Vaimomateriaalia tai sit ei

Jostain mystisestä syystä kirjastoon oli ilmestynyt Euroopassa vähemmän tunnetun Murakamin eli Ryū Murakamin teos Audition, jonka olen halunnut lukea jo pitkään. Ihmetystä aiheuttaa lähinnä se, että ovat hankkineet valikoimiin näinkin “vanhan” teoksen, kun edes kaikkea uutta ei sinne saada.

 

Mutta en valita, vaan lainaan ja luen.

Murakamilta voi odottaa groteskia menoa ja verilammikoissa liukastelua ja sitä on nytkin luvassa. Tosin vasta kirjan loppumetreillä, sillä suurin osa kirjasta on huolellista alustusta “loppuhuipentumaa” silmällä pitäen.

Tokio

Aoyaman vaimo on kuollut seitsemän vuotta sitten eikä Aoyama olen sen jälkeen avioiutunut. Avioliitto ei ole varsinaisesti edes käynyt Aoyaman mielessä, sillä naisia toki saa muutenkin. Sai jo avioliiton aikana: mikään uskollinen aviomies ei Aoyama nimittäin koskaan ollut.

Kun Aoyaman 15-vuotias poika Shige ehdottaa, että isä voisi hommata uuden vaimon, Aoyama alkaa harkita asiaa. Aoyamalla on tiukat kriteerit tulevalle vaimolle: pitää tietysti olla kaunis ja hallittavissa eli haussa on lähinnä keittiöön sopiva ja taloustyöt hoitava nainen, jota tekee mieli panna.

Aoyama imagined Gangsta (perheen koira) barking at Yamasaki Asami (kaunis ballerina, johon Aoyama hullaantuu) as she prepared dinner in this kitchen. He even pictured the design and colour of the apron she’d be wearing.

Aoyaman hyvä ystävä Yoshikawa keksii keinon, jolla seuloa hyvä vaimoehdokas: tekaistaan elokuva, johon etsitään naisnäyttelijää. Ei ole väliä, vaikkei elokuvaa koskaan tehtäisikään, pääasia että voidaan järjestää koe-esiintyminen, audition.

Hakijoita seuloessaan Aoyama innostuu eräästä kauniista ballerinasta ja ihastuu korviaan myöten. Naisesta tulee hänelle suorastaan pakkomielle, joka estää varoitusmerkkien näkemisen.

Täytyy näin lukijana tosin todeta, ettei niitä varoitusmerkkejä sinänsä ihan hirveästi ole, mutta toisaalta rakastunut ihminen ohittaa ne vähäisetkin tai selittää mielessään parhain päin.

Lukija tietysti tietää (erityisesti jos on Murakaminsa lukenut), että jotain karmaisevaa on tulossa. Tuota tulemista saa odotella aika kauan, sillä varsinainen toiminta on pakattu kirjan loppuun.

Kerronta on silti riittävän kiinnostavaa, että kirjaa lukee helposti ja mielellään. Jännitettä olisin silti kaivannut enemmän.

Ja kirjan loppu ja erityisesti “kootut selitykset” liittyen lapsuuden traumoihin ovat mielestäni niin kliseisiä, että plääh.


Ryū Murakami: Audition
Bloomsbury, 2009
alkuper. Ōdishon (オーディション), 1997
japanista englannintanut Ralph McCarthy
s. 200

Ryū Murakamilta aiemmin lukemani kirjat:

Coin Locker Babies
Piercing
In the Miso Soup

Lukemistani Murakamin teoksista Piercing on eniten makuuni – siitä pidin todella paljon. Ja nyt itkettää, ettei minulla sitä kirjaa enää ole, sillä konmaritin sen kierrätykseen. Argh!

Säilytyslokerovauvat

Tiedossani on, että Ryu Murakamilta voi odottaa gorea ja eritteitä. Osviittaa antoivat jo romaanit In the Miso Soup ja Piercing, joista molemmista pidin.

Silti tai siis juuri siksi minulla oli ennakkoluuloja liittyen Murakamin Coin Locker Babiesiin. Intuitioni kuiski, että puudut sen kanssa ja se olikin oikeassa – niin kuin lähes aina.

1970-luku Tokiossa. Nainen sulloo vastasyntyneen vauvansa rautatieaseman kolikolla toimivaan säilytyslokeroon ja heittää avaimen roskikseen. Toisaalla eräs toinen tuore äiti hylkää vauvansa niinikään säilytyslokeroon. Molemmat poikavauvat pelastetaan ja he päätyvät samaan orpokotiin ja myöhemmin lapseton pariskunta adoptoi heidät molemmat.

Kirjan alku on kiinnostava, koomisen hauskakin. Kolikkolokeroveljekset Kiku ja Hashi pitävät toistensa puolia. Etenkin Kiku on hyvin suojeleva Hashia kohtaan ja siksi on jokseenkin masentavaa nähdä Hashin hajoavan ja “kääntyvän” kirjan edetessä. Lokeroon hylkääminen ja äidittömyys on nakertanut niin suuren aukon Hashin sisuksiin, ettei edes adoptioäidin rakkaus saa sitä reikää paikattua.

Kikua kiinnostaa seiväshyppy ja hän menestyykin siinä. Hashin mieli mustuu sillä aikaa, hitaasti mutta vakaasti. Molemmat päätyvät takaisin Tokioon ja sen saastaisille alueille kumpainenkin etsimään mitä nyt etsiikään.

Kuten jo mainitsin, kirjan alku kiehtoo, mutta sitten tapahtuu jotain. Siirrytään surrealistiseen sekoiluun ja niihin eritteisiin, koomiset sattumukset eivät enää jaksa kiinnostaa, vaan ne muuttuvat jopa tylsiksi. En yksinkertaisesti jaksa ördellystä ja ylenpalttista sekoilua. Kokonaisuus alkaa sirpaloitua säilyen silti ymmärrettävänä.

Menetän kiinnostukseni Hashiin enkä lopulta enää välitä Kikustakaan. Ja kun ei jaksa enää välittää kirjan henkilöistä, muuttuu kirjakin melko lailla yhdentekeväksi. Taiten koottu tarina kyllä, mutta minä en nyt vain kuulu kohderyhmään.

Minulle Ryu Murakami toimii lyhempinä annoksina, kuten nuo kaksi aiemmin mainitsemaani kirjaa osoittavat. Coin Locker Babes noin neljälläsadalla (minun painoksessani kaiken lisäksi tosi pieni kirjasin, “normikokoisella” fontilla sivuja on viitisensataa) sivullaan käy puuduttavaksi.

Kannatti silti lukea, koska olisin kirjan joka tapauksessa joskus lukenut niin miksipä en nyt. Ryu Murakamin teos Audition kiinnostaa edelleen, joten en tämän kirjan takia hylkää Murakamia.


Kirjan tiedot

Ryu Murakami: Coin Locker Babies
alkuper. Koinrokkā Beibīzu 1980
Kodansha 1995
Englannistanut Stephen Snyder
s. 393

Lävistäiskö vauvan

Ryu Murakami: Piercing
Alkuper. 1994
Bloomsbury 2007
Englannistanut Ralph McCarthy
S. 185
Ei ole suomennettu ainakaan toistaiseksi

Rie nukkuu sikeästi pinnasängyssään isän (Kawashima Masayuki) katsellessa vauvan unta. Yoko-vaimo nukkuu pariskunnan vuoteessa eikä näe tätä kaunista näkyä.

Ihan hyvä niin, sillä isä pitelee kädessään jäähakkua (ice pick - vastaavalla työkalulla on mm. tapettu Lev Trotski ja tehty lobotoimioita) ja päässään valtavaa tarvetta lävistää vauvansa.

Tarve on niin voimakas, että se pelottaa Kawashimaa: kuinka kauan hän voi taistella mieltänsä vastaan ja estää itseään pistämästä vauvaa? Voiko edes Yoko-vaimon rauhoittava ja rakastava olemus toimia puskurina pidemmän päälle. Mutta Yoko ei edes tiedä, mitä öisin tapahtuu.

Itsetutkiskelujen tuloksensa Kawashima arvelee, miten hän voi päästä eroon sairaista ajatuksistaan ennen kuin ne johtavat tekoihin. Alkaa armoton asioiden järjestely ja suunnitelman laatiminen. "Demonien kohtaaminen" tulee hoitaa pian pois päiväjärjestyksestä, että turvallinen lapsiperhe-elämä voi jatkua.

Siisti kirja, ihanan sekopäisiä ihmisiä. Kirjan alun rauhaisa "normaalius" saa makaaberin käänteen (useammankin), josta ei hirtehisiä piirteitä puutu. Voin taata, ettei Kawashima ole ainoa (mahdollisesti) psykoottinen henkilö kirjassa. Lisäksi hänellä käy suoraan sanottuna huono tuuri (riippuen toki mistä näkökulmasta asiaa tarkastelee) etsiessään sopivaa "auttajaa" tilanteeseensa.

En oikein tiennyt kenen puolella olisin ja mitä mistäkin ajattelisin (niinpä en jaksanut hirveästi ajatella). Yllättävää, miten sitä alitajuisesti ja automaattisesti yrittää asettua jonkun puolelle. Alkuperäinen syy (miksi Kawashima on tekemässä mitä on) lähes unohtui ja tempauduin mukaan mielipuoliseen meininkiin, jossa ei koomisia piirteitä puuttunut. Tämä ei silti ole varsinaisesti mikään huumorikirja, se tiedoksi.

Taustalla vellovat mustat virrat eivät ulottuneet minuun (en tiedä onko se edes tarkoitus eikä oikeastaan kiinnosta) kirjan tyylin ollessa niin skitson korni muuten. Ja tämä siis hyvässä mielessä sanottuna.

Eikä Murakami päästä lukijaa helpolla lopussakaan. Sen verran jää avoimuutta siihen, että voi vedellä omat johtopäätökset. Itse vetelin ne mielenrauhankyyhkyn kanssa.

Ps. Kirjan nimellä on kaksoismerkitys, joka selviää lukemalla. Kirjan kannesta saa osviittaa.

~~~

Olen aiemmin lukenut Murakamilta romaanin In the Miso soupin ja minusta saattoi silloinkin tulla murhanhimoinen.

Ystävyydestä ja misokeitosta

Ryu Murakami: In the Miso Soup
Bloomsbury, 2005
Japanista englanniksi kääntänyt Ralph McCarthy
S. 180

Olen syönyt (vegaanista) misokeittoa (ihan hyvää). Päällimmäiseksi mieleeni jäi keitossa muun rojun keskuudessa lojuva kokonainen sieni, joka näytti ihan silmämunalta.

Tokiolainen Kenji on "yöelämäopas" kotikaupungissaan. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että hän järjestää asiakkailleen eli turisteille ns. seksikierroksia Tokion lukuisiin erotiikkaklubeihin. Nuo palveluiltaan monenkirjavat klubit tulevatkin lukijalle tutuksi, mutta mikään pornokirja tämä ei ole.

Amerikkalainen ylipainoinen turisti palkkaa Kenjin oppaakseen uudenvuoden tienoilla. Hyvin pian Kenji alkaa pitää Frankia omituisena, jopa pelottavana. Frankin kummallinen, ajoittain uhkaavakin käytös saa Kenjissä aikaan väristyksiä: voisiko Frank jopa olla murhanhimoinen?

In the Miso Soup on varsinainen Tokio Noir (ripaus huumoria kyllä löytyy), jonka tumma tunnelma vain tihenee loppua kohden. Tämä on hieman häiritsevä lukukokemus, koska tietyssä mielessä aloin sympata Frankia. Vaikka ei pitäisi. Mutta Frank on hukassa itseltäänkin, hän on hukassa kaikelta. Hän vain ajelehtii aivot sotkettuna päivästä toiseen. Kenjin ja Frankin välille muodostuukin omalaatuinen suhde, jota on ja ei ole vaikea käsittää.

Häiritsevintä tässä romaanissa onkin kenties juuri oma suhtautumiseni, joka yllättää itsenikin. Ryu Murakami saa sen aikaan näennäisen simppelillä tekstillään ja dialogeillaan. Ja jollain taialla, joka jähmettää lukijan hieman samaan tapaan kuin Kenjinkin. En tiedä, en osaa selittää. Tai sitten olen itsekin murhanhimoinen. Ehkä jopa psykopaatti. Täytynee lukea tämä jossain vaiheessa uudelleen.

Palatkaamme takaisin misokeittoon ja romaaniin nimeen In the Miso Soup. Vaikka kirjan nimi avautuu lukijalle, en itse oikein saa sen symboliikasta otetta. Tai no, se jää mielestäni keinotekoiseksi. Tai ehkä nimi kuvastaakin sitä, että Frank on saavuttanut erään unelmansa.Ehkä jopa jonkinlaisen rauhan?

"But now I'm in the miso soup myself, just like those bits of vegetable. I'm floating around in this giant bowl of it, and that's good enough for me."


Kirjasta on blogannut myös Hyönteisdokumentti.
Minua alkoi nyt erityisesti kiinnostaa Ryu Murakamilta teos Piercing. 

~~~

Oli kiva bongailla Miso Soupista tuttuja mestoja. Alla muutama kuva vanhalta Tokion reissultani.