Nojatuolimatkalla Intiassa

Virpi Hämeen-Anttila: Minun Intiani
Otava, 2014
S. 386
Arvostelukappale

Minun Intiani on runsas ja tuhti sisällöltään. Sen lisäksi, että Hämeen-Anttila kertoo yleistä intialaisesta kulttuurista ja tavoista, hän vie lukijansa usealle matkalle eri puolille Intiaa.

Kirjaa lukiessa tuntuikin siltä kuin olisi opastetulla matkalla Intiassa. Hämeen-Anttila kuvailee kohteet melko pikkutarkasti ja samalla kertoo niiden synnystä ja historiasta.

Tarinoitahan ei Intiasta puutu ja niitä on mielenkiintoista lukea. Yllättäen minua kiinnostivat eniten tarinat Jumalista ja uskonnosta. Tarinat kevensivät muuten melko raskastakin tekstiä. Minulle tuli ajoittain tunne, että pänttään tenttiin.

Koska kirjassa ei ole kuvia (se on kirjailijalta tietoinen ja perusteltu valinta), näin nojatuolimatkailijana tuli googleltua Intiaa hyvin runsaastikin: sekä karttaa että kuvia. Näin Intia tuli lähemmäksi ja tunne siitä, että on matkalla, aidommaksi. Runsaan tietoryöpyn ja yksityiskohtien takia lukeminen oli kuitenkin toisinaan melkoista tarpomista. Nojatuolimatkailijaa olisivat kuvat ja rajatut kartat kunkin matkareitin alussa auttaneet huomattavasti.

Toisaalta Hämeen-Anttila on käsittääkseni pääasiassa tarkoittanut kirjansa matkalle mukaan otettavaksi ja siellä luettavaksi: sen mukaan, missä kulkee. Sillä tavoin kirja varmasti antaakin lukijalleen enemmän, eikä kuvia tarvita paisuttamaan kirjan kokoa ja painoa. Etenkin jos reissaa ja liikkuu maan sisällä paikasta toiseen, on hyvä pitää matkatavarat minimissä.

Sanoisinkin, että Minun Intiani on mainio kirja, jos suunnittelee tai jo on menossa Intiaan. Silloin kirja palvelee lukijaansa parhaiten, koska se tarjoilee runsaasti myös käytännön vinkkejä ja neuvoja. Olisin itsekin varmasti saanut enemmän irti kirjasta, jos olisin suunnittelemassa matkaa Intiaan.

En ole koskaan käynyt Intiassa, vaikka maa toki kiehtoo minua. Tosin tätä kirjaa lukiessani sisääni astui epäilys: en usko, että haluan välttämättä koskaan matkustaa Intiaan. Syy on niinkin yksinkertainen kuin valtava määrä ihmisiä. Tiedän itsestäni, etten kykene käsittelemään suuria ihmismassoja kuin todella lyhytkestoisina annoksina. Muuten hajoaa pää eikä siinä auta, vaikka olisi kuinka kiehtovaa ja kiinnostavaa ympärillä.

Luin kirjasta intensiivisesti noin puolet. Lukiessani tutkailin netistä kirjan mainitsemia paikkoja ja katselin kuvia. Intia on valtava maa, josta riittäisi tietoa ja tarinoita joka lähtöön. Toisen puolen kirjasta lähinnä selailin, luin sieltä täältä.

Sanoisin, että pelkälle nojatuolimatkailijalle kirja on turhan raskas, vaikka onkin hyvin kirjoitettu. Minun Intiani on kyllä sellainen teos, josta Intiasta vain perustiedot omaava voi oppia paljonkin. Minulle kirja oli hyvin sivistävä kokemus.

Muualla blogeissa:

Kirsin Book Club
Kirjainten virrassa

Kadonnutta isää etsimässä

Virpi Hämeen-Anttila: Muistan sinut Amanda

Markus on kolmekymppinen mies, joka on hieman hukassa itsensä ja tulevaisuuden toiveidensa kanssa. Parisuhdekin on kriisissä Markuksen pohtiessa salaa mielessään onko suhde Sannan kanssa tosiaan sitä, mitä hän haluaa.

Ennen kuolemaansa Markuksen äiti paljastaa pojalleen järisyttävän salaisuuden. Hän kertoo, ettei Markuksen isä olekaan kuollut, kuten on pojalleen uskotellut. Äidin viimeinen toive on, että Markus etsisi isänsä ja sanoisi hänelle, että äiti on antanut anteeksi.

Toisaalla Noora painiskelee väitöskirjan tekemisen ja epämääräisen miessuhteensa kanssa. Noora tapailee varattua miestä eikä muuta (siis sitoumuksia) kaipaakaan.

Molemmat, sekä Noora että Markus, päätyvät matkustamaan eri syistä, mutta heidän tiensä kohtaavat Italiassa.

Tarina olisi mahtunut hieman vähempäänkin kuin viiteensataan sivuun. Onko se sitten hyvä vai huono asia, jää kunkin itse mietittäväksi.

Kirjaa venytti lähinnä kilometrin pituiset dialogit, joissa keskusteltiin milloin Nooran väitöskirjaan liittyvistä aiheista, milloin politiikasta, milloin jostain muusta.

En voinut välttyä ajatukselta, että kenties Hämeen-Anttilalla oli jonkinasteinen tarve kirjallisuussnobbailuun. Oli miten oli, se oli toisaalta hyvin mielenkiintoista, mutta toisaalta mielestäni myös eräs uskottavuutta nakertava elementti.

Erityisen hyvin tämä tuli esille Markuksen äidin ja ”kuolleista nousseen” isänsä kirjeenvaihdosta. Markuksen äidin asemassa en olisi jaksanut jaaritella politiikasta, kun taustalla oli paljon polttavampi motiivi kirjeenvaihtoon: Nimittäin se suuri kysymys, miksi mies hylkäsi hänet ja heidän lapsensa.

Samaa (mielestäni omituista kärsivällisyyttä) on havaittavissa muutamissa muissakin keskusteluissa. Itse asiaan ei meinata päästä millään.

Ymmärrän kyllä, että joskus on valotettava taustoja, että totuuden voisi jollain tasolla ymmärtää, mutta mutta… Kun on näin suuresta asiasta kyse, niin ainakaan minun luonteellani ei tuollaisia keskusteluja voisi käydä ennen kuin ne ns. pääasiat ovat tiedossa.

Tästä kaikesta huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) kirja imaisi mukaansa. Kieli on helppolukuista, joka valuu eteenpäin varsin vaivattomasti. Täytyy antaa kyllä tunnustusta Hämeen-Anttilalle hänen erinomaisesta taidostaan ottaa ja pitää lukija mukana ihan koko kirjan ajan.

Hyvä kirja siis kokonaisuutena, tuskin maltan odottaa että saan käsiini Alastonkuvia ja Suden vuoden!

***

Lisää kirjasta Otavan sivuilla.

Myös Hömpän Helmissä on kirjoitus Muistan sinut Amandasta!

Perijät

Innostuin Hämeen-Anttilan kirjoista Tuiman ansiosta.

Tuimaa täytyy myös kiittää siitä, että hän on saanut - kenties tietämättään – minut innostumaan enemmän suomalaisesta kirjallisuudesta.

Tarkastellessani viime aikojen lukemisiani huomaan että suomalaisten kirjailijoiden osuus on lisääntynyt huomattavasti lukulistallani.

Virpi Hämeen-Anttila: Perijät

En tiedä, miten Hämeen-Anttila sen tekee, mutta hän osaa koukuttaa lukijan. Perijöihin jäi kiinni aika nopeasti ja sitä teki mieli olla lukemassa koko ajan.

Perijöissä pääosassa on tavallaan kaksi sukua (kiurulat ja Stålit), joiden välejä hiertää riidat ja erimielisyydet pitkän ajan takaa. Toimittaja Veera Sipponen saa kuulla tädiltään Auralta sukujen aiemmista vaiheista ja vanhaa perua oleva viha on tarttua häneenkin.

Asiaa ei lainkaan helpota se, että Veera Sipponen (äitinsä puolelta Kiurula) alkaa tutkia Stålien perheyritystä ja tekee epämiellyttäviä löydöksiä. Pintanöyhtää raaputtamalla alkaa alta kuitenkin paljastua muutakin. Kaikki ei ole ihan sitä, miltä ensi silmäyksellä näyttää.

Perijät on kauttaaltaan mielenkiintoinen sekoitus ihmissuhteita, sukuhistoriaa ja tutkimuksia. Olin jostain syystä hieman epäileväinen kirjaa kohtaan enkä odottanut siltä paljon, mutta sitä enemmän sain.

Olen aiemmin lukenut Hämeen-Anttilalta Kolmannentoista lapsen ja Sokkopelin. Nyt olisi tarkoitus saada käsiin Hämeen-Anttilan Suden vuosi ja Alastonkuvia, joita minulle on myös suositeltu.

Lisääkin saa suositella!