Epäoleellisuudet talloivat tarinan allensa

Petina Gappah: The Book of Memory
Faber & Faber 2015
S. 270
Suom. Muistojen kirja

Pähkinänkuori:

Memory on kirjan kertoja ja albiino, joka istuu vankilassa syytettynä kasvatti-isänsä, Lloydin, murhasta. Asianajajansa (Vernah Sithole: luin noin puolet kirjasta hänen nimekseen "Shithole" ja hihittelin mielessäni, kunnes jossain vaiheessa tajusin "lukihäiriöni" ja häpesin mokaani) ehdotuksesta hän alkaa kirjoittaa eräälle toimittajalle, mitä oikeastaan tapahtui eli miten Lloyd kuoli ja kuka hänet murhasi. Entä kuka Lloyd lopulta edes oli.


Intuitioni varoitukset

Minulla oli ei mihinkään perustuva ennakkoaavistus tätä kirjaa kohtaan. Se oli sellainen aavistus, että ei taida olla minua varten tämä. Intuitioni oli oikeassa: ei ollut ihan minua varten tämä Petina Gappahin The Book of Memory.


Miksi sitten otin sen lukuun?

Koska luin useita mielenkiintoisia arvioita kirjasta ja päätin, että luenpa nyt kuitenkin, niin voin itse muodostaa mielipiteeni.


Ja miksi kirja ei ollut minua varten?

Kirjan teemat ja asetelma ovat hyvin mielenkiintoisia. Aineksia olisi ollut minuakin miellyttävään kokonaisuuteen, mutta jostain syystä kirjailija ei kysynyt mielipidettäni eikä kartoittanut mielihalujani.

Kirjaan on dumpattu liikaa tavaraa. Pidän runsaista kirjoista, mutta raja kulkee jossakin siellä, että siinä runsaassa pitää olla enemmän kiinnostavaa ja oleellista kuin epäoleellista ja turhaa. The Book of Memoryssa suurin osa on irrelevanttia. Runsauden takia mihinkään ei perehdytä kunnolla. Muistot ja kohtaukset vilahtelevat ohi kuin maisemat luotijunan ikkunasta. Sivupolut tutkitaan huolellisemmin kuin pääkadut. Alkaa turhauttaa.

Ajoittaiset hauskat dialogt (etenkin englannin kieleen liittyvät) ja kohtaukset eivät pelasta turhautumiselta. Kirja on tyyliltään melko kepeä aiheeseensa nähden - ajoittain suorastaan hauska (etenkin nykyajassa, jolloin ollaan vankilassa - tuli hieman ristiriitainen olo). Tosin runsaiden shonankielisten lainausten takia minulta saattoi mahdollisia syvällisyyksiä mennä ohi. Yksittäisiä sanoja ja merkityksiä on kyllä selitetty ja ne ovat kiinnostavia. Kielen rakenteet ja käyttö kiinnostaa. Sen sijaan minua ei kiinnosta lukea sitaatteja, joista en tajua hevonpeetä.

Varsinaiseen asiaan pääsemista (jonka oletin olevan muun muassa Lloydin kuolema ja siihen johtaneet syyt) sai odotella aika kauan ja kun siihen viimein päästiin, tuli tunne että Gappahille tuli kiire saattaa kirja päätökseen. Siis mitä ihmettä? Ensin lampsitaan sivutolkulla sivupoluilla, mutta keskeiset aiheet kuitataan muutamalla juoksuaskeleella. Näin tapahtui läpi kirjan nimenomaan (minun mielestäni) kiinnostavien ja tärkeiden asioiden osalta.

Maaliviiva jää repsottamaan yksinäisenä punaisena nauhana, jonka päitä on vaikea yhdistää. Siinä ne repsottaa ja minun tekee mieleni sanoa  thanks for nothing. Nimittäin en edes tajunnut, miten Lloyd kuoli (olenko vähän tyhmä?). Epäilyksiä kyllä on (tai no, yksi teoria), haluaako joku keskustella kanssani  (Lloydin) kuolemasta vaikka kommenttikentässä? Olisi kiva ymmärtää. Kommenttikentässä saa juonipaljastella eli varoitus niille, jotka eivät ole kirjaa lukeneet mutta aikovat lukea.

Kirjasta on pidetty muualla enemmän, esimerkiksi seuraavissa blogeissa: Lumiomena, Kirjapolkuni, Tuijata ja Kirjasähkökäyrä.

~~~

Ps. Vastailen edellisten postausten vastaamattomiin kommentteihin viikonlopun aikana. Nyt pitää rientää.

Nervous Conditions

Tsitsi Dangarembga: Nervous Conditions
Ayebia 2004 (ensimmäinen kerran julkaistu UK:ssa 1988)
S. 208

Tämä sivumäärältään sinänsä vaatimaton kirja on sisällöltään runsas ja seikkaperäinen. Se on kuin lasivilla, joka pursuaa ulos ränsistyneestä seinäpuusta. Pieni halkeama leviää ja laajenee ja oksentaa villan ulos.

Rhodesia (nyk. Zimbabwe), 1960-luvun loppupuolella.

Kirjan kertoja on Tambudzai, joka aloittaa tarinansa kertomalla, ettei ole pahoillaan veljensä kuolemasta eikä aio pyytää anteeksi julmuutta, jollaiseksi hänen tunteettomuuttaan saatetaan kuvailla. Kyse ei ole julmuudesta, vaan ihan muusta.

Se muu on monimutkainen vyyhti hierarkioita, kulttuuria (ja sen murrosta) ja tyttöjen/naisten asemaa patriarkaarisessa yhteiskunnassa. Nainen on lähinnä objekti ja miehen omaisuutta: ensin isänsä, sitten aviomiehensä. Edes koulutus ei takaa itsenäisyyttä, kuten Tambudzain tädin tapaus osoittaa. Maiguru-täti on korkeasti koulutettu, mikä sinällään on jo harvinaisuus. Silti Maigurun elämä on täysin miehensä käsissä.

Tambudzain veljen kuolema on merkitysellinen siksi, että sen kautta Tambu saa mahdollisuuden päästä opiskelemaan lähetystöön, jossa hänen setänsä, Babamukuru, opettaa. Tällainen etuoikeus on varattu ensisijaisesti pojille. Veljen kuolema on siten tavallaan onnenkantamoinen opiskelemaan himoitsevalle Tambulle. Samalla se on mahdollisuus uudistaa suhde Nyasha-serkun kanssa, joka muuttui Tambulle etäiseksi (Babamukurun) perheen asuessa vuosia Englannissa. Ulkomailta palannut Nyasha on hyvin erilainen kuin sinne lähtenyt Nyasha.

Nervous Conditions on täynnä jännitteitä ja ristipaineita sekä kulttuurin sisällä että suhtautumisessa valkoisiin maassa (ja muuallakin) asuviin lähetystyöntekijöihin. Valkoisia "tunkeutujia" tarkastellaan ainoastaan mustien näkökulmasta ja niin kuuluu ollakin, sillä tämä ei ole kertomus valkoisista vaan mustista rhodesialaisista naisista ja erityisesti Tambusta.

Kirja on kuin Tambun vuolas tutkielma ja analyysi siitä (osin hänen sen aikaisella ymmärryksellään), mitä tapahtui ja miksi ja miten se muutti lopulta Tambua itseään. Kirjalle on olemassa jatko-osa (The Book of Not) ja luulen, että se pitää kyllä lukea.

Eniten oikeastaan itselleni muistiinpanoksi haluan merkitä tähän luettelon keskeisimmistä henkilöistä ja pienen kuvauksen heistä.

Tambu: teini-ikäinen tyttö ja kirjan kertoja, joka asuu vanhempiensa kanssa ränsistyneellä pientilalla.

Jeremiah: Tambun isä, jolla on jatkuva rahapula.

Babamukuru: Tambun isän veli, jonka velvollisuus sisarusparven vahimpana miehenä on tukea muita sisaruksiaan. Tukee Tambun perhettä rahallisesti ja myös huolehtii Tambun veljen (Nhamo) koulutuksesta.

Nhamo: Tambun veli, jonka kuolemasta kerrotaan heti kirjan alussa. Lukija saa jonkin aikaa odotella ennen kuin kuolinsyy selviää enkä aio minäkään sitä tässä paljastaa.

Maiguru: Babamukurun vaimo, jolla on kaksi tutkintoa. Opettaa samassa lähestystössä kuin miehensä, mutta rahaa hänellä ei varsinaisesti ole. Kaikkeen tarvitaan Babamukurun suostumus.

Nyasha: Tambun samanikäinen serkku, jonka täyttää kapinamieli koettuaan elämää ulkomailla. Kapinointi on lopulta turhaa ja sillä on tuhoavat seuraukset. Mutta miten voi olla hiljaa ja alistua, kun ei näe sen logiikkaa, järkeä. Kun kokee käytännöt epäoikeudenmukaisiksi.

Muitakin henkilöitä on, mutta ennen kaikkea tämä on kirja Tambusta ja hänen eläämäänsä voimakkaasti vaikuttaneista naisista.

Nyasha Tambulle isästään Babamukurusta:

"I know," she said. "It's the same everywhere. But he has no right to treat me like that, as though I am water to be poured wherever he wants. I know I should trust and obey and all that, but really he hasn't the right."

Juuret on - vai juureton

Kannen kuva: C.W Griffin / Suunnittelu Suzanne Dean

NoViolet Bulawayo: We Need New Names
Vintage 2014 (2013)
S. 290

Sisälle livahtanut kärpänen surisee ympärilläni kuin olisin läjä paskaa. Viime yönä sain muistutuksen siitä, miltä tuntuu kun hyttynen laulaa korvassa. Se imi ja maisteli minua ennen kuin sain sen murhattua. Peittoon jäi verinen pallo.

NoViolet Bulawayon We need New names (suomennettu Me tarvitaan uudet nimet) niinikään surisee, mutta ei korvassani vaan päässäni.


Pähkinänkuori:

- lapsinäkökulma (toimii erinomaisesti)
- Tarinan alku sijoittuu Zimbabween, myöhemmin Jenkkeihin.
- Uusi "koti"maa ei vastaa kuvitelmia.
- Miten Darling varttuu ja muuttuu.

Kirjan kertoja on Darling muutamia yksittäisiä lukuja lukuun ottamatta. Kukin luku on otsikoitu ja vaikka kyseessä on romaani, luvut tuntuvat ajoittain irrallisilta. Ne istuvat kyllä kokonaisuuteen, mutta tekevät kirjasta mosaaiikimaisen.

Kirjan hienous on sen monivivahteisessa kielessä. Itse tarina ei minusta ole mitenkään poikkeuksellinen eikä edes tuore.

Pidin tästä kirjasta kovasti, mutta jokin jäi häiritsemään. Olisin kaiketi kaivannut ehyempää kokonaisuutta. Kirjan repalemaisuus latisti ajoittain hyvinkin voimakkaaksi nousevia tuntemuksiani. Ulkopuolisuuden tunnetta ja juurettomuutta on käsitelty taiten ja koskettavasti kirjassa.

Se kärpänen surisee edelleen. En saa sitä pyydystettyä ja nirhattua. Eikä minua oikeastaan huvita kirjoittaa tästä kirjasta enempää. Jostain syystä haluan lakaista tämän kirjan äkkiä mielestäni. Eli nyt kävi näin.

I am hungry but I don't eat that much food when it's eating time because even after so much practise I still haven't properly learned how to eat with a fork and knife.

Kirjasta blogattua, kurkkaa Googleen. En jaksa edes linkitellä nyt.

Sää suosi lukijaa. Tänään ei suosi, sataa vettä. Suomireissu lähenee loppuaan. Minä odotan ja en odota. Pitäisi kai käydä useammin ja olla lyhyemmän aikaa kerralla. Sillä minua väsyttää ja haluan kotiin.

Ruoho laulaa, minä kuuntelen

Kansi: Jo Walker

Doris Lessing: The Grass is Singing
Fourth Estate 2013
Ensimmäisen kerran julkaistu 1950
S. 206

Olen lukenut The Grass is Singing'n (suom. Ruoho laulaa)  jo muutama päivä sitten, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjasta kirjoittaa. Kyseessä ei varsinaisesti ole laiskuus tai saamattomuus, vaan ajatusten sekavuus. Tässäpä on sellainen kirja, joka aiheutti päässäni sellaisen aivomyrskyn, että vieläkin lillun sen jälkimainingeissa.

Ravisteleva kirja siis; kiinnostava ja raivostuttava. Ja upea. Ja sijoittuu eteläiseen Afrikkaan, silloiseen Rhodesiaan, nykyiseen Zimbabween.

Mary on sydämeltään kaupunkilaistyttö. Hän viihtyy kaupungin hektisessä liikkeessä, nauttii itsenäisestä ja itsellisestä elämästään. Hän kaipaa ihmisiä ympärilleen, mutta ei liian lähelle.

Ja kuitenkin hän lopulta päätyy naimisiin manviljelijä Dick Turnerin janssa. Ei täysin oma-aloitteisesti (ei toki myöskään pakotettuna), vaan pakkomielteensä saattelemana; pakkomielteen joka syntyy sattumalta ja joka olisi voinut jäädä syntymättäkin, jos ja jos.

Mary muuttaa tuoreen aviomiehensä, Dick Turnerin, vaatimattomille tiluksille. Elämään astuvat sekä alituinen huoli rahasta että yksinäisyys. Maryn kohdalla voisi myös puhua eräänlaisesta kulttuurishokista ja kyvyttömyydestä sopeutua. Asiaa ei auta Maryn ongelmallinen suhtautuminen mustiin, minkä taustalla lienevät hänen omat lapsuuskokemuksensa ja kasvatuksensa sekä tietämättömyys. Ja tietenkin ajan henki; eletään siirtomaavallan ja rotuerottelun aikaa.

It was like a nightmare where one is powerless against horror: the touch of this black man's hand on her shoulder filled her with nausea; she had never, not once in her whole life, touched the flesh of a native.

Minä en pidä Marysta. Hänen vihaansa (mustia kohtaan) on hyvin vaikea ymmärtää. Toisaalta vihaa voi ymmärtää, jos asettaa itsensä kyseiseen aikakauteen ja kulttuuriin. Ja esiintyyhän rasismia nykyäänkin. Maryn vihaa siiviitti selkeästi pelko ja ennakkoluulot. Mutta niin, en silti pitänyt hänestä ja minun oli vaikea tuntea empatiaa häntä kohtaan. Tasapuolisuuden nimissä mainitsen, etten pitänyt juuri Dickistäkään - enkä oikeastaan kenestäkään kirjan henkilöstä.

Mutta voi veljet, minkälaisen ajatusten ja tunteiden vuoristoradan Lessing tarjoilee! Juuri pohdinnat ovat kirjan suola. Juonikin toki löytyy, mutta turha odottaa mitään nopeatemposta rilluttelua; tässä kirjassa liikutaan eniten pään sisällä - niissä ajatuksissa, joita ei sanota ääneen; ja niissä ajatuksissa, jotka sanotaan ääneen - selän takana. Juoruilun voima on mahtava. Joskus jopa tuhoava.

People who live to themselves, whether from necessity or choice, and who do not trouble themselves about their neighbours' affairs, are always disquieted and uneasy if by some chance they come to know that other people discuss them. It is as though a sleeping man should wake and find round his bed a circle of strangers staring at him.

Ruoho laulaa oli minulle melko täydellinen yllätys eikä vähiten siksi, että kirjan takakansi on suorastaan järkyttävän harhaanjohtava! Alla ote takakannesta:

"...Mary, lonely and frightened, turns to Moses, the black cook, for kindness and understanding."

Ei se kyllä ihan noin mennyt, ei todellakaan! Nyt kirjan luettuani mietin luinko takakannen kirjoittajan kanssa edes samaa kirjaa.

The Grass is Singing on ensimmäinen Lessingiltä lukemani kirja. Kirjailija toki oli minulle ennestään nimenä tuttu, mutta jostain syystä en ollut aiemmin hänen kirjoihinsa tarttunut. Mikä häpeä! Toisaalta nythän minulla on vielä luettavana useita Lessingin kirjoja - tämä ei nimittäin jää tähän. Olen ihastunut.

Ensimmäisen varsinaisen kosketuksen tähän kirjaan sain Suketuksen arviosta. Hän kirjoitti kirjasta niin mielenkiintoisesti, että tuli ihan pakkomielle lukea kirja itsekin.

Sannaan Ruoho laulaa ei tehnyt kummosta vaikutusta, vaikka hän ei kirjaa ihan huononakaan pitänyt.

Afrikan taivaan alla

Tony Park: African Dawn
Quercus 2011
(Alkuper. Australia 2011)
S. 556

African Dawn on talvinen charity shop -löydös, jonka ostin ihan vain sen tapahtumapaikan perusteella, joka on yllättäen Afrikassa.

Tony Park oli minulle ennestään tuntematon nimi, mutta voin jo nyt kertoa, että tämä ei jää tähän.

Jos olisin valinnut tämän kirjan lukumaratonkirjaksi, luulen että olisin onnistunut paremmin siinä. Nythän oma maratonini meni ns. penkin alle. Mutta se siitä, mennään itse kirjaan.

African Dawn on melkoinen mammutti lähes kuudellasadalla sivullaan. Sinänsä kuusisataa sivua ei ole välttämättä paljon, mutta kirja on isokokoinen - ei siis sellainen tavallinen pieni pokkari, vaan melkoinen jytky.

Ja tuhtia on tavara kirjan sisälläkin. Tapahtumapaikka on pääsiasassa Zimbabwe (entinen Rhodesia) ja tarina alkaa aina 1960-luvulta kulkien tähän päivään (tai siis vuoteen 2011).

Kirjan keskiössä on kolme sukua, mutta tapahtumia seurataan lähinnä Bryantin suvun (valkoihoisia afrikkalaisia) kautta. Henkilöiden painopisteet muuttuvat kirjan edetessä, kun vanhempi sukupolvi tekee tilaa nuoremmalle.

Tavoistani poiketen kopsaan tähän kirjan takakannen. Kirja on niin massiivinen, etten oikein tiedä, mistä aloittaa muuten.

"Southern Rhodesia: 1969. Natalie (Bryant) is ten years old when she is kidnapped by guerrillas. Bloodied, terrified, and beaten at the hands of her captors, her life is saved when a young soldier comes to her rescue. 

Thirty years later, Natalie returns to her homeland, now Zimbabwe, and becomes embroiled in the dangerous world of rhino conservation. Hunters are making a fortune on the black market, and now the survival of the black rhino is at stake. Natalie and her family must fight - not only to save Zimbabwe's rhinos, but to save themselves from the enemies that surround them."

Ennen kuin lukija tutustuu Natalieen, hän saa seurata Bryantin tilan vaiheita Natalien isovanhempien ja hänen isänsä kautta. Rotujen väliset jännitteet ja sisällissota vaikuttavat kaikkien elämään eikä traagisilta tapahtumilta voi välttyä.

Erityisesti valkoisen Bryantin ja mustan Ngwenyan suvut kietoutuvat toisiinsa tavalla, josta ei puutu ystävyyden lisäksi vihaakaan. Se on surullista, se on traagista, se on kostoa. Se on myös väärinkäsitysten synnyttämää vihaa.

Tai ei ehkä edes väärinkäsitysten, vaan armottomien lakien ja ennakkoluulojen synnyttämää "ojentamista". Siihen on aika mahdotonta puuttua, koska viranomaiset saavat tahtonsa läpi vaikka vääristelemällä totuutta. Ja sitä toki tehdäänkin, että saadaan haluttu lopputulos.

Oikeudenmukaisuus? Se ei ole oleellista, kun kaikki on lahjottavissa. Voi myös miettiä, mitä oikeudenmukaisuus lopulta tarkoittaa.

Tony Park ei valitse puolta, hän ei osoittele sormella. Hän kuvaa mielestäni taiten sitä sekasortoa, joka Rhodesiassa, myöhemmin Zimbabwessa vallitsi. Tapaammepa Robert Mugapenkin - ensin vankilassa, myöhemmin presidenttinä.

Vaikka kyseessä on fiktiivinen romaani, onnistuu Park välittämään elämää ja hierarkioita ja niiden muuttumista Zimbabwessa. Park on melko perinpohjainen kirjoittaja, ja se saattaa jakaa mielipiteitä: onko hän liian pikkutarkka vai onko kyseessä suoranainen jaarittelu?

Minun päätäni sekoittivat aluksi kuvaukset eri ryhmittymistä. Mitäs eroa Zanlalla, Zanulla, Zapulla ja Zesalla nyt olikaan. Lyhenteet vilahtelevat kirjassa ja Park avaa kyllä niitä, mutta silti oli pää toisinaan pyörällä. Kirjan alussa on kyllä sanasto, josta saattoi luntata, jos iski dementia kesken lukemisen eli plussaa siitä.

Muutaman kerran oli vaikea pysyä pöksyissä, kun juonen kannalta oli jännittävät hetket päällä, mutta Park intoutui kuvaamaan melko yksityiskohtaisesti sarvikuonon kiinni ottamista. Kokonaisuuden kannalta ne ("jaaritukset")  eivät kuitenkaan häirinneet minua kohtuuttomasti, vaan olivat jopa mielenkiintoista luettavaa.

Ajoittaisesta raakuudesta ja jopa toivottomuudesta huolimatta taustalla asuu silti toivo. Joskus toivonkipinä pitää etsiä hyvin pienistä asioista, mutta siellä se silti kytee.

African Dawn on sekoitus trilleriä ja seikkailua ja toki siinä on romanssejakin. Ja draamaa. Voisiko tämä olla miehinen Okalinnut? Ehkä huono vertaus, mutta esimerikiksi minun on vaikea kuvitella, että monet miehet innostuisivat Okalinnuista, mutta tästä kenties kylläkin.

~~~

Tony Park on australialainen kirjailija ja näyttääpä olevan melko tuotteliaskin. Minulla on hyllyssäni Parkin African Sky ja vasta aloitettuani lukea African Dawnia tajusin, että Skyssa esiintyy samoja henkilöitä (Bryantit).

Ilmeisesti Sky sijoittuu aikaan ennen Dawnia, mutta ainakaan tätä lukiessani en kokenut aukkoja tai puutteita tarinassa. Näitä kirjoja ei ole myöskään merkitty samaksi sarjaksi, joten ilmeisesti nämä voi lukea, miten päin tahansa.

Summa summarum: Minusta tuli juuri Tony park -fani!

Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -haasteeseen.