Kun kotimaa hajoaa

Ennen kuin aloin lukea Gaël Fayen romaania Small Country halusin tutustua paremmin kirjan nimen viittaamaan pieneen maahan. Joka on siis Burundi Afrikassa.

Ei erityisen tuttu maa minulle ennestään, mutta nyttemmin tutumpi. Katsoin muutaman matkavideon ja luin maan historiasta. Ennalta perehtymisen ansiosta kirjan miljöö ja tapahtumat tuntuivat hyvin eläviltä ja varmaan lukemaansa ymmärsi paremmin, kun tiesi jotain ennestään.

Romaanissa käsitellään muun muassa vuoden 1993 kansanmurhaa, jolloin Hutut massamurhasivat Tutseja. Mutta ennen sitä elellään melko rennosti Bujumburassa, joka tuohon aikaan oli Burundin pääkaupunki (nyttemmin se on Gitega).

Bujumbura, 1992. 10-vuotias Gabriel elelee pikkusiskonsa kanssa mukavasti expattien asuttamalla alueella ranskalaisen isänsä ja ruandalaisen äitinsä kanssa.

Naapurustosta löytyy Gabrielin parhaat ystävät ja päivät täyttyvät koulunkäynnin ohella leikeistä ja pikku kolttosista. Lapsuuden huolettomuus kääntyy hiljalleen levottomuudeksi ja sitten painajaiseksi, kun naapurimaassa Ruandassa kuohuu ja Burundi ajautuu sisällissotaan.

Faye kuvaa taiten Burundia ja sen levottomuuksia nuoren Gabrielin silmin. Gabrielia hämmentää myös äitinsä ja isänsä välit: jokin hiertää ja saa vanhemmat etääntymään toisistaan. Gabriel ei sitä täysin ymmärrä, ei edes myöhemmin kun ikää tulee lisää. Lukijana minulla on tietenkin omat käsitykseni asiasta. Kirjailija ei väännä rautalangasta, vaan kirjoittaa siten, että lukija voi itse arvioida ja vetää johtopäätöksiä.

Muutenkin Fayen kieli on makuuni sopivasti maalailevaa ja suoraa, alussa humorististakin. Ilo katoaa sitä mukaa kun sivut hupenevat. Hiljainen melankolia ottaa vallan, mutta myöhemmin siihen liittyy nostalgiaa ja toivoakin.

Ihan romaanin alussa käy ilmi, että Gabriel on Ranskassa ja jo aikuinen.

I am haunted by the idea of returning. Not a day goes by without the country (Burundi) calling to me. A secret sound, a scent on the breeze, a certain afternoon light, a gesture, sometimes silence is enough to stir my childhood memories. “You won’t find anything there, apart from ghosts and a pile of ruins,” Ana (Gabrielin sisko) keeps telling me.

Lapsuuden paikat tekevät lähtemättömän vaikutuksen (tekivät ainakin minuun, ehkä kaikki eivät näin koe) – ihan sama, mitä siellä lapsuudessa tapahtuu. Kotiseutu jää mieleen, vaikka sieltä lähtisi vapaaehtoisesti. Voin ehkä kuvitella, miten voimakas tunne on, jos on pakotettu lähtemään, vaikka itse en lähtenyt pakotettuna.

Suuri osa ei lähde (pakotettuna tai ollenkaan). Minun kotiseutuni ei ole koko Suomi, vaan eräs tietty alue siellä. On useitakin alueita, mutta se jossa vietin elämäni ensimmäiset reilut kymmenen vuotta, on se, joka vetää puoleensa eniten. Miksi juuri näin? En tiedä.

Yllä oleva lainaus kolahtaa kovaa. Joskus tietynlainen valo (sen kovuus/pehmeys tai suunta) laukaisee jonkin muiston tai selkeän kuvan tietystä maisemasta (joka joskus oli, ei ole enää paitsi päässäni).

Minulla on tapana tehdä ajatusleikkejä milloin mistäkin. Covidin aikana (kun minnekään ei voinut mennä ja jäi vakireissut vakipaikkoihin tekemättä) mietin ehkä eniten, miten ja milloin elämä palautuu uomiinsa – jos palaa ja millaisiin uomiin.

Mietin, jos en enää ikinä pääsisi Järville (jossa nyt asumme), miltä se tuntuisi. Alkoi itkettää ja tunsin jotain niin omituista kaipuuta ja epätoivoa, etten osaa sitä kuvailla. En ollut aiemmin koskaan kokenut sellaista tunnetta: mikään paikka, missä olen käynyt, ei ole synnyttänyt sellaista “pakonomaista” tunnetta.

Paitsi Suomi ja siellä eräät paikat, joissa käyn joka ikinen kerta kun tulen Suomeen. Teen samat kierrokset ja elän jossain muinaisessa nostalgiassa, jolle ei ole paikkaa tässä ajassa.

Sillä ei juuri mikään Suomessa ole enää samaa kuin silloin joskus. Ei voi palata ja kuvitella kaiken olevan ennallaan. Sitä palaa muuttuneeseen maailmaan muuttuneena ihmisenä. Kaikki muuttuu – maailma ympärillämme ja me itse.

Lisään tämän kirjan suosikkeihini ja toivon, että Fayelta käännetään enkuksi jotain muutakin.

Gaël Faye: Small Country
Hogarth (/Vintage) 2018
alkuper. Petit Pays, 2016
ranskasta englannintanut Sarah Ardizzone
s. 183
suomennettu nimellä Pienen pieni maa


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 9. Kirjassa on konflikti.

 

Tietoja kirjailijasta (lähde Goodreads):

French-Rwandan Gaël Faye is an author, composer and hip hop artist. He was born in 1982 in Burundi, and has a Rwandan mother and French father. In 1995, after the outbreak of the civil war and the Rwandan genocide, the family moved to France.

 

Toinen kotini, sydämeni koti on aina Suomessa.

Totuutta etsimässä

Lesley Bilinda: With What Remains
Hodder & Stoughton 2006
S. 208

Kirjaston Afrikka-hylly (sitä ei oikeastaan edes ole, sillä hyllyyn on niputettu useita maanosia) on varsin aneeminen, mutta silti tongin sitä urhoollisesti lähes joka kerta kirjastossa käydessäni.

Lesley Bilindan kirjan lainasin puhtaasti takatekstin perusteella: en ollut kyseisestä ihmisestä saati kirjasta koskaan aiemmin kuullut.

Lesley Bilinda on skottilainen terveysalan (nimike ei tullut ilmi sen tarkemmin) työntekijä, joka matkusti Ruandaan työskentelemään. Siellä hän rakastui ruandalaiseen mieheen, Charlesiin.

Lyhyen seurustelun jälkeen he avioituivat. Suhde oli myrskyisä johtuen kulttuurieroista sun muusta. Esimerkiksi siitä, että Charlesilla oli suhde toiseen naiseen koko liiton ajan, ja ilmeisesti jo ennen avioitumista.

Lesley on Keniassa lomailemassa Ruandan kansanmurhan alkaessa vuonna 1994. Sadan päivän aikana surmansa sai noin 800 000 ruandalaista - myös Charles katosi. Todennäköistä on, että hänet tapettiin, vaikka ruumista ei koskaan löydetty. Ainakin Lesley on kirjoittanut kirjansa siitä olettamuksesta, että kuollut on.

Kun Lesleylle tulee kymmenen vuoden jälkeen kansanmurhasta mahdollisuus palata Ruandaan selvittelemään miehensä kuolemaa (ja tekemään dokumenttia), hän lähtee matkaan toiveikkaana, mutta epäileväisenä; onko niin pitkän ajan jälkeen mahdollista löytää totuus? Päästä vihdoin kalvavasta epätietoisuudesta?

Vaikuttaapa mielenkiintoiselta, vai mitä. Harmi vain, että kirja jättää kylmäksi lähes joka tasolla. En ensinnäkään tajunnut Lesleyn valtavaa syyllisyyttä, jota hän tunsi miehensä takia. Miksi? Mieshän se oli, joka petti ja vietti aikaansa toisen sängyssä. Mitä niin kamalaa Lesley oli itse tehnyt, että oli murtua syyllisyyden taakan alle ja koki suurta tarvetta anoa anteeksiantoa kuolleelta mieheltään? En tajua - olisi kannattanut valottaa asiaa jotenkin.

Mutta Lesley ei valota oikeastaan mitään. Suurimman osan kirjasta hän pohtii omia tuntemuksiaan, joita ei lukija voi ymmärtää, koska niitä ei juuri taustoiteta. Kirja toi mieleeni ajoittain päiväkirjan; sellaisen jota ei ole tarkoitettu muille kuin itselle luettavaksi.

Odotin kirjalta myös enemmän kulttuurista otetta; toivoin, että Lesley kuvailisi ja pohtisi Ruandaa ja sen kulttuuria syvemmin. Aika suppeaksi muutaman lauseen viittauksiksi jäivät ne huomiot. Minusta ne olivat kuitenkin kirjan kiinnostavinta antia, joten oli karsea pettymys, kun alkoi taas se vatvominen Lesleyn omista tunteista. En mitenkään halua vähätellä hänen tunteitaan, mutta niiden takia kirja tosiaan muistutti ajoittain enemmän päiväkirjaa kuin mitään romaania tai dokumenttia.

Oletan että Lesley Bilindalla olisi ollut enemmänkin kulttuurista kokemusta, jota kirjassa ammentaa. Ne muutamat kulttuuriset kuvaukset ainakin antoivat ymmärtää, että hän on melko tietoinen Ruandan käytännöistä ja tavoista. Senpä takia minulta oli silmät tippua päästä lukiessani alla olevan.

I had come all the way from the UK in order to be in Rwanda for the tenth anniversary commemorations, to share these with the people of Rwanda. But now I was not able to do that.

Kyseessä oli kymmenen minuutin kollektiivinen hiljaisuus muistojuhlan päätteeksi, joka peruttiin uhkaavan sateen takia. Ymmärrän kyllä, että hiljentyminen voi olla tärkeä ele, mutta niin - maassa maan tavalla. En tiedä, kuinka tärkeä osuus se olisi ollut ruandalaisille. Jos kovinkin tärkeä, olisivat varmaan silti jääneet pitämään sitä hiljaista hetkeä. Eihän sitä kukaan kieltänyt kuitenkaan.

Lisäksi minua ärsytti (annan nyt palaa oikein kunnolla, kun kerran aloitin) kuvausryhmän röyhkeys (Lesleyn matkan rahoitti käsittääkseni Tearfund). Vaikka kuvauslupa olikin saatu, niin tervettä järkeä voisi silti käyttää.

Minusta on esimerkiksi ihan turha ihmetellä ihmisten äkäisyyttä, jos mennään yllättäen kotiovelle koputtelemaan kameraryhmän kanssa. Sitten vedotaan, että on kuvauslupa! No, kaipa niiltä ihmisiltä, yksilöiltäkin, voisi kysyä sitä lupaa eikä vain olettaa, että kun on lupa, niin voi tehdä mitä tahansa.

Tulipa taas kitkerää tekstiä. Pitää ihan miettiä voiko tällaista edes postata. Onneksi Lesley Bilinda ei ymmärrä Suomea. Tarkoitukseni ei missään tapauksessa ole halveksua tai vähätellä hänen persoonaansa; ainoastaan kirjan toteutustapaa.

Nyt kun pohdin asiaa tarkemmin, uskon että luin kirjaa väärällä asenteella ja lastasin sille odotuksia, joita sen ei ollut tarkoituskaan täyttää. Kirjan kannessakin jo sanotaan "a widow's quest for truth in Rwanda" ja sitä kirja todella on. Itse haaveilin kulttuuri- ja faktapainotteisemmasta kirjasta ja siksi petyin. Se ei ole Lesley Bilindan syy.

Haluan nyt jotain hyvääkin sanoa tähän lopuksi. Vaikka kirja oli hyvin päiväkirjamainen, kyllä se silti valotti jonkin verran Ruandan olemusta. Se toimi myös virikkeenä ottaa asioista itse selvää, joten on tullut netistä etsittyä ja luettua kaikenlaista Ruandaan liittyen. Tällaisten kirjojen suola onkin juuri se, että ne inspiroivat tutustumaan paremmin eri maihin.