Harvoin kasaan hirveän suuria odotuksia jonkin kirjan suhteen, mutta joskus kyllä. Sarah Blaun kirjasta kiinnostuin heti siitä kuultuani. Malttamattomasti odotin sen julkaisua, koska kuvittelin että siinä voisi olla kirja, josta löydän kosketuspintaa omaankin elämään.
Israelilainen Sarah Blau on kirjoittanut useita romaaneja, mutta The Others on hänen ensimmäinen englanniksi käännetty teoksensa.
Sarah Blau: The Others
Pushkin Vertigo, 2021
hepreasta englannintanut Daniella Zamir
s. 340
They would rather die than become mothers.
Mielenkiintoista, koska sinänsä samastun. Tosin onneksi ei tarvitse valita.
Kirjan nimi The Others viittaa opiskeluaikojen ystävänelikkoon. Nelikko tekee rituaalin, jossa he lupaavat etteivät koskaan hanki lapsia (örhm, eeh what’s the point). Tulkitsen, että tämä rituaali on heidän kapinansa valmiiksi käsikirjoitettua (naisen) roolia vastaan. Rituaali on heidän salaisuutensa, jonka luulisi yhdistävän heitä, mutta niin ei ole.
Parikymmentä vuotta kuluu eivätkä ”ystävykset” ole juuri tekemisissä toistensa kanssa. Kirjan kertoja on nyt nelikymppinen Sheila, joka elää mielestäni ihan seesteistä elämää. Kumppania ei ole, mutta entäs sitten. Ei pariutuminen ole mikään arvo itsessään, mielestäni.
”Ystävä”nelikon ”aivot”, Dina, on julkinen ja näkyvä henkilö, joka pauhaa lapsivapaan elämän puolesta. Mutta kas, sitten hän löytyykin kuolleena vauvanukke liimattuna käsiinsä ja otsaan on kirjoitettu ”mother”. Äiti. Mikä loukkaus!
Sheila tietenkin järkyttyy, vaikka ei voinutkaan sietää Dinaa. Hän kuitenkin saattaa tietää murhasta enemmän kuin kukaan muu – erityisesti, kun tapahtuu toinenkin murha, joka sisältää rituaalisia vihjeitä. Mahtaako Sheila itsekin olla nyt vaarassa, sillä hän on nelikosta ainoa, joka on enää elossa?
The Othersin sanotaan olevan synkkäsävyinen ja (musta)humoristinen, nokkela, jännitteinen. Ja plaa plaa.
Todellakin plaa plaa, anteeksi nyt vain. Oletin saavani jonkin sortin trillerin, mutta sainkin omituisen sekoituksen chick litiä frenemy-teemalla. Ihmissuhdemätöstä kiinnostuneita varmaan innostaa. Itse en oikein jaksa näitä.
Ja entäs kertojamme Sheila? Olen samaa ikäluokkaa hänen kanssaan ja otaksuin, että saattaisin peräti löytää jotain samastumispintaa häneen. Juu ei. Ihmettelen lähinnä, miten omasta valinnastaan lapseton urhaa niin paljon ajatuksia lapsille ja (olemattomalle) äitiydelle. Miksi Sheila jatkuvasti pohtii, miten muut ehkä näkevät hänet ja miten arvioivat hänen potentiaalista äitiysastettaan (!). Ja voi luoja hän vatvoo sitä – herkeämättä.
Ehkä Israelissa/juutalaisessa kulttuurissa tällainen on sitten vahvasti läsnä (kenties muiden painostuksesta)? Minulle tuo vatvominen näyttäytyi absurdina ja suorastaan pakkomielteisenä. Ja tappavan tylsänä.
En muutenkaan innostunut Sheilasta. En tietenkään odota, että minun täytyy pitää kirjan henkilöhahmoista. Itse asiassa henkilöhahmot, jotka herättävät ristiriitaisia tuntemuksia ovat yleensä kiinnostavia. Yleensä, eivät aina. Sillä joskus he ovat vain tylsiä.
Kiinnostaako ihmissuhdevatvominen, puumailu ja frenemyt? No tässäpä sinulle kirja, ole hyvä!
Käyn vuoropuhelua kirjan kanssa
Because by now I know that if you’re not interested in having children, you don’t go announcing it to the world like that.
Joop. Tiedän monia, jotka suureen ääneen ovat kertoneet etteivät aio hankkia lapsia ja kappas vain yhtäkkiä ilmoittavat olevansa raskaana. No mikäpä siinä, onnea vaan.
Itse olen viettänyt suurimman osan elämästäni kaapissa tämän vapaaehtoisen valintani kanssa, mutta enää en koe tarvetta, koska olen jo niin vanha (44). Kenelläkään ei pitäisi enää olla tarvetta sanoa minulle, että mieles muuttuu (ynnä muut kliseet). Kuulkaa, ei se muutu. Ei ole ikinä muuttunut. Tämä on asia, jonka olen vain aina tiennyt ja se on pikemminkin vahvistunut iän myötä.
It’s something private and profound, which slowly boils in the depths of your consciousness before simmering to the surface, and even then it won’t stop fighting you till your very last egg dries up – I should know.
Näin varmasti joillakin. Minulla ei. Olen kyllä olettanut ja joskus toivonutkin, että alkaisin haluta lapsia, koska niin kuuluu tehdä ja tuntea, mutta onneksi tajusin että hei – paskat. Ei ole pakko ja on ihan normaalia olla haluamatta lapsia.
”Could you explain to me how to tag friends on Facebook?”
Naurahdin, koska kysyjä on nelikymppinen ja hän kysyy neuvoa parikymppiseltä. Siis what a fuck. Naamakirja on fossiilien leikkikenttä. Nuoremmat ovat ihan muualla.
Sarah Blaun haastattelu Voguessa (enkunkielinen)
Innostuneempia mietteitä kirjasta voi lukea vaikkapa Goodreadsista, olkaapa hyvät.
*
Jännä juttu muuten, että tämän postauksen kirjoittaminen oli helppoa, mutta julkaisu onkin sitten jälleen eri asia. Jostain syystä tämä valittu lapsettomuus tuntuu olevan monille muille suurempi asia kuin minulle. Eräs on heittänyt minut kavereistaankin tämän takia. Koska mielipide ei stemmaa yleisen mielipiteen kanssa? Normien kanssa?
Miksi minä en saisi kirjoittaa ja kertoa valinnastani. Ei se ole loukkaus tai hyökkäys kenenkään muun valintoja kohtaan.
Siksipä nyt ihan kiusallakin julkaisen tämän.
Laskin muuten, että olen sivunnut omaa lapsivapauttani blogissani noin kolmessa postauksessa, tämä on neljäs. Olen pitänyt tätä blogia viitisentoista (15) vuotta, joten ei voine sanoa että jatkuvasti jauhan tästä. Ja mitä sitten vaikka jauhaisinkin? (Omista) lapsista jauhetaan vielä enemmän.
Muistin nyt myös, että kirjan Sheilaa ja minua yhdistää yksi asia: nimittäin rommirusinajäätelö on molempien herkkua.
They all want the same thing, for you to be like them, to settle down, make babies, save yourself, themselves, the country, it won’t kill you!
Maybe it won’t kill you, maybe you’ll just wish it did.
