Loppu silpomiselle

Nice Leng’ete (with Elizabeth Butler-Witter): The Girls in the Wild Fig Tree
Wildfire, 2021
s. 230

Kirjan alaotsikko on mahtipontinen:

How I fought to save myself, my sister, and thousands of girls worldwide

Minulla on ongelmia tällaisen mahtipontisuuden kanssa, mutta annan sen anteeksi koska tässä tapauksessa se on aivan totta. Nice Leng’ete on tosiaan uutterasti taistellut auttaakseen ensin heimonsa (masai) tyttöjä ja naisia ja myöhemmin muita tyttöjä Keniassa ja muualla Afrikassa.

Ensin pitää tietenkin auttaa itseään, että voi auttaa muita.

Nice Leng’ete syntyi 1991 ja varttui piskuisessa Noomayianatin kylässä Keniassa. Noomayianat on masaikylä, joka sijaitsee Kimanan kaupungin lähellä.

My father liked to show us off to his friends. He brought a coworker, a white English speaker, to my celebration.
”isn’t she a pretty one?” he said, watching me smile.
”Nice baby, nice baby.” he (the coworker) cooed.
”I like that,” said my father. ”We will call her Nice.”
 

Nicen ollessa nelivuotias hänen äitinsä vie tyttärensä katsomaan silpomista ja tuo tilaisuus jää kalvamaan Nicen mieltä. Se on suuri möykky, joka varjostaa muuten onnellista lapsuutta. Silti tuntuu itsestään selvältä, että ”leikkaus” lopulta tehdään hänellekin. Ei ole vaihtoehtoja. Naisen (ja miestenkin kyllä) elämänkaari on melko lailla raamitettu syntymästä lähtien.

FGM ei silvo pelkästään tyttöjen sukuelimiä, vaan heidän koko elämänsä. Se vie mahdollisuudet muuhun kuin siihen jähmeään käsikirjoitukseen, joka koskettaa oikeastaan koko yhteisöä ja sen tulevaisuutta. Sillä tyttöjen sukuelinten silpominen vaikuttaa myös miehiin, se vaikuttaa kaikkeen.

Silvottu tyttö harvemmin (eli ei koskaan) saa käydä koulunsa loppuun (jos siis edes pääsee kouluun asti). Hänestä tulee ties monesko vaimo ja pian äiti ties kuinka monelle lapselle. Nice välttää silpomisen (toisin kuin sisarensa Soila), koska hän karkaa. Hän karkaa useammankin kerran välttyäkseen tuolta toimenpiteeltä.

Merkittävä auttaja on hänen isoisänsä (joka varsinaisesti on hänen isänsä veli), josta tulee erityisen tärkeä Nicelle hänen vanhempiensa kuoltua. Nicen vanhemmat kuolevat alle vuoden perästä toisistaan, ensin Nicen isä ja sitten äiti. Nice itse on tuolloin noin seitsemänvuotias. Todella surullista, myös kuolinsyyt eli Aids, jota tässä kirjassa myös sivutaan. Samoin Nicen ja Soilan sisarsuhdetta kuvataan kauniisti.

Silpomiseen ym. liittyen vielä: Nicen äiti toimii perinteiden ohjaamalla tavalla. Hän on hyvä ja rakastava äiti, traditionaalisuus ei sitä miksikään muuta. Samoin Nicen isä on läsnäoleva ja melko edistyksellinenkin masai. Nice saa kokea lapsuuden rakastavan perheen ympäröimänä, vaikka isällä on toinenkin vaimo. Tai itse asiassa ensimmäinen, sillä Nicen äiti on se toinen vaimo.

En aio näihin perhekuvioihin paneutua enempää. Jos masaikulttuuri ja sen perinteet kiinnostavat, niin kannattaa tämä kirja lukea ihan vain sen takia. Nice kuvaa, analysoi ja perustelee hyvin. Hän pitää isäänsä tietyllä tavalla ikoninaan: juuri isältä hän on oppinut kuuntelemisen taidon.

Kuunteleminen (ja kysyminen) tuntuu olevan aliarvostettua tässä öyhöttämisen maailmassa, jossa eniten puhuvat kuvittelevat olevansa tärkeitä ja luulevat tulevansa kuulluksi. Pidetään arvokkaana olla äänessä ja esittää omia näkemyksiä, jyrätä toisten. Ei jakseta kuunnella, koska ollaan olevinaan niin tärkeitä, että muidenhan tässä pitää minua kuunnella. Minä tiedän, miten maailma makaa ja kälä kälä.

Voi miten nautin Nicen ajatusten lukemisesta ja hänen tavastaan hahmottaa maailmaa. Olisipa enemmän hänen kaltaisiaan ihmisiä! Osa uskostani ihmiskuntaan palautui tämän kirjan lukemisen myötä. Jos kannat harteillasi suurta maailmantuskaa, niin lue tämä kirja ja näe hyvyys ihmisissä.

Kirjan tyyli on elämäkerrallinen eli Nicen elämää ja sen käännekohtia käydään läpi melko kronologisesti. Luvut ovat lyhyitä ja otsikoituja, mikä luo tarinankerronnallisen vaikutelman. Pidän kovasti ja se sopii kirjan tyyliin.

Kestää aikansa ennen kuin päästään alaotsikossa mainittuihin tekoihin. Vaan mitäpä siitä: harvemmin elämää voi typistää muutamaksi teoksi ja usein matka on kiinnostavampi kuin pääteasema. Tosin Nice ei ole vielä pääteasemaa nähnytkään: matka jatkuu edelleen asemalta toiselle. Minä jään seuraamaan ja ennen kaikkea – kuuntelemaan.

Tämä on muuten mainio kirja sinulle, joka haluat vaikkapa verestää mahdollisesti ruosteessa olevaa englannin kieltä. Kieli ja sanasto ovat mielestäni nimittäin tosi simppeleitä eli mikään kaunokirjallisesti merkittävä teos tämä ei ole. Mutta eipä se ole tarkoituskaan. Kieli on väline, jolla on useita tehtäviä ja eräitä niistä ovat välittää tietoa, antaa ajatuksia ja herätellä ajattelemaan. Tyyli valitaan tarkoituksen mukaan.

Nice Nailantei Leng’ete kertoo tarinansa, TED Talk Amsterdam.

 

Olen aiemmin lukenut muun muassa Hibo Warderen tietokirjan Cut, joka käsittelee niinikään silpomista. Nämä kirjat täydentävät todella hyvin toisiaan ja tuovat esille erilaisia näkökulmia ja vaihtoehtoja parantaa tilannetta. Yhteistä on se, että muutoksen täytyy tapahtua (kulttuurin) sisältä käsin. Sen pitäisi olla itsestään selvää. Ei voi mennä huutelemaan toiseen kulttuuriin, että lopettakaapa tuo ja tehkääpä noin.

Masaihin liittyen olen lukenut Corinne Hofmannin kirjat The White Masai ja Back from Africa. Erityisesti The White Masai sai kyllä niin sanotusti kulmat kattoon usemmankin kerran.

Kulttuurienvälistä chick littiä

Corinne Hofmann: The White Masai
alkuper. Die Weisse Massai, 1998
Bliss, 2015
S. 307
Englannistanut Peter Millar
Suom. Valkoinen masai



Törmäsin Naamakirjan Kirjallisuusryhmässä Valkoiseen masaihin. En ollut aiemmin kirjasta kuullut, mutta siitä käyty keskustelu oli vähintäänkin mielenkiintoinen ja varsin paljon tunteita nostattava. Teki mieli lukea kirja ja katsoa, miten sen itse kokisin.

Ja joo-o, olo on melko ristiriitainen. Onko tämä olevinaan rakkausromaani? Jos on, niin missä rakkaus? No rakkaus on komean masaisoturin ulkokuoressa. Sitä jaksaa rakastaa melko kauankin, jos otaksuu että toinen lopulta muuttuu myös sisältä mieleisekseen. Molemmat taisivat olettaa, että kyllä se toinen muuttuu. Vaan kun ei muuttunut ja ylipäätään pyrkimys muuttaa toista on jokseenkin huono lähtökohta suhteelle.

Jo kirjan alku on, hmmm... omituinen. Sveitsissä asuva Corinne on lomailemassa Keniassa silloisen poikaystävänsä Marcon kanssa. Yhtäkkiä Corinne näkee komean masaisoturin, johon hän ilmeisesti salamarakastuu. Oli kiusallista (ja minä en helposti kiusaannu) näin lukijana katsella sivusta, kun Corinne kuolaa masain perään poikaystävänsä nenän edessä. Voi jeesus, voi äly, voi oksennus.

No erohan siinä tulee. Marcolle kenkää ja lusikat jakoon. Corinne myy menestyvän putiikkinsa. Kuluu puolisen vuotta, että Corinne saa Sveitsissä asiansa järjestykseen ja voi palata Keniaan. Puoli vuotta ilman mitään yhteydenpitoa "rakastavaisten" välillä.

Pakko huomauttaa, että rakkaudesta ei ole pahemmin puhuttukaan - ainakaan masaisoturin eli Lketingan taholta. Corinne on rakastunut omiin mielikuviinsa, väitän. Vai miten voi rakastaa ihmistä, josta ei oikeasti tiedä yhtään mitään? Ei tiedä, millainen hänen persoonansa on jne. Se on rakastumista mielikuvaan. Kirjan edetessä yritän etsiä rakkautta pariskunnan välillä, mutta en oikein näe sitä. Corinne huokailee edelleen soturinsa komeaa kuosia, soturi itse hymyilee paljon ja katoilee omille teilleen päiväkausiksi.

Suhde olisi saattanut onnistua, jos Lketinga olisi esimerkiksi käynyt kouluja ja asunut modernimmin. Lketingan nuorempi veli, James, on ajatuksiltaan isoveljensä vastakohta. Hän on huomattavasti nykyaikaisempi ja katsoo ja ymmärtää maailmaa ihan eri tavalla. James yrittääkin toimia pahimpien kiistojen aikana Lketingan ja Corinnen puskurina, mutta aika heikoin tuloksin. Ja onhan Lketingalla oikeus omaan kulttuuriinsa omassa kotimaassaan.

Ehkä olisi Corinnen kannattanut ottaa hieman enemmän selvää masaikulttuurista ennen kuin päätti muuttaa Keniaan. Mitä hän oikein kuvitteli? Että voi tuosta noin vain tunkeutua toiseen maahan ja muuttaa sen kulttuurin mieleisekseen, omaksi kulttuurikseen? No ei se ihan niin mene.

Corinnea ei tosin voi yrittämisen puutteesta moittia, ei todellakaan. Corinne on sisukas nainen, älykäs bisnesleidi. Tämä masaisoturimme vaikutti varsinaiselta laiskajaakolta, joka ei selvästikään kestänyt voimakastahtoista ja äyskentelevää vaimoaan, koska Corinnen edustama voimakastahtoisuus ei kuulu masaikulttuuriin. Kulttuurit tässä törmäävätkin varsin useasti, mutta eivät koskaan kohtaa.

Aina kun Lketinga otti itse ohjat niin sanotusti käsiinsä, kaikki meni persiilleen. Autonkin pisti paskaksi useampaan kertaan. Tuli toisinaan tunne, että kaikki mihin Lketinga koski, meni rikki. Tarkoitus varmasti oli vilpitön, mutta joo.

Että semmoinen kirja. Oli kyllä kuulkaa varsin koukuttava, vaikka tekikin välillä mieli nyppiä hiuksia yksitellen päästä ja oksentaa illallinen tyynylle.

Mutta arvatkaa mitä, kirjalle on olemassa kaksi jatko-osaa! Toinen osa on nimeltään Back from Africa ja kolmas Reunion in Barsaloi. Arvaa kuka tilasi ne kirjastoonsa. Ovat jo tänään noudettavissa.

Kirjasta on blogannut ainakin Nadja ja Villis. Heidän mietteensä ovat suopeampia kuin tämä minun hieman kitkerä miete. Tämä kirja on kyllä kiehtova seikkailu, jota rohkenen seikkailuhenkisille vilpittömästi suositella.

Kirjan pohjalta on tehty samanniminen elokuva. Katsoin elokuvan trailerin (alla) ja se vaikutti aika ihanalta, romantisoidulta. Siinä näkyi rakkaus, jota en kirjassa kokenut. Taidanpa katsoa koko elokuvan.