sunnuntai 31. tammikuuta 2021

Klassikkohaaste XII: The Lonely Londoners

Tammikuun viimeinen päivä on pyhitetty klassikoille, nyt jo kahdennentoista kerran. Jos et tiedä, mistä on kyse, lue haasteen kuvaus ja ohjeet tämänkertaisen haasteisännän eli Gregoriuksen (Jotakin syötäväksi kelvotonta) blogista.

Tällä kertaa valitsin luettavaksi Sam Selvonin The Lonely Londonersin (Penguin Books 1956, s. 139), jonka olen halunnut lukea jo pitkään, mutta jota en silti ole saanut ikinä luettua. Olen kirjaa aloitellut joskus, mutta jättänyt kesken jo heti alkuunsa. Muistui taas mieleeni miksi: kirjan kieli tökkii. Palaan kieleen tuonnempana.



The Lonely Londoners on kertomus Britteihin Karibialta muuttavista/muuttaneista siirtolaisista. Sam Selvon itse on syntynyt Trinidadissa, josta hän muutti Lontooseen 50-luvulla. Kirjan tapahtumat sijoittuvatkin tuohon aikaan.

Kirjan keskushenkilö on Moses, joka auttaa muita maahanmuuttajia asettumaan ja sopeutumaan Lontooseen. Hän ei varsinaisesti ole itse valinnut niin tehdä, mutta sana kiertää eikä Moses henno kieltäytyä.

Lontoo on avoimen rasistinen ja työnsaanti vaikeaa. Tummaihoiset kelpaavat lähinnä raskaisiin ja huonosti palkattuihin töihin ja pois silmistä. Joskus työnantaja käännyttää hakijan samantien matkoihinsa, kun käy ilmi ettei hän ole valkoinen.

And Galahad watch the colour of his hand, and talk to it, saying, ”Colour, is you that causing all this, you know. Why the hell you can’t be blue, or red or green, if you can’t be white. You know is you that cause a lot of misery in the world. Is not me, you know, is you! I ain’t do anything to infuriate the people and them, is you! Look at you, you so black and innocent, and this time so you causing misery all over the world!”

Niin, Galahad on asian ytimessä kun naiivisti ”esineellistää” ihonsa. Sillä mitään niin naurettavaa (ja turhauttavaa) ei ole kuin ihmisen ”tuomitseminen” tai pelkääminen sen perusteella, minkä värinen hänen ihonsa sattuu olemaan. Jokaisen pitäisi lukea tämä kappale ja sisäistää se. Jokseenkin masentavaa, että aikaa on kulunut yli viisikymmentä vuotta ja aivan samat järjettömät ennakkoluulot ja -asenteet jylläävät edelleen. Eikö olisi jo aika luopua tunkkaisista asenteista ja kohdata ihmiset ihmisinä?

Kirjassa ei varsinaisesti ole juonta niin kuin ei elämässä yleensäkään. Selvon kuvaa sopeutumista uuteen ympäristöön ja kulttuuriin usean eri maahamuuttajan silmin. Joku tekee uutterasti töitä, joku innostuu ihan muista asioista – muun muassa valkoisista naisista.

Lontoota tarkastellaan ulkopuolisen silmin ja niine silmin se näyttäytyy ajoittain varsin absurdinakin. Ajankuvaus vaikuttaa kyllä autenttiselta ja niin elävältä, että lukija siirtyy itsekin ajassa yli puolivuosisataa taaksepäin hortoilemaan Lontoon talviharmaille kaduille ja sitten lempeään kesään, jolloin paljaat sääret vilkkuvat hameiden alta kuin kukasta törröttävät emit jopa niin hengästyttävään tahtiin (kirjassa on osuus, jossa Selvon ei käytä välimerkkejä ollenkaan), että meinasin saada burn outin.

Kirjan lukeminen on kuin mustavalkoista jonkin sortin dokumenttielokuvaa katsoisi. Elokuva on mosaaiikkimainen, jossa näytetään kohtauksia eri ihmisten elämästä. Henkilöstä b pompataan henkilöön c ja sitten d:n kautta palataan b:hen jne. Kytköksiä esiintyy useimpien henkilöiden kesken, mutta kaiken keskusta on Moses. Moses on kuin planeetta, jonka kiertoradalla kirjan muut henkilöt kulkevat – tai kulkeutuvat.

Kirjan perustunnelmaa on vaikea kuvata. Se on samaan aikaan koominen ja melankolinen. Siinä on tilannekoomisia kohtauksia ja hyrisevän hauskoja väännöksiä paikannimistä. Vaikka paikannimet ovat vähän miten sattuu, silti yhdessä ymmärretään mistä paikasta on kyse. Koti-ikävää podetaan ja sitä helpotetaan juttelemalla muiden kanssa ”entisen” kotimaan asioista. Kirjaa syvemmin ymmärtääkseen on etua siitä, että Brittien siirtomaahistoria on hallussa.

Mainitsin postauksen alussa kirjan kielen ja että se häiritsee minua. Kirja on kauttaaltaan kirjoitettu (englannin) kreoliksi, jota on helppo mutta (mielestäni) erittäin rasittava lukea. En muutenkaan ole kovin murteisten (kreoli ei tosin ole murre, vaan kieli) kirjojen ystävä, joten kun sekä kerronta että dialogit ovat kreolia, niin rasituin. Hävettää ihan tunnustaa tällaista. Toisaalta mitenkään muutoin tätä kirjaa tuskin olisi voitukaan uskottavasti kirjoittaa. Eli sinänsä aivan turha napina.

Olen hyvin iloinen, että sain kirjan vihdoin luettua (tuskin olisin sitä jaksanut lukea kokonaan ilman tätä haastetta) ja kyllä tämä paikkansa klassikkona ehdottomasti ansaitsee!

Tästä pääset haasteen koontipostaukseen
, jossa on linkit muiden osallistuneiden klassikkopostauksiin. Ei muuta ku lukemaan!

Ja tästä pääset postaukseen, jossa olen listannut kaikki klassikkohaasteeseen aiemmin lukemani kirjat.

torstai 28. tammikuuta 2021

Kuolinilmoitus

Zhou Haohui: Death Notice
alkuper. Si wang tong zhi dan: an hei zhe, 2014
Head of Zeus 2018
kiinasta englannistanut Zac Haluza
s. 318
ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu


Lähes kaksikymmentä vuotta sitten tapahtunut selvittämätön tuplamurha pompsahtaa vainoamaan poliisikersantti Zheng Haomingia: näyttää siltä, että pitkään horrostanut murhaaja on taas aktivoitunut. Murhaaja on sikäli huomaavainen, että ilmoittaa uhrinsa ja tämän kuolemispäivämäärän etukäteen.

Luulisi olevan helppo suojella uhreja, kun on teloituspäivä tiedossa. Niin poliisikin aluksi luulee, kunnes huomaa ettei luulo ole tiedon väärti.

En ole sarjamurhaajien ylin ystävä, koska kujanjuoksu ajan kanssa tai aikaa vastaan hieman ahdistaa (ja kiirettä yleensä pitelee, kun on sarjamurhaaja kyseessä). Tulee liian hektinen olo, hikikarpalo sujahtaa otsalle: on kiire kiire kiire. Jännä juttu, että kirjan hektisyys ikään kuin tarttuu minuunkin. Tässäpä muuten varmaan syy, miksen innostu kovin toiminnallisista romaaneista (enkä elokuvista): haluan kirjallisuuteni mieluummin hieman hidastempoisempana, ettei sykkeet nouse kattoon. Halutessani nostattaa sykettä menen lenkille.

Miksi sitten valitsin lukuun kirjan, josta tiesin että siinä on sarjamurhaaja? Tähän on hyvin mutkaton vastaus: koska kirjailija on aasialainen (kiinalainen). Yleensä sieltä suunnalta tulevalta kirjallisuudelta voi odottaa jotain muuta kuin sitä perusdekkarimeininkiä (sooloileva poliisi pulassa yksin teollisuushallissa, moniongelmaiset rikoksenratkojat jotka kuitenkin ovat jotenkin ylivoimaisen älykkkäitä superyksilöitä, kännykän akku loppuu dramaattisella hetkellä, viina maistuu jne.) johon olen hieman kyllästynyt ja siksipä olen hyvin tarkka, millaisia dekkareita/trillereitä otan lukuun.

Intuitioni ei petä tälläkään kerralla: Death Notice on ovela ja kiero, pinnan alla suuremmat motiivit kuin aluksi näyttää. Missä kulkee moraalin rajat, kuka voi pitää itseään moraalisena? Kuinka pitkälle on valmis menemään suojellakseen omaa etuaan? Entä missä sijaitsee lojaalisuuden raja?

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Chengduun, joten mitä ihmettä kapteeni Pei Tao Longzhoun rikospoliisista tekee Chengdussa ja vieläpä löytää erään ruumiin. Sitä ihmettelee erityisesti Chengdun rikosyksikön kapteeni Han Hao, mutta siitä huolimatta Pei Tao otetaan mukaan rikostutkintaryhmään.

Kirjassa on useampi kiinnostava henkilö ja vieraskielisiä nimiä vaikeasti muistaville on kirjan alussa lista keskeisistä henkilöistä ja heidän nimikkeet. Minulla on melko hyvä muisti, mutta etenkin kirjan alussa oli kiva tarkistaa henkilöiden nimikkeet listasta. Sitten listaa ei juuri enää tarvinnutkaan.

Sivupolku liittyen muistamiseen

Kerron erään muistitekniikkani, mikä ei varmaan ole järin erikoinen mutta minulta tällainen muistiajattelu tulee automaattisesti. Kirjassa on henkilö (ei ole mainittu henkilölistassa), jonka nimi on Huang Shaoping. Kun nimi ei ole tuttu eikä se itselle tarkoita mitään, mieleni rakentaa automaattisesti sillan. Huang on kuin (don) Juan  ja Shaoping on kuin ”shopping” (”Juan shoppaa”). Ja kas niin, nimi on minulla muistissa. Eikä vain nimi, vaan myös oikea kirjoitusasu eli Huang Shaoping.

Vaikeiden ja/tai vieraiden nimien kohdalla muistini siis automaattisesti alkaa toimia näin, sillä luen (valitettavasti) hieman pänttäämällä, koska minulle on pakkomielteisen tärkeää muistaa ihan kaikki enkä kestä, jos vaikkapa kesken kirjan pitäisi miettiä että kukas tuo henkilö nyt olikaan. Jos tuollaista tapahtuu, koen lukeneeni ”huonosti”.

Tämä muistamisasia tuli mieleeni, koska toisinaan törmään siihen, että henkilö kertoo ettei lue (tiettyä) käännöskirjallisuutta koska erikoisten nimien muistaminen on työlästä ja tekee lukemisesta hankalaa. Minusta on harmi, että henkilö sulkee itseltään oven tiettyyn kirjallisuuteen tällaisen syyn takia, mutta kunkin oma valinta tietty.

Sivupolku päättyy



Sanoisin, että Death Notice on häiritsevän hyvä kirja, jossa tapahtuu kaiken aikaa mutta mikään toimintatrilleri tämä ei (onneksi) todellakaan ole. Mieleeni pullahtaa marionettinuket. Ymmärrät, mitä tarkoitan, jos luet tämän kirjan.

Death Notice aloittaa trilogian, josta toinen osa onkin jo englannistettu ja se on nimeltään Fate. Death Notice on kuitenkin kokonaisuudessaan eheä eli periaatteessa sen lukemisen voi jättää tähän ensimmäiseen, jos ei tyyli nappaa (siitäkin huolimatta, että kirjan lopussa lukee end of part one). Itse en todellakaan aio jättää ja onhan siinä lopussa selkeä koukku ja jatkumo...

Brutaalisuusmittari: 1/3 kyllä tässä kuollaan, mutta ei hilluta suolenpätkät kaulalla eikä kuolemia kuvailla sen kummemmin. Verileikit ja muu brutaali toiminta eivät ole pääasioita.

 

Huomio vielä nimikkeistä: minulla ei ole mitään hajua, miten poliisinimikkeet pitäisi suomentaa, joten ne ovat tässä postauksessa mitä ovat. Itsehän en lukiessani niitä edes suomenna, koska ymmärrän hierarkiat ja termit englanniksi.

maanantai 25. tammikuuta 2021

Mohsin Zaidi: A Dutiful Boy

Mohsin Zaidi: A Dutiful Boy – A memoir of a gay Muslim’s journey to acceptance
Square Peg 2020
s. 280

Mohsin Zaidi varttui itäisessä Lontoossa köyhällä alueella. Zaidin perheen juuret ovat Pakistanissa ja he ovat muslimeja. Siinä tärkeät faktat aluksi.

Briteissä ei ole lottovoitto syntyä minne tahansa. Lottovoitto on syntyä ja varttua tietyillä alueilla tietynpaksuisen lompakon kanssa. Valitettavasti luokkayhteiskunnassa ei kaikilla lapsilla ole samanlaisia mahdollisuuksia edetä elämässään, kuten vaikkapa Suomessa jossa lähes kaikki taustoista riippumatta käyvät kunnallista koulua.

Mohsin Zaidi onkin käymänsä koulun ensimmäinen oppilas, jonka on onnistunut ponnistaa Oxfordin yliopistoon opiskelemaan (lakia). Tie ei suinkaan ollut helppo ja mutkaton, siihen päälle vielä identiteettiin liittyvät pohdinnat ja häpeä. Kuten kirjan alaotsikkokin kertoo Zaidi on gay, mikä ei muslimiyhteisössä pääsääntöisesti ole hyväksyttävää. Erityisesti omien vanhempien reaktio pelottaa, mutta voiko näin suuren identiteettiin liittyvän asian kanssa elää kaapissa – kenties koko elämänsä. No ei tietenkään voi.

Hyvin kiinnostava, valaiseva ja koskettava muistelmateos heille, joita kiinnostaa muun muassa seksuaalivähemmistöt ja heidän kokemuksensa sekä brittiläinen luokkayhteiskunta. Jälleen kerran koen vaikeaksi kirjoittaa kirjasta. Syy ei ole kirjassa (josta pidin todella paljon!). Haluan kirjan kuitenkin tuoda blogiini, koska koen sen tärkeäksi. Kirjasta kiinnostuneiden kannattaa lukea tämä kesäkuussa Tatlerissa (brittiläinen aikakauslehti, joka on suunnattu lähinnä yläluokille – oh irony) julkaistu kirja-arvio.

*


Täällä sateli eilen lunta ja sitä on ihme kyllä vieläkin hieman maassa. Lumessa ei nyt mitään ihmeellistä suomalaiselle ole, mutta kun sitä (lunta) on paikassa jossa sitä ei yleensä ole, se on jännää – jopa siis minusta.


Lumikuvakoosteen julkaisen MieliBidee-blogissani (blogin nimi on vaihtumassa, uusi nimi on vielä hakusessa) myöhemmin tällä viikolla.

torstai 21. tammikuuta 2021

Jos kukaan ei näe sinua, oletko silti olemassa sellaisena kuin olet?

Nigerialaisen Akwaeke Emezin esikoisteos Freshwater kiinnosti minua sen julkaisun aikoihin, mutta jokin haroi vastaan. Kirja päätyi mentaaliselle ehkä luen ehkä en -listalle. Kyseisellä listalla on varsin paljon kirjoja, joista jotkut joskus siirtyvät lukulistalle, jotkut heitän mentaaliseen roskakoriini.

Ehkäilylistalle on moni unohtunut ja sinne unohtui Freshwaterkin ja tällä välin Emezi onkin ehtinyt kirjoittaa toisen kirjan. Se on nimeltään The Death of Vivek Oji (Faber 2020, s. 244) ja se harppasi suoraan (mentaaliselle) pitääpä lukea ensi tilassa -listalle ja nyt kävi niin että ihan oikeasti luinkin sen ensi tilassa.

The Death of Vivek Oji on kirja, jota en oikein osaa sanallistaa mitenkään. Siksi kirjasta kirjoittaminen on viivästynyt. En tiedä, mistä aloittaisin. Ehkä heti kirjan alusta eli Vivek Ojin ruumiista, joka lojuu vanhempiensa talon terassilla. Äiti löytää ainokaisensa ruumiin ja on haljeta surusta.

Mutta tämä ei ole kertomus Vivekin äidistä, vaan Vivekistä. Vivekistä, joka näytetään lukijalle lähinnä eri kertojien silmin. Vivek itse saa kovin vähän ääntänsä kuuluviin.

I’m not what anyone thinks I am. I never was. I didn’t have the mouth to put it in to words, to say what was wrong, to change the things I felt I needed to change. And every day it was difficult, walking around and knowing that people saw me one way, knowing that they were wrong, so completely wrong, that the real me was invisible to them. It did’t even exist to them. So: If nobody sees you, are you still there?

Ja nyt ei ole kyse mistään Instagramista sun muusta somesta tai yleensä siitä, että haluaa tulla nähdyksi somessa. Että haluaa huomiota itselleen, mutta vain tarkoin määrittelemistään lähtökohdista. Haluaa huomiota sellaisena kuin ei ehkä ole tai on vain osittain. Hus, pois. Tässä kirjassa ei käsitellä somehuomiota eikä mitään siihen liittyvää.

Miksi edes mainitsen somen, kun kirjassa ei sitä käsitellä? Koska en halua vahingossakaan ohjata ajatuksia siihen suuntaan ja If nobody sees you, are you still there? voi helposti antaa vaikutelman, että siitä on kyse.

Ei siis ole, vaan tarpeesta tulla nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on. Ihan vaikka ei itsekään olisi varma, millainen on. Onko minuutta olemassa, jos ei kukaan (muu) sitä näe. Lakkaako jokin sisin ja olennainen osa itseä olemasta, jos kukaan ei sitä näe?

The Death of Vivek Oji on kertomus identiteetistä. Siitä ettei mahdu muottiin eikä ehkä edes omaan kehoonsa. Kuinka itseään täytyy pitää piilossa, koska ympäristö ei osaa suhtautua toisenlaisuuteen (onko tämä edes sana, hmm – en silti halua käyttää sanaa ”erilaisuus”). Vai osaisiko, jos annettaisiin mahdollisuus? Ehkä jossakin toisessa ajassa. Ja rakkauskertomus – sitäkin tämä on potenssiin sata (huomio, ei mikään siirappimiina todellakaan).

On nimittäin eräs (muutamakin), joka näkee ja ymmärtää. Vivek ei ole täysin yksin, vaikka jopa lähimmät yrittävät suojella häntä. Miltä? Itseltään vai muilta? Vai pitääkö suojella muita, koska he eivät kestäisi nähdä, eivät halua nähdä? Mutta ei voi sulkea lintua häkkiin ilman että lintu menettää vapautensa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Nigeriaan, paikanimellä ei ole merkitystä.

Komea, karu ja koskettava romaani. Vahva suositus kauniista kielestä ja ajatuksista, identiteetistä ja sukupuolista kiinnostuneille. Kirjasta on tulossa suomennos toukokuussa nimellä Vivek Ojin kuolema. Asiasta mainitsi minulle kirjastopostaukseni kommenttiosiossa Miljatski ja tarkistin asian vielä googlettamalla. Mahtavaa!

maanantai 18. tammikuuta 2021

Sarjakuvaterapiaa

Joskus käy siten, että kirja menee niin syvälle, että siitä kirjoittaminen tuntuu kuin tekisi itselleen ruumiinavauksen. Kas tässä maksa, heitetäänpä puntariin. Ja sitten olisi nuo munuaiset, no onhan siellä pernakin tui tui. Ja mikäs se tuossa supistelee ja kipristelee? Sydän? Hohhoh, onpa ruma.

Sain Viivi Rintasen Sarjakuvaterapiaa-kirjan lahjaksi ystävältäni, Susu Petalilta. Kiitos vielä kerran, yllätit! Kirjassa on kaiken lisäksi omistus juuri minulle suoraan Viiviltä.

 

Viivi Rintanen: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta
Suuri kurpitsa 2020
s. 142

Sarjakuvaterapian luin vuodenvaihteen lukumaratonin aikana eli siitä on jokunen hetki. Olen tosin palannut kirjaan useita kertoja sen lukemisen jälkeenkin, ihan vain kuvaruutuja ja yksittäisiä kohtia katsomaan.

Sarjakuvaterapiaa on nimensä mukaisesti sarjakuvateos. Se vilauttaa pienen palan kahdentoista todellisen henkilön elämästä. Käänteentekeviä kohtauksia, mieleenpainuneita (hyvässä tai pahassa) hetkiä. Taustalla ikään kuin kokoavana lankana kulkee Viivin oma tarina. Ja perustelut sille, miksi tämä teos piti tehdä. Sillä sekään ei ollut ihan niin yksinkertaista.

Tässä kirjan takakansi, kertoo oleellisen. Kuva suurenee klikkaamalla.


Kirjan lopussa on luettelo henkilöistä, jotka ovat kirjassa mukana. Kuvaus kannattaa lukea ennen kuin lukee kyseisen henkilön osuuden: tarina avautuu paremmin, kun tietää taustoja. Osa henkilöistä ei ymmärrettävistä syistä esiinny omalla tai koko nimellään. Kertonee miten tabuja mielenterveysongelmat edelleen ovat. Kertonee myös siitä, että ihmiset eivät elä tyhjiössä ja mielenterveysongelmat vaikuttavat tavalla tai toisella lähes aina muihinkin kuin itseen.

Terapiaa ei tarvitse hävetä, huudetaan kuorossa, siellä käyminen on oikein trendikästäkin. Niin, moni ei häpeä sitä, että käy terapiassa vaan sitä mitä siellä käsitellään. Se on monille ruumiinavaus. Siellä hajonnut (toivottavasti) saa kursittua itsensä uudelleen kokoon. Aina jälki ei ole kaunista, lankoja repsottaa ja haavat vuotavat toisinaan. Mutta niiden kanssa voi elää. ELÄÄ. Ei siis kitua 24/7.

Tuli mieleeni Vastaamon tietomurto. Kaikki varmasti ovat siitä kuulleet, kun kerran minäkin olen enkä edes asu Suomessa. Jos on jäänyt Vastaamon keissi pimentoon, googlettamalla ”Vastaamon tietomurto” valaistuu. Olen seurannut tapausta mielenkiinnolla ja järkyttyneenä.

Erityisesti on järkyttänyt ne naurettavat kampanjat, joita tietomurron tiimoilta on tehty. Tuija Siltamäen taannoinen kolumni avaa näitä ongelmallisuuksia. Itse en ole Vastaamossa asioinut, mutta muualla kyllä ja paljon. Hoitosuhde muodossa tai toisessa on jatkunut lähes koko elämäni ja jos terapiatietoni tulisivat ikinä koskaan julki, saattaisin tehdä itsarin.

Ajatukseni lähti sivupoluille. Sinne se meni Sarjakuvaterapiaa lukiessakin. Olisi tehnyt mieli halata jokaista kirjan henkilöä ja Viiviä. Viivin elämään on vaikuttanut runsaasti koira. Minua se ahdisti monestakin syystä, mutta myös siksi että minullakin on koira menneisyydessä: koira, jota tapaan edelleen unissani. Yritän olla ajattelematta vääryyksiä, kärsimystä. Koska mieleni sekoaa, jos ajattelen liikaa. VIHA. En jaksa vihata enkä halua.

En myöskään halua kirjoittaa tästä kirjasta enempää, vaan suosittelen sinua sen lukemaan itse. Jotkin kirjat ovat sellaisia, että ne haluaa pitää pääasiassa itsellään. Sarjakuvaterapiaa on sellainen: se saa jäädä minulle yksityiseksi kokemukseksi.

Kuvituksesta:


Kirjan kansi antaakin osviittaa piirrostyylistä: hyvin ilmeikästä ja värikästä. Ja selkeää, minulle selkeys on tärkeää koska (mainitsen asiasta varmaan sadannen kerran ja täältä voi lukea taustoja) minulla on jonkin sortin hahmotushäiriöitä. Miellyttää kovin silmääni siis.
 

Viivi Rintaselta on julkaistu myös Mielisairaalan kesätyttö -niminen sarjakuvateos. Sen aion ehdottomasti myös lukea, kunhan Prison Islandin ovet jälleen aukeavat ja lintu pääsee lennolle. Olisin muuttolintu, joka lentäisi keväällä Suomeen käymään.

tiistai 12. tammikuuta 2021

Kirjastoasiaa ja muuta lätinää kirjoista plus heräteostos & kirjamiete

Minulla on tapana säännöllisin väliajoin selata kirjastotililleni tallentamiani kirjoja ja sitten kulloisenkin (luku)mielialan mukaan varata sieltä jotain. Jos kirjasta on ennestään varauksia, en mielelläni asetu jonoon, koska vain viisi varausta voi olla kerrallaan voimassa. Se on hieman suppeaa, kun kaikki kirjat pitää varata, koska kirjasto ei varsinaisesti ole auki.

Olen jauhanut asiasta muun muassa marraskuussa. Tilanne on edelleen sama paitsi ettei sitä vartin hyllyntonkimisaikaa ole eikä tietokoneita pääse käyttämään jne. Kirjastoon mennään vain hakemaan ja palauttamaan kirjoja. Muunlainen lorvailu ei tule kyseeseen.

Siitähän onkin kohta jo vuosi, kun viimeksi olen saanut nautiskella kirjastossa hengailusta. Ensimmäinen lockdown alkoi 23. maaliskuuta eikä kirjasto ole sen jälkeen ollut normaalisti auki. Kaikkien alueeni kirjastojen ei ole mahdollista pitää ollenkaan oviaan auki.

Muun muassa pikkuisen Kew'n kirjaston ovet ovat kokonaan säpissä.

Sivupolku alkaa:

Pengoin kuvakansioitani, koska tiedän että minulla on kuvia Kew’n kirjastosta sekä sisältä että ulkoota. Meni kuitenkin hermo kuvia penkoessa, koska ei ole mitään hajua milloin olen kuvat ottanut. Kuukauden lisäksi on vuosi hakusessa.

Koska ehdottomasti halusin saada Kew’n kirjastosta kuvan tähän postaukseen, lähdin sitä vasiten kuvaamaan (tämän postauksen teksti oli siis valmiina, vain kuvitus puuttui). Ja kas tässäpä se kuva nyt sitten. Enpä muistanut, että verhot toki pannaan kiinni kirjastonkin ollessa kiinni. Että eipä tässä nyt paljon nähtävää ole, mutta tulihan kipaistua.

Kew'n kirjasto
 

Samalla reissulla testasin myös erästä puhelimeni appsia ja käväisin hehtomarketissa. Kirjahyllyn kohdalla lankesin: ostoskoriin hivuttautui Kiley Reidin Such a Fun Age, jonka saisi kyllä kirjastosta mutta siihen on edelleen hyytävä jono. Joten… nyt kävi näin.

Läähätystä hyllyn edessä.
 

Sivupolku päättyy

Ei luulisi (Kew’n kirjaston kiinni oleminen) vaikuttavan minun elämääni mitenkään, mutta kyllä se vaikuttaa. Nimittäin Kew’n kirjastossa on kirja, jonka haluaisin lukea mutta koska kirjasto ei ole auki, ei kukaan ole siellä varauksia käsittelemässä. Kew’ssa lojuu nyt tyhjänpanttina israelilaisen D.A. Mishanin teos A Possibility of Violence, joka on toinen osa ns. Avi Avraham -sarjassa. Peruin varauksen, koska se vie turhaan tilaa muilta varauksilta (koska se viiden rajoitus!).

Nyt jonottelen Mary Trumpin kirjaa Too Much And Never Enough, olen edennyt varausjonossa ensimmäiseksi.

Muut varaamani kirjat:

1. Jonathan Safran Foer: We Are The Weather – Saving Planet Begins at Breakfast
Kohupaljastus: en syö aamiaista, ellen ole patikkareissulla. Pitkälle lenkille tai fillaroimaan lähtiessäni otan mukaan eväät ja syön jossain kohdin lenkkiä. Juon aamulla kahvia enkä jaksa syödä.

2. Vigdis Hjorth: Will and Testament (suom. nimellä Perintötekijät)
Bongasin tämän kirjan taannoin kirjablogeista ja lisäsin kirjastolistalleni. Nyt tuli otollinen olo pistää varaus menemään.

Tällä hetkellä minulla on kahdeksan kirjaa lainassa, joista olen lukenut kolme ja neljäs on työn alla.

Luetut:

Nadia Murad: The Last Girl (postaus tässä)

Tanya Atapattu: Things My Mother Told Me
Sphere 2018
s. 310

En edes enää muista, miksi Things My Mother Told Me muinoin päätyi kirjastolistalleni. Koska lisään listalle vain tarkasti valitsemiani teoksia, luotin itseeni ja varasin kirjan.

Kirjan alku on melko kepeä ja hauska, jopa siinä määrin että aloin epäillä lukevani chick litiä, mikä ei kuulu varsinaisten intressieni piiriin. Pidin kuitenkin Atapattun kirjoitustyylistä ja hänen käyttämistä kielikuvista ja huumorista, joten jatkoin lukemista.

Pähkinänkuori plus minimiete:

Anjali saa selville, että hänen pitkäaikainen miesystävänsä Jack pettää häntä eikä kyseessä ole mikään yhden illan hairahdus. Anjali heittää Jackin ulos heidän yhteisestä kämpästään ja yrittää selvitellä ajatuksiaan. Ajatuksien selvittelyssä auttaa useampikin mies...

Kirjassa keskeistä on myös Anjalin srilankalaiset juuret. Anjali itse on perin tavallinen britti, syntynyt ja varttunut Bristolissa (johon kirjan tapahtumat pääasiassa sijoittuvat muutamaa reissua lukuun ottamatta), mutta Anjalin äiti keikkuu kahden kulttuurin välillä ja se näkyy ja kuuluu.

Anjalin ja äitinsä suhde on melko räiskyvä erityisesti kun äiti yrittää kuumeisesti etsiä tyttärelleen miestä ja on muutenkin varsin kriittinen. Anjalin isosisko on hiljaisempi ja kantaa sisällään maailmaa, johon ei muilla ole pääsyä. Perhesuhteita kuvataan hauskasti ja lopulta myös koskettavasti.

Vaikka tietty kepeys säilyy läpi kirjan, saa se tummempiakin sävyjä edetessään. Paljon pohditaan elämää ja sitä, miten sitä pitäisi elää. Pitää ja pitää. Onko sillä, mitä itse haluaa mitään merkitystä? Ja mitähän sitä itse edes lopulta haluaa. Sitä Anjali käy läpi.

Jos ei jonkin sortin chicklitmäinen pohjavire haittaa, niin voin tätä suositella. Jos taas chick lit kiinnostaa, niin koen että tällä voisi olla paljonkin annettavaa. Kelpoa viihdettä.

Akwaeke Emezi
: The Death of Vivek Oji (postaus tulossa)

Luvussa:

Mohsin Zaidi: A Dutiful Boy – A memoir of a gay Muslim’s journey to acceptance



Tästä tuli hieman kummallinen postaus, kun piti juosta ympäri kyliä kesken julkaisun. Mutta mitäpä sitä ei tekisi bloginsa eteen.

perjantai 8. tammikuuta 2021

Jesidinaisen muistelmat


Nadia Murad ja Jenna Krajeski: The Last Girl – My Story of Captivity And My Fight Against The Islamic State
Virago 2017
s. 306 + kuvaliite
Suomennettu nimellä Viimeinen tyttö – olin Isisin vankina

Kirjan (alkuperäinen) nimi kertoo, mistä kirjassa on kyse. Tosin siitä puuttuukin paljon, nimittäin kirja ei ole vain Muradin tarina vaan se on valitettavan monien jesidien tarina eikä se käsittele vain Muradin aikaa Isisin seksiorajana, vaan hänen elämäänsä lapsesta alkaen pienessä Kochon kylässä.

Kirja etenee kronologisesti ja Murad antaa paljon tilaa jesidien elämän kuvailuun Kochossa, joka sijaitsee Pohjois-Irakissa. Näin jesidit tapoineen ja perinteineen tulevat tutuksi. Itse kiinnitin huomiota jesideihin ensimmäisen kerran vasta kun tämä Muradin kirja julkaistiin 2017 (silloin laitoin kirjan kirjastotililleni muistiin ja näin kauan kesti ennen kuin se mahtui olemattomaan lukuohjelmaani).

Olen etuoikeutettu ihminen, kun voin sivuuttaa ison osan Lähi-idän mellastuksista, erityisesti Irakissa ja Syyriassa on koko ajan jotain kähmää meneillään. Jokseenkin masentavaa, että pitää milloin milläkin verukkeella (yleensä uskonnon varjolla) sotia ja yrittää murhata kokonaisia kansoja.

Välihuomautus: luen kyllä uutisia eli en ole ainakaan toistaiseksi kaivautunut maakuoppaan, vaikka usein mieli tekisikin. Olen myös lukenut kirjallisuutta liittyen Isisiin, Syyrian tilanteeseen jne.

Silti jesidit ovat jääneet huomioissani paitsioon. The Last Girl valaisee jesidi-kulttuuria ja heidän uskontoaan, joka on sekoitus monia uskontoja. Jesidiksi ei voi kääntyä, jesidiksi synnytään. Murad kuvailee jesidien suhteita muihin irakilaisiin, mm. sekä sunna- että šiiamuslimeihin.

Tarina kulkee kohti elokuuta 2014, jolloin Isis hyökkää Kochoon. Miehet tapetaan, naiset viedään seksiorjiksi. Nadia Murad menettää lähes koko sukunsa tässä kansanmurhassa ja joutuu itse seksiorjaksi. Suututtavaa luettavaa, vaikka Murad säästää lukijaa (ja varmasti myös itseään) jättämällä raiskausten kuvaukset minimiin. Hän kertoo sen verran, että lukija ymmärtää mistä on kyse. Ja miten systemaattista toiminta on.

Muradin vankeusaika ei ole mielestäni muutenkaan kirjan pääpaino. Se on hädin tuskin kolmasosa kirjaa, valitettavan pakollinen osuus. Toivoisi, ettei sellaista tarvitsisi kenekään koskaan kirjoittaa/kertoa/elää. Ja siihen kirjan nimikin viittaa:

”I told them that I wanted to look the men who raped me in the eye and see them brought to justice. More than anything else, I said, I want to be the last girl in the world with a story like mine.”

Sitten huomioita, joiden kirjoittamista epäröin. Mutta menköön.

On tympeää, miten kaiken karmeuden lisäksi Murad joutuu pelkäämään miten hänen eloonjääneet veljensä suhtautuvat hänen (Muradin) vankeusaikaan. Murad ei muun muassa uskalla paljastaa, että hänet on raiskattu, koska jesidinaisen pitää olla puhdas, neitsyt. Esiaviollinen seksi on tuomittavaa ja kunniamurhan käsite on jesidismissäkin olemassa.

Jesidismi on patriarkaalinen uskonto. Vasta kun uskonnolliset johtajat antoivat ”synninpäästön” seksiorjiksi pakotetuille jesidinaisille, saattoivat he lakata pelkäämästä kohtalonsa puolesta.

”We shouldn’t have underestimated our religious leaders. In late August, when the shock of the massacres was still new, they held meetings trying to determine the best responce. Quickly the came to a decision. Former sabaya (seksiorja), they announced, would be welcomed back to society and not judged for what had happened to us. We were not considered Muslim because the religion had been forced upon us, and because we had been raped, we were victims, not ruined women.”

Murad on hyvin kiitollinen päätöksestä ja hänen rakkautensa omaa kommuuniaan kohtaan kasvaa. Minä tässä ajattelen, että ihan itsestäänselvä asia tuo.

Mutta niin me olemme erilaisia ja melko lailla kulttuuriemme tuotteita.

Mielipide selkokielellä:
Pidin (jos nyt näin voi sanoa) tästä kirjasta todella paljon, se on sivistävä ja koskettava. Suosittelen lämpimästi lukemaan, rankasta aiheesta huolimatta kirja on yllättävän helppo- ja nopealukuinen. Kirjan kuvaliitettä katsellessani itketti: niin paljon riistettiin henkiä, niin paljon Nadian rakkaita kuoli.


Kirjasta on blogannut muun muassa Kirjoihin kadonnut

*

On jäänyt kommentteihin vastaaminen hieman retuperälle. Olen kyllä kaikki kommentit lukenut ja iloinen jokaisesta. Oma jaksaminen on ollut aika vähissä, mutta saattelen asiat ajan tasalle (ts. vastaan kommentteihin) tässä viikonlopun aikana.

maanantai 4. tammikuuta 2021

LUKUVUOSIKATSAUS 2020

On vaivihkaa perinteeksi muodostununeen lukuvuosikatsauksen aika. Menen samalla kaavalla kuin muinakin vuosina, koska mielikuvitus ei nyt riitä muuhun.

2020 oli melko poikkeuksellinen vuosi kaikin puolin niin kuin ei varmaan kukaan ole voinut olla huomaamatta. Poikkeuksellisuus näkyy myös luetuissa kirjoissa. Suomireissun jäädessä kokonaan väliin viime vuonna luin vain kolme – siis KOLME – kirjaa suomen kielellä. Järkyttävää, oikeasti.

Yhteensä luin 62 kirjaa, joista

3 suomeksi ja
59 englanniksi.

Sukupuolijakauma:


Naiset: 36
Miehet: 25

Miksi otin sukupuolijakauman mukaan? Lue viime vuoden katsauksesta syyt ja selitykset, sillä samasta syystä mainitsen ne nytkin.

Kirjailijan sukupuoli ei vaikuta lukuvalintoihini, mutta nähtävästi minua kiinnostavaa kirjallisuutta löytyy ja päätyy lukuun himpun verran enemmän naisilta.

Maajakauma:

Luin kirjallisuutta yhteensä 21 eri maasta.

Eniten luin yhdysvaltalaisten kirjailijoiden kirjoja, joita tulin lukeneeksi yhteensä kuusitoista (16). Suurella osalla näistä kirjailijoista on sukujuuria muualla kuin Yhdysvalloissa ja kolme kirjoista käsitteleekin maahanmuuttajia/maahanmuuttoa (Celeste Ng, Julie Otsuka, Lisa Ko). Kaksi kirjoista sijoittuu muualle kuin Yhdysvaltoihin (James Churchin kirja Pohjois-Koreaan ja Frances Chan kirja Etelä-Koreaan).

Toisena kirii Japani kahdellatoista luetulla kirjalla. Uutena maavalloituksena voi pitää Romaniaa ja ainakin nyt Israelia myös. Olen lukenut aiemmin Yossi Ghinsbergin muistelmateoksen Jungle, mutta olen empinyt riittääkö se kuittaamaan maan luetuksi.

Alla vielä kaikki luetut maat. Luku kertoo luettujen kirjojen määrän, ei siis eri kirjailijoiden määrää

Argentiina 1
Australia 1
Belgia 1
Etelä-Korea 3
Indonesia 1
Iran 1
Irlanti 1
Israel 1
Italia 2
Japani 12
Kanada 2
Kiina 2
Nigeria 2
Norja 2
Ranska 2
Romania 1
Saksa 1
Suomi 2
UK 7
Usa 15
Uusi-Seelanti 1


Tässäpä vielä lista kaikista lukemistani kirjoista.

NAISET

1. Kyoko Mori: Shizukon tytär
2. Hanna Weselius: Alma!
3. Ilaria Tuti: Flowers Over The Inferno
4. Yukiko Motoya: Pcnic in The Storm
5. Shirley Jackson: We Have Always Lived in the Castle
6. Riku Onda: The Aosawa Murders
7. Holly Bourne: How Do You Like Me Now?
8. Masako Togawa: The Lady Killer
9. Lucy Foley: The Hunting Party
10. Cho Nam-Joo: Kim Jiyoung, Born 1982
11. Emily Carroll: When I Arrived at the Castle (sarjakuva)
12. Intan Paramaditha: The Wandering
13. Kathryn Stockett: The Help
14. Diane Setterfield: The Thirteeth Tale
15. Kazuki Sakuraba: Red Girls – The Legend of the Akakuchibas
16. Celeste Ng: Everything I Never Told You
17. Natsu Miyashita: The Forest of Wool and Steel
18. Frances Cha: If I Had Your Face
19. Elisa Shua Dusapin: Sokcho
20. Fumiko Enchi: The Waiting Years
21. Anna Fifield: The Great Successor – The Secret Rising and Rule of Kim Jong Un
22. Yun Ko-eun: The Disaster Tourist
23. Kate Elizabeth Russell: My Dark Vanessa
24. Marjane Satrapi: Persepolis (sarjakuvaromaani)
25. Mieko Kawakami: Breasts And Eggs
26. Julie Otsuka: When the Emperor Was Divine
27. Madeline Miller: Circe
28. Yu Miri: Tokyo Ueno Station
29. Ilaria Tuti: Painted in Blood
30. Sayaka Murata: Earthlings
31. Tola Rotimi Abraham: Black Sunday
32. Michiko Kakutani: Ex Libris – 100 Books to Read And Reread
33. Lisa Ko: The Leavers
34. Abi Daré: The Girl With the Louding Voice
35. Augustina Bazterrica: Tender Is the Flesh
36. Stéphanie Buelens: An Inconvenient Woman


MIEHET

1. Paul Kalanithi: When Breath Becomes Air
2. Ben Aaronovitch: Whispers Under Ground
3. D.B. John: Star of the North
4. Lewis Trondheim: Maggy Garrisson (sarjakuva)
5. Joshua Wong: Unfree Speech
6. Ryu Murakami: Coin Locker Babies
7. Jo Nesbo: The Redeemer
8. David Walliams: Mr Stink
9. Hwang Sok-yong: Familiar Things
10. Blake Crouch: Dark Matter
11. Bernard Jensen: Iridology Simplified
12. James Church: Bamboo and Blood
13. Bruno Vincent: Five Escape Brexit Island
14. E.O. Chirovici: The Book of Mirrors
15. Hugh Howey: Wool
16. Jo Nesbo: The Snowman
17. Arttu Tuomionen: Verivelka
18. Paul Murphy: True Crime Japan
19. Patrick deWitt: Sisters Brothers
20. Shusaku Endo: Silence
21. Sebastian Fitzek: The Nightwalker
22. D.A. Mishani: The Missing File
23. Masaji Ishikawa: A River in Darkness
24. Tommy Orange: There There
25. Chan Ho-Kei: Second Sister
26. S.R. White: Hermit

 

Postauksen kuvituksena ruutukaappaukset lukemistani kirjoista Goodreadsista.

perjantai 1. tammikuuta 2021

Lukumaraton kello 10.00-10.00

 

Kas niin, kohta alkaa tositoimet kirjojen parissa eli lukumaraton. Aloitan kymmeneltä, Suomen aikaa kello 12.00. Päivitän väliaikakuulumisia tähän postaukseen epäsäännöllisin välialoin.

Kello on nyt 9.37
eli tässä on reilut parikymmentä minuuttia aikaa venytellä. Kiertelen blogeissa hetkisen ja kympiltä alan lukea kirjaa, joka minulla on parhaillaan kesken eli Nadia Muradin The Last Girliä

Tsempit muille maratoonareille!

Kello 14:40

Sain aamusella luettua pari lukua ennen kuin lähdin lenkille hieman ennen yhtätoista. Oli tarkoitus joku lenkki puistossa tehdä, mutta se oli turvoksissa ihmisistä, joten jolkottelinkin Kingstoniin, joka on Richmond Parkin toisella puolella. Koska täällä eivät saa kuin määrätyt kaupat olla auki, arvelin (ja oikeassa olin) että Kingstonin keskusta on tyhjillään. Ja olihan se.


 
 

Räntäsateenkin sain päähäni, mutta oli kiva lenkki ja nyt kotona alan palailla kirjojen pariin. Vastailen tosin ensin kommentteihin ja ehkä hieman kurkkaan muiden blogeja. Mutta sitten jatkan lukemista Viivi Rintasen Sarjakuvaterapialla.

Kello 15:08

Unohdin liittää edelliseen päivitykseen sitaatin Nadia Muradin kirjasta. Olen kirjassa noin puolivälissä ja Nadia on juuri myyty toisen kerran seksiorjaksi. 

If a wound or a scar prevented him him or anyone else from raping me, I would wear it like a jewel. (s. 171)

Murad kuvaa tapahtumia kaunistelematta, mutta ei mene yksityiskohtiin. Se säästää lukijaa ja varmasti myös Muradia itseään. Hän mainitsee raakuudet, mutta ei jää niitä kuvailemaan. Kyllä ne silti tulevat iholle niin kuin moni muukin kirjan tapahtuma. En pysty edes käsittämään sitä murskaavaa tunnetta, kun läheisiä murhataan. Pistää vihaksi ja tulee jokseenkin toivoton olo. Miksi ihminen on niin SIKAMAINEN? Tosin edes sika ei varmaan olisi niin sikamainen kuin ihminen.

Mutta nyt menen lukemaan Sarjakuvaterapiaa. Lämmitin itselleni lukukaveriksi mukillisen glögiä, kun joulusta jäi avattu pullo ja tokihan se pitää ryypätä pois, ettei mene pilalle.

Kello 17:20

Olen lukenut Rintasen Sarjakuvaterapian nyt kokonaan. Olen ilmeisesti melko hidas lukija, kun pari tuntia siihen meni. Tosin en ikinä pelkästään "vain" lue, vaan unohdun ajattelemaan samalla. Erityisesti tämän sarjakuvan kohdalla tietysti myös katselin, mutta hyvin paljon jäin pohtimaan.

Ihmeekseni löysin samastumispintaa lähes kaikista, jotka ovat antaneet tarinansa ja yllättävän paljon myös Viivistä itsestään. Ihailen Viivin ja muiden avoimuutta, jollaiseen minusta ei olisi. Minua hämmästyttää (siksi koska ymmärrän ehkä liiankin hyvin) myös se, miten voimakkaasti Viivi on kokenut koirasta pakolla luopumisen. Minullakin eräs yhä kivulias muisto liittyy koiraamme. En ole vieläkään päässyt siitä yli ja mielessäni yhä pyydän anteeksi. Koiralta. Tunnen syyllisyyttä.

Kirjoitan Viivin kirjasta erillisen postauksen eli ei siitä nyt enempää. Havaitsin, etten ole muistanut syödä koko päivänä. Päädyin juomaan ne glöginjämät ja nyt pureskelen selleriä. Syön joskus myöhemmin paremmin, vaikka normioloissa en syö kuuden jälkeen. Nyt on kuitenkin poikkeustila, kun on viikonloppu (silloin voin syödä kuuden jälkeen). 

Teen hetken jotain muuta, en oikein tiedä mihin kirjaan tarttuisin seuraavaksi. Jatkaisinko Muradia vai aloittaisiko ihan uuden kirjan. Mietiskelen.

Lauantai kello 9:50 Lukumaraton päättyy

Kas vain, lukumaraton lähenee loppua enkä jaksa tässä enää kiriä. Aika rennolla otteella meni koko maraton, että kehtaako tässä edes luettuja sivuja ilmoittaa. Noh, mitäpä sitä häpeilemään. Oikeastaan tavoitin vaatimattoman tavoitteen, jonka itselleni asetin: Salainen tavoitteeni oli saada luettua Rintasen Sarjakuvaterapiaa ja se toteutui. Kirjasta postaan myöhemmin, pitää sitä vielä sulatella.

Eilinen ei ollut paras mahdollinen maratonpäivä, koska olin levoton ja yliaktiivinen ts. "piti" puuhastella ja liikuskella. Maratonista jäi kuitenkin hyvä mieli ja kaameat kirjakasat ympäri kämppää. Aion osallistua joskus toistekin lukumaratoniin, mutta minulle voisi sopia jokin muu päivä paremmin. Jos luoja suo, niin ensi kesänä Suomessa mökillä olisi mahtava viettää lukumaraton!

Mutta nyt niihin lukuihin. Sarjakuvaterapian luin kokonaan alusta eli 139 sivua. Nadia Muradin The Last Girliä luin yhteensä vain 66 sivua, mikä on vähemmän kuin yleensä päivässä luen. Mutta kävi näin ja ensi kerralla sitten toisella tavalla.

Luettuja sivuja yhteensä 205.

Oli mukavaa osallistua ja kiitos Marikalle emännöinnistä!