torstai 29. marraskuuta 2018

Piikkisian muistelot

Tässä oli kolmen kappaleen pituinen mielipide kirjasta, mutta sensuroin sen. Annoin mietteen hautua yön yli ja tulin siihen tulokseen, etten viitsi niin negatiivista julkaista. Kyseessä ei  ollut varsinainen lyttäys, mutta tekstistä puuttui kaikki positiiviset huomiot enkä jaksa niitä siihen lisätä.



Alain Mabanckou: Memoirs of a Porcupine
Alkuper. Mémoires de porc-épic 2006
Serpent’s Tail 2011
Ranskasta englannistanut Helen Stevenson
S. 150


Syy miksi kuitenkin haluan mainita kirjan blogissani on se, että kirjalla valloitin uuden maan, Kongon tasavallan. Ja tietenkin jokunen muu voi innostua kirjasta, vaikka minä en niinkään. Kirjaan voi tutustua vaikkapa Goodreadsisssa, jossa se on saanut paljon suitsutusta osakseen.

Kirjassa kuollaan runsaasti ja henkimaailma on voimakkaasti läsnä, joten sen kunniaksi tässä viimeviikkoisia kuvia hautausmaalta.



tiistai 27. marraskuuta 2018

Alustus: Dellaisko some-tilit?

Luin joskus kuukausia sitten The Sunday Timesin liitteestä Jaron Lanieria käsittelevän jutun. Kirjoitus liittyi juuri julkaistuun teokseen Ten Arguments For Deleting Your Social Media Accounts Right Now (The Bodley Head 2018, s. 146).

Sittemmin olen selaillut kirjaa kaupassa ja eilen lainasin sen kirjastosta. En oikeastaan ollut ajatellut kirjaa lukea, mutta koska se hyppäsi silmilleni kirjastossa, niin miksipäs en kokeilisi.

Miksi kirja ei varsinaisesti kiinnosta minua? Koska en koe olevani somen orja. Tai sitten olen vain niin “in denial”, etten hyväksy asiaa. Lähtökohtani lukea kirja on siis selvittää ja analysoida oma tilanteeni. Saa nähdä muuttuuko ääni kellossa lukemisen myötä ja dellaanko kaikki some-tilini (en usko näin tapahtuvan – asenne jo alusta lähtien kohdillaan, haha!).

Tästä pääsemmekin some-tileihin. Listaan alle käyttämäni ja kerron muutamin sanoin, mitä ne minulle merkitsevät/miksi niitä käytän. Lista saattaa olla puutteellinen, mutta jos siitä jokin puuttuu niin tuskin käytän sitä.

Huom: jos tiedät, että minulla on jokin some-tili seuraavien lisäksi, niin saat toki mainita asiasta. Olen saattanut ihan rehellisesti unohtaa jonkin.


1. Facebook

Tärkeä yhtedenpitokanava ja hupsuttelupaikka ystävien kesken. Hyvin harvoin kommentoin (tai edes klikkailen tykkää-namiskaa) siellä mitään julkisissa ryhmissä. Muutamissa suljetuissa ryhmissä osallistun keskusteluun, mutta sekin on melko kausiluontoista.


2. Twitter

Olen laiska twiittaaja ja käytän Twitteriä satunnaisesti. Olen valinnut seurattavakseni mukavia tyyppejä ja aiheita, koska haluan pysytellä erossa somekohuista. Haluan fiidiini ensisijaisesti kirja-, taide-, luonto- ja patikointiaiheisia twiittejä ja näin tapahtuu. Toki poikkeuksia on, mutta en osallistu kohuihin tai muihin vääntöihin. Itse twiittaan lähinnä kuvia ja kerron lukemistani kirjoista ja jaan linkin blogiini.

Twitter-tilini: Eleina Whitebay


3. Blogit

Tämä lienee kaikille tuttu. Minulla on tällä hetkellä kaksi aktiivista blogia, mutta kummankaan suhteen en stressaile.

Toinen blogini: Mielibidee


4. YouTube

Musiikin kuunteluun ja muun kiinnostavan aineiston katseluun. En juurikaan seuraa vlogeja, katson niitä hyvin satunnaisesti ja harvoin. En lue kommentteja enkä kommentoi. Lataan joskus videon, mutta en yleensä listaa sitä.


5. GoodReads

Käytän lähinnä kirjojen listaamiseen ja lukemisteni seurantaan. Nopea, helppo ja kätevä.

Goodreads-tilini: Elina


6. Pinterest

En muista, milloin olen siellä viimeksi käynyt (no niin, menin tässä välissä kurkkaamaan vieläkö tunnukseni toimivat – toimivat ne). Visuaalisen ihmisen aarreaitta, jossa en ikinä kommentoi (enkä yleensä edes lue kommentteja, joita ei yleensä vissiin edes ole) – katselen ja “kerään” vain kuvia. Samalla kuuntelen kuulokkeilla musiikkia ja nautin visuaalisuudesta kaikilla asteillani. Pitääkin aktivoitua Pinterestin saralla taas!

Pinterest-tilini: Elina


7. Instagram

Tein testimielessä tilin, en ole käyttänyt sitä kertaakaan sen jälkeen. Insta on ainut syy, miksi joskus harkitsin älypuhelimen ostamista.


Eli eräs ISO asia, joka sulkee minut monesta somejutusta ulkopuolelle on juuri se, että minulla ei ole älypuhelinta (samalla se supistaa sitä tiedon määrää, jota algoritmit jatkuvasti keräävät käyttäjistään). Kyseessä on valinta: ollessani liikkeellä, en halua edes mahdollisuutta päästä nettiin, koska en koe tarvetta siihen. Olen silloin aistit avoimena ympäristölle ja annan ajatusten virrata rauhassa.

Laukussani on vakiovarusteena minikokoinen A to Z siltä varalta, että harhaudun tuntemattomille poluille. Julkinen liikenne kulkee (paitsi tube ei välttämättä), vaikka minä en aikatauluja tietäisikään. Sitä paitsi monilla pysäkeillä on nykyään taulut, joissa kerrotaan mikä dösä on tulossa ja milloin (preferoin dösää tuben kustannuksella). Ne pitävät melko hyvin paikkansa.

Minulla on laadukas pöytäkone ja suuri näyttö kuvien käsittelyä ja muuta taidetoimintaa varten. Käytän siis vain pöytäkonetta nettiasioissa. En omista edes tablettia. Kannettava minulla on, mutta käytän sitä ainoastaan matkoilla.

Mainokset: minulla on mainosesto selaimessani. Jos jotakin sivustoa ei voi selata mainoseston takia ja minulla on palava tarve päästä sivulle, käytän toista selainta johon en ole estoa asentanut.


Lähtötilanteeni on siis yllä mainittu. Palatkaamme kirjaan, josta olen lukenut esittelyn. Esittelyssä käytetään symbolisina esimerkkeinä kissoja ja koiria. Kiinnostava esittely.

En ole vielä varma, miten kirjasta kirjoittamisen toteutan. Kenties bloggaan kunkin luvun herättämät ajatukset erillisissä postauksissa tai sitten yhdistelen useamman argumentin. Lähtökohta on kaivella omaa napaa ja kenties keskustella/väitellä kirjan tekstin kanssa. Katsotaan, mitä tästä tulee.

maanantai 26. marraskuuta 2018

Pakkomielteestä toiseen

Kultakalat eivät ole koskaan kuuluneet kiinnostusteni top femmaan. Tai top kymppiin. Tai top kahteen- tai oikeastaan mihinkään kymppiin. Eivätpä ne juuri kiinnostaneet Mataichiakaan, kunnes eräästä syystä johtuen alkoivatkin kiinnostaa. Mataichin kiinnostus kasvoi pakkomielteeksi, minun kiinnostukseni uteliaisuudeksi joka tyydyttyi googlettelemalla ja lukemalla & katselemalla googletukseni tuotoksia.

Miksi höpisen kultakaloista ja kuka riivattu on Mataichi?


Kanoko Okamoto: A Riot of Goldfish
Hesperus 2010
Englannistanut J. Keith Vincent
S. 112
(Kirjaa ei käsittääkseni ainakaan toistaiseksi ole suomennettu)


Ennen kuin jatkamme Mataichin parissa, on tarpeen kertoa muutama sana itse kirjasta. A Riot of Goldfish sisältää kaksi Kanoko Okamoton (1889-1939) novellia, jotka molemmat liittyvät pakkomielteisiin. Nimenomaan miehen pakkomielteisiin, sillä molemmissa novelleissa keskiössä on mies ja hänen elämänsä ja ajatuksensa. Naiset eivät ole järin tärkeitä näissä novelleissa muuta kuin objekteina (lukuun ottamatta toisen novellin topakkaa tätiä), vaikka hienovaraista pyristelyä on aistittavissa.

Kanoko Okamoto keskittyy näissä novelleissa estetiikkaan ja taiteeseen - ja tekee sen  taiten! Olen hurmioitunut etenkin ensimmäisestä novellista, joka on kirjan nimikin: A Riot of Goldfish on täydellinen nimi novellille mutta sen ymmärtää vasta luettuaan novellin kokonaan (ja sitten tekeekin - tai minun teki, muiden mieli tekee mitä tekee - mieli hypähdellä ja nauraa ja hihittää ja huutaa in your face mutta ei oikeastaan pahantahtoisesti vaan suopeasti ja ymmärtäen mutta silti ehkä sormea heristäen).

Kirjan toinen novelli on nimeltään The Food Demon (alkuper. Shokuma 1941) , jossa Besshirō pakkomielteilee ruuan ja taiteen kanssa. Ruoka on oikeastaan vasta toinen valinta taidepuolen epäonnistuessa.  Besshirōsta tulee tyranni kunniankaipuussaan: hän kokee kuuluvansa ylempään luokkaan (periaatteessa kuuluukin) eikä viihdy alemmassa jossa on.

En aio The Food Demonia käsitellä tämän enempää, koska novelleista on vaikea kirjoittaa spoilaamatta niitä kokonaan. Pidin kuitenkin kovasti The Food Demonista, vaikka se ei yllä samalle tasolle kuin A Riot of Goldfish, joka räjäytti kohdallani potin. Ehkä mikään ei tunnukaan sen jälkeen miltään ja nämä novellit olisi pitänyt sijoittaa kirjaan toisinpäin.


A Riot of Goldfish (alkuper. Kingyo ryōran, 1937)

Mataichi on täydellisen kultakalan jalostamista pakkomielteisesti yrittävä kultakalakauppias eikä mikä tahansa sellainen, vaan äveriään Teizōn ”suojatti”, sillä juuri Teizō mahdollistaa hänen opiskelunsa liittyen kultakaloihin ja niiden jalostamiseen. Mutta on kuljettava ajassa taaksepäin ennen kuin voi palata kirjan alun epätoivoiseen nykyisyyteen.

Kultakala-altaiden kupeessa kohoaa kukkula, jossa vauras Teizō asuu tyttärenä Masakon kanssa. Mataichin ja Masakon polut risteävät lapsina lähinnä kiusaamisen kautta Mataichin ollessa kiusaaja. Varttuessaan poikasesta nuorukaiseksi kiusaaminen lakkaa ja tunne muuttuu toisenlaiseksi: ristiriitaiseksi – ja pakonomaiseksi - rakkaudeksi ja hiljaiseksi toiveeksi joskus naida maltillinen Masako.

It was something to do with her lack of personality. She was an unstoppable woman who simply blossomed like a beautiful butterfly. She overflowed with charm, and yet her charm was only of a physiological sort. (s. 19)

Mataichi tuntuu halveksivan persoonatonta Masakoa, mutta samalla haluaa hänet itselleen. Tunne kasvaa pakkomielteeksi vasta Mataichin lähdettyä opiskelemaan kultakalabisnestä toiseen kaupunkiin. Neljän vuoden poissaolon aikana pakkomielle kasvaa ja muuttaa muotoaan.

He was impatient to get back to his own ponds and create with his own hands even one dazzling goldfish that would resemble Masako. - - -  This was the only hope left in his life now. (s. 35)

A Riot of Goldfish on miljöö- ja tunnelmanovelli, jossa askarrellaan ajatuksilla ja tuntemuksilla, tunteilla. Miehen tunteilla. Naiset ovat lähinnä rekvisiittaa, jotka eivät teoillaan kapinoi vaan omaksuvat kiltisti yhteiskunnan heille asettaman roolinsa kiinnosti se sitten tai ei.

“I suppose I’m prettier than some, but I’m just a normal woman. In two or three years I’ll end up getting married and become a mother like anyone else.” (s. 16)

Kanoko Okamoto kirjoitti itsensä suosikikseni. Kaikki tässä novellissa on kohdillaan enkä voi olla miettimättä, miten paljon monitulkintaisempi ja -ulotteisempi se on, jos sen osaisi lukea alkuperäiskielellä. Vaan taitava on J. Keith Vincentin käännöskin ja hänen kirjoittamansa esittely kiinnostava. David Mitchellin alkusanoja en lukenut, koska … pälä pälä pälä ... sensuroin tekstin ja pidän perustelut omana asianani.

A Riot of Goldfish on novelli, josta olisi voinut siteerata noin puolet tekstistä: niin osuva ja ajatuksia nostattava se on. Tietenkään siteeratukset eivät välttämättä avaudu ilman kontekstiaan – ainakaan samoin kuin kontekstissaan.

Tässä silti vielä parit herkkupalat:

The true home of Masako and those dazzling goldfish lies in the other world, and they just poke their heads into the real world from time to time. (s. 25)

Was there anything about Masako that did not eventually lead back to goldfish. (s. 28.)

~~~


Kaksi novellia muodostaa minun maailmassani novellikokoelman ja täten sijoitan A Riot Of Goldfishin Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 25. Novellikokoelma.

torstai 22. marraskuuta 2018

Mitäpä jos vaan kuolisit ja kevyttä pohdintaa "lukuitsetunnosta"

Joidenkin kirjojen lukeminen pitää aloittaa useita kertoja ennen kuin niiden lukeminen kokonaan onnistuu. Tietenkin voisi suosiolla sivuuttaa koko kirjan, mutta jos itse tiedostaa ettei syy ole kirjassa, niin voipi kokeilla toiste uudelleen.

Tällainen keskeytyshistoria minulla oli Tetsuya Hondan Soul Cagen kanssa. Olen lainannut sen kirjastosta useita kertoja ja palauttanut yhtä monta kertaa saatuani luettua sitä vain pari sivua.

Juonipaljastus: Olen nyt saanut kirjan luettua kokonaan!

Olen miettinyt asiaa ja oikein hävettää kertoa syy, miksi kirja on aiemmin jäänyt aina kesken. Kerron silti: kirjan prologissa on hämäräperäinen minä-kertoja, joka vaihtuu pienieleisesti toiseen minä-kertojaan. Vaihdon kyllä huomaa, mutta olen häiriintyneesti takertunut siihen joka kerta ja jopa epäillyt älyäni. Olen pelännyt, etten tajua jotain oikein.

Pelko on ollut aivan turha ja nyt kirjan luettuani suorastaan naurattaa moinen. Mutta mutta, minulla on kausia kun minut valtaa ns. huono lukuitsetunto. Silloin minut yhtäkkiä valtaa eräänlainen pelko  kirjallisuutta kohtaan. Pelkään, ettei älyni riitä käsittelemään mitään hiemankaan erilaisempaa tai “vaikeampaa” kirjallisuutta (mitä Soul Cage ei edes ole), ja joskus paine sisälläni kasvaa niin suureksi, että menen ikään kuin lukkoon.

Joskus pelkään tulkitsevani tekstiä “väärin”, vaikka muistutan itselleni, että kukin lukija tulkitsee tavallaan ja minullakin on oikeus omaan tulkintaani ja se on aivan yhtä oikea kuin jonkun muun, vaikka olisikin erilainen.

Toisinaan kirjoja jää tietenkin kesken ihan vain siksi, että aika väärä (juuri jätin kesken sopivampaa lukufiilistä odottelemaan Zinzi Clemmonsin What We Lose -kirjan) tai kyseinen aihe (joka kiinnostaa) ei juuri sillä hetkellä jaksa puhutella. Tietenkin jotkin kirjat jäävät kesken, koska ne eivät nappaa ollenkaan.



Mutta kuten jo paljastin, olen nyt lukenut Tetsuya Hondan Soul Cagen ja ymmärtänyt vaikeuksitta lukemani. Kyseessä on ns. Reiko Himekawa -sarjan toinen osa (ensimmäisen osan, The Silent Dead, luin toukokuussa), joka on tunnelmaltaan huomattavasti kevyempi kuin edeltäjänsä.

The Silent Dead on melko (mies)sovinistinen, mikä tietenkin on ymmärrettävää kyseisessä kulttuurissa ja työympäristössä. The Silent Dead avaa Reikon persoonaa, menneisyyttä ja henkilökohtaista elämää ja siihen ja muihinkin kys. Kirjan tapahtumiin on viittauksia tässä kakkososassa, jossa ei noin muuten Reikon siviilielämää ja persoonaa puida. Lisäksi Soul Cagen henkilögalleria (ja tietenkin henkilöiden väliset jännitteet) on poliisien ja tutkijoiden osalta melko sama kuin ensimmäisessä osassa.

Nyt tutkitaan irtisahatun käden ja läheisestä joesta löytyneen torson kohtaloa. Tutkimukset osoittavat, että ne kuuluvat samalle henkilölle, mutta motiivi on hakusessa.

Tapausta ryhtyy tutkimaan ryhmänjohtaja Reiko Himekawa (tiimeineen) “arkkivihollisensa” Mamoru Kusakan (tiimeineen) kanssa. Reikon ja Kusakan välejä ei oikein voi ymmärtää, ellei ole lukenut ensimmäistä osaa. Kusaka jäi melko etäiseksi ensimmäisessä osassa, mutta tässä Soul Cagessa hänen persoonansa valottuu. Varsin mielenkiintoista!

Pääpaino on kuitenkin koko ajan murhan selvittelyssä eli kyseessä ei ole mikään ihmissuhdetrilleri, vaan virtaviivainen dekkari. Otaksuisin, että perinteisten dekkareiden ystävät saattaisivat näistä pitää. Väkivaltaa on, mutta melko vähän eikä se ole tarkoitushakuista.

Harmi, ettei tätä sarjaa ainakaan toistaiseksi ole enemmän englannistettu (eikä tietenkään suomennettu). Pidin tästä kovasti kuten yleisestikin japanilaisista dekkareista ja trillereistä. Ovat mielestäni yleisesti ottaen kiinnostavampia kuin vaikkapa eurooppalaiset vastaavat.

Kirjan tiedot:

Tetsuya Honda: Soul Cage
Alkuper.  ソウルケイジ 2007
Titan Books 2017
Englannistanut Giles Murray
S. 428

Ps. Kun kerran tuossa yllä ymmärryksestä oli puhe, niin mainittakoon etten ymmärrä kirjan nimen merkitystä. Että miten se liittyy itse tarinaan, jää hämäräksi. Jos minun pitäisi äkkiseltään keksiä uusi nimi kirjalle, heittäisin vaikkapa Isältä pojalle. Tai olkaa hyvä ja tappakaa itsenne.

maanantai 19. marraskuuta 2018

Ei äitimateriaalia

Hei, oletko sinä sellainen, joka kyselet onko lapsia ja jos ei ole, ihmettelet salaa mielessäsi miksi ei, tai peräti kysyt asiaa? Jos olet, Ei äitimateriaalia -kirja on juuri sinulle. Saat todennäköisesti vastauksen kaikkiin asioihin, joita ihmettelet liittyen lapsettomuuteen (vapaaehtoisena) valintana eikä sinun tarvitse enää ihmetellä saati kysellä. Se on nimittäin ärsyttävää. Ei välttämättä itsessään se, että kysyy lapsilukua (vaikka aika mautonta sekin on), vaan se epäuskoinen ennakkoluulo, johon yleensä liittyy toisen tunteita vähättelevä toteamus mieles muuttuu.


Ei äitimateriaalia -kirjan uskaltaa lukea, vaikka itsellä olisi lapsia ja lapsiperhe-elämä juuri sitä, mitä on aina halunnut, sillä tässä kirjassa ei dissata toisten valintoja: kirja on asiallisesti ja eri valintoja kunnioittaen kirjoitettu. Elämäntapasi ei siis ole uhattuna, joten huoli pois.

Kirja käsittelee lapsettomuutta vapaaehtoisena valintana, joten kyse ei ole nyt sinusta. Kyse ei myöskään ole “tahattomasta” lapsettomuudesta eli niistä, jotka eivät halustaan huolimatta saa lapsia. Kun tässä postauksessa kirjoitan lapsettomuudesta, tarkoitan sitä nimenomaan vapaaehtoisena valintana – en tragediana.

Olen silloin tällöin maininnut, että pidän kirjallisuudesta, joka johdattaa minut muun muassa uusien asioiden, ajatusten ja kulttuurien äärelle. Myönnän että on silti kiva joskus lukea kirjallisuutta, jonka kokee omanlaisekseen ja läheiseksi. Kirjallisuutta, jota lukiessa kokee olevansa hyväksytty sellaisena kuin on ja voi jopa samastua. Nefertity Malatyn Ei äitimateriaalia on sellainen kirja – minulle monin paikoin samastuttava.

Ei tietenkään kaikilta osin (samastuttava), koska lapsettomat(kin) naiset ovat erilaisia keskenään. Heillä on persoona ja erilaisia intressejä kuten kaikilla ihmisillä – myös äitiyden valinneilla. Lapsettomat eivät ole samasta muotista vedettyä massaa, jonka nivoo yhteen – tadaa – itsekkyys. Itsekkyys nimittäin liitetään yllättävän usein nimenomaan lapsettomiin naisiin. Mutta miksi niitä lapsia okein “saadaan”? Eiköhän ihan samasta syystä kuin ollaan “saamatta” - omat halut ja intressit siinä on kyseessä molemmissa tapauksissa.

Ei äitimateriaalia koostuu sekä lapsettomuuden valinneiden naisten että tutkimusten ja faktojen yhdistelmästä. Kyseessä on tuhti tietopaketti lapsettomuudesta, joka avaa monipouolisesti niitä lukuisia syitä, miksi nainen valitsee olla saamatta lapsia.

Minulla ei ole lapsia enkä ole koskaan halunnut lapsia, ei vain kiinnosta (en käytä itsestäni sanaa ”lapseton”, koska en halua määritellä itseäni jonkin ”asian” kautta, jota minulla ei ole. Jos olisi aivan pakko – onneksi ei ole – jotain sanaa käyttää, lapsivapaa olisi kuvaavin).  Jotkut ihan oikeasti tietävät jo hyvinkin nuorena, etteivät halua lapsia. Ei siinä ole sen kummempaa kuin että jotkut tietävät jo hyvin nuorena, että haluavat. Miksi ei halua saada lapsia pidetä nuoruuden ehdottomuutena, mutta päinvastaista pidetään? Melko valikoivaa “ehdottomuutta” hyväksyä toisen halu, mutta epäillä toisen haluttomuutta.

Itse en ole lapsensaantihaluttomuuttani nuorempana toitottanut (enkä nytkään, vaikka olen iloinen valinnastani enkä koe jääväni mistään paitsi, mutta sitä ei ole hyväksyttävää näyttää toisin kuin esim. raskautta ja lapsen saamista), mutta kysyttäessä kyllä vastannut rehellisesti ja olen saanut kuulla lähes kaikki kirjassa mainitut heitot aina Mieles muuttuu vielä ja Minäkin ajattelin ennen noin -tokaisuista lähtien. Mitäpä jos seuraavan kerran Mieles muuttuu sijasta todettaisiin Totta, ei kaikkien tarvitse lisääntyä.

Ihmettelen, miksi lapsettomuutta pitäisi ylipäätään perustella tai että siihen pitäisi olla jokin erityinen syy; ei vanhemmiltakaan kysellä syytä sille, että he ovat hankkineet lapsia. (Melinan kertomus, s. 140)

Samaa ihmettelen minäkin. Mielenkiintoista on myös äitiyden näkeminen "pakollisena" elämänkulkuun liittyvänä aspektina, kun taas se ettei halua lapsia nähdään jonkinlaisena “vikana”, jota pitäisi selvittää ja perustella – ja mielellään eheytyä eli hankkia lapsia! Hyvin usein naiseus myös rinnastetaan nimenomaan äitiyteen.

Suvussani (äidin puolelta) esiintyy suhteellisen paljon lapsettomuutta. Lapsettomuus ei ole minulle mikään outo ja kaukainen asia, vaan normaali valinta. Minun näkökulmastani on suorastaan säälittävän koomista, että lapsettomuutta valintana jaksetaan kauhistella ja tuomita, keksiä omituisia piirteitä lapsettomille naisille ja väittää itsekkäiksi. Ovatko nämä niitä ihmisiä, joiden mielestä kaikkien tulisi elää samalla tavalla eli niin kuin juuri itse sattuu elämään. Toisenlaiset valinnat kuin omat nähdää uhkana.

Kirjan mukaan typerimmät (kirjassa ei käytetä sanaa typerä, mutta minä käytän) kommentit lapsettomuuteen liittyen tulevat yleensä vieraammilta ihmisiltä ja minun kohdallani tämä pitää paikkansa. Suku ja ystävät tietävät ja ymmärtävät, mutta hiemankin vieraammat ihmiset kokevat tarpeelliseksi kommentoida miten sattuu – jopa käännyttää (kyllä, tällaistakin olen _saanut_ kuunnella ja käännyttäjien kanssa asiallinen keskustelu ei ole mahdollista, koska “kyllä sinä sitten ymmärrät, kun sinulla on lapsia”).

Todellakin toivoisin, että tämän kirjan lukisivat kaikki, jotka jaksavat ihmetellä toisten haluttomuutta saada lapsia. Maailmasta eivät ihmiset ole ihan heti loppumassa, eivät edes Suomesta, joten median harjoittama ”pelottelu” on aivan turhaa.

Kirjan lopussa on lista mm. kuuluisista lapsettomista naisista, mutta valitettavasti siellä on ainakin muutama virhe. Kaikki mainitut henkilöt eivät ole lapsettomia (mm. Eva Mendes, Alyssa Milano).

Kirjan tiedot:

Nefertiti Malaty: Ei äitimateriaalia
Reuna 2018
S. 194


Pakollinen Ps. En vihaa lapsia, kahdelle olen kummi. Itseäni ehkä hieman vihaan, kun en rohkene julkaista tätä tekstiä lisäämättä peeässää. Mutta sellaista se joskus on.

perjantai 16. marraskuuta 2018

Viisikko viinalakossa ja maailmanvalloitus


Enid Blyton: Five Give Up the Booze
Quercus 2016
S. 105

Viisikon uudenvuodenbileet lähtevät _hieman_ lapasesta eikä muistikuvia illan tapahtumista juuri esiinny. Aamulla ystävysten kämppä on kuin kaatopaikka, vaikka juhlimaan lähdettiin muualle.

Ihan kamalaa, niin kamalaa että päätetään kokeilla kollektiivista tipatonta tammikuun ajan. Jopa alkoholia hyvin sietävä ja imevä Julian (Leo) taipuu tipattomalle saatuaan maistaa armotonta krapulaa pitkähkön ryyppyputkensa päätteeksi.

Kalenteri täytetään kaikenlaisella mukavalla ja terveellisellä puuhastelulla, kuten tenniksellä ja joogalla. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin kovana ryyppymiehenä tunnetun Rafen tammihäät, joissa Julian on best manina.

Miten on, selviävätkö ystävykset selvänä tammikuun haasteista – se selviää lukemalla. Ihan hauska välipala tämäkin Viisikko, mutta edelleen lemppareitani ovat ne pari ekaa lukemaani eli brexit ja ruokajeesustelu.

~~~


Sain nyt viimein tehtyä maailmanvalloitussivun. Se on tuossa blogin otsikkokuvan alapuolella nimellä Kirjallinen maailmanvalloitus. Sitä klikkaamalla pääsee sivulle, johon olen kirjannut maanosittain kaikki maat (osa näkyy olevan pariinkin kertaan, kun en osannut päättää kumpaan maanosaan sijoittaa ne).

Lihavoidut maat on valloitettu ja niissä on linkki kys. maakategoriaan. Paljon on vielä lukematta eli ei tämä valtaaminen ihan heti ole loppumassa. Jos tiedät johonkin lukemattomaan maahan mielestäsi hyvän kirjan, paljasta se minullekin!



Viikonloppuna luen (tai sitten en, mutta ainakin nämä ovat nyt kesken):

Tetsuya Honda: Soul Cage
Zinzi Clemmons: What We Lose
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: Aina


(Kuvat kirjan kansikuvaa lukuun ottamatta otettu 1.11.2018)

torstai 15. marraskuuta 2018

Mätä pikkukaupunki

Kolme kesää, joista ensimmäinen on alkusoitto luisulle. Toisena kesänä luisutaan ja kolmantena rämähtää.



Beth Lewis: Bitter Sun
The Borough Press 2018
S. 452

Larson on pieni maissipeltojen ympäröimä kaupunki Yhdysvalloissa. Kesä 1971 paahtaa ja käristää kaupunkilaisia. Kesä on ennätyskuuma, tietää Johnnyn alkoholille perso äiti kertoa. Johnny on 13-vuotias nuorukainen, jonka haaveena on saada maissipelto kukoistamaan, saada siitä elanto tulevaisuudessa. Pelto on jäänyt omilleen isän haihduttua maisemista jo aikoja sitten.

Johnny onkin ainoa ystävänelikosta, jolla ei ole lähtöhaaveita. Rudy, Gloria ja Jenny eivät juuri muusta haaveile kuin kämäsen kylän pölyjen karistamisesta kannoiltaan. Elämä on kohtuullisen huoletonta, vaikka kullakin nuorella on omat ongelmansa. Suurin osa ongelmista asuu kotona. Rudyn isä on pahamaineinen öykkäri ja rikollinen, joka ei säästele nyrkkejään ja poikakin saa säännöllisesti osumaa.

Jenny on Johnnyn sisko, jonka on erityisen vaikea tulla toimeen juopottelevan äidin kanssa. Mukautuvaisempi, sisäänpäinkääntyneempi ja temperamentiltaan maltillisempi Johnny yrittää toimia ukkosenjohtimena sisarelleen ja äidilleen, mutta Jenny ei ole maltillinen ja hänen temperamentinsa on räiskyvä ja se räiskyy nimenomaan ulospäin.

Lewis kuvaa koskettavasti ja tarkasti nimenomaan sisarusten välisiä suhteita ja jännitteitä kotona liittyen erityisesti äitiin (muuta aikuista kun ei talossa ole paitsi satunnaisesti joku isää leikkivä mies). Johnny kaipaa harmoniaa ja välttelee konflikteja ja toivoisi Jennyn tekevän samoin, mutta Jenny ei ole samanlainen. Niin aidon tuntuista on sisaruussuhteen kuvaus, että se tuo mieleeni omat sisarukseni ja lapsuuden (vaikka ympäristö ja muutkin asiat ovat erilaisia, tietyt jännitteet ja tunteet ovat tuttuja ja havaitsin kirjaa lukiessani ärsyyntyväni tietyistä piirteistä kun taas toisia ymmärsin paremmin - hyvin mielenkiintoista!).

Kun ystävykset löytävät nuoren naisen ruumiin "salaiselta" uimapaikaltaan, muuttuu heidän elämänsä astetta vaikeammaksi ja kylän tunnelma monta astetta painostavammaksi. Kannattaisi unohtaa koko ruumis ja jatkaa elämää, mutta uteliaisuus saa nuoret tonkimaan tapausta.

Bitter Sun on painostava ja hikinen ja sivu sivulta se luisuu yhä synkemmäksi ja mustemmaksi, vainoharhaisemmaksi. Taustalla paahtaa aurinko, mutta se ei enää valaise. Se sokaisee ja särkee. Tämä on ehkä surullisin ja synkin kirja, jonka olen aikoihin lukenut. Illalla saatuani kirjan luettua ja käydessäni nukkumaan tirahti ihan itku. Jotkut kirjat menevät ihon alle ihan huomaamatta. Bitter Sun on sellainen.

Beth Lewisilta on aiemmin julkaistu kirja, The Wolf Road (suom. Suden tie), jota en ole lukenut. Vaikutuin niin Bitter Sunin tyylistä, että lukenen senkin jossain vaiheessa. Olen ymmärtänyt senkin olevan varsin synkkä, joten tuskin ihan heti sitä luen. Yritän nyt oikeasti hieman säästää itseäni ja lukea kevyempää kirjallisuutta.

Beth Lewisin nettisivut.

maanantai 12. marraskuuta 2018

Minimiete: Viisikko vanhempina

Kun haluaa kevyttä ja helppoa, niin Viisikot aikuisille on oiva valinta. Ikääntynyt viisikko asuu kimppakämpässä Lontoossa ja ikääntyminen tuntuu olevan lähinnä fyysistä, ei niinkään henkistä sorttia.


Nyt ystävykset päätyvät yllättäen ja vastentahtoisesti Rupert-serkkunsa vauvan huoltajiksi. Luonnollisesti kukaan heistä ei tajua noin mistään noin mitään ja vauvakirjoista etsitään ohjeita ja vinkkejä. Vauvakin tuppaa olemaan melko itkuista sorttia – jopa siinä määrin, että minulle tuli alakerran koliikkivauva mieleen (ovat muuttaneet pois jo aikoja sitten).


”I don’t see what she’s (the baby) got to moan about,” said Dick.
”Without having any choice, she’s been born into a huge indifferent universe that will slowly crush her spirit, and then she will die,” Said George. ”I’m on her side. Crying’s the least she could do.”


Ihan hauska välipalakirja, vaikka se ei oikeastaan muuta kuin pelleile ja kärjistä. Mutta sehän näiden kirjojen tyyli tietenkin onkin (ja siksi tämän lukuun otinkin – saadakseni rentoa ja helppoa lukemista), vaikka minulle tämä vanhemmuusaihe keskeisenä teemana ei ole sieltä kiinnostavimmasta päästä.


Kirjan tiedot:

Enid Blyton (Bruno Vincent): Five Go Parenting
Quercus 2016
S. 103

Sarjasta aiemmin lukemani kirjat:

Five on Brexit Island
Five Go Gluten Free

Tässä lukematon viisikkokasani. Näitä tulee varmaan luettua tässä synkimmän ajan aikana. Synkällä tarkoitan nyt marraskuuta ja joulukuuta.

torstai 8. marraskuuta 2018

Vastentahtoinen jihadisti

Sitten vaihteeksi iloisempiin aiheisiin eli jihadismiin ja terrori-iskuihin. Tämä on sarkasmia, mutta tietyllä tavalla totta: aiheesta voi nimittäin kirjoittaa humoristisesti(kin), mutta silti vakavalla pohjavireellä. Tässä onnistuu loistavasti Khurrum Rahman tromaanissaan East Of Hounslow.

Joku voi olla sitä mieltä, ettei näin vakavilla asioilla saisi olla viihteellä. Itse mietin, miksi ei saisi. Missä kulkee raja, jota ei edes kirjallisuudessa saisi ylittää.


“Where do suicide bombers go when they die?”
“I don’t know. Where do suicide bombers go when they die?”
“Everywhere!” He started to chuckle. (s. 275)




Javid Qasim on brittiläinen muslimi, jolla on pakistanilaiset vanhemmat. Tai vanhempi: noin kolmekymppinen Javid, joka haluaa tulla kutsutuksi Jayksi, asuu yhä äitinsä kanssa kaksin. Isä on kuollut aikoja sitten. Jay diilaa kamaa ja käy perjantaisin moskeijassa rukoilemassa. Näin yhteys Allahiin ja paikallisiin muslimeihin säilyy kohtuullisen tiiviinä.

Välihuomio: kirjailija itse on pakistanilaistaustainen ja on syntynyt Pakistanissa. Hän muutti Englantiin ollessaan yksivuotias ja varttui läntisessä Lontoossa, jossa Hounslowkin sijaitsee. Voisin siis kuvitella, että hän tietää mistä kirjoittaa. Minusta on myös viehättävää, etteivät “kaikki” vähemmistöistä (tai rikollisuudesta) kertovat kirjat _aina_ sijoitu Itä-Lontooseen.

Minua kiinnostavat elämät ja piirit, jotka ovat hyvin erilaisia kuin omani.

Toinen välihuomio: kyseessä ei ole tirkistelyn- tai kauhistelunhalu (ei tässä ole mitään kauhisteltavaa!) tai muukaan kyttääminen, vaan aito kiinnostus erilaisia (suhteessa itseeni) ihmisiä ja tapoja kohtaan. Tällainen avartaa ja laajentaa näkökulmaa, jos sellaiselle on avoin.

East of Hounslow kuvaa mielestäni hyvin ja hauskalla tavalla (varmaan osuvastikin, joitakin) muslimiyhteisöjä ja sen jäseniä, jotka ovat kaikki yksilöitä eivätkä samasta puusta veistettyjä toistensa klooneja. Kullakin on omanlaisensa persoona ja ajatukset, kuten meillä kaikilla. Tämän pitäisi olla itsestään selvää, mutta joskus tuntuu ettei se kaikille ole: ihmiset niputetaan massaksi jonkin yhden tietyn ominaisuuden perusteella (ja tämä ei koske vain muslimeja) ja yleensä tulos ei ole mairitteleva, vaan ennakkoluuloisen epämiellyttävä mutuhöttö.

Erään epäonnisen selkkauksen myötä Jay joutuu kiipeliin, josta on vaikea luovia ulos. Pelastaakseen nahkansa hän ottaa vastaan ”tarjouksen” toimia MI5:n vakoilijana: työ käsittää lähinnä oman muslimiyhteisön luotaamista ja vakoilua – selvittää onko siellä mahdollisia jihadisteja. Asia on mutkikasta, koska esimerkiksi Jayn ystävä Parvez on samassa yhteisössä. Kirjan eräs keskeinen teema onkin ystävyyssuhteet ja nimenomaan miestenväliset ystävyyssuhteet.


“Do you have an A to Z?”
“Yes, Parvez, I have an A to Z, in fact I have a whole set of encyclopaedias up my arse.”
“Why do you have to be so crass?”
“Well, don’t ask me stupid questions. No, I don’t have an A to Z.” (s. 322)


Kirjan tyyli on nokkela ja hauska, tempoltaan melko nopea mutta silti maltillinen. Mainittakoon, etten ole nopeatempoisten action-kirjojen ystävä (tulee burn out sellaisia lukiessa, heh), mutta tässä se nopeus on toisenlaista: tämä ei nimittäin ole varsinaisesti mikään action-kirja.

Ehkä osasyy on ”kielen nopeus”: kirjan kieli on todella juoksevaa ja ahmittavaa. Ja ennen kaikkea kaiken hauskuuden keskellä myös syvempää kuin pelkkää pintaliitoa eli ei tämä mikään pellekirja ole. Lisäksi tässä avataan jonkin verran Islamiin liittyviä käsitteitä/tulkintoja, joista monilla saattaa olla ristiriitaista tietoa.

Olen vaikuttunut ja ihastunut, aivan mahtava kirja, jonka todellakin toivoisin suomennettavan (realisti minussa sanoo, että tuskin suomennetaan – optimisti minussa elelee toivossa).


“Can you not swear around me? I’ve just done Wudu. Now I’m going to have to do it again.”
“Sorry.”
“My ears are not a toilet.”
“Sorry,” I said, laughing, which in turn made him smile. (s. 128)


Britaalisuusmittari: 1/3 Kirjassa on muutama väkivaltainen kohtaus, mutta niitä ei kuvailla yksityiskohtaisesti eikä niihin jäädä kylpemään.


Kirjan tiedot:
Khurrum Rahman: East of Hounslow
HQ 2017
S. 350


East of Hounslowille on tulossa jatko-osa, Homegrown Hero, joka julkaistaan tämän kuun lopulla. E of H on kuitenkin ehyt kokonaisuus eli sen voi lukea sellaisenaan ja jättää jatkot lukematta, jos ei nappaakaan. Minä tietenkin aion lukea tuon jatko-osankin.

lauantai 3. marraskuuta 2018

Henki lähtee ja järkikin

Maailmanvalloitus kirjastossa jatkuu. Löytyi oikeasti uusi maa listaan lisättäväksi ja se on Venezuela. Tässä kirjassa minua kiinnosti myös aihe, sillä ketäpä ei kiinnostaisi sairaudet: sekä luulo- että oikeat ja mielenterveys (tai sen menettäminen) kaupan päälle. No, tietenkin riippuu käsittelytavasta, että kiinnostaako.


Alberto Barrera Tyszkan romaanissa The Sickness painiskellaan useammankin sairauden parissa. Kirjan keskiössä on tohtori Miranda, joka joutuu kyseenalaistamaan omat periaatteensa (liittyen erityisesti potilaan kohtaamiseen vakavissa sairaustilanteissa) kun tutkimukset paljastavat hänen isässään kasvavan ja etäispesäkkeitä lähettävän syövän. Parannusta ei ole, deadlinea voi lykätä hoidoin mutta parantaa ei voi.

Samoihin aikoihin tohtoria häiriköi entinen terveeksi julistettu potilas Ernesto Durán, joka on vakuuttunut siitä, että hänellä on jokin sairaus, johon hän on kuolemassa. Työrauhansa turvatakseen Miranda on kieltänyt sihteeriään yhdistämästä luulosairaan Duránin puheluita. Sihteeri kuitenkin kiinnostuu Duránista ja aloittaa puuhastelut Mirandan selän takana.

The Sickness on melko tummasävyinen romaani, joka tuo esille moraalisia kysymyksiä ja pohtii, mikä on oikein, ja onko “oikein” aina sama tilanteesta riippumatta. Tietenkään ei ole tai on riippuen mahdollisista muuttujista. Mutta jos muuttuja on henkilökohtainen, asia mutkistuu. Jos minulta kysytään (ja vaikkei kysyttäisikään), mitään absoluuttista “oikeaa” ei muutenkaan ole.

Kirjaviittauksista pitävälle tämä on herkkupala, sillä niitä on lukuisia. Muutaman kirjan googletin ja mietin, että voisinpa lukea itsekin. Esimerkiksi Christa Wolfin In the Flesh (olen kuullut kirjasta, nimi on tuttu – näin ei ole kaikkien kirjassa mainittujen kirjojen kohdalla) alkoi kiinnostaa. En tosin usko, että aion sitä ihan heti lukea, koska haluan nyt pitää “lomaa” synkistä kirjoista. On tullut luettua aika paljon jollain tapaa melankolisia kirjoja viime aikoina ja haluan vaihteeksi irti siitä tunteesta, jota “saan” tuntea muutenkin ihan riittävästi ilman kirjallisuuden tuomaa lisää.

Pidin kyllä tästä kirjasta, joka on yllättävän vetävä. Periaatteessa The Sickness on nopealukuinen, ellei jää pohtimaan. Minulla lukeminen vei aikansa, koska pysähdyin mietiskelemään ja erästä säiettä makustelen edelleen. Se liittyy oikeastaan siihen, miten ihminen valehtelee itselleen, kunhan vain saa pitää totuutensa. Ja ehkä se onkin totuus – sille, jolle mieli on piirtänyt uudet rajat.


Kirjan tiedot:

Alberto Barrera Tyszka: The Sickness
alkuper. La Enfermedad, 2006
Maclehose Press 2010
S. 151
Espanjasta englannistanut Margaret Jull Costa


Venezuela on nyt siis valloitettu, jee. Pitäisiköhän ihan tehdä lista maanosittain, jotta voisi paremmin seurata valloituksia ja järjestelmällisemmin etsiä kirjallisuutta “tuntemattomista” maista. Sille voisi tehdä oman sivun, kun se kerran on Bloggerissa mahdollista. Taidanpa ottaa projektiksi.