Välipalakirja: Hiljainen potilas

Välipalakirja. Olen miettinyt, mitä sillä tarkoitetaan. Tai pikemminkin pohtinut, mitä se omalla kohdallani tarkoittaa, koska muiden mietteistä ja asenteista en voi ottaa vastuuta saati esittää oman tulkintani olevan kaikkia koskettava.

Välipala(kirja) edustaa minulle sellaista lukemista, jonka oletan olevan suhteellisen kevyttä, nopealukuista ja koukuttavaa. Se on kuin piknik, jossa kaikki esivalmistelut on tehty puolestani: liina on levitetty pihanurmelle tai minne tahansa sopivaan miljööseen, eväskori aseteltu somasti, lautanen ja aterimet jo odottavat. Liinalla odottaa myös Syöttäjä, joka annostelee ruuan ja kuljettaa sen suoraan suuhuni. Ruoka on pehmeää, ei tarvitse juuri purra. Sen kun nielaisee.

Välipalakirjaa lukiessa ei tarvitse märehtiä. Ottaa vain vastaan, nielaisee ja odottaa seuraavaa suupalaa. Välipalakirjan lukeminen on kutakuinkin 40 prosenttia nopeampaa kuin jonkin muun kirjan. Lukunopeus minulla on melko vakio, mutta koska ei tarvitse pysähtyä jauhamaan, kirja etenee kuin luotijuna.

Välipalakirja on myös sellainen, ettei varsinaisesti harmita, jos sen skippaa. Jääväthän välipalat muutenkin joskus tai usein syömättä, kun ei vain tee mieli. Välipalalle on kuitenkin paikkansa, esimerkiksi jotakin Tiettyä Kirjaa odotellessa on sopivaa tarttua välipalaan, jonka voi tarpeen tullen hotkaista nopeasti pois alta ennen kuin päivällinen on valmis.

Alex Michaelidesin trilleri The Silent Patient (Orion 2019, s. 339, suom. Hiljainen potilas) edustaa (minulle) melko täydellistä välipalaa. En tosin tiennyt sitä alkaessani lukea kirjaa, koska minulla oli odotuksia.

Nimittäin.

Kannen sisäsivut on omistettu lukuisille markkinointilausahduksille. Mark Edwards hehkuttaa, että kirjassa on “A twist that will blow your mind”. Wow, tajunnanräjäyttävä käänne luvassa.

Blake Crouchin kehu menee astetta pidemmälle sillä hänen mielestään kirjassa on “one of the most shocking, mind-blowing twists in recent memory.” Huh huh, ihan jo jännittää.

John Marrs kuvailee kirjan olevan “the definition of a page turner” ja hänen kuvaukseensa yhdyn. The Silent Patient nimittäin on erittäin koukuttava ja odotuksia nostattava. Nostetut odotukset harmillisesti haihtuvat sen tajunnanräjäyttävän käänteen tapahtuessa ihan kirjan lopussa. Minulla oli aavistus, mutta se meni hieman ohi. Sillä ei sinänsä ole merkitystä. Merkitystä on sillä, että tuon tajunnanräjäyttävän käänteen takia osa tarinasta on aivan turha. Tavallaan jopa ei-perusteltavissa oleva. 

Tiivistelmä:

Alicia Berenson ampuu miehensä kuoliaaksi eikä sen jälkeen sano sanaakaan. Hän päätyy psykiatriselle osastolle sairaalaan hoidettavaksi. Kahdeksan vuotta myöhemmin muuan psykoterapeutti Theo Faber hakeutuu kys. sairaalaan töihin aikeenaan auttaa Aliciaa ja saada hänet vihdoin puhumaan.

Kirjaan on upotettu pätkiä Alicia Berensonin päiväkirjasta. Siinä on omituinen tyyli. Kuka kirjoittaa päiväkirjaa kuin romaania sisältäen tarkat dialogit. Päiväkirjan tyyli ei juuri eroa muusta kirjan tyylistä.

Theo Faber taas on (yllätys yllätys) traumatisoitunut psykoterapeutti, joka oman taustansa takia haluaa auttaa toisia.

Jostain syystä tämä kirja kävi hermoilleni. Minua ärsyttivät sekä psykologiset että terapiaistuntoihin liittyvät kuvaukset. Olivat mielestäni kliseisiä, romantisoitujakin. 

Goodreadsissa kirja on saanut hyvän vastaanoton, joten kannattaa sieltä lukea innostuneempia mietteitä.

Onnellisuus on suhteellista

Angie Kimin romaani Happiness Falls (Faber&Faber 2024, s. 387) on siinä mielessä erikoinen kirja, että sen luettuani mietin mitä siinä oikeastaan tapahtui. Ei nimittäin näin jälkikäteen ajateltuna tapahtunut juuri mitään. Ihme ja kumma sitä ei lukiessa huomannut, koska jotain oli vireillä koko ajan – vaikkakin tuo jokin oli useimmiten sivupolku.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltoihin ja siellä Virginian osavaltioon vuonna 2020 eli Covidin myllertämään vuoteen. Covidilla on juonen kannalta merkitystä, vaikka itse virusta ei varsinaisesti käsitellä. Romaanissa Covidiin suhtaudutaan vakavasti (mielestäni hyvin saavutettu se tunnelma, mikä Covidin alkuaikoina pääasiassa vallitsi), sitä jopa pelättiin eikä pidetty vain jonain kausiflunssana niin kuin siitä nykyään moni (minäkin, hmm!) ajattelee.

Keskiössä on “Parksonien” (isä Yhdysvaltalainen Parson ja äiti eteläkorealainen Park, hence Parkson) korealais-amerikkalainen perhe.

Asetelma on mystinen: Angelmanin syndroomaa sairastava 14-vuotias Eugene juoksee verissäpäin kotiin. Hän on ollut puistossa isänsä kanssa kuten tavallista. Mutta tässä päivässä on jotakin poikkeuksellista, jotakin on mennyt pieleen. Isä ei ikimaailmassa jättäisi Eugenea yksin.

We didn’t call the police right away. Later, I would blame myself, wonder if things might have turned out differently if I hadn’t shrugged it off, insisting Dad wasn’t missing missing but just delayed, probably still in the woods looking for Eugene, thinking he’d run off somewhere.

Kirjan kertoja on Mia, hän on Eugenen parikymppinen sisar, joka on tullut kesäksi lomalle (opinnoista) kotiin. Hän ei näe tilanteessa aluksi mitään kummoista, koska tulkitsee sen väärin. Myöhemmin alkavat itsesyytökset ja jossittelu.

Isä pysyy kateissa ja mysteerikatoamista selvitellään poliisin ja koko perheen eli Mian, hänen kaksosveljensä Johnin ja äidin voimin. Eugenesta ei ole juuri apua, koska hän ei pysty puhumaan eikä muutenkaan kommunikoimaan. Epäselvää myös on, missä määrin Eugene ymmärtää puhetta. Ajan myötä selviää, että enemmän kuin luulisi.

Jos ei Angelmanin syndrooma ole tuttu ennestään (kuten ei ollut minulle), ei huolta – se selitetään kirjassa riittävän kattavasti. Ja aina voi tietysti googlettaa, jos kaipailee enemmän infoa. Vaikka tarina avautuu ainoastaan Mian näkökulmasta ja Mian kaikkialle leviävien ajatusten kautta, on keskiössä pääasiassa Eugene.

Onnellisuutta, kuten kirjan nimestä voinee päätellä, käsitellään melkoisesti, mutta ei ihan perinteisestä kulmasta. Onnellisuutta voi tarkastella ennakko-odotusten kautta (suhteessa jonkin tapahtuman toteutumiseen/ilmenemiseen) tai sen perusteella, mikä on ns. vallitseva “baseline” eli perustaso tai lähtötila. Onnellisuuden kokemusta (jossakin yksittäisessä asiassa) voi kenties jossain määrin manipuloida pyrkimällä laskemaan tai nostamaan niin sanottua lähtötilaa. Romaanissa onnellisuutta tutkaillaan teoreettisella tasolla ja myös kokeellisesti. Onnellisuus on suhteellista.

Mian ajatukset onnellisuuteen ja sen manipulointiin liittyen lähtevät toisinaan melkoiselle laukalle ja näillä pohdinnoilla on merkitystä kirjan jännitteen luomisessa. Happiness Falls ei tosiaan ole mikään juoniromaani, vaan jännite syntyy (jos syntyy, joskus koin Mian pohdinnat tympeinä jaaritteluina, jotka jarruttavat muutenkin hitaan tarinan kulkua) melko pienten yksityiskohtien tiimoilta.

Toisaalta, ymmärtääkseen joitakin tapahtumia niille pitää antaa konteksti: siksi on tärkeää selittää jokin aiempi tapahtuma tai selkkaus eli monesti jaarittelulle kuitenkin on selkeä peruste. Ilman viitettä aiempaan tiettyjen tapahtumien merkityksellisyys ei olisi niin… merkittävä.

Romaanin kerrontatyyli tuottikin minulle aluksi päänvaivaa: en tiennyt miten suhtautua jutustelevaan/lörpöttelevään tyyliin, joka ei pääsääntöisesti miellytä minua. Lisäksi ärsytti jatkuva vihjailu tulevasta. Tiedostan, että vihjailun tarkoitus on synnyttää jännitettä ja joskus se toimikin, joskus ei.

Harkitsin muutaman luetun sivun jälkeen jopa kirjan jättämistä kesken, mutta jokin siinä kuitenkin tenhosi ja jatkoin lukemista. Ajattelin, että varsin hyvin voin joskus altistaa itseni tällaisellekin tyylille (jutustelevaisuus), josta en niin pidä. Ja kas vain, siihen tottui melko pian ja vastoin alun ennakkoluulojani pidin valtavasti tästä kirjasta.

Happiness Fallsissa on muuten kiinnostavaa pohdintaa myös verbaalisuudesta ja puhumisesta. Nämä resonoivat minussa, koska kuten kirjassa Mian äiti koen minäkin olevani hieman eri ihminen puhuessani englantia kuin puhuessani suomea (Mian äidin kohdalla toinen kieli on tietysti korea). Kieli määrittelee sitä, miten ilmaisemme asioita ja itseämme. Ja ajatelkaas, jos ei ole puhuttua kieltä ollenkaan eli ei voi puhua kuten Eugene.

Angie Kimiltä on aiemmin julkaistu romaani Miracle Creek, joka alkoi kiinnostaa myös. Olen ymmärtänyt, että se on tyyliltään erilainen (eli ei vissiin lörpöttelevä, mistä plussaa) kuin Happiness Falls, vaikka teemassa (muun muassa lapsen autismi) ja genressä (trilleriksi luokiteltu) on samaa.

Sielunmurskaaja

Sebastian Fitzekin The Soul Breaker törrötti kirjastossa ja pisti silmääni, joten nappasin sen mukaan varaamiani kirjoja yhä odotellessa. Olen lukenut aiemmin Fitzekiltä The Nightwalkerin ja Therapyn, joten tiesin suunnilleen mitä odottaa.

Nyt osui kohdalle sellainen brutaalimpi Fitzekin trilleri, joten en suosittele tätä väkivallan vihollisille. The Soul Brakesissa kidutetaan, ollaan väkivaltaisia noin yleisesti ja tietysti liukastellaan verilammikoissa.

Ollaan Berliinissä, pääasiassa Teufelsbergin psykiatrisessa hoitolaitoksessa. Ärhäkkä lumimyrsky eristää syrjässä sijaitsevan laitoksen ulkomaailmasta eivätkä kännykätkään toimi. Eivät ilmeisesti lankapuhelimetkaan tai mikään muukaan, jolla voisi saada yhteyden ulkomaailmaan. Suljetun laitoksen mysteeriä on siis luvassa.

Henkilökuntaa ja potilaita on niukasti, sillä joulu tekee tuloaan. En tiedä, miksi joulu vaikuttaa potilasmäärään, mutta ilmeisesti kaikki eivät ole niin sekaisin, etteikö heitä voisi päästää niin sanotusti vapaalle jalalle lomien ajaksi. Toisaalta kyseessä on yksityinen hoitolaitos, jossa potilaat ovat vapaaehtoisesti ja vuodepaikka maksanee maltaita, joten…. Ja ehkä tämä ei ole edes oleellista. Tärkeää ilmeisesti on (juonen kannalta), ettei laitoksessa pörrää liikaa ihmisiä.

Henkilökunnan ja potilaiden kauhuksi ilmenee, että laitoksessa lymyää vuosia sitten pelkoa niittänyt Sielunmurskaajaksi nimetty rikollinen. Sielunmurskaaja ei tapa uhrejaan, vaan saattaa heidät katatoniseen tilaan, jossa henkilö ei ole hereillä eikä varsinaisesti unessa. 

Tuorein potilas on Caspariksi nimetty muistinsa menettänyt mies, joka on kirjattu sisään Teufelsbergiin vain muutamaa viikkoa aiemmin. Caspar on kirjan keskushenkilö ja hänen näkökulmastaan tapahtumat laitoksessa kuvataan. Casparin muisti palailee pätkittäin lyhyiden ja mystisten flashbackien myötä. Oma nimi muistuu mieleen, ammatti, joitakin tapahtumia…

Omaa identeettiä ei ole kuitenkaan varsinaisesti aikaa pohdiskella, koska koko ajan on niin sanotusti draamat tulilla. Outoja asioita tapahtuu ja pelko kiristää henkilöiden välejä ja haurasta luottamusta toisiinsa.

Juonenkäänteet ovat sen verran absurdeja, että piti useaan otteeseen nykiä kulmia alas hiusrajasta ja räpytellä silmiä, etteivät ne pompsahda ulos kuopistaan. Mutta mutta, uskottavuus ei ole Fitzekin tavaramerkki muutenkaan, joten se siitä.

The Soul Braker on tehokkaan toiminnan trilleri ja erittäin juonivetoinen. Toiminta tapahtuu valitettavasti henkilöhahmojen kustannuksella, sillä yhteenkään henkilöön ei mahdu sentin vertaa syvyyttä. Tämä on valitettava piirre useissa toimintaromaaneissa ja myös -elokuvissa. Henkilöhahmot ovat toissijaisia kun halutaan keskittyä vain juoneen. Näillekin on toki yleisönsä, mutta itse en oikein tällaista jaksaisi.

Kirja on kuitenkin nopealukuinen (luin sen vielä erityisen nopeasti niin kuin minulla on tapana tehdä, kun haluan päästä kirjasta eroon asap mutten kuitenkaan halua jättää kesken) ja lukuisine käänteineen koukuttava, vaikka lukeminen ajoittain uuvuttikin. Tai suoraan sanottuna tylsistytti.

Sivuseikkana mainittakoon, että Sielunmurskaajassa yllättäen pompsahtaa esiin muutama Fitzekin aiemmasta kirjasta (Therapy) tuttu henkilö. Nimimainintana tosin vain, asiaa voi miettiä enemmän jos jaksaa.

Fitzekiltä on käännetty useita romaaneja sekä englanniksi että suomeksi (ja monille muillekin kielille). Itse jään tässä vaiheessa miettimään jatkanko enää Fitzekin parissa.

Sebastian Fitzek: The Soulbraker
alkuper. Der Seelenbrecher, 2008
Head of Zeus, 2021
saksasta englannintanut John Brownjohn
s. 342
suomennettu nimellä Sielunmurskaaja

Murhaileva sisarus

Oyinkan Braithwaite: My Sister, the Serial Killer
Atlantic Books, 2019
alun perin julkaistu 2017 e-kirjana Nigeriassa nimellä Thicker than Water.
s. 223
kirja on suomennettu nimellä Sisareni, sarjamurhaaja

 

Lagos, Nigeria.

Koreden illallinen keskeytyy, kun pikkusisko-Ayoola soittaa. Kyseessä on jälleen Oops I did it again -tilanne eli kolmas kerta, kun Ayoola vahingossa tappaa deittinsä. Miten siinä nyt silleen taas, Korede tuskailee mutta pakkaa siivouskamat ja rientää pelastamaan tilanteen. Toisin sanoen hankkiutumaan ruumiista ja verijäljistä eroon.

Oletin kirjan nimen perusteella, että miestä kaatuu kuin heinää mutta painopiste on enemmänkin sisarussuhteessa. Näkökulma on yksinomaan Koriden, jonka ristiriitaiset ajatukset ja persoonallisuus hiljaksiin avautuvat. Kaunis ja paljon huomiota miehiltä saava Ayoola jää lukijalle lopulta melko etäiseksi, vaikka murhamotiiveja jonkin verran avataan lapsuuteen liittyvin takautumin.

Ayoolasta piirtyy kuva hemmotellusta prinsessasta, jonka tärkein ihminen elämässä on hän itse. Muiden arvo mitataan hyödyssä itselle. Tällainen tunne minulle syntyi jopa Ayoolan suhteesta sisareensa Koredeen: vaikea nähdä aitoa kiintymystä sisarusten välillä, vaikka vissiin sitä kuitenkin esiintyy. Tai sitten uhriutuva ja viekkaasti näyttelevä Ayoola manipuloi Koreden(kin) uskomaan, mitä milloinkin haluaa – myös oman kiintymyksensä sisareensa.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo. Henkilö joka hupsista vaan murhailee deittejään ja polkee sisartaan alas eikä muutenkaan erityisemmin piittaa toisten tunteista, ei voi olla kovin miellyttävä ihminen. Ayoolan luonteessa ei kehitystä tapahdu, joten sama meno jatkunee.

Kaikki romaanin henkilöt ovat melko fucked up, mutta minäpä pidin tästä kirjasta. Pidin Braithwaiten kirjoitustyylistä ja kirjan yleisestä tunnelmasta, joka on samaan aikaan sekä synkkä että kepeä.

Braithwaitelta julkaistaan ensi kuussa uusi romaani, Cursed Daughters. Aion lukea.

Kirjailijan sivut: https://oyinkanbraithwaite.co.uk/

Verta, hikeä ja kyyneleitä Lagosissa

Hiljaista on pidellyt sekä blogissa että lukurintamalla. 

Aloin viikkoja sitten lukea Ocean Vuongin romaania On Earth We’re Briefly Gorgeous, mutta jäin jumittamaan sivulle 75, josta alkaa kirjan toinen osa. On todettava, että nyt on totaalisen väärä hetki kyseiselle kirjalle, joten tuskin luen sitä ihan heti loppuun. En ole vielä poistanut kirjanmerkkiä, koska kenties jatkan siitä mihin jäin. Joskus. En tiedä, milloin joskus on. Ehkä kun joskus tulee, poistan merkin ja aloitan alusta.

Huom: minulla ei ole mitään lukujumia tai vastaavaa. Olen iltaisin liian väsynyt jaksaakseni lukea kovin kauan. Päiväsaikaan harvemmin luen, on muita asioita.

Loppuun olen sen sijaan saanut luettua nigerialaisen Leye Adenlen Lagosiin sijoittuvan trillerin Easy Motion Tourist. Kyseinen opus osui silmiini taannoin jossain charityssä ja sen verran vaikutti kiintoisalta, että korjasin matkaan.

Leye Adenle: Easy Motion Tourist
Cassava Republic Press, 2016
s. 327

 

Guy Collins on brittijournalisti, joka aluksi ilokseen (myöhemmin surukseen) lähetetään Lontoosta Lagosiin tekemään juttua lähestyvistä vaaleista. Vaaliasioiden sijaan Guy päätyykin kesken baari-illan todistamaan järkyttävää näkyä: silvottu nainen löydetään ojasta ja Guy kuskataan poliisiasemalle yhtenä epäillyistä.

Putkareissu jää onneksi lyhyeksi, sillä pelastava enkeli, Amaka, onnistuu puhumaan Guyn ulos sellistä. Vaan kuka on kaunis, mutta varsin nenäkäs Amaka ja miksi hän haluaa auttaa Guyta?

Takakannessa verrataan kirjaa Tarantinon elokuviin:

With Easy Motion Tourist’s astonishing cast, Tarantino has Landed in Lagos. This page-turning debut crime novel pulses with the rhythm of Nigeria’s mega-city, reeks of its open drains and sparkles like the champagne quaffed in its upmarket districts. 

Suurimman osan tai kaikki Tarantinon elokuvat nähneenä ymmärrän mitä vertauksella haetaan, mutta toteutus jää mielestäni aika kauas Tarantinon usein superkärjistetyistä ja persoonallisista henkilöistä.

Samoin dialogit ovat korkeintaan keskinkertaisia Tarantinon vastaaviin verrattuna.

Tämä kohtaus oli hauska, vaikka se ei ehkä välity ilman laajempaa kontekstia. Amaka istuu baarissa ja tarkkailee miestä, jonka epäilee sotkeutuneen prostituoitujen brutaaliin kohteluun. Paikalle saapuu mies häiritsemään Amakan tarkkailua.

“...Do you mind if I sit here?”
He had a British accent…
“So what do you do?”
“I said you could sit next to me, not talk to me.”
“Someone seems to be in a bad mood today.”
--- She turned to the man by her side.
“Let me get this”, she said, “a girl tells you she doesn’t want to talk to you, and of all the possible explanations you think she must be in a bad mood?”
“Well I...”
“Well what? You just felt like saying something stupid?”
“You’re a feisty one, aren’t you?”
“Hey, I’m only trying to buy you a drink.”
“I’ve got mine.”
“OK, I’m sorry if I came on strong.”
“You didn’t. You came on weak.”
 

Valitettavasti Amakan rooli (ja persoonakin) romaanissa jää lopulta aika pieneksi, vaikka onkin merkittävä. Nenäkkyys latistuu matkan varrella, samoin särmä. Muutkin kirjan henkilöhahmot jäävät ohuiksi ohikulkijoiksi (jopa Guy, joka on kirjan keskeisin henkilö), joita kuvataan lähinnä yhden ominaisuuden kautta. Ehkä olisi kannattanut päästää mopo irti ja vetää henkilöt kunnolla överiksi.

Lagos sen sijaan on erittäin kiinnostava ja miljöökuvaus on mielestäni oikein onnistunutta.

Voin helposti kuvitella tämän kirjan episodimaisena elokuvana, mutta en usko että jaksaisin katsoa sitä. Silti sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 20. Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja.

Easy Motion Tourist aloittaa sarjan, jossa on tällä hetkellä kolme osaa. Tämä ensimmäinen kirja päättyy cliffhangeriin, vaikka on muutoin sellainen kokonaisuus, että voi lopettaa sarjan lukemisen tähän, jos ei jaksa enempää.

Voisin lukea toisenkin kirjan (When Trouble Sleeps), jos se osuu eteen, mutta ei ole kovin suurta hinkua sen pariin päästä.

1. Easy Motion Tourist
2. When Trouble Sleeps
3. Unfinished Business

Mielipide selkokielellä: Ihan koukuttava, viihdyttävä ja nopeasti etenevä toimintatrilleri, jossa väkivallalla (mm. ammuskelua ja hakkaamista) on merkittävä osuus.

Menneisyyden muovaamia ihmisiä

 

Liz Nugent: Strange Sally Diamond
Penguin 2023
s. 362
suomennettu nimellä Särmikäs Sally Diamond

Pääasiassa Irlantiin sijoittuva trilleri.

Tässä ehkä raflaavin alku romaanille sitten naismuistin:

“Put me out with the bins,” he said, regularly. “When I die, put me out with the bins. I’ll be dead, so I won’t know any different. You’ll be crying your eyes out,” and he would laugh and I’d laugh too because we both knew that I wouldn’t be crying my eyes out. I never cry.

Näin “ohjeistaa” Sallyn kasvatti-isä, jolta on nähtävästi jotenkin päässyt vuosikymmeniä kestäneen tutkimisen jälkeen livahtamaan ohi, että Sally tulkitsee sanat kirjaimellisesti. Niinpä kun isä kuolee, hän päätyy puutarhasäkkiin ja poltettavaksi vajan jätteenpolttouuniin.

Tästä alkaa muutos nelikymppisen Sallyn aiemmin hyvin kaavamaisessa ja eristäytyneessä elämässä. On pakko ottaa kontaktia ihmisiin ja opetella olemaan ihmisten seurassa. Sallylla on ennestään minimaalisen pieni tukipiiri, joka laajenee terapiakäyntien myötä, kun Sally oppii hahmottamaan maailmaa ja ihmisiä perusteellisemmin.

Sallyn persoonaa ja käytöstä voi oppia ymmärtämään, kun Sallyn traaginen varhaislapsuus avautuu lukijalle. Kunnollisen avun puitteissa Sallysta olisi varmasti tullut melko toisenlainen, mietin, mutta en paljasta enempää koska en halua spoilata juonta. Kirjan lukeneet tietänevät mitä tarkoitan ja myös sen, miten häiritsevää se on.

Tarinassa on kaksi kerrontalinjaa: Sally nykyajassa ja mystinen Peter menneisyydessä. Peterin osuudet alkavat vuodesta 1974 ja harppovat sopivalla tempolla kirjan nykyaikaan. Tietenkin Sallyn ja Peterin elämät jollakin tavalla linkittyvät toisiinsa, mutta miten. Tarina kasvaa ja näyttää.

Koska tämä (erittäin psykologinen) trilleri on melko juonivetoinen (ei kuitenkaan henkilöhahmojen kustannuksella), ei siitä(kään) sen enempää.

Jos kaipaat todella koukuttavaa ja jatkuvasti mielenkiinnon ylläpitävää trilleriä, kannattaa tarttua tähän. Kirja  mahdollisesti pistää ajattelemaan muutenkin melko monella tasolla, joten nyt ei ole pelkkää höttöä tarjolla.

Kirjassa on muutamia brutaaleja kohtia, mutta niissä ei ryvetä. Ovat juonen kannalta oleellisia ja mielestäni ne on käsitelty ilman tarkoitushakuista mässäilyä. Mutta, jos sietokykysi ei ole kovin korkea, niin ehkä ei sitten kannata lukea tätä.

Bongasin Sally Diamondin Kirjojen kuisketta -blogista ja olen todella iloinen tästä löydöstä. Annelin kirjoitus (joka sisältää mielestäni tai ainakin minun makuuni aika paljon spoilereita, joten klikkaa ja lue omalla vastuulla) herätti kiinnostukseni niin voimakkaasti, että ostin lopulta kirjan omaksi kun se sattui tulemaan eteen charityssä. Olin ajatellut kirjaa matkakirjaksi, mutta tulikin tunne että haluan lukea sen heti. 

Nyt kun silmäni ovat aunneet Liz Nugentille, näen hänen kirjojaan joka paikassa. Eräässä charity shopissa Carlislessa bongasin Nugentin varhaisemman romaanin Unraveling Oliver ja piti korjata se talteen, vaikka sen saisi kirjastostakin. Se ei tosin sovellu matkakirjaksi, koska on liian lyhyt. Matkakirjan pitää olla pitkä, koska matkan tekeminen on työläs ja kestää ja olisi kaameaa, jos kirja loppuisi kesken. Sellaisesta tulisi turvaton olo.

Koronaa ja murhia Manhattanilla

 

 

Kylie Lee Bakerin Bat Eater on häiritsevä romaani monella tavalla. Sanomansa ja juonensa takia erityisesti, mutta myös omituisen koukuttavuutensa takia. Harvemmin koen tällaista, että kirjan pariin palaa aina mielellään ja sen lukemista odottaa, mutta silti itse kirja on… noh, useimmiten jokseenkin meh.

En sano tylsä, koska en tarkoita varsinaisesti tylsää. Ehkäpä kuivakka olisi kuvaava sana. Mielenkiintoisia kohtia/kohtauksia/ajatuksia esiintyy, mutta myös todella paljon joutavaa tamppaamista. Ikään kuin jonkin odottelua, mutta odottamiseen ei liity mitään jännitystä tai jännitettä.

Romaanin nimi on pilkkanimi, jolla viitataan lähinnä kiinalaisiin. Kirjan alkuperäinen (yhdysvaltalainen) nimi on Bat Eater and Other Names for Cora Zeng. Tarinan tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin (Manhattanille) Covid-pandemian alkuaikoihin. Aasialaisilta näyttävät henkilöt saavat kuraa niskaansa, koska on kollektiivisesti päätetty, että pandemia sai alkunsa Kiinasta ns. märkätorilta. Lepakot liittyvät asiaan, tietysti.

Cora Zeng on neuroottisen tarkka hygieniasta ja pelkää Covidia kuin ruttoa. Pahinta on epävarmuus ja se, ettei kukaan tiedä mitä tapahtuu ja mitä vielä on tulossa. Kirjailija itse sanoo, että tämä oli hänelle itselleen(kin) vaikeinta pandemian puhjetessa.

Itse en jaksa Covidia enää juuri ajatella. Varmaan elämäni aikana (ellen kuole tässä hyvin pian) näen ja koen vielä toisenkin pandemian tai vastaavan. Ihmisluontoon tuntuu kuuluvan, että mistään ei opita mitään ja siten historia toistaa itseään.

Sitten Coran isosisko, Delilah, murhataan. Joku työntää Delilahin metron alle solvattuaan häntä ensin lepakonsyöjäksi. Tästä alkaa Coran varsinainen alamäki ja pakko yrittää selviytyä itsenäisesti.

Cora ei ole ajatellut itseään ilman Delilahia tai edes yksilönä. Lähinnä sisarensa varjona tai muuna ylimääräisenä osasena. Vaikean sisaruussuhteen kuvaus on kiinnostavaa, mutta se suodattuu ainoastaan Coran ajatusten kautta. Delilahin ajatukset olisivat kiinnostaneet myös, mutta kuolleella ei ole ääntä.

Kuolleita tässä kirjassa onkin sitten paljon. Ja lisää kuollaan. Bat Eater on luokiteltu muun muassa kauhuksi, joten jos ei kyseinen genre kiinnosta, ei sitä kannata lukea.

Sisarensa kuoleman jälkeen Cora päätyy siivoamaan rikospaikkoja ja erityisesti siis murhapaikkoja. Kolmihenkinen siivoustiimi tapaa toisiaan vain työn puitteissa, kunnes muutamien tapahtumien tiimoilta heistä tulee jonkin sortin ystäviä.

Tarinan edetessä kierrokset kasvavat ja yliluonnollinen brutaalius astuu niin sanotun maallisen brutaaliuden rinnalle. Kirjan alun pohtiva taika latistuu sivu kerrallaan kun kuljetaan kohti jenkkityylistä mahtipontista loppua. En kerro mitä tällä tarkoitan: sen voi varmaan arvata.

Bat Eater on varmasti kirja, joka jää mieleen eli siinä mielessä vaikuttava romaani. Noin muuten sanoisin, että pidin enkä pitänyt tästä kirjasta. Että sillä lailla erikoinen lukukokemus. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kyllä.

Kylie Lee Baker: Bat Eater
Hodder & Stoughton, 2025
s. 298

Tietoja kirjailijasta: Kylie Lee Baker 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 2. Fantasiakirja.

Lapsikulta

Romy Hausmann: Dear Child
alkuper. Liebed Kind, 2019
Quercus, 2020
saksasta englanniksi kääntänyt Jamie Bulloch
s. 340
kirja on suomennettu nimellä Lapsikulta


Mökki keskellä metsää. Ei tavallinen mökki, vaan sellainen josta on ikkunat peitetty ja naulattu kiinni, ovi aina lukossa myös sisäpuolelta. Paitsi silloin kun avaimenvartija-isä oven avaa. Ovesta ei poistu muita kuin isä, Lena-vaimolla ja lapsilla ei ole mitään asiaa ulkomaailmaan.

Kunnes eräänä päivänä Lena näkee tilaisuuden ja aikoo käyttää sen. Hänen onnistuu paeta, mutta tapahtumat eivät jätä häntä rauhaan. Lena on traumatisoitunut ja näkee kauhuja kaikkialla, mutta missä määrin kyseessä on trauma ja missä määrin uhka on todellinen.

Mikä häntä edes uhkaa? Jokin määrittelemätön tunne, ettei kaikki ole kohdillaan. Vapautumisen jälkeenkin Lena kokee olevansa vainottu. Keneen voi luottaa, jos keneenkään?

Tarina avautuu kolmen näkökulman kautta: Lenan, Lenan isän Matthiaksen ja Lenan 13-vuotiaan tyttären Hannahin.

Romaani alkaa varsin vauhdikkaasti ja “mysteerien” juurelle päästään joutuin. On selvää, etteivät palaset sovi paikoilleen. Jotain on pahemman kerran pielessä, jokin koko hommassa niin sanotusti haisee.

Kirjan alussa syntynyt jännite kestää aikansa, mutta valitettavasti se alkaa menettää otettaan tarinan edetessä. Sorsa odottelee saavansa lisää pullanmurusia, kun ensimmäinen kourallinen on heitetty ja naposteltu. Lisää pullaa ei näytä tulevan. Tulisi edes pieni muru. Ei tule.

Nimittäin loput pullasta on jätetty melko lailla kirjan loppuun ja se sitten heitetäänkin sorsalle kunnon köntsänä vuolaiden selittelyjen kera.

Juonesta en viitsi mitään kirjoittaa, koska se spoilaisi koko kirjan, joka oli ihan ok mutta ei sen enempää. Goodreadsissa kirjasta on pääasiassa pidetty, joten sieltä voipi lukea innostuneempia mietteitä.

Kirjan pohjalta on tehty minisarja (6 jaksoa), Liebes Kind (Dear Child), joka on katsottavissa ainakin Britti-Netflixissä. Pohdin lukisinko kirjan vai katsoisinko sarjan ja päädyin lukemaan. Sarjaa siten tuskin katson, vaikka toisaalta voisi olla kiintoisaa nähdä, millainen tulkinta tarinasta on tehty tv-sarjamuodossa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 40. Kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys. Todellakin on, sillä mökissä noudatetaan tarkkoja rutiineja: jopa vessa-ajat on aikataulutettu eli parempi kusta ja paskoa silloin, kun siihen on mahdollisuus.

Paholaisen kuiskaus

Miyki Miyaben ei erityisen jännittävässä trillerissä The Devil’s Whisper pohditaan kolmen kuolleen naisen mahdollista yhteyttä toisiinsa.

 

Miyuki Miyabe: The Devil’s Whisper
alkuper. Majutsu wa sasayaku, 1989
Kodansha, 2007
japanista englannintanut Deborah Stuhr Iwabuchi
s. 253
(kirjaa ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu)

 
Yhteyttä alkaa pohtia 16-vuotias Mamoru, kun erään uhrin väitetään kuolleen jäätyään Mamorun sedän (setä nimellisesti, ei verisiteellisesti) taksin alle. Setä pidätetään, kun tapausta aletaan tutkia. Silminnäkijöitä ei ole ennen kuin sellainen yhtäkkiä ilmestyy.

Omituisten kuolemien ohella tai ehkä jopa enemmän The Devil’s Whisper on tarina Mamorusta.

Mamorun Isä katosi Mamorun ollessa vasta nelivuotias eikä häntä (isää) sen koommin ole nähty. Isä kavalsi työpaikaltaan rahaa ja otti hatkat. Silti mamorun äiti päätti, että he jäävät asumaan Hirakawaan, vaikka paikalliset halveksuivat heitä. 

Kun Mamorun äiti kuolee, muuttaa Mamoru tätinsä perheen luokse Tokioon asumaan. Mamoru sopeutuu uuteen kotiinsa hyvin, vaikkakin koulussa häntä kiusataan. Sedän pidätys luonnollisesti järkyttää koko perhettä.

Tarina on levällään vähän joka suuntaan, mutta pysyy kyllä kasassa. Taustalta löytyy vähintäänkin mielenkiintoisia ilmiöitä, jotka aikanaan olivat puheenaiheita. Ainakin itse muistan törmänneeni tiettyihin ilmiöihin kyseisen ajan kirjallisuudessa ja keskustelussa 90-luvulla. The Devil’s Whisper on julkaistu Japanissa alun perin 1989.

Juoni on kiero ja muuttuu melko överiksi loppua kohden. Mut mitä väliä, ihan hyvää viihdettä. Raakuuksia ei juuri ole, vaikka kirjassa kuollaankin. Sopinee siis herkemmillekin lukijoille.

Jostain syystä ei oikein irtoa juttua tästä kirjasta, vaikka periaatteessa tarttumapintaa kyllä olisi. Siispä päätän mietteeni tähän sitaattiin:

But there are lots of idiots out there with bad eyes. They see the tail of and elephant and start screaming that it’s a snake. They crab the horns of a cow and are sure they’ve got a rhinoceros. They can’t see past the tips of their own noses. (s. 139)

Olen aiemmin lukenut Miyabelta Shadow Familyn, joka oli ihan ok mutta ei sen enempää. Samat voisin sanoa The Devil’s Whispersistä. Aion kyllä lukea lisää Miyabea, jos osuu eteen jossain. Tämän kirjan olen bongannut joskus charitysta.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 6. Kirjassa on prologi eli esipuhe.

 

KEVÄTPÄIVITYS:

Koska olen lämpöihminen, tykkään tarkkailla luonnon heräilyä kevääseen. Lumikellot ovat kukkineet jo viikkotolkulla (kuva otettu lauantaina 8. helmikuuta).

 Myös narsissit alkavat heräillä horroksesta (kuva otettu maanantaina 24. helmikuuta).

Mitenkään erityisen lämmintä ei vielä ole, ellei aurinko paista suoraan naamaan eikä tuule. Aurinko lämmittää jo todella voimakkaasti.

Opium-addiktin murhaselvittelyt Intiassa

Abir Mukherjee: Smoke and Ashes
Vintage 2018
s. 330

Smoke and Ashes on kolmas kirja Sam Wyndham -sarjassa. Kirjat kannattaa lukea järjestyksessä, koska keskeisten henkilöiden elämä ja suhteet kehittyvät eli jatkumoa on. Kukin kirja on toki myös kokonaisuus sellaisenaan, mutta mielestäni enemmän saa irti, jos lukee kirjat järjestyksessä.

Tapahtumapaikkana on edelleen Kalkutta, Intia. Eletään vuotta 1921. Kalkutan (britti)poliisissa työskentelevä Kapteeni Sam Wyndham kärvistelee pahenevan opium-riippuvuutensa kanssa.

Eräänä yönä opiumluolaan, jossa Sam sattumoisin toteuttaa riippuvuuttaan, tehdään ratsia. Samin onnistuu paeta paikalta, mutta siinä sivussa hän törmää ruumiiseen.

Tilanne on hankala, koska Sam ei mitenkään voi riippuvuutensa paljastumisen pelossa kertoa näkemästään. Sam ei myöskään saa tuota brutaalia näkyä pois mielestään, joten hän yrittää vaivihkaa tutkailla, mistä voi olla kyse.

Sitten löytyy toinen ruumis, joka on silvottu samalla tavalla kuin Samin aiemmin löytämä. On vaikea uskoa, että kyseessä olisi erilliset tapaukset. Mutta mikä on yhdistävä tekijä. Sitä Sam ja apulaisensa Surrender-not yrittävät selvittää.

Smoke and Ashes alkaa vauhdikkaasti, mutta sitten meno rauhoittuu. Pieniä tiedonmurusia ropisee kuitenkin sopivalla tahdilla, niin mielenkiinto pysyy yllä.

Minua kiinnostaa tosin varsinaisen juonen lisäksi näissä Mukherjeen kirjoissa erityisesti miljöö ja aika. Kirjailija tuo hyvin esille niitä jännitteitä, joita esiintyy kun mielivaltaisesti valloitetaan maankolkkia ja alistetaan paikalliset oman hallinnon alle. Kapinoilta ei voi välttyä.

“The sense of absurdity hit me: these men, born into bondage, seemed to bear no personal ill will towards me, a representative of the authority that made them second-class citizens in their own land.”

Mielenkiintoisen vastakkainasettelun tuo myös se, että Sam Wyndham on britti (tunkeutuja) kun taas Surrender-not paikallinen. Samin ja Surrender-notin suhde on erikoinen ja miesten sanailua on hauska seurata.

Brutaalisuusmittari: 2/3. Kirjassa esiintyvät murhat ova brutaaleja, mutta niiden tekoa ei kuvailla yksityiskohtaisesti. Muutama väkivaltainen kohtaus löytyy. Itse en kokenut kirjaa erityisen raakana, koska juuri mitään väkivaltaisuuksia ei jäädä kuvailemaan tai niissä märehtimään.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 4. Kirjassa valvotaan yöllä.

Pari sanaa kirjailijasta: Abir Mukherjeen vanhemmat ovat Intiasta, mutta muuttivat Lontooseen, jossa Mukherjee syntyi. Hyvin pian perhe muutti Skotlantiin. Mukherjeen kirjoja ei ole suomennettu ainakaan toistaiseksi.


Sam Wyndham -sarjan kirjat:

1. A Rising Man
2. A Necessary Evil
3. Smoke and Ashes
4. Death in the East
5. The Shadows of Men

*

Vinguin tammikuun alussa, että kirjastosta on lämmitys mennyt rikki ja se on siksi auki poikkeusajoin. Nyt on tapahtunut asiassa muutos - nimittäin huonompaan suuntaan. Kirjasto meni kokonaan kiinni: ilmeisesti siellä on jotain muutakin vikaa kuin lämmitys, ehkä koko rakennus aikoo romahtaa tmv. Se on nyt viikon ollut kiinni ja on vielä ainakin toisen. Sikäli harmillista, kun olisi siellä varauksia odottelemassa noutoa.

Kirjat voi yrittää noutaa menemällä koputtelemaan tiettyinä kellonaikoina kirjaston ovelle. Siellä ehkä on joku paikalla. Voi tätä maalaismenoa ja ekan maailman ongelmia. Onneksi on kotihyllyssä lukemattomia kirjoja!

Kostoja ja tilinpäätöksiä Tokiossa

Luin kolmisen vuotta sitten Kotaro Isakan brutaalihkon trillerin Bullet Train. Kirjan pohjalta tehtiin sittemmin Hollywood-elokuva, jonka myös katsoin. Oletin elokuvan sijoittuvan jonnekin Yhdysvaltoihin, koska kyseessä on Brad Pittin tähdittämä elokuva.

Väärässä olin, elokuva sijoittuu Japaniin, mikä on mielestäni erityisen outoa koska castissa ei tainnut olla yhtään japanilaista – siis ainakaan sellaista, jolla olisi ollut merkittävä rooli elokuvassa. Tunnistin kirjan henkilöhahmot, mutta niitä oli muokkailtu siten, ettei se miellyttänyt minua.

En elokuvasta juuri mitään enää muista, koska sen katsomisesta tosiaan on aikaa (jännästi muistan kirjasta enemmän). Sen verran muistan, että ei ollut minun pala kakkua – olisin voinut jättää katsomatta.

Tällainen aasinsilta viime vuoden viimeiseen lukemaani kirjaan, joka on samaisen Kotaro Isakan trilleri nimeltä Three Assassins.

 

Kotaro Isaka: Three Assassins
alkuper. グラスホッパー, 2004
Penguin (Vintage), 2022
Japanista englannintanut Sam Malissa
s. 283

Suzukin vaimo murhataan eikä Suzuki halua päästää tekijää kuin koira veräjästä. Hän värväytyy rikollisjengiin, joka on vastuussa hänen vaimonsa kuolemasta voidakseen kostaa teon.

Soluttautuminen jengiin on vielä alkutekijöissä, kun tapahtuu “onnettomuus”, joka mutkistaa asioita. Ilmeisesti niin kutsuttu “Työntäjä” tönäisee rikollisjengiin kuuluvan merkittävän henkilön auton alle ja koska Suzuki sattuu olemaan paikalla, hänet lähetetään “Työntäjän” kintereille.

Tokiossa kihisee ja kuhisee muutenkin, sillä liikkeellä sattuu olemaan muutama muukin salamurhaaja toteuttamassa omia agendojaan.

Tapahtumia tarkastellaan Suzukin lisäksi kahden salamurhaajan silmin. The Whalen erikoisuus on saada uhrinsa tekemään itsemurha kun taas Cicada on taitava veitsenkäyttäjä, joka on erikoistunut tappamaan kokonaisia perheitä.

Kirjassa on muutama gorehko kohta, mutta noin muuten se ei ole erityisen väkivaltainen. Kokonaisuutena tämä trilleri on kohtuullisen aivoton eli lukija voi nauttia kyydistä eikä tarvitse liikaa ajatella. Murha-asioita tärkeämpiä ovat ihmisten väliset suhteet, motiivit ja elämä/eläminen yleensä. Tyyli on humoristinen ja kevyt.

Three Assassins on ensimmäinen (tosin käännetty enkuksi vasta Bullet Trainin jälkeen) kirja Kotaro Isakan ns. Assassins-sarjassa. Kirjat ovat itsenäisiä teoksia ja kussakin on eri henkilöt eli voinee lukea missä järjestyksessä tahansa. Tosin neljännessä kirjassa eli Hotel Lucky Sevenissä näyttää olevan sama päähenkilö kuin Bullet Trainissa.

Three Assassins
Bullet Train
The Mantis
Hotel Lucky Seven

Epätietoisuuden taakka

Melko korkein odotuksin aloin lukea E.O. Chirovicin romaania Bad Blood (Serpent’s Tail 2018, s. 249), sillä pidin kovasti The Book of Mirrorsista (suom. Peilien kirja). Kirjojen tyylissä ja tunnelmassa onkin jotain samaa, samoin aiheessa. Molemmissa kirjoissa muistoilla, muistamisella ja muistilla on keskeinen merkitys.

James Cobb on erityisesti hyponoosiin perehtynyt psykologi, joka on nuoresta 35-vuoden iästään huolimatta ehtinyt jo niittää mainetta alallaan.

Joshua Fleischer on tunnettu hyväntekijä, joka lähenee elämänsä päätepistettä. Fataalisti sairas Fleischer haluaa ennen kuolemaansa selvittää yhden, elämässään epäselväksi jääneen asian, ja siihen hän toivoo saavansa apua Cobbilta.

James Cobbilla ei ole aavistustakaan, miten suuresti muutaman päivän vierailu Fleischerin luona häneen lopulta vaikuttaa.

Bad Blood etenee matelemalla, mutta on ihmeellisen koukuttava. Tunnelmassa on jotakin samaa hypnoottisuutta kuin edeltäjässään (eli Peilien kirjassa), mutta valitettavasti myös jonkin verran omituista turhuutta.

En esimerkiksi koe, että jotkin Cobbsin omat lapsuusmuistot olivat mitenkään merkityksellisiä juonen tai minkään kannalta – varsinkaan, kun ne eivät liittyneet oikein mihinkään ollen vain random-muistoja.

Kokonaisuudessaan silti kiehtova romaani, jossa käsitellään erityisesti sitä, miten voimakkaasti muistot tai muistamattomuus voi alkaa määrittää koko elämää. Jopa turmella sen.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta.

Kun Helmet-haaste nyt puheeksi tuli, niin summaan samalla sen, sillä tuskin siihen saan enää kirjoja luettua. Vajaiksi jää kahdeksan kohtaa ja ne ovat

12. Lastenrunokirja
18. Kirjan kannessa tai nimessä on koru
20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo
21. Kirjasta on tehty TV-sarja
26. Kirjan nimessä on sana kirja
33. Kirjassa muutetaan maalle
39. Kirjassa on bi- tai panseksuaalinen henkilö
50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä


Mietin viitsinkö ensi vuonna osallistua. Toisaalta tykkään tästä haasteesta, mutta mietin mitä järkeä osallistua, jos en ollenkaan haasta itseäni. Tosin olen kyllä valinnut muutaman kirjan luettavaksi ihan tätä haastetta varten, joten kyllä tämä sinänsä on inspiroinut myös etsimään luettavaa eli en ole vain täyttänyt kohtia siten, jos kirja sattuu johonkin sopimaan.

Traagisia salaisuuksia

Keigo Higashino: The Final Curtain
alkuper. Inori no Maku gaOriru Toki, 2014
Abacus 2023
englannintanut Giles Murray
s. 390


Keigo Higashinon The Final Curtain jatkaa Kyoichiro Kaga -sarjaa. Kaga työskenteli aiemmin (ensimmäisessä enkkukäännöksessä eli Malicessa) Tokyo Metropolitan Policen murhayksikössä, mutta sittemmin (jossain vaiheessa ennen kirjaa Newcomer) sai alennuksen paikallispoliisiksi Nihonbashiin (alue Tokiossa).

Tässä tuoreimmassa enkkukäännöksessä eli The Final Curtainissa Kaga työskentelee edelleen Nihonbashissa “tavispoliisina”, mutta kun hänen serkkunsa Matsumiya Tokion murharyhmästä pyytää apua liittyen erääseen keissiin, Kaga kertoo mielipiteensä. Lopulta hän (Kaga) päätyy itsekin tutkimaan kyseistä tapausta.

En pääsääntöisesti tykkää kopsata kirjojen takakansia blogipostauksiini, koska se on mielestäni laiskaa ja melkoisen turhaa: ne (kirjan kuvaukset) saa helposti luettua mistä tahansa muualtakin. Lisäksi minua kiinnostaa omin sanoin kirjoitetut postaukset ja erityisesti lukijan omat ajatukset ja pohdinnat.

Nyt teen kuitenkin poikkeuksen, koska mikäpäs sen mukavampaa kuin tehdä juuri sitä, mitä kritisoi eli kas tässä kirjan takateksti (lupaan, ettei tästä tule tapa ja tunnustan samalla, että olen aiemminkin kopsannut kirjan takatekstejä ja sivuliepeitä blogiini, jos olen katsonut sen olevan mielestäni perusteltua):

The Final Curtain brings the story of Detective Kaga to a surprising conclusion in a series of rich, surprising twists with a confounding murder in Tokyo connected to the mystery of the disappearance and death of Detective Kaga's own mother.

A decade ago, Tokyo Police Detective Kyoichiro Kaga went to collect the ashes of his recently deceased mother. Years before, she ran away from her husband and son without explanation or any further contact, only to die alone in an apartment far away, leaving her estranged son with many unanswered questions.

Now in Tokyo, Michiko Oshitani is found dead many miles from home. Strangled to death, left in the bare apartment rented under a false name by a man who has disappeared without a trace. Oshitani lived far away in Sendai, with no known connection to Tokyo - and neither her family nor friends have any idea why she would have gone there.

Hers is the second strangulation death in that approximate area of Tokyo - the other was a homeless man, killed and his body burned in a tent by the river. As the police search through Oshitani's past for any clue that might shed some light, one of the detectives reaches out to Detective Kaga for advice. As the case unfolds, an unexpected connective emerges between the murder (or murders) now and the long-ago case of Detective Kaga's missing mother.

The Final Curtain valottaa Kagan henkilökohtaista elämää, erityisesti liittyen hänen äitinsä katoamiseen Kagan ollessa vielä lapsi. Näihin on ollut viittauksia aiemmissa romaaneissa (etenkin The Death in Tokyossa), mutta nyt tuo mysteeri avautuu kunnolla.

Todella koukuttava ja ovela romaani, jossa tosin ilmeni muutamia piirteita (tai pikemminkin asenteita), jotka saivat silmäni pyörimään kuopissaan ja huulet huokaamaan just joo saatana ei tätä paskaa taas pliis dear lord.

Ei aio käsitellä asiaa blogissani, koska… En jaksa vaivautua. En myöskään tiedä ovatko kirjassa esiintyvät asenteet tarkoituksellisia vai joiden misogynisyyttä kirjailija ei edes itse tajua, koska asenteet ovat niin “normeja” hänelle ja empiiristen kokemusteni mukaan monille muillekin (onneksi ei kaikille).

Meni kuitenkin maku kirjoittaa kirjasta mitään enempää, joten that’s it. Lukekaa itse kirja ja tsekatkaa löydättekö kohdat, joihin mahdollisesti viittaan. The Final Curtain ehdottomasti on lukemisen arvoinen romaani ja aion jatkossakin lukea Higashinon tuotantoa eli ei tässä avioeroa tullut vaikka pieni särö kylläkin.

Kun silmukka kiristyy

Adrian McKinty: The Chain
Orion, 2019
s. 393
suomennettu nimellä Ketju



Lapsesi kidnapataan ja ainoa keino saada hänet ehjänä ja elossa takaisin on kidnapata jonkun toisen lapsi. Lapsesi vapautetaan, kun olet tehnyt kaiken, mitä on ohjeistettu tekemään. Näin ketjuun punoutuu silmukka toisensa perään. Ketju on kuin ikiliikkuja, jossa osaset alati vaihtuvat, mutta liike jatkuu ja ketju pitenee.

Rachel joutuu osaksi ”ketjua”, kun hänen lapsensa Kylie katoaa. Ajoitus on varsin huono, sillä Rachelilla on vakavia terveysongelmia ja takana avioero. Rahaa ei ole ylenpalttisesti, mutta sitä pitäisi jostain kehittää ”ketjua” varten.

Mekanismina ketjun idea on nerokas: se on kuin rahaa erittävä lehmä, jota käyvät eri ihmiset lypsämässä. Rahat tietysti menevät ”organisaatiolle” ja lypsäjät saavat palkaksi  ”omaisuutensa” (eli lapsensa) takaisin. ”Organisaation” tehtävä on valvoa, että lypsäjät toimivat ohjeiden mukaisesti. Vaikka siis kysehän ei ole rahasta, ”Organisaatio” painottaa. Mutta kyllä se melko lailla on.

Erittäin koukuttava trilleri, joka pitää mielenkiinnon yllä loppuun asti. Valitettavasti tyypillisten trillereiden/dekkareiden tapaan kirjan loppuun on pakattu se pakollinen action-pläjäys, joka pilaa koko kirjan. Kaipaan älyllisesti nerokkaampia loppuja näiden ainaisten ”listimiskaavojen” sijasta. Ovat liian helppoja ja laiskoja ratkaisuja mielestäni.

Mietin myös, miten Rachelin oletettu erityinen älykkyys on kirjassa esitetty. Itse en Rachelissa mitään erikoista älykkyyttä havainnut, mutta jotenkin Ketjun ”ylläpitäjä” havaitsi ja ihaili Rachelin älyä. Jos halutaan vakuuttaa lukija jonkun henkilöhahmon älykkyydestä, kannattaisi tuoda se jotenkin esille. Siis muullakin tavalla kuin jonkun random-tyypin suulla.

Kirjassa kyllä mainitaan, että Rachel ex-miestään prepatessaan olisi kuvitteellisesta testistä saanut paremmat tulokset kuin miehensä. Mutta onko se nyt sitten merkki jostain erityisestä älykkyydestä vai vaan ihan normaalista oppimisesta.

Pointtini: mietin lähinnä sitä, että monesti törmää kirjassa siihen, että henkilön X älyllistä kapasiteettia ylistetään maasta taivaaseen, mutta se ei mitenkään NÄY henkilön X kuvauksessa. Words words words. Just words.

Marinoistani huolimatta The Chain on juonivetoinen ja viihdyttävä romaani, jota voin trillereiden ystäville suositella, kunhan ei odota henkilöhahmoilta kummoisempaa syvyyttä.

Kokemukseni kirjasta on melko samanlainen kuin Luetut-blogin Marilla.

Tess Gerritsen ja kirjakerhot

Luin muinoin paljon Tess Gerritsenin kirjoja. Aloitin Gerritsenin tuotantoon tutustumisen romaanista Kirurgi (Otava 2002/The Surgeon 2001), joka aloittaa ns. Rizzoli&Isles-kirjasarjan (josta on myös joku televisiosarjaversio olemassa: en ole katsonut enkä aio katsoa).

Isles on patologi, Rizzoli poliisietsivä (näin ainakin sarjan alussa, en ole lukenut koko sarjaa – se jäi kesken minulta jossain vaiheessa).

Muistan, että Tess Gerritsenin uutuudet olivat lähes aina elleivät ihan aina Suuren Suomalaisen Kirjakerhon kuukaudenkirjoina. Ne siis piti peruuttaa tai pamahtivat postiluukusta. Joskus ne pamahtivat peruutuksesta huolimatta.

Tämä on varma tieto, sillä tarkkana ihmisenä pidin kirjaa peruutuksista. Lähettivät toisinaan silti kirjan varmaan toivossa, ettei sitä jakseta palauttaa. En aina jaksanutkaan, joten tuli sitten ”pakko-ostettua” joitakin kirjoja.

Kerran lähettivät kirjan minulle Lontooseen (olin tehnyt yleisen osoitteenmuutoksen ja mahdollisesti Posti käänsi kirjan uuteen osoitteeseeni), vaikka olin sen perunut. Minulle oli myös sanottu, että ulkomaille ei kuukaudenkirjoja edes lähetetä, mutta sinne se vain tulla tupsahti.

Otettuani yhteyttä asiakaspalveluun saadakseni ohjeita miten palauttaa kirja (asiakaspalautus ei toimi ulkomailta maksutta Suomeen) sanottiin, että voin pitää sen koska palauttaminen menee muuten liian vaikeaksi (en suostunut maksamaan postikuluja voidakseni palauttaa sen). (Kiinnostuneille tiedoksi: kyseessä oli Dan Brownin Kadonnut symboli)

Tässä välissä pitää ihan tarkistaa onko Suuri Suomalainen Kirjakerho vielä olemassa ja näyttääpi olevan. Olin myös Uudet kirjat ja Johanna -nimisissä kirjakerhoissa. Ja monissa muissakin (muun muassa Ex Libris, Book Avenue, Akateeminen kirjakerho, Stockmannin kirjakerho), joita Suomessa on joskus ollut. Wikipediasta löytykin kirjakerhoista listaus, nostalgista.

*

Varsinaisesti minun piti Tess Gerritsenin kirjaa pohtia. Luin juuri nimittäin Gerritseniltä romaanin nimeltä Playing with Fire (Penguin 2015, s. 310), joka on suomennettu nimellä Joka tulella leikkii.

Kirjan alkuperäinen nimi on monitulkintainen ja osuva kuvaamaan romaania. Verbi ”play” voi viitata mm. leikkimiseen, pelaamiseen tai soittamiseen. Romaanin otsikko viittaa mielestäni ensisijaisesti soittamiseen – ei leikkimiseen – mutta sitähän ei voi tietää ennen kuin on lukenut kirjaa jonkin matkaa.

Romaanin keskiössä on ammattimuusikko Julia, jonka instrumentti on viulu. Työmatkalla Roomassa ollessaan Julia tutkailee erään antiikkikaupan tarjontaa ja kiinnostuu vanhasta nuottikirjasta. Kirjaa lehteillessään sen välistä putoaa irrallinen sävellys, joka kiehtoo häntä. Kaupat nuottikirjasta ja  irtosävellyksestä tehdään ja Julia palaa kotiin Yhdysvaltoihin löydöstensä kanssa.

Irrallisen sävellyksen nimi on Incendio ja sen on säveltänyt L. Todesco. Sävellyksellä on merkittävä rooli tässä kirjassa, sillä se johdattaa Julian lopulta jopa hengenvaaraan.

Mainitusta sävellyksestä pari sanaa. Tess Gerritsen on itse musikaalisesti lahjakas ja hän on säveltänyt ”Incendion” (italiaa, tarkoittanee tulipaloa tmv.) käsittääkseni tätä kirjaansa varten. Kappaleen voi kuunnella Youtubesta. Videolla Tess Gerritsen soittaa pianoa ja viulua soittaa Joerg Widmoser.

Kuuntelin Incendion vasta kirjan luettuani, koska halusin itse mielikuvitella sävellyksen ensin. Incendio on koskettava ja kun sen kuunteli Gerritsenin romaani mielessä, niin kyllä hieman kostui silmäkulma.

Tähän väliin kirjan takateksti:
 

What if your child wanted you dead?

Julia doesn't understand what is happening to her daughter, but she thinks she knows what's causing it. She is terrified for Lily, and for herself, but what scares her more is that no one believes her.

If she is going to help Lily, she will have to find the answers alone, embarking on a search that will take her to the shadowy back streets of Venice.

There, Julia uncovers a heartbreaking, long-buried tale of tragedy and devastation - a discovery that puts her in serious danger. Some people will do anything in their power to keep the truth silent…


Kotona Yhdysvalloissa Julian ja aviomies-Robin kolmevuotias tytär, Lily, alkaa yhtäkkiä käyttäytyä aggressiivisesti. Julia alkaa pelätä tytärtään ja sen takia välit Robiinkin hankaloituvat.

Playing with Fire on mukavalla tempolla etenevä sekä kahteen aikaan (nykyaika/toinen maailmansota) ja paikkaan (yhdysvallat/Italia) sijoittuva trilleri. Kirjan toista eli historiallista osuutta voinee tosin pitää pikemminkin tragediana.

Ihmeekseni tämä kirja yllätti, koska en nyt varsinaisesti mitään tällaista osannut odottaa. Ja ylläri oli nimenomaan positiivinen. Romaani on helppo- ja nopealukuinen plus koukuttava ja sopisi erittäin hyvin vaikkapa matkakirjaksi. Siinä mielessä harmi, että luin sen juuri nyt kun matka on vielä edessä. Pitää keksiä uusi matkakirja.

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 7. Kirjassa rakastutaan.

Ei ulospääsyä umpikujasta?

Femi Kayoden toinen romaani Gaslight johdattaa lukijan takaisin Lagosiin, jonne Pihilip Taiwo perheineen on asettunut yhdysvalloissa pitkään asumisen jälkeen. Muuton aiheuttamaa ”kulttuurishokkia” (sitaatit, koska kyseessä ei varsinainen shokki, vaan yleisesti muutokseen liittyvät kokemukset ja tuntemukset) käsiteltiin edellisessä romaanissa Lightseekers (suom. nimellä Pimeän jäljillä).

Gaslightissa elämä on asettunut uomiinsa ja arki rullaa helpommin. Paitsi perheen tyttären kohdalla, joka nyt hieman vartuttuaan on alkanut kaivata takaisin Yhdysvaltoihin. Taustalla on surulliset, mutta valitettavan yleiset syyt.

Taiwojen perhe-elämän kuvaaminen on aidosti kiinnostava sivujuonne. Se on kuitenkin tosiaan sivujuonne ja pääpaino kirjassa on selvittää, mitä tapahtui piispa Jeremiah Dawodun vaimolle Folasadelle: nainen kun katoaa eräänä päivänä eikä ihan jälkiä jättämättä.

Syyttävät katseet kohdistuvat piispaan, joka vakaasti kieltää osallisuutensa vaimonsa katoamiseen. Ei ole kuulemma ensimmäinen kerta, kun vaimo lähtee omille teilleen ”rauhoittumaan”.

Philip Taiwoa ei varsinaisesti tapaus kiinnosta, mutta hän päätyy ottamaan sen tutkintaansa sisarensa pyynnöstä. Taiwon sisar on jäsen kyseisen piispan seurakunnassa ja on piispan vaimon Folasaden ystävä.

Folasade ehtii olla kateissa muutamia päiviä ennen kuin hänen ruumiinsa löydetään läheisestä järvestä. Katoamistapausta täytyy alkaa tarkastella mahdollisena murhana. Mutta kuka on murhaaja?

Pidin Gaslightista jopa enemmän kuin Kayoden esikoisesta Lightseekersistä. Tarina etenee maltillisesti säilyttäen silti kiinnostavuuden. Tosin jos preferoi toimintaa ja jatkuvia käänteitä, ei tähän kannattane tarttua. Itse en sellaisia kaipaa ja käänteitä tässä oli ihan riittävästi makuuni.

Ensimmäisestä kirjasta tuttu Chika on mukana tässäkin romaanissa ja minua viehättää Philipin ja Chikan ystävyys ja heidän ajoittain sarkastinenkin sanailu.

Britaalisuusmittari: 1/3, muutama lyhyt brutaalihko kuvaus jotka eivät nekään yksityiskohtaisia.

Mielipide pähkinänkuoressa: Pidin todella paljon Gaslightista, joita voin kuvata adjektiiveilla uskottava, koskettava, voimakas, surullinen (huom. mikään itkuvirsi teos ei ole). Nyt viimeistään Kayode nousi silmälläpidettäväksi kirjailijaksi. Toivottavasti hän jatkaa tätä sarjaa!

Femi Kayode: Gaslight
Raven Books, 2023
s. 378



Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja. Femi Kayode on nigerialainen, mutta hän asuu perheensä kanssa Namibiassa.

Ystävysten riitelyreissu

Evakkomesta

Terve vaan pitkästa aikaa. Remontti venähti arvioitua pidemmäksi kaikenlaisten syiden takia, joihin en tässä paneudu, eikä se (kylppäri) ole vieläkään valmis. On kuitenkin käyttökunnossa eli kotona asuminen onnistuu.

Viimeistely tehdään sitten kun tehdään. En ala aiheesta enempää, koska kaikki loputkin verisuonet katkeavat muuten päästä ja alkaa *tuttaa liikaa. (avautunen aiheesta Täällä en pyytele anteeksi -blogissani sitten, kun jaksan)

Kirjoja on sentään luettu. Itse asiassa yllättävän paljon ja siihenkin on hieman perseehkö syy. Mutta enpä ala siitäkään. Onneksi on kirjat!

Eräs lukemani kirja on Lucy Clarken The Hike (HarperCollins 2023, s.378). The Hike osoittautuikin erittäin viihdyttäväksi, vaikka kokonaisuutena se jäi makuuni tympeän kliseiseksi trilleriksi, jonka henkilöhahmot eivät voisi ehkä enempää edustaa erilaisia stereotyyppejä.

Viihdettä kirja tarjosi näiden paperisten stereotyyppihahmojen lisäksi sillä normiasetelmalla: neljä ystävystä lähtevät vuotuiselle yhteiselle lomamatkalle. Kohteena tällä kertaa vaellus Norjassa vuoristossa. Ainoastaan yhtä kiinnostaa patikointi, muut kolme ovat enemmän tai vähemmän vastahakoisia.

Reitti on selkeästi liian haastava tälle pääasiassa rapakuntoiselle nelikolle, joista tosin yksi ei ole rapakunnossa. Plussaa siitä, etteivät kuitenkaan ole niin tumpeloita, etteivät osaisi esim. telttaa pystyttää tai muuten pääsääntöisesti toimia suht. järkevästi käytännön asioissa.

Miinuksena eräs henkilöhahmo, joka eksyy kuselle mennessään. Vaikea käsittää, miten voi eksyä pissareissulla, kun tyypit patikoivat hyvin hiljaisella alueella, jolloin riittäisi että siirtyy pari metriä polun viereen lirauttamaan. Ei käy ilmi, miten pitkälle pissaaja lähti tarpeille, mutta ilmeisesti könysi aika kauas ryteikköön, kun kerran onnistui eksymään.

Ja mitä tekevät muut sillä aikaa? Jatkavat matkaa. Kadonnut toveri havaitaan vasta vajaan tunnin patikoinnin jälkeen. Seriously?! Ihan perusjuttuja on, että koko seurue tsekataan säännöllisin väliajoin, että kaikki ovat ok ja mukana menossa.

Jos haluaa aivotonta menoa ja ihmissuhdemättöä (toisin sanoen riitelyä), niin tässä oiva viihdekirja. Erityisen jännittävä tämä ei ole, mutta se voi johtua siitäkin että suurin osa lukemisesta kului silmienpyörittelyyn eikä minua varsinaisesti kiinnostanut, vaikka koko porukka olisi pudonnut rotkoon.

Onnittelen itseäni siitä, ettei minulla ole tuollaisia ystäviä. Itse asiassa jos olisi (muutaman kerran olikin), ei olisi kauan tai enää.


Kirjan takateksti:

Wish you were here?
Think again . . .

Maggie, Liz, Helena & Joni. Old friends bound by history, adventures, old secrets.

And now, bound by murder.

They lace up their hiking boots for the adventure of a lifetime in the Norwegian wilderness: a place of towering mountains, glass-like lakes, log cabins and forests stolen from a fairytale.

It’s the perfect place to lose yourself – until a broken body is found at the bottom of a ravine.

Somewhere out there, someone knows exactly why a woman has died. And in this deep, dark wilderness, there’s a killer on the trail . . .

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirja kohtaan 35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa.

Minimiete: lapsipaholaiset

Zijin Chen: Bad Kids
alkper. Huai Xiao Hai, 2014
Pushkin Vertigo, 2022
englannintanut Michelle Deeter
s. 332

Kesäkuu 2013. Ningbo, Kiina.

Zhang Dongsheng työntää appivanhempansa alas jyrkänteeltä. Ja alkaa huutaa apua, sillä kamala vahinko on tapahtunut. Miten he nyt sillä lailla putosivat. Tapauksella ei ole silminnäkijöitä, koska Zhang on suunnitellut murhat huolellisesti.

Väärin.

13-vuotias Chaoyang on kahden ystävänsä kanssa samaisella vuorella ja he pelleilevät kameran kanssa. Murha tallentuu Chaoyangin kameralle, mutta kolmikko huomaa sen vasta myöhemmin, kun katsovat tekemänsä videon.

Pitkällisen pohdinnan tuloksena he päätyvät ratkaisuun – nimittäin kiristämiseen. Zhang Dongsheng saa luvan maksaa siitä, että murhavideo ei päädy poliisille.

Ratkaisu johtaa toiseen ja sitten toiseen eikä vierimään lähtenyttä kiveä voi enää pysäyttää.

Juonesta en viitsi enempää paljastaa, koska en halua spoilata romaanin yllätyksellisyyttä. Teinitoveruksilla on kuitenkin syynsä toimia, miten toimivat vaikka kelkka lopulta lähteekin holtittomaan luisuun eikä törmäykseltä voi välttyä.

Monen kehnohkon lukukokemuksen jälkeen Bad Kids osui juuri oikeaan hermoon ja aikaan. Juoni on kiero ja vireillä on koko ajan jotain. Mikään toimintarytke tämä ei – onneksi – ole, mutta tuntui silti nopeatempoiselta.

Zijin Cheniltä on käännetty (englanniksi) myös romaani The Untouched Crime, joka on Bad Kidsin kanssa samaa sarjaa. Itse asiassa se on sarjan ensimmäinen osa, mutta hyvin Bad Kids toimi itsenäisenäkin teoksena. Kiinnostaisi kyllä lukea myös tuo ensimmäinen osa. Siinä on ainakin yksi sama henkilö – tosin eri tehtävissä, koska hän on vaihtanut alaa. Super kiinnostavaa.

Luonnollisesti Zijinin kirjoja ei kirjastostamme saa, joten täytynee tuo ensimmäinenkin osa hankkia omaksi.

Mielipide selkokielellä: pidin saatanan paljon.

Brutaalisuusmittari: 1/3. Vaikka ruumiita tulee, ei kuolemisilla repostella.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Bad Kidsin kohtaan 9. Kirjassa joku karkaa.

16. luukku: Hatullinen sitä itseään

Joulukalenterin kuudestoista luukku avautuu kaikessa karmeudessaan. Aiheena on Hat eli hattu. Tuli mieleeni muutamia sanontoja tyyliin

Syön hattuni, jos…
Syön hatullisen paskaa, jos…

Luin juuri kirjan ja mietin, että melkein olisin mieluummin syönyt hatullisen paskaa kuin lukenut kyseisen kirjan [sarcasm].

Kyseessä oleva kirja on Riku Ondan Fish Swimming in Dappled Sunlight.

Aki ja Hiro viettävät yhdessä viimeistä iltaa ja yötä asunnossaan Tokiossa. Sen jälkeen heidän tiensä eroavat ja kumpikin lähtee tahoilleen. Viimeinen ilta on jännitteinen, sillä taustalla häälyy muun muassa vuosi sitten tapahtunut onnettomuus patikkareissulla. Tuolla reissulla heidän oppaansa kuoli. Miten ihmeessä niin kävi on edelleen epäselvää, ja sitä sitten viimeisellä ”ehtoollisella” mietitään.

Akin ja Hiron ryypiskellessä avautuvat nuo vuoden takaiset tapahtumat lukijalle ainakin jossain määrin. Paljastuu myös muita asioita. Painopiste on kuitenkin sellaisessa mielen vellomisessa ja vatkaamisessa, johon aloin puutua noin seitsemänkymmenen sivun paikkeilla.

Ekat viisikymmentä sivua jaksoin vielä odottaa jotain käännettä ja tulihan sellainen, parikin. Mutta mitä merkitystä on näillä ”käänteillä”? Eipä varsinaisesti mitään – sen saa huomata, kun on kirjan kokonaan lukenut. Tosin odotukset ja kirjan jännite olivat sinne päästyä jo täysin kaikonneet ja oma olo turhautunut syistä, jotka spoilaavat juonta enkä siksi niitä tähän merkitse.

Mieleen jääkin lähinnä pitkitetty vatvonta ja jahkailu milloin Akin milloin Hiron ajatuksissa. Nuo ajatukset eivät ole edes kiinnostavia (paitsi ihan alussa, kun vielä jaksoi odottaa kirjalta jotain), joten lukeminen oli melko tympäisevää. Olisin saattanut jättää kirjan kesken, ellei se olisi ollut minun ja Lauran lukupiirikirja.

Jos nyt jotain hyvää kirjasta löysin, niin tunnelman ja miljöön luominen on tehty taiten. Miljöön voi nähdä, jopa kokea, ja tunnelman aistia. Tunnelma valitettavasti menettää jännitteensä melko pian sivujen kääntyillessä, koska tarina pörisee tyhjäkäynnillä. Miljöö on varsin rajattu, joten eipä sekään yksistään kanna.

Olen aiemmin lukenut Riku Ondalta The Aosawa Murdersin, joka oli ihan ok, mutta ei muuta. Luulen, etten jatkossa tartu Ondan kirjoihin, koska tällainen vatulointi ei kiinnosta.


Riku Onda: Fish Swimming in Dappled Sunlight
alkuper. 木洩れ日に泳ぐ魚 [Komorebi ni oyogu sakana]
Bitter Lemon Press 2022
s. 204
japanista englannintanut Alison Watts

Lukukuulumiset sairasvuoteelta

Terveiset sairasvuoteelta.

Skippaa tämä osuus, jos ei eritteet ja sairastelu kiinnosta.

Tai nyt olen päässyt ylös sieltä. Ei mitään dramaattista, flunssa vain. Kurkku kipeytyi niin pahasti, ettei syöminen tullut kyseeseen – alas on saanut ainoastaan lämpimiä juomia eli Lemsipiä (täkäläinen ”Finrexin”) ja saatanan pahaa teetä. Kaikki teet ovat perseestä, koska en ole teenjuoja. Jostain syystä kuitenkin aina sairaana juon teetä, koska kahvi ei maistu.

Join myös semikuumaa vettä (vedenkeittimellä lämmitettyä), koska koko ajan piti juoda jotain kurkkukivun takia, mutta mitään kylmää en voinut niellä. Nesteytys pysyi kunnossa juomalla kuumaa/lämmintä vettä. Ja on siitä muitakin hyötyjä, joita voipi googletella jos kiinnostaa.

Kurkkukivun (joka on nyt poistunut) lisäksi räkää erittyy niin reippaasti, että ihmettelen etten ole yöllä tukehtunut siihen (no, ehkä ensi yönä sitten). Miten voikin mahtua ihmiseen räkää näin paljon.

Terveysuutisista muihin asioihin. NYT USKALTAA TAAS LUKEA

 

Olen lukenut kirjan (ei varmaan kovin suuri ihme, kun kyseessä on kirjablogi), nimittäin espanjalaisen kirjailijan Juan Gómez-Juradon kansainvälisen myyntimenestystrillerin Red Queen, jonka takakansi (eli sivulieve, takakansi on usein varattu ihan muille asioille, esim. markkinointikehuille) kuvaa kirjaa näin:
 

You've never met anyone like her…

Antonia Scott is special. Very special. She is not a policewoman or a lawyer. She has never wielded a weapon or carried a badge, and yet, she has solved dozens of crimes.

But it's been awhile since Antonia left her attic in Madrid. The things she has lost are much more important to her than the things awaiting her outside.

She also doesn't receive visitors. That's why she really, really doesn't like it when she hears unknown footsteps coming up the stairs.

Whoever it is, Antonia is sure that they are coming to look for her.

And she likes that even less.

Antonia Scott on tosiaan erityinen ja tuota erityisyyttä on onnistuttu vielä lisäämään keinotekoisesti (”lääketieteellisesti”). Trillerin asetelma on kiinnostava ja tarina etenee moninäkökulmaisesti, mikä on lukijan kannalta varsin tyydyttävää.

Jos traumatisoituneet poliisit/murhatutkijat kiinnostavat, niin tätä ei kannata missata. Itse viihdyin kirjan parissa, vaikka en oikein jaksa traumakimppuja. Tässä on kuitenkin hieman erilainen trauma kyseessä ja Red Queen -konsepti (joka avautuu kirjan edetessä – siksi en sitä tässä avaa) on kiintoisa. Alkoholiongelmaisia poliiseja ei esiintynyt.

Antonia Scottin lisäksi romaanissa on toinen kiinnostava keskushenkilö: ryvettynyt poliisi Jon Gutiérrez. Luonnollisesti Antonian ja Jonin tiet yhtyvät, vaikkakin molemmille vastentahtoisesti.

Brutaalisuusmittari värähtää tällä kertaa punaiselle: 2/3 Ihmisiä murhataan ja murhat ovat varsin brutaaleja. Oma sietokynnykseni ei ylittynyt, mutta en ole erityisen herkkä brutaalisuuksille.

Red Queen on trilogian ensimmäinen osa, otaksun että kaikki osat aiotaan englannintaa. Toinen osa on nimeltää Black Wolf ja siitä tulee enkkukäännös ilmeisesti ensi vuonna. Kolmas osa on nimeltään White King, jonka käännösaikataulusta ei minulla ole tietoa.

Entä aionko lukea jatkot? No kyllä uskon lukevani, vaikka tämä lukukokemus ei sinänsä tajuntaa räjäyttänyt.

Sellainen kutina (mutua eli ei perustu mihinkään) minulla on, että tästä saattaa tulla joskus suomennoskin. Sopisi hyvin siihen traumakimppu- ja väkivaltadekkarigenreen, joita tunnutaan mielellään suomennettavan.

Juan Gómez-Jurado: Red Queen
alkuper. Reina Roja, 2018
Macmillan, 2023
espanjasta englannintanut Nick Caistor
s. 374

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs.

*

Postauksen ensimmäisen kuvan olen tehnyt käyttäen tekoälyohjelmaa. Tekoäly luo kuvan määrittelemieni ohjeiden mukaan käyttäen algoritmeja. Tekstin lisäksi kuvan muodostamisessa voi käyttää jotain toista kuvaa, kuten itse teen (aina oma eli luvallinen kuva kyseessä). Lopputulos on yleensä vähän mitä sattuu ja joskus "virheellinen", kuten esim. tuokin kuva. Joskus syntyy melkoisia helmiä.

Olen utelias, mutta en oikein tiedä mitä ajattelisin tästä "taidemuodosta". Onko se edes taidetta. Minulle se on nyt kuitenkin uusi tutkimuskohde ja kevyt harrastus.