei sisällä spoilereita eli sen voi huoletta lukea.

Tutkaillesani Nguyễn Phan Quế Main nettisivua havaitsin että kirjan käännösoikeuksia on myyty aika laajalti. Sivuston mukaan tästä olisi suomennos tulossa. Jos näin tosiaan on, olen hirvittävän iloinen ja suosittelen kirjan lukemaan!

Taustamusiikiksi:

Ngọc Lan: Còn Tuổi Nào Cho Em

 Muu kuuluminen

Vuoden ensimmäinen päivä alkoi osaltani kivasti. Pyöräilin Box Hillille ja ensimmäisen kerran poljin The Zig Zag Roadin ylös asti ilman taukoa. Muille kerroilla olen pysähtynyt eräälle tietylle parkkipaikalle pariksi minuutiksi joko puskapissalle tai oikomaan jalkoja.

Nyt poljin ylös asti kertalaakista ja tuntuu mahtavalta, hieno alku vuodelle! Hyvä minä. Kyseessä ei ole kokonaispituudellisesti mikään pitkä lenkki (noin 65 kilsaa), mutta se on runsaiden ja pitkien mäkien takia kauttaaltaan melko raskas.