Lisää Helenaa

Aino Räsänen: Pää pystyyn, Helena!

Viikatemies on jälleen vieraillut Junkkerissa. En nyt tohdi kertoa, kuka on niitetty ja kuka ei, koska jotenkin menee muuten pilalle koko sarjan yllätyksellisyys. Suurimmat yllätykset kun kuitenkin ovat edelleen ihmissuhteissa.

Siksipä huomaan nyt, että on todella vaikea kirjoittaa näistä Helena-kirjoista oikeastaan mitään, koska en viitsi käydä henkilöiden välisiä kemioita ruotimaan. Muuten menee koko kirja pilalle uuden lukijan kannalta katsottuna.

Kenties tyydynkin vain muutamalla sanalla mainitsemaan, että luettu on. Pää pystyyn, Helena! on siis neljäs osa tätä Helena-sarjaa.

Sarjaan kuuluu yhdeksän kirjaa ja anoppi antoi luvan roudata lukematta jääneet sarjan kirjat mukanani. Ei siis tarvitse odotella ensi kesään asti saadakseen lukea sarjan loppuun.

Luulen nyt kuitenkin, että pieni tauko voisi tehdä terää ja kenties luen jotain muuta tässä välissä.

Helena-sarjan kirjat:

Soita minulle, Helena!
...Ja Helena soittaa
Näkemiin, Helena!
Pää pystyyn, Helena! (tässä postauksessa)
Päivi, Helenan tytär
Helena ja etelän tyttö
Helena kuuntelee
Helena ei tottele
Helenan suku

Ihmissuhdekiemuroita Junkkerissa

Aino Räsänen: Näkemiin Helena!


Minun oli oikeastaan tarkoitus lukea vain yksi tai ehkä kaksi Helena-kirjaa sillä välin, kun metsästän ”parempia” kirjoja kirppareilta tai kaupoista.

Alkuun sanon, että aika hävyttömät surkeat kirjamarkkinat on täällä, missä nyt sijaitsen.

Lisäksi kirjojen hinnat ovat nähtävästi pompsahtaneet taivaisiin eikä vähäinen kilpailu sitä ainakaan auta.

Niinpä en ole oikeastaan löytänyt mieluisia kirjoja (yksi löytyi – siitä enemmän sitten, kun luen sen). Vaatimukseni on näet nimenomaan mieluusti suomalainen kirjallisuus, jota en kotoota saa.

En ole kylläkään ensimmäisen Helena-kirjan luettuani jaksanut pahemmin kirjoja metsästellä, sillä huomaan jääneeni koukkuun. Oikeastaan ensimmäinen kirja herätti uteliaisuuden ja toinen sitten koukutti.

Niinpä tartuin tähän kolmanteen eli Näkemiin Helena. Ja nyt olen totaalisen koukussa! En osaa edes itse selittää, mikä näissä niin koukuttaa, mutta mitäpä sitä erittelemään: loistavaa viihdettä, jossa liikutaan lähihistoriallisessa Suomessa.

Ei liian kaukana, mutta ei niin lähellä, etteikö voisi kuvitella ja aistia entisajan yksinkertaista elämää säädyllisine etiketteineen.

Koen vaikeaksi kirjoittaa näistä kirjoista, koska niiden juoni on puhtaasti edelleen ihmissuhteissa. Tässäkin kirjassa on Helena siirtynyt ikään kuin taka-alalle, mutta hän on silti tärkeä kodinsydän ja emäntä Junkkerien tilalla.

Painopiste on siis tässäkin kirjassa Helenan lapsissa ja heidän suhteissaan sekä kasvamisessaan, kehittymisessään.

Etenkin nuorin tytär, Päivi, nousee tässä kirjassa keskiöön. Myös Helenan vanhemman lapsen ja miniän suhde on mikroskoopin alla: se kun ei ole ihan niin ruusuinen ja mutkaton kuin toivoisi voivan olla.

Entä miksi kirjan nimi on Näkemiin Helena? Ketkä hyvästelevät Helenan ja miksi? No sepä selviää lukemalla!

Aiemmat lukemani Helena-sarjan kirjat:

Soita minulle, Helena
...Ja Helena soittaa

Ihastuttava Helena!

Aino Räsänen: ...Ja Helena soittaa

Olihan se pakko tämä toinenkin kirja lukea, kun kerran ensimmäinenkin. Sivumäärät eivät tosiaan päätä huimaa, joten näitä ahmaisee ihan välipalaksi.

Pidin oikeastaan tästä kirjasta enemmän kuin ensimmäisestä (Soita minulle, Helena). siinä missä ensimmäisessä kirjassa oli Helena selkeästi päähenkilönä, tässä niitä oli hieman useampi. Oikeastaan Helenan rooli jää aika pieneksi tässä kirjassa. Sen sijaan keskitytään enemmän Helenan lapsiin.

Aikaa on edellisen kirjan tapahtumista kulunut parisenkymmentä vuotta. Aikamoinen harppaus siis. Tässä kirjassa on vahvasti läsnä sota ja sen tuomat muutokset elämään. Helenan poikakin päätyy sotaan ja sen takia moni kohtalo muuttuu.

En viitsi tapahtumista sen kummemmin kertoa, koska minusta parasta tässä kirjassa on se, ettei siitä tiedä mitään ennestään. Kyseessä on kuitenkin edelleen rakkaus- ja ihmissuhdepainotteinen kirja ja jännite elää nimenomaan näissä suhteissa. Niiden tietäminen etukäteen voisi tehdä kirjan lukemisesta yksitoikkoisen ja tylsähkön.

Pidän kovasti Räsäsen käyttämästä rikkaasta kielestä ja ”vanhoista” sanoista ja sanonnoista. Tätäkin kirjaa lukiessa voi hyvin kuvitella sen mustavalkoisena elokuvana.

Oikeastaan nyt tämän kirjan myötä ihastuin todenteolla tähän sarjaan. Olen jo onkinut seuraavan kirjan (Näkemiin Helena!) hyllystä, ja kun kerran aurinkokin pilkistelee pilvienraosta, hyökkään nyt laiturille lukemaan sitä.

Ps. Vastaan edellisen postauksen kommentteihin myöhemmin.

Ps II. Aurinko meni jo pilveen tätä postausta tehdessä :D

Soita minulle, Helena!

Terveisiä Pohjanmaalta – ilma on hellinyt ja nyt olen ehtinyt vähän lukeakin!

Räsäsen Helena-sarja on lojunut mökillä iäisyyden. Kirjojen nimet ovat siis tuttuja, samoin kirjailijan, muttei ole aiemmin tullut kyseisiin kirjoihin tartuttua.

Nyt tartuin ensimmäisen kirjaan vain siksi, ettei ollut muuta luettavaa.

Ajattelin myös, että kuuluuhan se nyt yleissivistykseen tietää, mistä tässä kirjasarjassa on kyse.

Kirjoissa ei ole takaliepeitä, joten ei ollut hajuakaan, mistä ne kertovat, enkä jaksanut googletella paitsi vasta lukemisen jälkeen.

Aino Räsänen: Soita minulle, Helena

Olen aina ajatellut, että kirjan nimi viittaa puhelimella soittamiseen – no ei viittaa, se kaikille yhtä tietämättömille kuin minä, tiedoksi.

Toisaalta olisikin varsin huvittavaa, jos ensimmäisessä kirjassa anellaan Helenaa soittamaan (puhelimella jollekin) ja sitten vasta toisessa kirjassa hän rohkaistuisi ja tarttuisi luuriin.

Noh, spekulaatiot sikseen: kyseessä on viulu ja taitaapa Helena muutaman muunkin soittimen soittamisen. Sikäli siis minulle mieluinen aihepiiri, sillä voin totisesti kuvitella, miltä tuntuu kun haluaisi soittaa, muttei voi (minulla ei ole enää pianoa: myytiin pois ulkomaillemuuton yhteydessä).

Soita minulle, Helena on melko puhdas rakkaus- ja ihmissuhderomaani. Kirjassa liikutaan 40-luvun Suomessa (oletan niin, sillä on kirja on julkaistu 1945), pääasiassa maaseudulla.

Kirjan parasta antia ovatkin mielestäni ajankuvaus ja silloiset tavat. Kirja vei tehokkaasti mukanaan menneisyyteen ja oli varsin kiehtovaa luettavaa.

Pidän Räsäsen sanankäytöstä. Hän käyttää rikasta ja kuvailevaa kieltä, muttei sorru jaaritteluun. Joitakin kuvauksia ehkä pidettäisiin tänä päivänä kliseisinä, mutta itse koin ne enemmänkin runollisina.

Dialogeista tuli elävästi mieleen vanhat mustavalkoiset suomielokuvat ja niiden töksähtelevät ylinäytellyt vuorosanat. Onhan tästäkin kirjasta tehty elokuva

(jota en ole nähnyt ja luulen, etten ehkä jaksaisi katsoakaan sitä kokonaan)

ja voisin helposti kuvitella, että vuorosanat on otettu suoraan kirjasta lainkaan editoimatta ja ne töksähtelisivät elokuvassa yhtä hassusti kuin kirjassa.

Mikään kirjallinen taideteos tässä ei siis ole kyseessä, mutta ihan viihdyttävää kesälukemista (jos ei häiriinny myöskään lukuisista typoista ja yhdyssanavirheistä) kylläkin. Ja koska tuota sarjaa on enemmänkin hyllyssä, niin pakko kai lukea toinenkin osa (...Ja Helena soittaa).


Ps. Kirjan kansikuvan olen ottanut netistä. Anopin kirjoissa ei valitettavasti ole kansiliepeitä, mutta otaksuisin että jos ne olisivat tallessa, ne olisivat juuri kuvan kaltaiset (Kariston painos).