Mutta eipä mennä asioiden edelle, vaikka kesähän se on jo mielessä. Tai oikeastaan kevät, koska luonnon heräämistä on mahtavaa seurata, kevätkukkien väriloistosta sokaistua. Ja sitä rataa.
Minulla oli tällä(kin) kerralla suunnattomia vaikeuksia valita klassikko. Kyseessä ei ole vaihtoehtojen vähyys, vaan nimenomaan runsaus. Lopulta lukuun päätyi omasta hyllystä Shirley Jacksonin We Have Always Lived in the Castle (Penguin Books 1962, s. 126, suom. Linna on aina ollut kotimme)
Blackwoodien komea sukutalo kohoaa yhläisessä yksinäisyydessään, etäällä läheisestä kyläpahasesta, jossa juorut kulkevat valoakin nopeammin. Taloa asuttavat sisarukset Merricat ja Constance sekä heidän muistisairas setänsä.
Blackwoodit ovat avoimen kritiikin kohde, heitä pidetään friikkeinä. Koska kuka tervejärkinen myrkyttää koko perheensä. Sisaruksista vanhempi, Constance, oli syytettynä murhista, mutta hänet vapautettiin. Kyläläisillä kuitenkin on omat mielipiteensä asiasta.
Ja sitten pelmahtaa Charles-serkku häiritsemään kolmikon rauhaa. Vilpittömään kaapuun pukeutunut rahanahne korppi, otaksuisin. Ainakin häntä talon kassakaappi kiinnostaa kovasti. Merricat ei voi sietää serkkuaan eikä setäkään hänelle lämpene.
Juonta tässä kirjassa on nimeksi, mutta draamaa ja jännitettä sitäkin enemmän. Ja mustaa huumoria. Merricat on mainio kertoja, jossa sekoittuu lapsellisuus ja vinoutunut terävyys. Talossa siskosten kanssa majaileva setä on samaan aikaan sekä koskettava että huvittava. Juuri kolmikon persoonat ja suhde toisiinsa tekevät kirjasta sisällyksellisen.
Kannatti lukea, mutta juuri nyt ei irtoa enempää juttua. Joskus vain käy näin, syynä ei ole itse kirja vaan muu elämä. Bongasin kirjan taannoin Oksan hyllyltä -blogista, kas tässä Marikan kirjoitus. Kannattaa lukea, se on paljon parempi!
Taikakirjaimet-blogissa lisää klassikkohaasteeseen osallistuneita.
