Tenzing Norgay - ensimmäisenä Everestille

Sherpa Tenzing Norgay nousi maan korkeimmalle vuorelle eli Everestin huipulle ensimmäisenä uusiseelantilaisen Edmund Hillaryn kanssa 29.5. 1953. He olivat sidotut toisiinsa köydellä (kuten high altitude -kiipeilyssä usein on tapana) ja vaikka Hillary astui huipulle muutaman askeleen edellä, koen että he huiputtivat vuoren samaan aikaan. Niin he kaiketi kokivat itsekin, mutta medialle se muutaman askeleen ero tuntui olevan tärkeää.

Palaan politikointiin myöhemmin. Sillä on merkitystä lähinnä sitten, kun Everest on kiivetty ja lehdistön raadollisuus tulee esille.

Man of Everest (Harrap 1955, s. 320 plus kaksi kuvaliitettä) kertoo Tenzing Norgayn elämäntarinan aina siihen asti, kun hän nousee Everestille Hillaryn kanssa ja jonkin verran sen jälkeisestä ajasta. Kirjan on kirjoittanut James Ramsay Ullman, koska Tenzing itse oli luku- ja kirjoitustaidoton.

Norgay on syntynyt Khumbussa toukokuussa 1914 (k. 1986). Tarkka päivämäärä ei ole tiedossa, mutta Norgay on valinnut itse päivän ja se 29. Tenzing Norgayn alkuperäinen nimi ei ole Tenzing Norgay, mutta sen juuria en ala tässä käymään läpi. Asia selviää kirjan lukemalla.

Everestin onnistuneesta kiipeilykuvauksesta kiinnostuneet saavat odotella kirjan lopulle. Sitä ennenkin kyllä yritetään Everestiä huiputtaa milloin minkäkin retkueen voimin siinä onnistumatta. Tenzing on sherpan ja sirdarin (sherpojen johtaja)  roolissa mukana useissa eri retkueissa. Kun hän Hillaryn kanssa huiputti Everestin, oli hän myös yksi retkueen virallinen kiipeilijä. Tuplaroolit Norgay koki toisinaan raskaina valtavan vastuun takia.

Muitakin tutkimusretkiä tehdään, muun muassa Tiibetiin jossa Norgay tapaa Heinrich Harrerin (”Seven Years in Tibet”). Minua kiehtoi tässä kirjassa ajankuvaus, sen historiallinen konteksti. Tunnistan joitakin aikanaan tunnettuja kiipeilijöitä (joista osa kuoli pyrkiessään Everestin huipulle) ja oli yllättävää (joskaan ei odottamatonta, kun tarkemmin miettii) kohdata heidät tässä kirjassa, vaikkakin vain sivumennen.

Ei pidä myöskään unohtaa maailmansotia, joiden vaikutus näkyi Nepalissakin. Lähinnä tosin niin, että kiipeilyretkueet loistivat poissaolollaan. Se oli piinaavaa aikaa Norgaylle, jonka mieli alati vaelsi Chomolungmalle, joka on Everestin tiibetinkielinen nimi.

Jos sherpat ja heidän kulttuurinsa kiinnostaa, tämä kirja tarjoaa mielestäni oivallisen kuvauksen myös siihen maailmaan. Man of Everest ei sisällä pelkkää kiipeilyä ja retkueita, vaikka ne keskeisiä toki ovat, koska ne ovat Norgayn työtä.

Katsomalla menneisyyteen voimme nähdä yhtäläisyyksiä tähän päivään. Lisähapen käyttämisestä (tai käyttämättä jättämisestä) on esiintynyt keskustelua jo ammoisina aikoina ja sama keskustelu elää ja voi pulleana edelleen high altitude -kiipeilijöiden keskuudessa. Myös kiipeilytekniikoiden ja -varusteiden kehitys on nähtävissä. Luonnollisesti reitin löytäminen Everestin huipulle tapahtuu. Norgayn ja Hillaryn nousema reitti on edelleen suosituin reitti huipulle, vaikka muitakin reittejä on myöhemmin löydetty.

Kuten aiemmin vihjaisin, mediaryöptys oli valtava kun huipulle viimein oli päästy. Tärkeää tuntui tosiaan olevan se, kumpi sinne ensin jalkansa asetti. Lopulta saadakseen huhut loppumaan Norgay ja Hillary yhdessä laativat ja allekirjoittivat lausunnon, jossa he kertoivat nousseensa huipulle suunnilleen samaan aikaan.

Koin raivostuttavana, että kaikesta yritettiin vääntää politiikkaa. Milloin ihmeteltiin lippujen järjestystä (Norgayn hakussa oli neljä maalippua ja niidenkin sijainnista saatiin aikaiseksi poliittinen kohu), milloin arveltiin että toinen olisi raahannut toisen huipulle, kun toinen ei jaksanut jne. Vastenmielistä spekulointia.

Norgay selvästi otti raskaasti nämä huhut ja median pyörityksen enkä ihmettele sitä lainkaan. Minulta meni hieman maku Hillaryyn, koska hän ilmeisesti mitätöi omassa kirjassaan/lausunnossaan (The Ascent of Everest) Norgayn suoritusta.

Liitän tähän kuvan kirjan sivusta, jossa aihetta käsitellään, itselleni muistiin ja kiinnostuneille tiedoksi.

Kirjasta Man of Everest, s. 261

En ole yhtäkään Hillaryn kirjaa lukenut, mutta harkitsen joskus lukevani jonkin, jos onnistun saamaan käsiini. Niitä ei näytä meidän kirjaston varastossa pölyttyvän.

Norgay ei kirjoittanut (tai kirjoituttanut) kirjaansa vastineeksi muiden kirjoille. Hän ihasteli, miten monet hänelle tutut vuorikiipeilijät olivat kirjoittaneet omat kirjansa ja hänkin halusi kirjoittaa oman. Vaikka Norgay esittää jonkin verran kritiikkiä erinäisistä asioista, koen hänen tehneen sen osin pakosta ja saadakseen oikaistua huhupuheita ja virheellisiä tulkintoja.

Norgay ystävystyi monien kiipeilijöiden kanssa, erityisesti sveitsiläisestä Raymond Lambertista tuli hänelle läheinen ystävä. Norgay kirjoittaa pääasiassa kaikista kohtaamistaan henkilöistä kauniisti. On jokseenkin masentavaa, että hänen sanojaan vääristellään milloin mistäkin syystä ja hän joutuu olemaan puolustuskannalla ja selittelemään.

En tiedä pitikö länsimaisten kiipeilijöiden olla jatkuvasti puolustelemassa itseään milloin minkäkin aivoituksen tai huhun takia. Norgay kritisoi myös Nepalia (aiheesta) ja siitäkin tulee paskaa niskaan.

Norgay preferoi sveitsiläisiä. Man of Everest, s. 221

On vaikea sanoa Norgayta tuntematta, miten hyvin minämuotoon kirjoitettu teos onnistuu kuvaamaan Norgayn persoonaa, mutta koin kirjan hyvin aidon oloisena. Minulle tuli tunne, että Norgayn ajatukset ja luonne tulivat kuvatuiksi hyvin ja asianmukaisella tavalla. Myös kiipeilykuvaukset olivat uskottavia (Ullman oli itsekin jonkin sortin vuorikiipeilijä eli tiesi mistä kirjoittaa).

Man of Everest on kohtuullisen runsaalta tuntuva kirja, vaikka sivuja on vain kolmisensataa. Tämä minun kirjoitukseni kirjasta on vain pieni pintahipaisu. Olen aiemminkin lukenut vuorikiipeilyyn ja Everestiin liittyvää kirjallisuutta, kas tässä linkki viimeisimpään eli Nimsdai Purjan teokseen. Siellä on lisää linkkejä muihin lukemiini teoksiin.

Man of Everest -kirjaa voi olla vaikea saada käsiinsä edes käytettynä. Minulle kirja löytyi luettavaksi kirjaston varastosta. Oli aika juhlallinen olo pidellä tätä minuakin vanhempaa kirjaa kätösissäni. Olen kohdellut sitä hellästi ja tänään palautan sen kotiinsa.

Nimsdai Purja - kaikki on mahdollista!

Varoituksen sana alkuun. Tämä lienee blogihistoriani pisin postaus. Tekstiä oli enemmän, mutta karsin reippaalla kädellä. Lisääkin voisi karsia, mutta enpä taida. Blogini on lukupäiväkirja ja vaikka toivon siitä (blogistani) olevan iloa muillekin, niin kirjaan tänne myös asioita muistiin ihan itseäni varten.

Postauksen kuvat ovat omilta reissuiltani. Tietysti olisi kiva, jos kuvat olisivat vuorilta, joita Purjan kirjassa kiivetään, mutta käytän blogissani vain luvallisia kuvia. Wikimediasta varmasti löytyisi kuvia vapaaseen käyttöön, mutta en jaksa enkä ehdi nyt sieltä etsiä.

*

Katsoin jokunen aika sitten Netflixistä Everest-elokuvan, joka on tehty Jon Krakauerin kirjan Into Thin Air (suom. Jäätäviin korkeuksiin: Murhenäytelmä Mount Everestillä) pohjalta. Kirja ja siten myös elokuva käsittelee vuoden 1996 katastrofia Everestillä.

Ennen kuin jatkan, tässäpä linkit kahteen postaukseeni, jotka käsittelevät kys. katastrofia.

1. Jon Krakauer: Into Thin Air
2. Anatoli Boukreev: Climb

Ja niin virkosi horrostanut intohimoni, joka taannoin muistutti pakkomiellettäkin. Pakkomielle lopulta laantui tutkimusprojektiksi, joka poukkuili ja poukkoilee edelleen sinne sun tänne. Vuorikiipeily (erityisesti high altitude) ja kaikki siihen liittyvä kiinnostaa, vaikka en itse sitä harrasta. Olen utelias ihminen ja minulla on paljon kiinnostuksen ja tutkinnan kohteita.

Kuullessani about vuosi sitten Nimsdai Purjan kirjasta Beyond Possible (Hodder & Stoughton 2020, s. 305 plus kuvaliitteet) tiesin heti, että se on luettava ”ensi tilassa”. 

 Kirjan sivuliepeestä:

”Nirmal (’Nims’) Purja MBE was born in Nepal. He served as a Gurkha and in the elite Special Boat Service before leaving to concentrate on his passion for mounteneering and exploration.

Nims on kutsumanimi. Purjan varsinainen etunimi on Nirmal. Myös Nimsdai on kutsumanimi. ”Dai” tarkoittaa veljeä.

Beyond Possiblessa Purja kuvaa matkaansa ensin Gurkhaksi ja sitten erikoisjoukkoihin. Samalla hän avaa lapsuuttaan Nepalissa ja perhesuhteitaan ja -velvollisuuksiaan (nepalilaisen perinteen mukaan nuorimman pojan vastuu on tukea vanhempiaan rahallisesti). Kaikki nämä käydään läpi melko lailla pikakelauksella ja mitäpä sitä turhaan jauhamaan, kun voi sanoa suoraan ja siirtyä eteenpäin eli kirjan varsinaiseen teemaan, joka on vuorikiipeily ja erityisesti Project Possible eli maailmanennätyksen rikkominen.

Purja onnistuu, tietenkin. Hän rikkoo maailmanennätyksen kiipeämällä kaikille yli 8000 metriä korkeille vuorille kuudessa kuukaudessa ja kuudessa päivässä (ed. ennätysaika oli yli seitsemän vuotta). Tämä tapahtui vuonna 2019.

Ilmaista ei vuorikiipeily ole ja kirjassa avataan myös rahoitukseen liittyviä ja muitakin eteen tulevia ongelmia, joita Purja ratkoo sitä mukaa kun niitä tulee. Koin nämä(kin) osuudet todella kiinnostavina. Teos etenee pääosin kronologisesti, joten lukija pääsee sivulliseksi tähän projektiin ja sen etenemiseen.

Purja on suhteellisen tuore vuorikiipeilymaailmassa, mutta hän on ”lyhyessä” ajassa saavuttanut paljon. Kaikki eivät Purjan rakettimaisesta noususta ilahtuneet ja erityisesti vuorikiipeilyuransa (kyllä, se on nykyään ura hänelle) alkuaikoina hänen kykyjään kyseenalaistettiin.

Purja ei keskity kirjassaan kuitenkaan vinkumaan, mutta kritisoi – melko hellästi tosin – kyllä tiettyjä käytäntöjä. Jo aiemmin havaittu (mainitsin asiasta postauksessa, joka käsittelee Jon Krakauerin kirjaa) nokkimisjärjestys elää ja voi hyvin vuorikiipeilijöiden keskuudessa.

Beyond Possiblessa kiinnostavaa on sen tarjoama näkökulma nykypäivän Everest-kiipeilyyn ja tietysti muihinkin yli 8000 metriä korkeiden vuorien huiputtamiseen. Lisäksi minua miellyttää lukea erityisesti jonkun muun kuin länsimaisen ihmisen näkökulmasta.

Purja nostaa esille sherpat, jotka tekevät uskomattoman määrän työtä sen eteen, että saavat retkueen kiipeilijät huipulle. Tavallisesti nimenomaan sherpat käyvät etukäteen avaamassa reitit, köysittävät tarvittavat alueet, kantavat ison osan varusteista jne. Heidät usein ignorataan lähes täysin eikä edes heidän nimiään mainita. Purja puhuu sherpoista nimillä ja haluaa jakaa kunniaa sinne, minne se kuuluu.

Roskaaminen on edelleen ongelma, samoin erityisesti Everestin Base Campin saastaisuus liittyen kaikenlaisiin roskiin ja ihmisten ulosteisiin. Pahimmillaan nämä leirit voivat muuttua melkoisiksi tautipesiksi. Tätä olisi hyvä mietiskellä ihan bakteerien ja mahdollisten virusten leviämisen kannalta. Purja vakuuttaa, että hän eikä hänen tiiminsä jätä roskia eikä esim. happipulloja rinteille, vaan kaikki mitä vuorille viedään kannetaan sieltä myös pois.

Ruuhkia esiintyy, koska kiipeykausi on lyhyt ja ”sääikkunat” huipulle kiipeämiseen rajalliset. Purja otti kuvan ruuhkaisesta Everesistä toukokuussa 2019 ja kuva levisi ympäri nettiä ja herätti kohinaa ainakin joissakin piireissä. Kirjasta selviää kuvanottotilanteen taustat ja seuraukset ymv. Kuvan voi katsoa vaikkapa The Guardianista ja on se Purjan kirjassakin kuvaliitteessä.

Beyond Possible on todella runsas ja luotijunan lailla etenevä. Se edustaa tietyssä mielessä sellaista muistelmateostyyliä, josta en pääsääntöisesti pidä: nimittäin tekoja ja tekemisten suunnittelua ja kuvailua. Tunne- ja ajatuspuoli jää vähemmälle, mutta mitä edemmäs kirjaa luen, alan ymmärtää miksi. Sitä paitsi, minua kiinnostaa vuorikiipeilyyn liittyvät käytännöt, sisäpiiritiedot jmv. joten miksipä niitä pitäisi kuorruttaa turhalla draamalla. Draamaa kirjassa on muutenkin.

Kirjan tyyli jakanee eniten mielipiteitä. Osa kokee sen retosteluna ja itsekorostuksena, oman erinomaisuuden esille tuomisena (luin kaameita kommentteja erinäisistä paikoista).

Myönnän, että alkuun mietin miten suhtautua Purjan melkoisen teko- ja itsekeskeiseen kirjoitustyyliin, mutta on hyvä nähdä tekstin taakse. Purja vetää sata lasissa: tehokkuus ja tekeminen, itsensä haastaminen ja ääriolosuhteet saavat hänet tuntemaan, että hän on elossa ja elää täysillä. Tunnistan adrenaliininarkkarin, jollainen itsekin olen, mutta minun adrenaliinintarpeen tyydyttämiseen riittää huomattavasti vaisummat metodit.

Purjalla on todella sitkeä ja kurinalainen persoonallisuus sekä kyky hallita tunteensa. Jo hänen hakeutumisensa Gurkhaksi ja sen jälkeen erikoisjoukkoihin kuvaa sitä. Hän on toteuttaja, ei paskanpuhuja. Kun hänellä on tavoite tai ”Hope Is God” (huom. Purja ei ole uskonnollinen), hän alkaa määrätietoisesti työskennellä saavuttaakseen sen.

Kautta kirjan käy selväksi, että Purja treenaa mieltään ja ajatuksiaan siinä missä fyysisiä ominaisuuksiaankin. Mielen ja ajatusten hallinta on keskeistä onnistumisessa. Purjalle se tarkoittaa negatiivisten ajatusten kääntämistä positiivisiksi ja muutenkin negatiivisuuden välttämistä. Se ei tarkoita asioiden kieltämistä – ainakaan suoranaisesti ja aina.

Eräs esimerkki liittyen happipuolloihin.

Purja on lisähapen tarpeessa, mutta joku on pöllinyt (tätä tapahtuu) hänen pullonsa. Aluksi hän suuttuu ja negatiiviset ajatukset alkavat synkentää mieltä. Päästäkseen negatiivisten ajatusten kierteestä, Purja päättää että mahdollisesti joku tarvitsi häntä enemmän happea ja kenties jopa pelastui hänen happipullonsa ansiosta.

Tavallaan kyseessä on valhe ja toki Purja tajuaan ettei näin välttämättä ole, mutta mitä hyötyä on jäädä itkemään asiaa, jolle ei voi mitään? Se vain musertaa mielen ja vie keskittymiskyvyn pois suorituksesta ja selviämisestä. Ja keskittymistä vuorikiipeilijä tarvitsee, sillä yksikin virheliike voi olla fataali.

Ymmärrän tiettyyn pisteeseen asti Purjan mielenmaisemaa ja se tietty piste kohdallani tarkoittaa sitä, että harjoitan samaa positiivista ajattelua itsekin liikkuessani. Esimerkiksi tarpoessani jossain soisessa rinteessä tai noustessani huipulle (huom. minun huiput ovat aivan eri luokkaa kuin Purjan)  kaatosateessa, sumussa ja tuulessa en ajattele että onpas paskaa, voi kun paistaisi aurinko. Mitä se hyödyttää? Paskalla säällä ei tietenkään ihan mihin tahansa voi Briteissäkään kiivetä, mutta jos on  suht. ei-pahalla reitillä, niin eteenpäin vaan ja keskittyy kehoonsa ja siihen, miten mahtava tunne on, kun pääsee sitten illalla lämpimään.

Vuorilla tarpominen ei ole aina hauskaa ja siksi ymmärrän Purjaa: kiksejä voi saada, vaikka sattuu ja on kamalaa. On aamuja, kun herää kaatosateeseen ja harmauteen ja miettii: ei helvetti, tuonneko minun pitää mennä taas rämpimään. Entäs jos vain jatkaisi unia. Hyi, ei todellakaan. Kuolisin tylsyyteen, jos pitäisi vaan lojua jossain hotellihuoneessa, kun ympärillä avautuu rykelmä huippuja ja kaunista luontoa. Mieluummin rämmin kahdeksan tuntia kaatosateessa kuin makaan koko päivän.

Ja kyllä, saan kiksejä siitä, kun kulutan kroppaani niin paljon, että alan olla jaksamisen äärirajoilla. Olen myös patikoinut jalka ja varpaat paskana, mikä ei ole erityisen mukavaa, mutta… Jos kerran aikoo jatkaa, niin parempi tottua ja keskittyä muuhun kuin rypeä siinä epämukavuudessa.

HUOM. minusta ei olisi high altitude -kiipeilyyn eikä varsinkaan minnekään Everestille tai vastaaville. En usko, että saisin mieltäni niin positiiviseksi, että kestäisin sikäläisiä olosuhteita puhumattakaan siitä, että korkeanpaikankammon siedätyshoitoni on edelleen kesken. Edistystä toki tapahtuu.

Totean myös, että jos minulla on tavoite ja koen sen realistiseksi mahdolliset ongelmat (jotka voi ratkaista sitä mukaa, jos osuvat kohdalle) toki tiedostaen en siedä latistamista enkä epäilyä enkä siten jaksa kuunnella mitään negatiivista lätinää ja vähättelyä. Koska se ihan totta häiritsee asiaan keskittymistä tai ainakin vie siitä ilon. En ole optimisti, olen toiveikas realisti ja se on varmaan syy, miksi edes jaksan elää. Jos olisin pessimisti, minulla ei olisi tätä mielenvoimaa olla enää elossa.

Yltiöpositiivisuutta en voi sietää enkä myöskään sitä, että pitäisi nujertaa kaikki negatiiviset ajatukset ja leikkiä, ettei ”paskaa” ole olemassa ja teeskennellä olevansa aina iloinen. En usko, että Purjakaan niin kaikessa tekee: hänellä on omanlaisensa tapa käsitellä tunteitaan ja se pitää kaikille sallia. Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa elää, olla ja tuntea.

Koin tämän kirjan todella inspiroivana ja kannustavana. Minulla on omia liikunnallisia tavoitteita ja tämä kirja antoi hurjasti intoa ja kannustusta niihin liittyen. Ei ole väliä, miten kaukana ja erilaisia omat vaatimattomat tavoitteeni ovat verrattuna Purjaan: jokainen tekee omia juttujaan ja keskittyy omiin tekemisiinsä. Ja saa niistä omat kiksinsä. Vertailu on turhaa.

Sekalaisia havaintoja ja avainsanoja vielä ranskalaisilla viivoilla. Nämä ovat sellaisia, jotka kirjoitin muistiin pikaisesti heti luettuani kirjan. En hio tekstejä, vaan läväytän ne tähän sellaisenaan. Kaikkia käsitellään tässä kirjassa.

- positiivisuus
- auttaminen vuorilla, jätettiin kuolemaan
- apua ei tullut, vaikka sanottiin että tulee
- Nims ei jätä ketään kuolemaan, auttoi monia kiipeilijöitä. Osa tosin kuoli silti.
- happipullon pölliminen – joku muu tarvitsi sitä enemmän. Purjan taito kääntää negat. pos. on uskomaton.
- vaikka kuinka hyvin suunnittelee, muuttuvia tekijöitä on paljon: sää, luvat jne.
- uskomatonta, että valehdeltiin siitä onko reitit köysitetty – pitäisi voida luottaa toisiin, vaan ei voi
- kiipeäminen hapen kanssa vai ilman: nokkimista ja arvostelua
- samaa elitismiä ja nokkimista näkyvissä kuin 1996
- sherpa-näkökulma ja sherpoille kuuluvan kunnian antaminen
- kirja olisi kaivannut tehokkaampaa oikolukua/editointia
- kuolee ehkä vuorelle joskus. Tämä on valitettava ennuste monen kohdalla ja mitä enemmän vuorilla aikaa viettää, sen suurempi riski ja Nims tietää sen kyllä itsekin. Ei tarvita kuin yksi fataali lumivyöry ja that’s it. Mutta Nims on valmis: jotkut eivät osaa elää muuten
- miksi latistaa toisen intohimoa
- ilmastonmuutos
- summit fever

Mielipide pähkinänkuoressa: Sairaan inspiroiva kirja, jonka ahmaisin pikavauhtia. Koska koen aiheen superkiinnostavana ja ”läheisenä”, ei haittaa vaikka kirja painottuukin tekoihin ajatusten sijasta. Kyllä niitä ajatuksiakin lopulta löytyy ja myös tunteita. Loppujen lopuksi en jäänyt niitä kovasti edes kaipaamaan. Mahtava draivi tässä kirjassa ja arvostan Purjaa koko sydämestäni!

NETFLIX

 

Netflixissä on katsottavissa dokumentti siitä, kun Purja rikkoo maailmanennätyksen: 14 Peaks: Nothing Is Impossible. Katsoin sen kirjan lukemisen jälkeen ja sanoisin, että dokumentista saa huomattavasti enemmän irti, jos on lukenut kirjan ensin. Dokumentti on suurpiirteinen ja todella paljon yksityiskohtia on jätetty pois – jopa siinä määrin, että se mielestäni antaa virheellisen kuvan joistakin tapauksista.

Sama juttu siis kuin tuon Everest-elokuvan suhteen. Koen, että näissä molemmissa tapauksissa elokuva/dokumentti täydentää kirjaa. Makuasia toki, kuinka syvälle haluaa päästä. Itse olen sellainen märehtijä, että haluan päästä niin syvälle kuin mahdollista.

Paluu ruumisvuorelle

On kuin jo useamman kerran kuolleet heräisivät henkiin kanssani. Ja on kuin menettäisin useamman kerran kuolleet kuolemalle uudelleen. Elän viimeiset minuutit Rob Hallin kanssa, kun hän todennäköisesti menehtyy hypotermiaan death zonella - hänen ruumiinsa lepää edelleen Everestillä satojen muiden kanssa.

Andy Harris ja Doug Hansen vain katosivat: oletettavasti putosivat kuolemaansa. Tai sitten eivät. Käsittääkseni heidän ruumiitaan ei ole edelleenkään löydetty. Yasuko Namban tapaus on häiritsevin: hänet olisi ehkä voitu pelastaa, jos ja jos ja jos ja jos. Hän kuoli hyvin lähellä nelosleiriä (Camp IV), josta viimeinen nousu huipulle aloitetaan.

Scott Fischer kuoli yksin yli kahdeksan kilometrin korkeudessa. Hänen sherpansa raportoi havainneensa Fischerissä mahdollisesti HACEN (High Altitude Cerebral Edema) oireita: oletettiin, että hän on avun tavoittamattomissa, koska hän ei reagoinut lisähappeen. Boukreev ei halunnut luovuttaa, vaan yritti vielä itse pelastaa Fischerin, mutta saavuttuaan paikalle, oli Fischer kuollut.

Mistä oikein on kyse? Vuoden 1996 Mount Everest -katastrofista, jossa kuoli kahdeksan kiipeilijää.

Anatoli Boukreev ja G. Weston DeWalt: The Climb - Tragic Ambitions on Everest
Pan Books 2002 (alun perin julkaistu 1998)
S. 372

Täällä ollaan taas, Mount Everestillä hyytävässä pakkasessa puoli päätä kuoliossa. Tällä kertaa kiipeän Scott Fischerin (RIP) johtamassa Mountain Madness -nimisessä retkueessa. Viimeksihän kuljin samassa mestassa samaan aikaan Rob Hallin (RIP) luotsaaman Adventure Consultantsin retkueessa. The Climb on tavallaan vastine Jon Krakauerin kirjalle Into Thin Air, jossa Boukreev (RIP 25.12. 1997) kertoo oman näkemyksensä tuon kohtalokkaan päivän tapahtumista.

Into Thin Air sisältää mielestäni melko paljon luonneanalyysia ja vapaata tulkintaa (eli Krakauerin subjektiivisia mielipiteitä) muista kiipeilijöistä. Kommentit eivät rajoitu pelkästään Krakauerin oman ryhmän kiipeilijöihin, vaan hän "kritisoi" (tai pui tai arvostelee) myös Mountain Madness -tiimin kiipeilijöitä ja oppaita. Krakauer kritisoi myös itseään, mutta vastapainoksi tuo melko paljon esille "ansioitaan".

The Climbissa ei niinkään keskitytä kiipeilijöiden oletettujen persoonien kuvaamiseen ja ruotimiseen, vaan itse tapahtumiin. Kenties siinä missä Krakauer kirjassaan etsii syitä katastrofille toisista kiipeilijöistä (etenkin Fischerin ryhmästä, vaikka kaikki menehtyneet kiipeilijät kiipesivät samassa ryhmässä kuin Krakauer), Boukreev keskittyy enemmän olosuhteisiin. The Climb onkin todella valaiseva kirja ja ehdottoman hyvä vastine Krakauerin kirjalle. The Climb itsessään on hyvä muistutus siitä, että parhaiten tai ensin kirjoitettu ei ole sama asia kuin totuus.

For a year and a half, Jon Krakauer was arguably the primary source for the story of the Everest tragedy, and much of what was published about those events drew heavily upon his account, resulting in what the French sociologist Pierre Bourdieu has called the "circular circulation of information". Krakauer's Everest reality, as he promoted it and the media repeated it, was becoming the public reality.  Krakauer's portrait of Boukreev as a guide of "questionable behavior" was starting to hang permanently in the public mind. (The Climb, s. 272)

Tässä kohden on hyvä huomauttaa, että tapausta puitiin taannoin myös ympäri nettiä ja Jon Krakauer johdonmukaisesti ja itsepäisesti nosti tiettyjä samoja asioita (syytöksiä?) esille kerta toisensa jälkeen. The Climb ei ota niihin kantaa ennen kuin kirjan lopussa, jossa on joitakin suoria lainauksia eri tahoilla käydyistä keskusteluista. DeWalt ei sorru arvostelemaan Krakauerin oletettua persoonaa tai motiiveja, vaan kirjassa pysytään asialinjalla. The Climb valaisee erityisesti venäläisen Boukreev'n ajatuksia ja roolia sekä yleisesti että Mountain Madnessin oppaana katastrofin aikana.

Kiipeilijöitä Mount Everestillä etenemässä Khumbu Icefallissa. Kuva ei liity 1996 tapahtumiin, olen lainannuyt sen Wikimediasta.

Jos aihe kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti lukea ainakin ensin Jon Krakauerin kirja, joka on suomennettu Jäätäviin korkeuksiin: murhenäytelmä Mount Everestillä. Se on huomattavasti seikkaperäisempi ja avaa monia käsitteitä ja käytäntöjä paremmin kuin The Climb. Se sopii siten aiheesta (high altitude -kiipily, Mount Everestin rakenne ja kiipeilykäytännöt, Sherpat ja heidän roolinsa, mukautuminen vähähappiseen ilmastoon jne.) vain vähän ennestään tietäville. Lisäksi Krakauerin tyyli on kerronnallisempi ja tietyssä mielessä koskettavampi (olihan hän itse paikalla). Ja niin, Krakauer on toimittaja joten draaman kaari on hallussa.

The Climb pohjautuu enemmänkin haastatteluihin, nauhoituksiin ja keskusteluihin eikä kirjan varsinainen kirjoittaja DeWalt ollut itse paikalla Everestillä. Mutta The Climb saa tarkastelemaan Krakauerin kirjaa toisesta kulmasta. The Climbista puuttuu myös täysin Krakauerille ominainen johtopäätösten, vihjausten ja mahdollisesti yliampuvien tulkintojen tekeminen ja muu ihmissuhdemättö.

Näiden kirjojen lukeminen ns. parina on varsin mielenkiintoinen kokemus myös viestinnästä kiinnostuneille. Enkä aio jättää lukemista tähän: tästä aiheesta löytyy ammennettavaa vielä pitkäksi aikaa ja aineistoa löytyy niin kirjallisuudesta kuin artikkeleina netistäkin.

Haluan vielä painottaa, että symppaan kaikkia kiipeilijöitä enkä valitse ns. puolia tyyliin Krakauer vs. Boukreev. Se on turhaa eikä kiinnosta minua. Sitä paitsi Boukreev on kuollut. Hän kuoli vain puolisentoista vuotta Everest-katastrofin jälkeen lumivyöryssä.

Pian on alkamassa vuotuinen Everest-kausi ja sinne on taas matkaamassa useampikin retkue. Olen tutkaillut eri matkanjärjestäjien sivuja, koska ohjelmat ja aikataulut kiinnostavat. Ja koska elämme 2000-lukua, voi täältä kotisohvalta (ei tosin ole sohvaa) seurata toisten ponnisteluja lähes reaaliajassa toisin kuin vuonna 1996.

Loppuun miete:

Yhtä tärkeää kuin mitä kirjoittaa on se, mitä jättää kirjoittamatta.

Ruumisvuoren kutsu

Kutsun Mount Everestiä ruumisvuoreksi, sillä sen rinteissä lepää noin parisataa ruumista.

Ruumisvuoresta on tullut minulle pakkomielle, jonka laukaisijaa en enää edes muista. Everestille päädyin kuitenkin pitkällisen asiasta toiseen johtavan googlettelun tuloksena ja tämän tutkailun käynnisti Bea Uusman kirja, josta aiemmin kirjoitinkin.

Olen tutkinut entisten kiipeilijöiden eli nykyisten ruumiiden lisäksi Mount Everestin rakennetta ja sen huipulle johtavia reittejä. Katsellut sadoittain kuvia ja videoita, lukenut Everestiin liittyviä uutisia ja historiaa, tutkinut opastettuja kiipeilyretkiä Everestille järjestäviä yrityksiä ja siinä sivussa tutustunut Nepaliin noin yleisesti. Ja niin edelleen. Olen aiemmin lukenut Fiona Robertsin kirjan A beard in Nepal, jossa hän kertoo viiden kuukauden työpestistään Nepalissa, Salla-nimisessä vuoristokylässä.

Erityisesti Mount Everestillä toukokuussa 1996 tapahtunut katastrofi, joka vaati kahdeksan kiipeilijän hengen, kiinnitti huomioni. Lyhyesti sanottuna: lumimyrsky yllätti kiipeilijät 10.5. 1996. Perustiedot voit lukea Wikipediasta, kas tässä linkki.

Tapaus alkoi kiinnostaa siinä määrin, että halusin lukea aiheesta enemmän kuin netistä löytyvää sirpaleista tietoa. Alkoi myös suunnattomasti kiinnostaa, miten kiipeily Mount Everestille käytännössä toteutetaan.

Varsin kattavan kuvauksen sekä katastrofista että käytännöistä antaa Jon Krakauerin teos Into Thin Air, joka on peräti suomennettu (Jäätäviin korkeuksiin: murhenäytelmä Mount Everestillä) eli siitä vain lukemaan - suosittelen, jos seuraava lätinä vähänkin kiinnostaa!

Jon Krakauer: Into Thin Air
(ensimmäinen painos julkaistu 1997)
Pan Books 2011
S. 318


Mitä voi odottaa tapahtuvaksi, kun hapenpuutteen takia sekavat ja arviointikyvyttömät vuorikiipeilijät yrittävät laskeutua maailman korkeimmalta huipulta lumimyrskyn yllättäessä?

No, sitä katastrofia. On kuin viiden promillen humalassa toikkaroivat ihmiset yrittäisivät suorittaa vaativia liikesarjoja ja ratkoa ongelmia: eihän siitä mitään tule.

Krakauer osallistui kiipeämiseen Adventure Consultants Guided Expedition -ryhmässä, jonka johtaja ja pääopas oli Rob Hall (häntä ei päästy pelastamaan, joten hän kuoli hypotermiaan). Krakauerin osallistumisen maksoi Outside Magazine, johon Krakauerin oli tarkoitus kirjoittaa juttu Everestistä. Muun muassa Everstin "kaupallistaminen" oli tuohon aikaan suuri puheenaihe.

En aio ryhtyä tässä kertaamaan kys. keissiä (sen pääpiirteet voi lukea aiemmasta linkistä), koska Krakauerin kirjan lukemalla saa vastauksen ihan kaikkiin kysymyksiin (ja paljon muuhunkin). Ja jos ei suoranaista vastausta, niin ainakin aineksia pohtia ja mudostaa itse kaikenlaisia mielipiteitä.

Kirjaan tähän alle muutamia kirjan tiimoilta syntyneitä hajanaisia mietteitäni ja huomioitani (avaamatta niitä sen kummemmin tai ollenkaan). Lisäksi olen laiska enkä jaksa selittää mahdollisesti ei niin tunnettuja sanoja tai asioita. Niistä kiinnostunut voi klikata linkkejä ja käydä lukemassa ne muualta.


- Toiset maksavat kymmeniätuhansia siitä, että pääsevät kiipeämään vuorelle. Toisille taas maksetaan siitä (oppaat, sherpat).

- Etenkin kiipeävät sherpat tekevät todella ison työn, mutta palkka on aneeminen oppaisiin verrattuna (toki oppaiden vastuu on huomattavasti suurempi): sherpat muun muassa käyvät etukäteen tekemässä/merkitsemässä reitit (eli köysittävät, virittävät tarvittaessa tikapuut) ja kantavat suurimman osan asiakaskiipeilijöiden varustuksista.

- Katastrofin aikana Everestillä oli kiipeilyretkueita ruuhkaksi asti, kuten aina sesonkiaikana. Meno vuorella oli kuin turistirysässä etenkin reitin "pullonkaulojen" kohdalla.

- Vuorikiipeily on elitistinen harrastus, jonka sisäpiirissä vallitsee melkoinen arvo- ja nokkimisjärjestys.

- Suomalainen vuorikiipeilijä Veikka Gustafsson oli Everestillä katastrofin aikana (International Commercial Expedition -nimisessä retkueessa), mutta hänen retkueensa ei yrittänyt huipulle 10.5.

- Mount Everestistä uhkaa tulla kaatopaikka, kun kiipeilijät jättävät jälkeensä kaikenlaista ylimääräistä kantamusta mm. happipulloja. Krakauer otti roskaamisen esille kirjassaan ja asiaan puututtiin jo tuolloin, mutta nähtävästi alkuinnostuksen jälkeen huonolla menestyksellä.

- Amerikkalainen (samassa retkueessa kuin Krakauer kiivennyt) Beck Weathers jätettiin pari kertaa oman onnensa nojaan kuolemaan, koska luultiin ettei häntä enää voida auttaa. Weathers pelasti kerran itse itsensä, toisella kerralla hänet pelasti tavallaan sattuma. Beck Weathers kirjoitti kirjan Left for Dead - My Journey Home from Everest. Se minun pitää lukea.

- Mietin olisiko japanilaisen (Yasuko Namba) saman retkueen kiipeilijän voinut pelastaa, jos hänet olisi roudattu leiriin eikä jätetty hankeen tekemään kuolemaa, kun oli oletettu että myös hän on "beyond help" ("avun saavuttamattomissa").

- Krakauer on hyvin kriittinen myös itseään kohtaan ja tunsi syyllisyyttä erityisesti Andy Harrisin (retkueen toinen opas) kuolemaan johtaneista syistä.


Pidin tästä kirjasta (ja tunsin henkilöitä kohtaan sympatiaa) todella paljon - jos nyt näin voi sanoa tällaisen kirjan ollessa kyseessä - ja kuulun siihen ryhmään, joka ymmärtää kiipeilijöiden pakkomiellettä kiivetä ties minne, vaikka tiedossa on että voi menettää raajoja tai peräti kuolla. Olen myös lukenut sellaisia mielipiteitä, joiden esittäjät ovat kärjistetysti sitä mieltä, että kiipeily on idioottimaista hengellä pelleilyä ja kiipeilijät saivat mitä ansaitsivat eli kuoleman.

Ostin jo aiemmin samaa katastrofia käsittelevän Anatoli Boukreev'n (toisen kiipeilyretkueen [Mountain Madness] avustava opas) teoksen The Climb, mutta päädyin lukemaan tämän Krakauerin teoksen ensin, koska Boukreev'n teos on tavallaan vastine Into Thin Airille.

Taustalla on ikävä tora (Boukreev koki Krakauerin häntä koskevan kritiikin epäoikeudenmukaisena ja asiattomana), jota Krakauer valottaa kirjansa toiseen painokseen lisätyissä jälkisanoissa. Krakauer olisi mieluummin vaiennut asiasta, mutta päätti "avautua" monista syistä johtuen (syyt selviävät lukemalla kirjan).

Lähdin lukemaan Krakauerin teosta neutraalilla asenteella ja olin oikeastaan ennakkoon sympaattisempi Boukreev'n (joka kuoli joulukuussa 1997 lumivyöryssä, nyyh) suuntaan. Nyt teoksen luettuani en koe, että Krakauerin kirja on järin kriittinen Boukreev'ta kohtaan (tai on sitä perustellusti, muun muassa Krakauer kritisoi Boukreev'n päätöstä kiivetä ilman lisähappea, mikä on vastuuton ratkaisu oppaalta), sillä Boukreev'ta käsittelevät kohdat ovat aika suppeita, lähinnä mainintoja.

Nyt kun tiedän kohun taustalla, en ehkä ole ihan niin sympaattinen Boukreev'ta kohtaan, mutta en tuomitsekaan. Harmittaa hieman, että jätin The Climbin kotiin enkä siksi pääse sitä moneen viikkoon lukemaan (olen nyt Suomessa).

Toisaalta ihan hyvä pitää hieman taukoa Everestistä, sillä se tulee jo uniini ja harjoitan muutenkin päivittäin netissä omia pikku "ruumistutkimuksiani" enkä oikein enää tiedä, kuinka tervettä moinen puhde on.

Ilokseni löysin bloggauksen tästä kirjasta. Yhdyn Sonjan fiiliksiin täysin siinä mielessä, että itsekin koin kirjan hyvin henkilökohtaisena (en oikein tajua miksi) ja aiheutti minussa pienoisen sisäisen katastrofin ja infernaalisen tunnemyräkän.

Siitä syystä tästä kirjasta kirjoittaminen oli vaikeaa ja nimenomaan siksi päädyin esittämään asioita ranskalaisin viivoin enkä aio paljastaa omia syvimpiä ajatuksiani ja tuntemuksiani. Olen edelleen henkisesti tässä kirjassa ja Mount Everestillä: käyn päivittäin vuorella tekemässä tutkimuksiani.

~~~

Tämä kirja menee ihan heittäen suosikkeihini, Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 24. Surullinen kirja. Surullinen, mutta samalla ihan SAIRAAN inspiroiva kenties ihan SAIRAALLA tavalla.

Nojatuolimatka Nepaliin

Fiona Roberts: A Beard in Nepal
John Hunt Publishing 2012
S. 146

"Tod's expression wasn't exactly enthusiastic when I told him I'd booked us a two-week trek in Nepal, but I expected to encounter a bit of resistance, my schemes usually did at first."

Kahden viikon vaellus Nepalissa kehittyy viiden kuukauden opettamiseksi syrjäisessä vuoristokylässä nimeltä Salle. Tod on Fionan aviomies.

"Hello, dear," I called up to him (Tod), "Bit of a change of plan. We're going to Nepal for five months now, and I'll be teaching in a village school after the trek. You're ok with that, aren't you?"

Tämä kirja imaisi mukaansa heti ensimmäisestä sivusta lähtien. Fiona Roberts kirjoittaa hauskasti ja hänen (ja Todin) huumorintaju välittyy lukijalle asti. Retki, jonka Fiona ja Tod tekevät ennen asettumista kylään opettamaan, on mielenkiintoinen. Siinä ohessa lukija ehtii tutustua  pariskuntaan ja kun kylään asti päästään, ovat Fiona ja Tod jo kuin vanhoja tuttuja.

Roberts kuvaa taiten Sallen kylää ja arkea siellä. Kirja on melko nopeatempoinen eikä luvassa ole mitään syvällisiä kulttuurianalyysejä. Vaan eipä tämä kirja mikään kulttuuritutkimus olekaan, vaan puhtaasti matkakirja.

Tietous tarjoillaan lukijalle kokemusten, sattumusten, kommellusten ja havaintojen kautta. Minulle tuli tunne kuin olisin kulkenut itse mukana Fionan ja Todin kanssa. Kulkenut heidän jalanjäljissään kuin kummitus imien kuivaa vuoristoilmaa keuhkoihini. Onneksi lukija ei voi saada vuoristotautia! Fiona ja Tod sen sijaan kärsivät siitä ajoittain pahastikin.

Vaikka kirjan sävy on humorillinen ja rento, kiinnittää Fiona huomiota myös epämieluisiin asioihin. Eräs näistä on koirien kohteleminen. Koirat ovat pakollista pohjasakkaa, joita tarvitaan vartioimaan koteja, mutta niitä ei arvosteta, vaan jopa lyödään ja kiusataan. Itketti lukea näistä koiraparoista. Roberts ei kuitenkaan sorru saarnaamiseen; hän kertoo havainnostaan suurella empatialla, muttei ryhdy osoittelemaan sormella tai jeesustelemaan. 

Tuskin olisin tätä kirjaa keksinyt, ellen olisi selaillut Goodreadsin kirja-arvontoja. Bongasin tämän nimittäin sieltä ja kiinnostuin. Osallistuin kirjan arvontaan ja ihme tapahtui; voitin sen omakseni. Arvontaan osallistui 127 havittelijaa ja kirjoja arvottiin viisi.

Olen todella iloinen, että löysin ja luin tämän kirjan. Koen oppineeni ja "nähneeni" paljon. Koen avartuneeni ja koska juuri nyt en itse pääse reissuun, oli mahtavaa päästä edes nojatuolimatkalle.

En tiedä olisiko minusta Nepaliin lähtijäksi. Iilimatojen invaasio ei niin kauheasti innosta, korkeanpaikankammoakin esiintyy. Se (korkeanpaikankammo) ei sinänsä ole estänyt minua vaeltelemasta mm. Gibraltarilla ynnä muualla.

Ilmankorkeusvaihteluille taidan olla herkkä, sillä jopa automatkalla Las Vegasista Los Angelesiin korvani menivät lukkoon ja "ääneni" ikään kuin katosi pääni sisään. Alkoi oksettaa ja jouduimme lopulta pysähtymäänkin. Lentokoneessa minulle ei vastaavia tule, mikä johtunee siitä että nousut ja laskut ovat sen verran nopeita.

Korkeimman kiipeämisen olen kaiketi tehnyt täällä Brittilässä, Amblesidessa (Cumbria). Heitettiin miehen kanssa viime toukokuussa "legendaarinen" lenkki, The Fairfield Horseshoe. Se meni hyvin, mitä nyt ylin kohta oli pilvessä ja siellä satoi tihkua päähän plus tuuli niin lujaa, että meinasin jäätyä kalikaksi. Teen lenkistä jossain vaiheessa kuvapostauksen, kunhan saan aikaiseksi.

Mutta palataanpa vielä hetkeksi kirjaan. Miksi sen nimi on A Beard in Nepal? Se selviää kyllä lukemalla. Nimi on hauska ja osuva.

Kirjasta voi muuten lukea ensimmäisen kappaleen täältä. Suosittelen! Samaisella sivustolla on myös kuvia ja enemmän tietoa Fiona Robertsista ja hänen kirjoistaan. Tälle kirjalle on jo olemassa jatko-osa ja aion sen ehdottomasti lukea.