Ja Siionin virret soivat

Kannen kuvat: Istockphoto

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus 2013
S. 281
Arvostelukappale

Jaksaako rakkaus kantaa läpi elämän, jonka raamit on ennalta rakennettu. Karsinassa on pysyttävä, koska Jumala on nuo rajat määritellyt. Kun uskot, sinä jaksat. Silloinkin, kun et jaksaisi.

Taivaslaulu on Viljan ja Aleksin laulu. Ajoittain hiljainen, ja toisinaan se soi kuin Siionin virret Suviseurassa tuoden lohtua ja mielenrauhaa. Emme ole yksin, meillä on toisemme.

"Aleksi mietti, mikä oli se hetki, jolloin hänestä alkoi tuntua, että hänen rakkautensa aiheutti kärsimystä. Että nainen oli uskollisena ja työteliäänä hänen vieressään, heidän kodissaan, mutta hiljaa jähmettyi ja katosi."

Kirjasta käy ilmi, että se kuvaa nimenomaan vanhoillislestadiolaista perhettä ja yhteisöä. Siihen kuuluu olennaisena osana se, että ehkäisy on syntiä. Siksi lapsiluvut ovat usein suuria ja jopa tavoiteltavia. Tiettyä fatalismia esiintyy siinä mielessä, että Jumala on ennalta määrännyt lapsiluvun eikä siihen tule puuttua millään keinoin: Jumalan luomistyötä ei saa estää.

"Olen elämän ja kasvun kuluttama nainen, nuorena vanhentunut. Peilistä näen vieraan kalpean hahmon, jonka sameisiin silmiin on vaikea kohdistaa katsetta ja jonka kirsikkasuuhun on kasvanut riisipiirakkareuna."

Vilja vanhenee ennen aikojaan, ei jaksa kantaa taakkaansa. Häpeä on valtava, sillä jaksavathan muutkin. Olenko heikko, kun en jaksa. Ja mistä lähtien lapset ovat taakka? Vilja painii syyllisyyden ja jaksamisen rajoissa. Aleksi haluaisi auttaa, mutta miten hän voi?

Rauhala kirjoittaa kauniisti, kuvaannollisesti, symbolisesti. Hänen käyttämät kielikuvat ovat toisinaan herkkiä, toisinaan raskaita: yhtä kaikki ne ovat tunteita ja ajatuksia herättäviä. Rauhala ei aina sano suoraan, vaan luottaa siihen, että lukija osaa itsekin päätellä. Ja kukin voi päätellä tavallaan.

Taivaslaulu onkin erityisesti tunne- ja tunnelmakirja. Se ei hekumoi ja kirmaa tapahtumilla, vaan pysähtyy - ja pysäyttää - pohtimaan, jos haluja siihen on (ja jos ei ole, kirja ei ehkä ole sinua varten). Se kuvailee erään fiktiivisen perheen lestadiolaista arkea.

Kirja on herättänyt blogeissa paljon keskustelua (linkit postauksen lopussa). Mielestäni kirja ei ole uskonnonvastainen tai esittele lestadiolaisuutta ja lestadiolaisia negatiivisessa valossa. En tiedä onko minun vain helppo sanoa näin, koska asia ei periaatteessa kosketa minua millään tavalla. Silloin siihen on myös helppo suhtautua neutraalisti.

Luin kuitenkin ihan mielenkiinnosta enemmänkin lestadiolaisuudesta. Rauhalan kirjan "faktaosuudet" sopivat hyvin siihen, mitä itse luin. Eräs ongelmallisuus lieneekin se, että pitäisi vaieta, ei saisi huudella julkisesti omia asioitaan. Sen saa kirjan Aleksikin kokea.

Kirsin kirjanurkassa Taivaslaulu on herättänyt runsaasti keskustelua. Tsekkaa myös Kirsin linkit muihin blogeihin, joissa kirjasta on kirjoitettu.

Villasukka (kirjahyllyssä) kiinnitti huomiota kirjan blogipostauksiin: "Blogikuvio tuntui hieman päälleliimatulta opetusosiolta lestadiolaisuudesta, vaikka sen mukanaololle löytyikin selitys."

Minä taasen pidin noista blogiosuuksista, vaikka koin kommentit epäuskottavina. Ne (kommentit) olivat liian asiallisia ja kirjoitettu samalla "kielellä" kuin itse blogitekstikin - muutamaa/yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Rauhala olisi ehkä voinut hieman irrotella kommenttien kanssa, sillä niin tapahtuu usein "tosielämänkin blogeissa".


Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja ei ole järin innostunut Taivaslaulusta, vaikka tunnistaakin kirjan ansiot. Ihastuneempia kirjaan sen sijaan ovat Jenni (Kirjakirppu), Krista (Lukutoukan kulttuuriblogi) ja Maija (Kirjojen keskellä).

Itse varmaan asetun jonnekin välimaastoon. Kyllä, pidin kirjasta kovasti etenkin sen kielen takia. Minuun sen runollisuus todellakin kolahti.

Sen sijaan olisin heivannut kirjasta epilogin kokonaan pois. Se oli minusta turha "referaatti" kirjasta. Olisin halunnut nukahtaa viimeisen luvun uniseen ja rauhalliseen tunnelmaan.