Hämmentävä lappireissu

Helmet-lukuhaasteessa on kohta Suomi mainittu. Olen itse asiassa onnistunut lukemaan tänä vuonna useammankin kirjan, jossa on yllätyksekseni Suomi mainittu (vain muutamalla sanalla, mutta silti). Listaan kyseiset kirjat alle.

Kieran Yates: All the Houses I’ve Ever Lived in
Lucy Clarke: The Hike
Guy Delisle: Jerusalem (kirja on minulla kesken)

Haastekohtaan oli siis suorastaan tunkua. Halusin kuitenkin varta vasten etsiä kirjan ja apuna käytin TheBooktrail-sivustoa. Irlantilaisen kirjailijan Jo Spainin The Last to Disappear sijoittuu lähes kokonaan Suomeen, kuvitteelliseen Koppen kylään lähellä (parin tunnin ajomatkan päässä) Rovaniemeä.

 

En ole hetkeen lukenut romaania, jonka kirjoittaja ei ole suomalainen mutta sijoittaa romaaninsa tapahtumat Suomeen kirjoittaen vieläpä ns. kulttuurin sisältä (eli suurin osa henkilöhahmoista on suomalaisia).

Luin huhtikuussa 2019 Katja Ivarin dekkarin Evil Things (sijoittuu Suomeen), joka oli vähintäänkin omituinen lukukokemus. Yhtä omituinen, mutta hieman eri tavalla, on aiemmin mainitsemani Jo Spainin dekkari.

Brittiläinen Alex Evans matkustaa Suomeen saatuaan järkyttävän tiedon: hänen sisarensa Vicky on löytynyt kuolleena Inarinjärvestä ja on syytä epäillä rikosta. Alex lentää pikimmiten Koppeen, jossa hänen sisarensa toimi matkaoppaana ja jonka lähellä Inarinjärvi sijaitsee. Häntä vastassa on paikallisen poliisin johtaja Agatha Koskinen.

Hmm, Koppen poliisijohtaja on vastassa murhatun henkilön veljeä ja noutaa hänet Rovaniemen lentokentältä ja ajaa hänet sieltä parin tunnin päähän Koppeen. Okei.

Alex on erittäin epäluuloinen Agathaa kohtaan (nainen ja vieläpä nuori!) eikä hän luota poliisin kykyyn selvittää siskonsa kuolemaa. Alex päättää jo heti alussa ryhtyä itsekin tutkimaan asiaa. Koska tokihan Alex nyt paremmin osaa tutkia murhaa kuin joku tuppukylän suomalainen poliisi.

Kirjan alku muistuttaa idiootille tehtyä matkatarinaa, jossa Alex ihmettelee silmät pyöreinä Suomea. Suomalainen Agatha kertoo Suomesta kuin olisi itse jostain muualta (kuin Suomesta) kotoisin. Se että tekstiin heittelee suomenkielisiä sanoja kuten vaikkapa KORVAPUUSTI ei yksinään tee henkilökuvauksesta autenttista.

Suomessa ei myöskään ole eritysen yleistä puhutella (tuntemattomia) ihmisiä rakkaiksi kuten briteissä on luonnollista heittää horinoiden päätteeksi love, pet tmv. Jos jotain sanaa Suomessa käyttäisi, niin mieleen tulee muru tai kulta (harvemmin tosin tuntemattomille sanottuna). Suomalainen Agatha vaikuttaakin lähinnä britiltä tai miksei irkulta niin kuin kirjailijakin.

”I’ve got you, rakas.” Näin Agatha kuiskaa siis ruumiille.

Ja voihan revontulet, joihin eräässä kohdassa viitataan sanoilla Fox Fires. En ole ikinä kuullut kenenkään suomalaisen käyttävän enkuksi tuollaista sanaa revontulista, mutta ehkä kirjailija halusi Agathan suulla kääntää termin kirjaimellisesti.

”If you’re lucky, you’ll see the fox fires.”
”Fox fires?”
”The revontulet. The Northern Lights.”

En tiedä, miksi minua ärsytti tämän kirjan lukeminen niin paljon kuin ärsytti. Myönnän nimittäin, että oli vaikeuksia lukea romaania, jossa oma synnyinmaa on eksotisoitu niin voimakkaasti, ettei sitä edes meinaa tunnista omaksi maakseen.

Kirjailijalla toki on vapaus sijoittaa tarinansa minne tahansa ja kuvata kulttuureja miten tahansa. On hyvin haastavaa kirjoittaa sisältäpäin kulttuurista, jota ei tunne. Jo Spain ei tunne suomalaista kulttuuria, hän tietää jonkin verran Lapin turistikohteista (joissa on käynytkin) ja osaa kuvata miljöötä. Alex ihailee Agathan ja muiden taitoja ajaa autolla lumisilla teillä itseluottavaisina.

Kirjaa lukiessa tuli todellakin tunne, että luen teosta jossa joku yrittää koko ajan selittää Suomea minulle – kuin en olisi koskaan Suomesta kuullutkaan. Koin kirjan lukemisen omituisena, koska en ole tottunut tällaiseen ”kliseilyyn”.

Kirjassa on henkilö, joka on puoliksi saamelainen. Kirjailija selittää tämän ja erään toisen henkilön kautta saamelaisuutta ja saamelaisten välejä muihin suomalaisiin tavalla joka muistuttaa jostain ikivanhasta opaskirjasesta revityltä. En näe tällä varsinaista lisäarvoa tarinassa muuta kuin kirjailijan haluna ripotella kaikki haalimansa tiedot tähän romaaniin. Ihminen voi tietää asioita, mutta asioiden ymmärtäminen on niin sanotusti asia erikseen.

Mitä vittua -osio:

Koska Alex on innokas selvittämään sisarensa murhaa, ottaa Agatha lopulta hänet – siis tavallisen siviilin, joka on lisäksi uhrin omainen – mukaan jopa kuulusteluihin. Mitä välii luottamuksellisilla tiedoilla, yksityisyydellä tai millään protokollalla. Poliisi se vaan levittelee kaikenlaisia tietoja ympäri ämpäri.

Osalla kirjan suomalaisista on omituiset nimet. Kaya (voinemme arvata kantanimen), Janic. Löytyy myös eräs sukunimeltään Niemenen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat marras-joulukuulle 2019. Koronaa ei tässä kirjassa ole olemassakaan. Se on tietysti kirjailijan vapaus myös. Itse olisin ehkä sijoittanut tarinan vuoteen 2018 ihan vaan koska voin. On ihan sama onko tässä vuosi 2018 vai 2019 paitsi että moni ihminen muistaa vuoden 2019 covid-vuotena.

Goodreadsissa kirja on saanut mainiot arvostelut, kannattaa käydä lukemassa, niin ei tarvitse yhden epävakaan lukijan mielipiteen varassa olla.

Minulla ei tosiaan tästä ole pahemmin hyvää sanottavaa. En myöskään osaa perustella, miksi tämä kirja kävi hermoille. Ehkä vain vitutti liikaa kirjan kliseinen ja selittelevä suomikuvaus.

Kyseessä on myös dekkarityyppi, jota en voi sietää: ekat 350 sivua körötellään tyhjäkäynnillä ja sitten kaikki äkkiä paljastuu ja selitetään vikassa noin neljässäkymmenessä sivussa. Lisäksi kirjassa ei ole mielestäni yhtäkään kiinnostavaa henkilöhahmoa, mikä itsessään on jo melkoinen saavutus.

Olisi superkiinnostavaa, jos joku muukin suomalainen lukisi tämän dekkarin ja kertoisi, millaisia ajatuksia se herätti. Koska voihan olla, että joku muu ei koe tätä ollenkaan näin nihkeänä ja ärsyttävänä kuin minä koin.

Brutaalisuusmittari: 0/3. Ei mitään uiskentelua verilammikoissa tai muutenkaan brutaaleja kuvailuja.

Jo Spain: The Last to Disappear
Quercus, 2022
s. 390