Hae tästä blogista

tiistai 26. marraskuuta 2024

Raivarit tulilla (eli kirja, joka tuohduttaa)

Haluatko turhautua ja saada raivarit? Ei, en kehota lukemaan laatulehtien kommenttiosioita, vaan tartu vaikkapa Ukamaka Olisakwen romaaniin Ogadinma / Or, Everythin Will Be All Right (Indigo Press 2020, s. 249). Olen melko varma, että sitä lukiessa mieli synkistyy (etenkin jos olet nainen) ja alkaa muutenkin turhauttaa. Kun turhautumispiste on saavutettu, alkaa vituttaa.

Poikkeuksellisesti kirjoitukseni sisältää muutamia mietoja spoilereita. Eivät mielestäni ole merkittäviä kokonaisuuden kannalta. Mutta ole varoitettu.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun Nigeriaan, aluksi Kanoon ja sitten Lagosiin. 17-vuotiaalla Ogadinmalla on unelma: hän haluaa päästä yliopistoon. 

Ogadinman isä toivoo tyttärensä pääsevän kunnon yliopistoon Nsukkaan, mutta sitä varten tarvitaan hieman apua. Mahdollisesti eräs asianajaja nimeltä Chima voi auttaa ja hänen puheille isä lähettää Ogadinman.

Tapaaminen ei suju niin kuin olisi voinut kuvitella ja sillä on kauaskantoiset seuraukset. Tunnollinen ja tottelevainen Ogadinma antaa Chiman tehdä mitä lystää, koska mikäpä hän on miehelle vastaan sanomaan ja leijuuhan ilmassa lupaus yliopistoon pääsemisestä. Isäkin varmasti pettyisi, jos ei Ogadinmaa onnista.

Yliopistoon pääsemisen sijasta Ogadinma tulee raskaaksi. Eikä Chima sitten lopulta voikaan (yllättyneitä ovat...?) auttaa asiassa eikä se kai koskaan ollut Chiman aie. Sen verran Chima toki auttaa, että antaa Ogadinmalle rahat aborttiin.

Tuohtunut isä lähettää häpeää tuoneen Ogadinman veljensä perheen hoteisiin Lagosiin. Ogadinma ei varsinaisesti ymmärrä miksi hänet sinne lähetetään ja mitä hänen on siellä tarkoitus tehdä. Mutta eipä huolta – joku muu on ilmeisesti senkin miettinyt valmiiksi ja nyt vain odotellaan, että shit hits the fan – again.

Tämä kirja osoittautui hyvin toisenlaiseksi kuin sen sivuliepeestä käsitin. Sivuliepeessä muun muassa lukee (viitataan aikaan, kun Ogadinma on jo lähetetty Lagosiin ja hän tapailee Ngozi-tädin yllyttämänä tädin omaa veljeä, hmmm):

When their whirlwind romance descends into abuse and indignity, Ogadinma is forced to channel her independence and resourcefulness to escape a fate that appears all but inevitable.

Tätä itsenäisyyttä ja kekseliäisyyttä saa kyllä melko kauan odotella. Alistuvaksi kasvatettu Ogadinma ei tietenkään yhdessä yössä muutu, paitsi ihan kirjan lopussa tapahtuu erityisen suuri yhtäkkinen harppaus itsekunnioitukseen ja muutokseen.

Kaiken sen jälkeen mitä Ogadinma on taipunut ottamaan vastaan hipihiljaa, on vaikea käsittää miten hän yhtäkkiä nouseekin pitämään puolia – eikä edes omia puoliaan. Sitä on vaikea sulattaa, vaikka se aiheuttaa tietysti aikamoisen helpotuksen huokauksen. Että joko nyt vihdoin stoppi miesten perseilylle, kun ei se näemmä lopu, jos ei itse sitä lopeta.

Ja samaan aikaan tunnen itseni hirvöksi. Siis minä olen tuohtunut Ogadinmalle, jota on käytetty hyväksi useita kertoja useilta eri tahoilta, jota on pahoinpidelty ja alistettu jne. Tuohtumus johtuu siitä, että Ogadinma antaa kaiken tapahtua, mutta sitten tarkemmin ajatellen – mitä muuta hän oikeastaan voi?

kirja oli joissakin kohdin niin raskasta luettavaa, että olisi tehnyt mieli oksentaa. Ja huom: kyse ei ole kirjan tyylistä että reposteltaisiin tai kuvailtaisiin epämieluisia asioita pikkutarkasti. Ei todellakaan. Kirja on kielellisesti taiten ja omaperäisesti kirjoitettu, todellinen helmi siis sillä saralla.

Mutta Ogadinman alistamista ja alistumista tekee tiukkaa lukea. Kerta toisensa perään ja uudelleen ja uudelleen. Onneksi Ogadinmalla on ystävä, joka yrittää tukea ja auttaa, ja lopulta Ogadinma on valmis ottamaan avun vastaan.

Mitäs miehet? He tekevät, mitä tekevät. On ihan mukavia miehiäkin, mutta yleinen asenne tuntuu olevan naisen näkeminen omaisuutena. Samoin nainen on yleensä syypää kaikkeen: vaikka nyt esimerkiksi miehen ihan itse tekemiin typeriin päätöksiin.

Moni kirjan mies on ignorantti vässykkä tai aikuinen koliikkivauva. Variaatioita kyllä esiintyy ja niiden kautta yleinen asenneilmapiiri ja erilaiset tavat/suhtautumiset tulevat näkyväksi. Täytyy muistaa, että eletään 80-lukua ja pelkästään maan sisällä on paljon eri traditioita ja kulttuureja. Se tulee hyvin ilmi tässä romaanissakin.

Esimerkiksi Ngozi-tädin poika Nnanna on huomattavasti sisartaan Ifeomaa maltillisempi ja rauhallisempi. Mutta Ifeoma onkin rääväsuu, jonka käytöstä Ogadinma ihmettelee: miten ihmeessä Ngozi antaa tyttärensä sanoa vastaan? Konsepti on Ogadinmalle melko käsittämätön.

Luulen, että taustalla on Ngozin tapa yrittää suojella ja valmistaa Ifeomaa aikuisuuteen: hän toivoo tyttärensä varttuvan itsetietoiseksi ja -varmaksi nuoreksi naiseksi, joka ei jää miesten (eikä naisten) polkemaksi – niin kuin Ogadinma (jota Ngozi itsekin polkee). Lopulta kuitenkin niin sanotusti vapaan kasvatuksen saanut osoittautuu konservatiiviseksi. Onko se ihme? Eipä kai, kun ei ole tarvinnut kokea samaa kuin alistettu nainen. On helppoa olla konservatiivi ja vahva, kun on saanut elää vapaasti suojattua elämää.

Tässä kirjassa olisi vaikka miten tarttumapintaa aina miljööstä henkilöhahmojen moninaisuuteen. Todella vaikuttava, vaikka saikin aikaan voimakkaita turhautumisen ja suuttumuksen tunteita. Siksipä sijoitankin kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita.

Ogadinmassa viitataan useita kertoja Buchi Emechetan klassikkoromaaniin The Joys of Motherhood, joka on roikkunut lukulistallani iäisyyden. Ogadinman myötä heräsi nyt erittäin voimakas kiinnostus saada se vihdoin lukuun. Jospa lukisin sen tammikuun klassikkohaasteeseen viimeistään, jos en jo ennen sitä.

Ogadinman lisään suosikkeihini, koska olihan se nyt melkoinen lukukokemus eikä vähiten kirjailijan kielellisen tyylin takia.

Ukama Olisakwen Kirjailijasivut.

8 kommenttia:

  1. Nyt olen kahden vaiheilla kun mietin, voisiko tämä olla minun kirjani vai ei. Ehkä voisi, sillä eihän se, että kirja herättää tunteita, ole huono merkki. Tuo ajatuksesi siitä, miten on helppoa vapaana eläneenä olla konservatiivi ja vahva, on sellainen, jonka äärelle olisi hyvä itse kunkin välillä pysähtyä varsinkin tänä aikana, kun polarisoituminen tuntuu vain lisääntyvän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen sulatellut tätä kirjaa ja tullut siihen tulokseen, että epäoikeudenmukaisuus taisi minulle olla vaikein rasti kestää tätä lukiessa. Itsehän pidän kosto-teemasta (sitä ei tässä kirjassa esiinny) kirjallisuudessa ja tv-sarjoissa juuri siksi, että niissä yleensä korjataan vääryydet tavalla tai toisella ja se on jotenkin hyvin tyydyttävää.

      Tämä on kompleksinen ja voimakas romaani, jota kyllä uskallan suositella rajuudestaan huolimatta - taatusti herättää ajatuksia ja tuntemuksia!

      Poista
  2. Oijoi, täytyy olla hyvä kirja, kun herättää noin voimakkaita ja monenlaisia tuntemuksia ja ajatuksia. Mielestäni kuvaat niitä vielä hirveän hyvin ja opponoit vielä omiakin ajatuksiasi vastaan!
    Tällaiset teokset ovat lukemisen suola ja sokeri.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Raivostuttavan hyvä, suorastaan :D Tällaiset teokset ovat myös siitä mielenkiintoisia, että ne paljastavat vaivihkaa jotakin myös itsestä tai ainakin pistävät kyseenalaistamaan omia tuntemuksiaan. Eräs syy kaikkien muiden joukossa rakastaa kirjallisuutta!

      Poista
  3. Ehdottomasti lukisin tämän jos saataisiin suomeksi, sillä voimakkaat tunteet on välillä ihan paikallaan ja löysin tästä jotain samaa kuin Purppuranpunaisesta hibiskuksesta. Mulle ei yleensä ole vaikeaa lukea haastavistakaan aiheista, voisin esim tehdä töitäkin hyväksikäytettyjen kanssa ja onhan meillä ollut sijoitettu lapsi jonka epäiltiin tulleen hyväksikäytetyksi ja joka siitä syystä huostattiinkiin. Se turhautumisen tunne, kun et voi vaikuttaa asioihin, nousee kyllä pintaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisi kyllä kiva, jos tästä saataisiin suomennos mutta olen skeptinen. Jos kirjailija voittaa joskus jonkin kansainvälisen tai muun tunnetun palkinnon, niin ehkä sitten. Kirja itsessään on jo “vanha” eli se juna meni jo tämän kirjan kohdalla. Mutta jospa seuraava (edellyttäen sellainen tulee).

      Kieltämättä juonen kehyksessä on aavistus samaa kuin Adichien Purppuranpunaisessa Hibiskuksessa, mutta nämä kirjat noin muuten ovat aivan erilaiset. Ei minullakaan ole ongelmia mahdollisen brutaaliuden kanssa ja sitähän tässä kirjassa ei edes yksityiskohtaisesti esiinny. Toki sen verran, että mielikuvitus täyttää sujuvasti loput. Epäoikeudenmukaisuuden koin raastavinpana.

      Poista
  4. No niin. Minä en montaa afrikkalaista kirjaa ole lukenut, mutta juonikuvauksesi ei yhtään yllätä. Valitettavasti. Esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichen Purppuranpunaista hibiscusta lukiessani samankaltaiset raivontunteet pyrkivät pintaan. Toivoisin, että maailma olisi muuttunut, mutta pahoin pelkään, että se on aika kosmeettista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Afrikka on suuri maanosa ja siellä kulttuuri huomattavasti moninaisempaa kuin esim. Euroopassa. Eiköhän sieltä löydy muunlaistakin kirjallisuutta, vaikka luonnollisesti kirjailijan kulttuuritausta vaikuttaa tarinaan. Tämän kirjan tapahtumat sijoittuvat Nigeriaan 80-luvulle.

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.