Jos metsään haluat mennä nyt...

Kansi: Antti Vanhatalo

Tuomas Saloranta: Hopea-arkun metsästäjät
Kuoriaiskirjat 2014
S. 168

Olen lukenut viime aikoina (taas) melko apeita kirjoja, joten kaipasin vaihteeksi kevennystä. Valitsin keventäjäksi Tuomas Salorannan tuoreen teoksen Hopea-arkun metsästäjät.

Olen lukenut Salorannalta aiemmin pari muuta romaania, ja niiden perusteella osasin aavistella, mitä on luvassa.

Nyt ei pidä ajatella, että Saloranta toistaa samaa kaavaa. Ei toista. Kun Diplomaattisessa selkkauksessa lenneltiin planeetalta toiselle, Hopea-arkun metsästäjissä rämmitään lähinnä metsässä.

Velho-oppilas Taavetti Rummukainen saapuu Vuolasveden rannalla sijaitsevaan parakkikylään. Parakkikylän krouvissa viina virtaa ja laulu raikaa.

"Hurlum hei, kun riemumme raikaa,
kyllä känni on ihmisen parasta aikaa!
Tänään ei tunneta murhetta, haittaa,
huomenna suolanen silli taas maittaa!"

Aamulla havaitaan, että tukkityöläisten palkkarahat on varastettu. Tekijöistä ei ole hajuakaan, mutta kylän rauhan säilyttämiseksi on tärkeää saada rahat takaisin ja äkkiä. Kootaan pieni ryhmä, jonka tarkoitus on jäljittää varkaat ja palauttaa rahat. Velho-oppilas Rummukainen pestataan muutaman muun kanssa tähän ryhmään. Sekalainen joukkio voi lähteä matkaan eikä kommelluksilta säästytä.

Minulle selvisi melko pian, kuka ne rahat lopulta varasti. En tosin usko, että Salorannan tarkoitus oli tuota tietoa pihdata, sillä hän ripotteli vihjettä sinne sun tänne ja herätteli lukijan aavistukset. Noin muuten olikin sitten aika vaikea arvailla ennakkoon, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Se on hyvä, sillä harvassa tuntuvat olevan ns. ennalta-arvaamattomat ja yllätykselliset romaanit. Salorannalla on omanlaisensa tyyli, miljöö ja aiheet, jotka eivät minulle ainakaan ole kovin tuttuja. Saloranta ammentaa (Suomen) historiasta, kyllä, mutta tekee sen omalla tyylillään. Siinä missä Elias Lönnrot teki runonkeruumatkojaan 1800-luvulla, Taavetti Rummukaisen pitäisi kerätä loitsuja. Siis pitäisi ja pitäisi.

Kirjassa on mm. lauluja ja loitsuja, jotka ihastuttavat riimeillään (minähän olen riimirakastaja, mikäli se jollekin on vielä epäselvää). Saloranta taitaa riimittelyn; poljento on jouhevaa ja soljuu eteenpäin vaivattomasti ilman kompurointia ja töksähtelyä. Riimittelyn lisäksi luvassa on Salorannalle ominaisia hulvattoman hauskoja ja napakoita dialogeja.

Kirjassa on useita mielenkiintoisia henkilöitä, joista osa nousee keskiöön. Minulla oli alussa vaikeuksia muistaa kaikki esitellyt henkilöt, koska uusia hahmoja putkahteli mukaan melko runsaalla kädellä. Huvittavat nimet kuitenkin helpottivat muistamista ja kun ydinjoukko oli kasassa, ei ongelmaa enää ollut.

Lue Hopea-arkun metsästäjien takakansi Goodreadsista. Jatkoa lienee luvassa - toivon!

"Hopea-arkun metsästäjät avaa suomalaiskansallisten fantasiaseikkailujen sarjan, jossa synkkiä korpimaita samotaan niin Kalevalan kuin rillumareinkin hengessä!"


Aiemmin Salorannalta lukemani romaanit:

Juuri sellainen yö
Diplomaattinen selkkaus

Kirjan kansi on jälleen Antti Vanhatalon käsialaa ja kuvan kaltainen kohtaus löytyy kirjastakin. Enpä olisi kyllä ihan heti uskonut!

Kovaa (kaikin puolin) menoa avaruudessa

Kansi: Antti Vanhatalo

Tuomas Saloranta: Diplomaattinen selkkaus
Kuoriaiskirjat 2013
S. 145
Arvostelukappale

Masentaako, onko nauru hukassa? Kaipaatko pakoa elämästäsi, kenties koko planeetalta? Jos vastasit kyllä edes toiseen kysymykseen, lue Salorannan Diplomaattinen selkkaus.

Saloranta kuljettaa sinut kirjaimellisesti toiselle planeetalle, itse asiassa parillekin. Zargyn Tronnik on soturi sotaisalta Gremadon-planeetalta. Hän saa itselleen ei-luonteenomaisen määräyksen lähteä neuvottelemaan liittoutumisesta X'yrin imperiumia vastaan rauhanomaiselle Dronillan siirtokuntaplaneetalle.

"Se teitin puhemies vai mikä lie pehtoori olikaan teki aika harvinaisen selväksi, että te meinaatte vaan odotella perse pystyssä että x'yriläsiset tulee työntämään nyrkkinsä suoraan reikään. Ja sitten korkeintaan inisette, että laittaisivat edes rasvaa."

Ennen varsinaisia neuvotteluja Zargyn ehtii hengailla Dronillassa ja tutustua sen elämänmenoon ja tapoihin. Suurin osa kirjasta käsitteleekin tätä vaihetta: viinaa kiskotaan kaksin käsin ja muistikin lähtee muutaman kerran. Seksuaalisuuden suhteen ei olla niin tarkkoja, anything goes, voisi sanoa.

Onneksi näitä (seksi)kohtauksia ei kuvattu lukijalle yksityiskohtaisesti. Ei sillä, että olisin seksikammoinen, mutta tässä kohden on pakko sanoa, että en välttämättä halua tietää. Täytän nuo aukot mieluusti omalla mielikuvituksellani ja se toimii. Kirja on sen verran absurdi (mutta hei, kyseessähän on ns. avaruusooppera/seikkailu!), etten voinut muuta kuin nauraa.

Herkullisinta kirjassa ovat dialogit, etenkin kun Zargyn avaa suunsa: hän ei turhia hienostele saati muokkaa sanomaansa, vaan päästää asiansa ulos sellaisena kuin se on, omalla tyylillään töksäyttäen.

Luin monet puheenvuorot kaksikin kertaa, koska halusin käydä "kohtaukset" läpi uudelleen, nähdä ne kuin elokuvassa. Jostain syystä tämä kirja näyttäytyikin minulle eräänlaisena b-luokan avaruusparodiaelokuvana.

Diplomaattinen selkkaus lienee ensimmäinen avaruuteen sijoittuva romaani, jonka olen lukenut. Voi olla, että minulta meni jotain ohi, mutta jos menikin, ei se lukukokemusta haitannut. Eli ihan ilman aiempaa kokemusta kyseisen genren (mihinkäs lokeroon tämä nyt sitten pitäisi sijoittaa, avaruusseikkailu?) kirjoista, voin vakuuttaa, että hyvin tajuaa ummikkokin. Jos nuttura kiristää kovin, ei tätä tosin kannata lukea.

Kirjassa olevista jälkisanoista käy ilmi, että jatkoa on luvassa. Sitä ei tosin vielä tiedä, kuinka paljon, mutta ainakin yhden pokkarin verran. Kuoriaiskirjojen sivulta voi jopa lukea seuraavan Zargon-pläjäyksen (Vihreän kuun kuningatar) ensimmäisen luvun. Sitä jään siis odottamaan!

Diplomaattisesta selkkauksesta ovat kirjoittaneet myös Aamunkajo, Kirjavinkit ja Morre.

Kun painajaiset heräävät eloon

Tuomas Saloranta: Juuri sellainen yö
Kuoriaiskirjat 2013
S. 72
Pyytämäni arvostelukappale


Juuri sellaisen yön suhteen minulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia. Kiinnostuin kirjasta luettuani Aamunkajon arvion siitä.

Ihan tuntematon ei Tuomas Saloranta minulle ennestään ole, sillä olen mm. lukenut hänen novellejaan joskus. Siitä on tosin aikaa, joten en niistä pahemmin mitään muista.

Juuri sellainen yö kertoo kolmen, keskenään hyvin erilaisen, lapsuudenystävän kohtaamisesta. Elämä on kuljetellut kutakin omiin suuntiinsa, ja yhteydenpitokin on väljähtänyt vuosien saatossa.

"Milloin he kaikki kolme edes olivat edellisen kerran tavanneet yhtä aikaa? Ylioppilasjuhlissa sen täytyi olla, mutta se päivä oli ollut yhtä kaaosta, ja kaiken jännityksen, onnittelujen ja pakollisten seremonioiden keskellä Markus taisi myös vältellä ystäviään."

Kirjassa tarkastellaan tapahtumia Markus Rantalan näkökulmasta, ja kerronta vaihtelee nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Luonto - tai pikemminkin eräs tietty metsä - nousee tärkeään rooliin.

"Vain luonnosta vieraantuneille kaupunkilaisille metsä oli pelottava paikka. Markus tiesi, että metsässä oli puita ja risuja ja sammalta, jäniksiä ja oravia ja lintuja ja ehkä joku kettu, ja pimeässä metsässä suurin vaara oli kompastua ja taittaa nilkkansa..."

Niinhän sitä luulisi, mutta kun se metsä ei olekaan mikä tahansa metsä. Enempää en aio kertoa, koska spoilaaminen ei kuulu tapoihini. Sitä paitsi tässäpä vaihteeksi kirja, joka onnistui oikeasti yllättämään. Jännite (ja jännitys) säilyy kirjan loppuun asti, sillä tiedonmurusia tihkuu sopivalla tempolla.

Täytyy ihan onnitella Salorantaa siitä, ettei hän sorru sellaiseen klassiseen pidetään lukija jännityksessä ja epätietoisuudessa koko kirjan ajan, ja sitten aivan lopussa rysäytetään ulos koko potti rautalangsta vääntäen.

Ehei, Salorannan ei tarvitse selitellä, sillä hän pitää narut koko ajan käsissään ja luottaa lukijan omaan älyyn. Juuri sellaisessa yössä pääsee siis itsekin spekuloimaan - ja silti yllättymään. Minulle eräs tärkeä "viihtyvyystekijä" kirjassa onkin se, että minua pidetään pimennossa, muttei pimitetä liikaa.

Vaikka teema ja ympäristö sinällään ovat synkkiä, ei kirjasta silti puutu huumoria ja hullunkurista tilannekomiikkaa, jotka keventävät sopivasti muuten raskasta tunnelmaa. Kaverusten letkautukset toisilleen saivat minut hörähtelemään ääneen. Salorannan kieli on muutenkin eloisaa ja kokonaisuutena pidän hänen tyylistään kirjoittaa.

"Et kyllä polta autossa", Markus sanoi. Kivijärvi katsoi häntä pöyristyneenä.
"Jumalauta, ties mikä yritti äsken tappaa meidät, ja sä vaan jaksat nillittää..."

Mistäs minä nyt sitten nillittäisin? Eipä tule mieleeni oikeastaan mitään. Jos ihan väkisin pitäisi jostain valittaa, niin olisin voinut lukea enemmänkin. Toisaalta turhan moni romaani pilataan venyttämällä se monisataasivuiseksi vain siksi, että siinä olisi sivuja.

Haluan huomioida myös kirjan kannen, jonka on tehnyt Antti Vanhatalo. Hän on selkeästi lukenut Salorannan kirjan, rohkenen olettaa. Kansi on "sarjakuvamainen", ehkä hitusen naiivi (minä kyllä pidän pidän tuosta kannesta eli naiivi ei edusta tässä yhteydessä mitään negatiivista), mutta kun olet lukenut kirjan, ymmärrät sen (kansikuvan) symboliikan täysin (ja jos et ymmärrä, et kyllä ymmärtänyt kirjaakaan).

Myös kirjavinkeissä on kirjasta kirjoitettu.

Aion ehdottomasti lukea Salorantaa jatkossakin. Salorannan teoksiin voi tutustua mm. Kuoriaiskirjojen sivulla. Joitakin Salorannan novelleja pääsee lukemaan Ursin (Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio) sivuillta.