Sodan kukat

 

Geling Yan: The Flowers of War
alkuper. 金陵十三钗 2007
Vintage, 2012
englannintanut Nicky Harman
s. 250

Japanin muinaiset suuruudenhullut invaasiot Itä-Aasiassa kohdistuivat luonnollisesti myös Kiinaan. The Flowers of War käsittelee vuoden 1937 Nanjingin tapausta (fiktiivisesti), joka tunnetaan nimillä Nanjing Massacre tai Rape of Nanjing.

Nanjing, Kiina. Joulukuu 1937. 

Japanilaisten sotilasjoukkojen vallatessa Nanjingin yhdysvaltalainen Isä Engelmann ottaa hoteisiinsa koulutytöt, joiden vanhemmat eivät pääse lapsiaan noutamaan (koska ovat ulkomailla tmv.). Hän uskoo ja luottaa siihen, etteivät japanilaiset hyökkää kirkkoon: onhan kirkon alue (sota)neutraali.

Isä Engelmannin kirkkotiluksille saapuu myös joukko läheisen ilotalon prostituoituja etsimään turvapaikkaa. Jokseenkin vastahakoisesti Isä Engelmann päästää heidätkin kirkon suojaan. Vaan mitä tehdä, kun oven taakse ilmestyy haavoittuneita kiinalaisia sotilaita etsimään turvaa.

Isä Engelmannin luottamus kykyynsä suojella vieraitaan alkaa horjua. Ruuasta ja vedestä on pulaa, mutta vielä kauheampia ovat uutiset ja huhut, joita Nanjingissa pyörii. Japanilaiset sotilaat ovat brutaaleja eivätkä noudata sotaetikettiä. Muille ns. neutraaleille alueille on tunkeuduttu ja niistä on viety väkivalloin sekä miehiä että naisia.

Myös rintamalla (japanilaisten) toiminta on laskelmoitua ja julmaa. Mutta voiko sodalla edes olla etiikkaa? Tai yhteisiä “sääntöjä”. Romaanissa on eräs hyvin häiritsevä rintamakuvaus, jonka kiinalainen sotilas kertoo Isä Engelmannille. Lukijaa helpottaa tieto, että sotilas pelastui, mutta entä sitten. Onko tilanteesta selviäminen vain yksi voitto loputtomassa taistelussa.

Isä Engelmann joutuu tekemään päätöksiä, joita ei haluaisi tehdä. Entä miten elää päätöstensä kanssa... Huomaan nostavani Isä Engelmannin tikunnokkaan, vaikka kirjassa on useampi näkökulma ja oikeastaan Isä Engelmannin osuus on melko suppea. Mutta hän on alati läsnä, vaikka olisikin taustalla. Isä Engelmann on viimeinen sana ja viimeinen päätös.

Minulle tämän kirjan ainoa lohtu on nimenomaan Isä Engelmann ja hänen uskonsa. Ja hyvyytensä, joka tuntuu tulevan sydämestä ja rakkaudesta Jumalaan eikä vaikuta lainkaan tekopyhältä. Mainittakoon, että uskonnollista otetta tässä kirjassa on melko vähän, vaikka kirkkomailla ollaankin, mutta koen että uskoa ei tarvitse selittää eikä siitä tarvitse jauhaa – sen kyllä huomaa, jos sitä on.

Jostain syystä tämä kirja meni suoraan sydämeeni. En ole uskossa, mutta ei minua haittaa, jos romaanissa on uskonnollisia raiteita: eivät ne ole uhka minuudelleni tai millekään. Tosin monissa (ei kaikissa kuitenkaan) lukemissani uskontoa käsittelevissä tai sivuavissa kirjoissa uskonto on kuvattu enemmänkin ongelmallisuuden näkökulmasta. Tässä kirjassa usko näkyy teoissa, ajatuksissa. Hvyytenä, mutta ei kliseisellä tavalla. Usko on kaunista, kun sitä ei käytetä sorron välineenä tai lyömäaseena. Sellainen ei minun silmissäni tosin ole edes uskoa.


Pakollinen huomio: tämä miete on todella yksipuolinen ja painottuu (kristin)uskoon ja Isä Engelmanniin eli asioihin, jotka periaatteessa ovat romaanissa marginaalissa. Vaikka romaanin aihe on karmaiseva, pidin tästä kokonaisuutena todella paljon enkä siis osaa edes eritellä miksi.

Jos ei Nanjingin verilöyly ja raiskaukset ole tuttuja, tästä voi katsoa lyhyen dokumentin aiheesta. Japani ei ole edelleenkään myöntänyt tekojaan eikä siten pyytänyt anteeksi. 

Ensimmäinen musta samurai

Missä syntyi Yasuke ja mikä mahtoi olla hänen syntymänimensä (Yasuke-nimen hänelle antoi Oda Nobunaga)? Sen tietävät ovat maanneet mullassa vuosisatoja, kuten Yasuke itsekin. Todennäköisintä on, että Yasuke on kotoisin Portugalin Mosambikista ja on syntynyt joskus vuoden 1555 tietämillä.

 

Craig Shreve kertoo romaanissaan The African Samurai Yasuken tarinan sellaisena kuin se ehkä oli käyttäen luonnollisesti taiteellista vapauttaan muuttaa oletettujen(kin) tapahtumien kulkua pitääkseen tarinan kasassa. Shreve perustelee muutamia juonellisia valintojaan kirjan lopussa olevissa huomioissaan.

Yasuken lapsuus loppuu brutaalisti, kun hänen kotikyläänsä hyökätään. Ainakin hänen äitinsä kuolee, isän kohtalosta ei ole tietoa. Yasukesta tulee kauppatavara, jonka voi myydä tai vaihtaa. Orja, jolla on vain välinearvoa ja sekin pitää ansaita.

Yasuko päätyy (ja saapuu Japaniin) italialaisen jesuiittapapin Valignanon palvelukseen ja heidän välilleen kehittyy ainutlaatuinen suhde. Tai niin Yasuke rohkenee ajan saatossa olettaa. Että hänellä sittenkin on vapautta ja arvoa, edes jossain määrin sananvaltaa ainakin silloin, kun siihen lupa annetaan.

Näin ei tietenkään ole. Yasuke on edelleen orja, jonka voi tarvittaessa lahjoittaa jollekin, jos esim. merkittävän asian edistäminen sitä vaatii. Valignano luovuttaa Yasuken japanilaiselle daimyōlle Oda Nobunagalle, se on kuin märkä rätti vasten Yasuken kasvoja.

“Omistajanvaihdos” avaa uuden oven ja maailman Yasukelle. Nobunagalta Yasuko saa lopulta takaisin jotain sellaista, mitä tuskin olisi muuten saanut (ellei siis olisi saanut varttua rauhassa perheensä ja heimonsa parissa itäisessä Afrikassa): oman arvonsa.

The African Samurai on sotaisa, mutta tannerkuvauksia ei ole liikaa. Strateginen puoli ja tietynlainen juonittelu on merkittävämmässä osassa kuin itse taistelut. Samoin henkilöhahmojen kuvaaminen, mitä pidän oikein onnistuneena.

Koska tarina suodattuu Yasuken silmin, nousevat hänen ajatuksensa tietysti kaiken yläpuolelle ja ovat muutenkin keskeisessä asemassa. Muukalaisuus ja ulkopuolisuus ovat erityisesti läsnä Yasuken elämässä: ihan sama, missä hän on ja ketä palvelee.

From somewhere unseen a sudden loneliness settled into my lungs, caused my breath to hitch. It is not the absence of people that makes you feel alone, it is the presence of people, and the awareness that you don’t belong amongst them.

Kirjassa on myös lempeää kepeyttä (erityisesti henkilökemioita kuvatessa) ja yleinen tunnelma on omanlaisensa, suorastaan lumoava. Omituista varmaan sanoa tällä tavalla näinkin brutaalista romaanista, mutta jokin määrittelemätön taika otti minut pauloihinsa aina lukiessa.

Hyvin kiinnostava historiallinen romaani, jonka juuret ovat todellisissa henkilöissä ja tapahtumissa.

Craig Shreve: The African Samurai
Canelo, 2023
s. 280

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 33. Kirjassa ratsastetaan. Sijoitanpa kirjan myös suosikkeihini, sillä sen verran lähtemättömän vaikutuksen se minuun teki.


Kirjailijasta:  https://craigshreve.com/home

Kahden totuuden rajalla

Luin Suvi Ratisen Matkaystävän, mutta ennen kuin pohdin kirjaa, haluan kertoa suhteestani uskontoihin. Se on sellainen, että

usko ja anna toisten uskoa tai olla uskomatta.

En oikein jaksa jeesuksen tai jumalan tai minkä tahansa vetämistä keskusteluun perustelumielessä tai muutenkaan. Koska en ole uskossa, en myöskään ajattele helvettejä ja taivaita ja kuka minnekin mahdollisesti menee tai on menemättä.

Ratisen romaanissa Matkaystävä sen sijaan pohditaan paljonkin tätä. Nimettömäksi jäävä kertoja varttuu lestadiolaisyhteisössä. Puhun yhteisöstä, koska uskonto määrittelee niin paljon sitä, mitä on sopivaa tehdä ja mitä ei. Yhteisön jäsenet myös valvovat toisiaan ja opastavat (minun silmiini syyllistävät), jos tapahtuu lipsumista.

Kirjan kertojalla ei ole sisaruksia, mikä on hänen vanhemmilleen raskas aihe: lapsia kun olisi toivottu enemmän ja kun niitä ei tule, he kokevat itsensä huonommiksi. Toisaalta ainoana lapsena kertoja pääsee koulussa helpommalla kuin lestadiolainen Marko, jota kiusataan muun muassa juuri suuren sisarusparvensa takia.

Tarina kulkee kahdessa ajassa: mennyt valottaa nykyaikaa, kun kertoja on jättänyt uskon ja yrittää elää kuin "tavalliset suomalaiset". On tosin vaikea elää kuin tavikset, koska tiukkojen sääntöjen ja eristyneisyyden takia valtavirran kulttuuri on jäänyt etäiseksi. Lisäksi se on värittynyt yhteisön uskomuksilla ja kyllä - mielestäni propagandalla.

Piirtyy selkeä raja "omien" ja "epäuskoisten" välille. Epäuskoisten tekemisiä paheksutaan omissa piireissä ja luonnollisesti nämä opit pinttyvät lasten ja nuorten mieleen. Niistä on vaikea irrottautua, vaikka halua olisi.

Juuri tämä "kahden maailman välillä" keikkuminen tulee kuvatuksi taiten ja tarkasti. Kertojan varttumista yhteisössä kuvataan ajoittain hyvinkin tarkasti. Tarinan rakenne on mosaiikkimainen, jossa tarkasteluun päätyy yksittäiset tapahtumat: millaista oli suviseuroissa, miten suhtautua koulussa jumppatuntiin, mitä musiikkia voi kuunnella jne.

Minulle tuli yllätyksenä se, ettei uskonsa jättänyttä välttämättä hylätä (toisin kuin esim. Jehovan todistajissa) eli hän on edelleen tervetullut läheisten häihin ja muihin juhliin. Toki juhlissa epäuskoista katsotaan paheksuen ja hänestä puhutaan selän takana.

Ratisen tyyli on melko neutraali: hän ei tuomitse lestadiolaisuutta joskaan ei nosta sitä jalustalle. Henkilökohtaisesti minua ärsytti jatkuva toisten kyttääminen ja tuomitseminen.

Kirjasta pidin paljon ja se jätti miettimään, miten suuri valta menneisyydellä voi olla henkilön mieleen ja ajatuksiin erityisesti silloin, kun kasvatetaan äärimmäisen tiukoissa ja sääntöjä pursuavissa yhteisöissä, jotka ovat melko railakkaassa ristiriidassa valtavirtakulttuurin kanssa. Ja kun on aivopesty (sori nyt vaan, en keksi muuta sanaa) arvostelemaan ja tuomitsemaan toisia.

Kirjasta on blogannut myös muun muassa Kirjarikas elämäni ja Kirjakaapin kummitus.

Suvi Ratinen: matkaystävä
Otava, 2019
s. 345

My Past Is a Foreign Country

Pidän muistelmista, koska ihmisten kokemukset ja ajatukset ovat kiinnostavia. Paitsi silloin kun eivät ole. Riippuu siis tietenkin teemoista ja käsittelytavasta. Niin sanotuissa yleisissäkin muistelmissa toivoisin olevan jonkin keskeisen teeman tai punaisen langan.

Tekemisiä enemmän minua kiinnostavat ajatukset. Sellaiset muistelmat, joissa luetellaan lähinnä tekemisiä, eivät ole minua varten.

Muistelmansa voi kirjoittaa kuka tahansa. Ei tarvitse olla hautapaikka varattuna voidakseen olla asiaa, ajatuksia, tarvetta ja taitoa niistä kertoa.

Esimerkiksi Zeba Talkhani oli 28-vuotias, kun hänen muistelmateoksensa My Past Is a Foreign Country julkaistiin vuonna 2019. 

Zeba Talkahni on syntynyt Intiassa, mutta varttui pääasiassa Saudi-Arabiassa, Jeddassa. Talkhanit ovat muslimeja, jotka ovat Intiassa suurin uskonnollinen vähemmistöryhmä. Vaikka Intia on sekulaarivaltio, käytännössä lainsäädäntö nojaa monin paikoin hindulaisuuteen, joka on Intian valtauskonto.

Poikkeuksellisesti kopsaan kirjan sivuliepeen tähän, koska siinä kuvataan kirjaa niin hyvin.

28-year-old Zeba Talkhani charts her experiences growing up in Saudi Arabia amid patriarchal customs reminiscent of The Handmaid's Tale, and her journey to find freedom in India, Germany and the UK.

Talkhani offers a fresh perspective on living as an outsider and examines her relationship with her mother and the challenges she faced when she experienced hair loss at a young age.

Rejecting the traditional path her culture had chosen for her, Talkhani became financially independent and married on her own terms in the UK. Drawing on her personal experiences Talkhani shows how she fought for the right to her individuality as a Muslim feminist and refused to let negative experiences define her.

Talkhani pohtii ja analysoi kiinnostavasti ja rohkeasti suhdettaan vanhempiinsa ja sukuunsa, kulttuurisiin perinteisiin, odotuksiin ja ”pakkoihin”.

Mainitsin Talkhanin teoksen edellisessä postauksessani, jossa kirjoitin Etaf Rumin romaanista A Woman Is No Man, koska näissä kirjoissa sivutaan samoja aiheita ja käsitellään sitä samaa ennalta päätettyä polkua, jota naisen mielellään tulisi (tietyissä kulttuureissa) kulkea.

Zeba Talkhanin onneksi hänen isänsä on kohtuullisen edistyksellinen ainakin omassa kulttuurisessa viitekehyksessään. Hän ei suoraan tue Talkhanin halua opiskella ja haluttomuutta avioitua nuorena, mutta hän antaa vapauksia, joista monet muslimitytöt voivat vain haaveilla. Lisäksi isä mahdollistaa taloudellisesti tyttärensä opinnot vaikka voisi periaatteessa sulkea rahahanat ja pakottaa Zeban perinteiselle ”naisen teille”.

Onkin erityisen kiehtovaa lukea Zeban ja hänen isänsä väleistä, sitä miten kulttuuriset paineet vaikuttavat heihin molempiin. Zeban äiti on melko näkymätön, koska… Noh, naisen ei varsinaisesti pidä näkyä. Mutta on mahtavaa huomata, miten se äitikin alkaa löytyä sieltä kaavun alta ja äidilläkin on persoonallisuus ja ajatuksia.

Tämä teos näyttää hyvin, miten kulttuurisesti aivopestyjä ihmiset voivat olla. Enkä kirjoita tätä solvaavassa tarkoituksessa: me kaikkihan olemme isossa määrin kulttuuriemme tuotteita (ja tässä kohden koen pakottavaa tarvetta todeta, että ympäröivän kulttuurin vaikutus ei koskaan lakkaa: olen itse muuttunut tietyssä mielessä melko paljonkin muutettuani toiseen kulttuuriin, vaikka kyseessä ei ole näennäisesti järin suuri kulttuurinen erilaisuus. Vaan kuten tiedämme, osa kulttuurista näkyy lähinnä tavassa ajatella). On vaikea räpistellä yhteisön valtavirtaa vastaan, vaikka tiedostaisi itsekin, miten tuhoavaa se lopulta on. Mutta muutosta tapahtuu.

My Past Is a Foreign Country on kulttuurisesti rikas ja moniulotteinen teos oman identiteetin ja tien löytämisestä.

From being around my own family, I had learned that people did not mean to sabotage my happiness, they only meant to uphold their values. Knowing this made it easier for me to exist within the patriarchy. I knew better than to want to be understood by people whose reality was not mine. I also realised that there is no polite way to tell someone that their forced reality is not the only way to exist in this world.

Jep, tiettyjen asioiden edessä on vain hyväksyttävä se, että ei surffata samalla aallonharjalla eikä välttämättä edes samassa meressä.

My first rule of radical self-care was simple: if in doubt, detach. With people who couldn’t bring themselves to share in my joy, the detachment gave me the space I needed to truly appreceate the good things in my life. Instead of spending time doubting their intentions, I learned to emotionally detach myself from the double meaning of their words. I stopped seeking approval from people who enjoyed withholding it.

Ymmärtääkseni Talkhani kirjoittaa tällä hetkellä ensimmäistä romaaniaan. Jos ja kun se julkaistaan, niin ehdottomasti luen.

The Apple Market, Covent Garden

Seuraava postaus onkin sitten perinteinen vuosikooste. Sen yritän pökätä blogiini mahdollisimman pian, ehkä vielä tämän vuoden puolella.

Tässä pari kuvaa Lontoon turistimestoilta joulupäivänä. Teimme kumppanini kanssa fillarilenkin, jonka ideana oli pällistellä turistimestojen joulukoristuksia. Hieno kierros ja mukavan väljää, kun suurin osa paikoista oli kiinni ja liikenteestä puuttuivat dösät, rekat ja tavarantoimittajat. Eikä turistejakaan juuri ollut, koska kaikki kyllä tietävät miksi.

Covent Garden

Carnaby Street

 

Carnaby Street

NAINEN EI OLE MIES

No ei ole niin. Nainen on nainen ja naisen paikka on tutusti ja turvallisesti hyöriä keittiössä ruuanlaittopuuhissa ja noin yleisesti siivoamassa. Nainen on myös synnytyskone ja hyvä olisi synnytellä poikalapsia, jotka vartuttuaan tuovat leivän pöytään.

Vaan eipä niiltä pojiltakaan sinänsä paljon kysellä, mitä haluavat elämällään tehdä. Ahtaat raamit ja roolit on kaikille valmiina olkaa niin hyvät. Miehillä liikkumistilaa on hieman enemmän ja voi myös harrastaa vaimon hakkaamista ilman että siihen kukaan puuttuu.

Etaf Rumin romaani A Woman is No Man on kauttaaltaan surullinen kuvaus tällaisesta arjesta naisten näkökulmasta. Kuinka ihminen itse omaksuu roolinsa ja asettuu vankilaansa, koska ei muusta tiedä. Koska niin on aina tehty ja täytyy tehdä. Perinteiden, uskonnon ja kunnian nimissä.

Palestiina, 1990

Isran matka kohti tuhoa alkaa oikeastaan jo syntymästä: hän on tyttö, joten hänet täytyy mahdollisimman nuorena naittaa ja lähettää uuteen perheeseen synnytyskoneeksi ja piiaksi.

Sopiva sulhoehdokas nimeltä Adam saapuu New Yorkista asti tapaamaan mahdollisesti tulevaa vaimoaan. Kaupat tehdään, häät vietetään ja Isran matka kohti uutta vankilaa elämää Brooklynissa alkaa. Isran ongelma (kyllä, naisen vika) on, että hän synnyttelee vain tyttöjä, vaikka poikia on pyydetty. Neljä tyttöä eikä yhtään poikaa. Miten julkeaakin.

Brooklyn, 2008

Isran vanhin tytär Deya haluaa opiskella, mutta Fareeda-isoäitiä (Isran anoppi) kiinnostaa lähinnä pojantyttärensä naittaminen, koska… Noh, kyllähän me tiedämme, mitä naisten kuuluu tehdä ja miten elää. Tai lähinnä olla olemassa miehelleen – tosin mielellään hiljaa nurkassa ja ilmaista olemassaolonsa ainoastaan kysyttäessä jotain.

Kirjan asetelma kuulostaa kliseiseltä, mutta sen käsittely ei sitä ole. Toisaalta en halua muutenkaan typistää näin kammottavaa asiaa kliseeksi: se on valitettavan totta joillekin yhä edelleen ja koen että siitä kliseenä puhuminen on röyhkeää piittaamattomuutta.

Itse asiassa luin juuri tätä samaista aihetta sivuavan muistelmateoksen: Zeba Talkhanin My Past Is a Foreign Country, josta kirjoitan erillisen postauksen. Mutta on jokseenkin hauska sattuma, että luin kaksi näin samantyyppistä teosta peräjälkeen – toinen fiktiivinen romaani, toinen muistelma.

Etaf Rum ei kuvaa vain naisten ahdinkoa patriarkaalisessa kulttuurissa (ja uskonnon käyttämistä keppihevosena alistamisessa) vaan myös sen vaikutuksia miehiin. Myös miehiin kohdistuu valtavia odotuksia ja paineita, vaikka heidän elämänsä ainakin näennäisesti vapaampaa onkin.

Rum kuvaa taiten sitä, miten vaikeaa on muuttua kun perinteet ja tavat ovat niin syvälle iskostuneet ja niitä on vaalittu yli sukupolvien ja kun pahimmassa tapauksessa koko yhteiskunta perustuu tällaiselle kahtiajaolle. Ei ole muita teitä kuljettavaksi. Fareeda vaikuttaa painajaismaiselta anopilta ja onkin kyllä. Mutta tässä kirjassa ei ole mustavalkoisia ihmisiä eikä Fareedakaan ole sellainen. Eivätkä vaimojaan pieksevät miehetkään. Ja juuri tämän takia kirja herättää todella ristiriitaisia tunteita.

Olisiko moni tai kukaan lopulta valinnut itselleen juuri sellaista roolia, jota joutuu elämään? Tuskin, jos olisi ollut tarjolla muita vaihtoehtoja.

Vaikka romaanin aihe on melkoisen rankka ja synkkä, on siinä toivoakin.

Mielipide pähkinänkuoressa: A Woman Is No Man on varsin koukuttava ja jouhevasti etenevä, mutta samalla pohdiskeleva romaani. Sivut kääntyvät kuin huomaamatta, henkilöt tulevat liki. Pidin todella paljon.

Tietoja kirjasta: 

Etaf Rum: A Woman Is No Man
HQ, 2019
s. 337

Joulu on täällä. Hyvää joulua niille, jotka sitä viettävät ja hyvää jotain muuta meille muille!

*

Kävin toissapäivänä piikillä (kolmas koronarokote eli booster jab) ja eilinen meni melko lailla koomassa. Keräsin hienosti melkein koko sarjan sivuvaikutuksia (merkitty punaisella). Buusterina minulla Pfizerin Comirnaty. Kaksi ekaa piikkiä oli AstraZenecaa.

En mainitse tätä siksi, että haluaisin osallistua johonkin pelottelukampanjaan tai mihinkään muuhunkaan. En ole rokotevastainen enkä kaipaa kommenttilaatikkoon anti-vaxxereiden vinkumisia. Koen vain, että näistä on ihan ok puhua. Jotkut saavat sivuvaikutuksia, jotkut niiltä säästyvät. Puolisoni selvisi pelkällä pistoskohtakivulla.

Lapsivapaat frenemyt murhataan

Harvoin kasaan hirveän suuria odotuksia jonkin kirjan suhteen, mutta joskus kyllä. Sarah Blaun kirjasta kiinnostuin heti siitä kuultuani. Malttamattomasti odotin sen julkaisua, koska kuvittelin että siinä voisi olla kirja, josta löydän kosketuspintaa omaankin elämään.

Israelilainen Sarah Blau on kirjoittanut useita romaaneja, mutta The Others on hänen ensimmäinen englanniksi käännetty teoksensa.

Sarah Blau: The Others
Pushkin Vertigo, 2021
hepreasta englannintanut Daniella Zamir
s. 340

They would rather die than become mothers.

Mielenkiintoista, koska sinänsä samastun. Tosin onneksi ei tarvitse valita.

Kirjan nimi The Others viittaa opiskeluaikojen ystävänelikkoon. Nelikko tekee rituaalin, jossa he lupaavat etteivät koskaan hanki lapsia (örhm, eeh what’s the point). Tulkitsen, että tämä rituaali on heidän kapinansa valmiiksi käsikirjoitettua (naisen) roolia vastaan. Rituaali on heidän salaisuutensa, jonka luulisi yhdistävän heitä, mutta niin ei ole.

Parikymmentä vuotta kuluu eivätkä ”ystävykset” ole juuri tekemisissä toistensa kanssa. Kirjan kertoja on nyt nelikymppinen Sheila, joka elää mielestäni ihan seesteistä elämää. Kumppania ei ole, mutta entäs sitten. Ei pariutuminen ole mikään arvo itsessään, mielestäni.

”Ystävä”nelikon ”aivot”, Dina, on julkinen ja näkyvä henkilö, joka pauhaa lapsivapaan elämän puolesta. Mutta kas, sitten hän löytyykin kuolleena vauvanukke liimattuna käsiinsä ja otsaan on kirjoitettu ”mother”. Äiti. Mikä loukkaus!

Sheila tietenkin järkyttyy, vaikka ei voinutkaan sietää Dinaa. Hän kuitenkin saattaa tietää murhasta enemmän kuin kukaan muu – erityisesti, kun tapahtuu toinenkin murha, joka sisältää rituaalisia vihjeitä. Mahtaako Sheila itsekin olla nyt vaarassa, sillä hän on nelikosta ainoa, joka on enää elossa?

The Othersin sanotaan olevan synkkäsävyinen ja (musta)humoristinen, nokkela, jännitteinen. Ja plaa plaa.

Todellakin plaa plaa, anteeksi nyt vain. Oletin saavani jonkin sortin trillerin, mutta sainkin omituisen sekoituksen chick litiä frenemy-teemalla. Ihmissuhdemätöstä kiinnostuneita varmaan innostaa. Itse en oikein jaksa näitä.

Ja entäs kertojamme Sheila? Olen samaa ikäluokkaa hänen kanssaan ja otaksuin, että saattaisin peräti löytää jotain samastumispintaa häneen. Juu ei. Ihmettelen lähinnä, miten omasta valinnastaan lapseton urhaa niin paljon ajatuksia lapsille ja (olemattomalle) äitiydelle. Miksi Sheila jatkuvasti pohtii, miten muut ehkä näkevät hänet ja miten arvioivat hänen potentiaalista äitiysastettaan (!). Ja voi luoja hän vatvoo sitä – herkeämättä.

Ehkä Israelissa/juutalaisessa kulttuurissa tällainen on sitten vahvasti läsnä (kenties muiden painostuksesta)? Minulle tuo vatvominen näyttäytyi absurdina ja suorastaan pakkomielteisenä. Ja tappavan tylsänä.

En muutenkaan innostunut Sheilasta. En tietenkään odota, että minun täytyy pitää kirjan henkilöhahmoista. Itse asiassa henkilöhahmot, jotka herättävät ristiriitaisia tuntemuksia ovat yleensä kiinnostavia. Yleensä, eivät aina. Sillä joskus he ovat vain tylsiä.

Kiinnostaako ihmissuhdevatvominen, puumailu ja frenemyt? No tässäpä sinulle kirja, ole hyvä!

Käyn vuoropuhelua kirjan kanssa

Because by now I know that if you’re not interested in having children, you don’t go announcing it to the world like that.

Joop. Tiedän monia, jotka suureen ääneen ovat kertoneet etteivät aio hankkia lapsia ja kappas vain yhtäkkiä ilmoittavat olevansa raskaana. No mikäpä siinä, onnea vaan.

Itse olen viettänyt suurimman osan elämästäni kaapissa tämän vapaaehtoisen valintani kanssa, mutta enää en koe tarvetta, koska olen jo niin vanha (44). Kenelläkään ei pitäisi enää olla tarvetta sanoa minulle, että mieles muuttuu (ynnä muut kliseet). Kuulkaa, ei se muutu. Ei ole ikinä muuttunut. Tämä on asia, jonka olen vain aina tiennyt ja se on pikemminkin vahvistunut iän myötä.

It’s something private and profound, which slowly boils in the depths of your consciousness before simmering to the surface, and even then it won’t stop fighting you till your very last egg dries up – I should know.

Näin varmasti joillakin. Minulla ei. Olen kyllä olettanut ja joskus toivonutkin, että alkaisin haluta lapsia, koska niin kuuluu tehdä ja tuntea, mutta onneksi tajusin että hei – paskat. Ei ole pakko ja on ihan normaalia olla haluamatta lapsia.

”Could you explain to me how to tag friends on Facebook?”

Naurahdin, koska kysyjä on nelikymppinen ja hän kysyy neuvoa parikymppiseltä. Siis what a fuck. Naamakirja on fossiilien leikkikenttä. Nuoremmat ovat ihan muualla.

Sarah Blaun haastattelu Voguessa (enkunkielinen) 

Innostuneempia mietteitä kirjasta voi lukea vaikkapa Goodreadsista, olkaapa hyvät.

*

Jännä juttu muuten, että tämän postauksen kirjoittaminen oli helppoa, mutta julkaisu onkin sitten jälleen eri asia. Jostain syystä tämä valittu lapsettomuus tuntuu olevan monille muille suurempi asia kuin minulle. Eräs on heittänyt minut kavereistaankin tämän takia. Koska mielipide ei stemmaa yleisen mielipiteen kanssa? Normien kanssa?

Miksi minä en saisi kirjoittaa ja kertoa valinnastani. Ei se ole loukkaus tai hyökkäys kenenkään muun valintoja kohtaan.

Siksipä nyt ihan kiusallakin julkaisen tämän.

Laskin muuten, että olen sivunnut omaa lapsivapauttani blogissani noin kolmessa postauksessa, tämä on neljäs. Olen pitänyt tätä blogia viitisentoista (15) vuotta, joten ei voine sanoa että jatkuvasti jauhan tästä. Ja mitä sitten vaikka jauhaisinkin? (Omista) lapsista jauhetaan vielä enemmän.

Muistin nyt myös, että kirjan Sheilaa ja minua yhdistää yksi asia: nimittäin rommirusinajäätelö on molempien herkkua.

They all want the same thing, for you to be like them, to settle down, make babies, save yourself, themselves, the country, it won’t kill you!
Maybe it won’t kill you, maybe you’ll just wish it did.

Mohsin Zaidi: A Dutiful Boy

Mohsin Zaidi: A Dutiful Boy – A memoir of a gay Muslim’s journey to acceptance
Square Peg 2020
s. 280

Mohsin Zaidi varttui itäisessä Lontoossa köyhällä alueella. Zaidin perheen juuret ovat Pakistanissa ja he ovat muslimeja. Siinä tärkeät faktat aluksi.

Briteissä ei ole lottovoitto syntyä minne tahansa. Lottovoitto on syntyä ja varttua tietyillä alueilla tietynpaksuisen lompakon kanssa. Valitettavasti luokkayhteiskunnassa ei kaikilla lapsilla ole samanlaisia mahdollisuuksia edetä elämässään, kuten vaikkapa Suomessa jossa lähes kaikki taustoista riippumatta käyvät kunnallista koulua.

Mohsin Zaidi onkin käymänsä koulun ensimmäinen oppilas, jonka on onnistunut ponnistaa Oxfordin yliopistoon opiskelemaan (lakia). Tie ei suinkaan ollut helppo ja mutkaton, siihen päälle vielä identiteettiin liittyvät pohdinnat ja häpeä. Kuten kirjan alaotsikkokin kertoo Zaidi on gay, mikä ei muslimiyhteisössä pääsääntöisesti ole hyväksyttävää. Erityisesti omien vanhempien reaktio pelottaa, mutta voiko näin suuren identiteettiin liittyvän asian kanssa elää kaapissa – kenties koko elämänsä. No ei tietenkään voi.

Hyvin kiinnostava, valaiseva ja koskettava muistelmateos heille, joita kiinnostaa muun muassa seksuaalivähemmistöt ja heidän kokemuksensa sekä brittiläinen luokkayhteiskunta. Jälleen kerran koen vaikeaksi kirjoittaa kirjasta. Syy ei ole kirjassa (josta pidin todella paljon!). Haluan kirjan kuitenkin tuoda blogiini, koska koen sen tärkeäksi. Kirjasta kiinnostuneiden kannattaa lukea tämä kesäkuussa Tatlerissa (brittiläinen aikakauslehti, joka on suunnattu lähinnä yläluokille – oh irony) julkaistu kirja-arvio.

*

Täällä sateli eilen lunta ja sitä on ihme kyllä vieläkin hieman maassa. Lumessa ei nyt mitään ihmeellistä suomalaiselle ole, mutta kun sitä (lunta) on paikassa jossa sitä ei yleensä ole, se on jännää – jopa siis minusta.

Lumikuvakoosteen julkaisen MieliBidee-blogissani (blogin nimi on vaihtumassa, uusi nimi on vielä hakusessa) myöhemmin tällä viikolla.

Jesidinaisen muistelmat

Nadia Murad ja Jenna Krajeski: The Last Girl – My Story of Captivity And My Fight Against The Islamic State
Virago 2017
s. 306 + kuvaliite
Suomennettu nimellä Viimeinen tyttö – olin Isisin vankina

Kirjan (alkuperäinen) nimi kertoo, mistä kirjassa on kyse. Tosin siitä puuttuukin paljon, nimittäin kirja ei ole vain Muradin tarina vaan se on valitettavan monien jesidien tarina eikä se käsittele vain Muradin aikaa Isisin seksiorajana, vaan hänen elämäänsä lapsesta alkaen pienessä Kochon kylässä.

Kirja etenee kronologisesti ja Murad antaa paljon tilaa jesidien elämän kuvailuun Kochossa, joka sijaitsee Pohjois-Irakissa. Näin jesidit tapoineen ja perinteineen tulevat tutuksi. Itse kiinnitin huomiota jesideihin ensimmäisen kerran vasta kun tämä Muradin kirja julkaistiin 2017 (silloin laitoin kirjan kirjastotililleni muistiin ja näin kauan kesti ennen kuin se mahtui olemattomaan lukuohjelmaani).

Olen etuoikeutettu ihminen, kun voin sivuuttaa ison osan Lähi-idän mellastuksista, erityisesti Irakissa ja Syyriassa on koko ajan jotain kähmää meneillään. Jokseenkin masentavaa, että pitää milloin milläkin verukkeella (yleensä uskonnon varjolla) sotia ja yrittää murhata kokonaisia kansoja.

Välihuomautus: luen kyllä uutisia eli en ole ainakaan toistaiseksi kaivautunut maakuoppaan, vaikka usein mieli tekisikin. Olen myös lukenut kirjallisuutta liittyen Isisiin, Syyrian tilanteeseen jne.

Silti jesidit ovat jääneet huomioissani paitsioon. The Last Girl valaisee jesidi-kulttuuria ja heidän uskontoaan, joka on sekoitus monia uskontoja. Jesidiksi ei voi kääntyä, jesidiksi synnytään. Murad kuvailee jesidien suhteita muihin irakilaisiin, mm. sekä sunna- että šiiamuslimeihin.

Tarina kulkee kohti elokuuta 2014, jolloin Isis hyökkää Kochoon. Miehet tapetaan, naiset viedään seksiorjiksi. Nadia Murad menettää lähes koko sukunsa tässä kansanmurhassa ja joutuu itse seksiorjaksi. Suututtavaa luettavaa, vaikka Murad säästää lukijaa (ja varmasti myös itseään) jättämällä raiskausten kuvaukset minimiin. Hän kertoo sen verran, että lukija ymmärtää mistä on kyse. Ja miten systemaattista toiminta on.

Muradin vankeusaika ei ole mielestäni muutenkaan kirjan pääpaino. Se on hädin tuskin kolmasosa kirjaa, valitettavan pakollinen osuus. Toivoisi, ettei sellaista tarvitsisi kenekään koskaan kirjoittaa/kertoa/elää. Ja siihen kirjan nimikin viittaa:

”I told them that I wanted to look the men who raped me in the eye and see them brought to justice. More than anything else, I said, I want to be the last girl in the world with a story like mine.”

Sitten huomioita, joiden kirjoittamista epäröin. Mutta menköön.

On tympeää, miten kaiken karmeuden lisäksi Murad joutuu pelkäämään miten hänen eloonjääneet veljensä suhtautuvat hänen (Muradin) vankeusaikaan. Murad ei muun muassa uskalla paljastaa, että hänet on raiskattu, koska jesidinaisen pitää olla puhdas, neitsyt. Esiaviollinen seksi on tuomittavaa ja kunniamurhan käsite on jesidismissäkin olemassa.

Jesidismi on patriarkaalinen uskonto. Vasta kun uskonnolliset johtajat antoivat ”synninpäästön” seksiorjiksi pakotetuille jesidinaisille, saattoivat he lakata pelkäämästä kohtalonsa puolesta.

”We shouldn’t have underestimated our religious leaders. In late August, when the shock of the massacres was still new, they held meetings trying to determine the best responce. Quickly the came to a decision. Former sabaya (seksiorja), they announced, would be welcomed back to society and not judged for what had happened to us. We were not considered Muslim because the religion had been forced upon us, and because we had been raped, we were victims, not ruined women.”

Murad on hyvin kiitollinen päätöksestä ja hänen rakkautensa omaa kommuuniaan kohtaan kasvaa. Minä tässä ajattelen, että ihan itsestäänselvä asia tuo.

Mutta niin me olemme erilaisia ja melko lailla kulttuuriemme tuotteita.

Mielipide selkokielellä: Pidin (jos nyt näin voi sanoa) tästä kirjasta todella paljon, se on sivistävä ja koskettava. Suosittelen lämpimästi lukemaan, rankasta aiheesta huolimatta kirja on yllättävän helppo- ja nopealukuinen. Kirjan kuvaliitettä katsellessani itketti: niin paljon riistettiin henkiä, niin paljon Nadian rakkaita kuoli.


Kirjasta on blogannut muun muassa Kirjoihin kadonnut. 

*

On jäänyt kommentteihin vastaaminen hieman retuperälle. Olen kyllä kaikki kommentit lukenut ja iloinen jokaisesta. Oma jaksaminen on ollut aika vähissä, mutta saattelen asiat ajan tasalle (ts. vastaan kommentteihin) tässä viikonlopun aikana.

Vaitiolo

Nyt on kyseessä on sen verran tunnettu klassikko, jonka pohjalta Martin Scorsese on vääntänyt elokuvankin (jota en ole katsonut, oletko sinä?), että oletan monen tästä kirjasta kuulleen. Kyseessä on

Shusaku Endo: Silence
alkuper. Chinmoku 1966
englannistanut William Johnston 1969
oma painokseni: Picador 2016
s. 267
suom. Vaitiolo

Miksi Shusaku Endo kirjoittaa kristinuskosta? Koska hän oli itse kristitty, kirjan nähdään heijastelevan hänen omia ulkopuolisuuden tuntemuksiaan. Kuitenkin uskonnon voi halutessaan nähdä olevan vain eräs aspekti monien muiden joukossa.

Lähetyssaarnaajat levittävät kristinuskoa Japaniin, mutta Japanin valtaapitävät eivät toivota heitä eikä kristinuskoa tervetulleeksi. Buddhalaisuutta pidetään ainoana oikeana uskontona. Kristittyjä vainotaan ja yritetään saada luopumaan uskostaan. Kirja sijoittuu 1600-luvulle.

Kirjan keskiössä on portugalilainen jesuiittapappi Sebastian Rodrigues, joka lähtee Japaniin kahden muun papin kanssa. Hänellä on oikeastaan kaksi missiota: auttaa japanilaisia vainottuja kristittyjä ja selvittää entisen mentorinsa Ferreiran kohtalo. Huhujen mukaan Ferreira on käännytetty, hylännyt uskonsa. Ajatus tuntuu Rodriguesista mahdottomalta.

Kirjaa voi lukea monesta eri näkökulmasta riippuen omista intresseistä. Olen agnostikko, mutta en varsinaisesti allerginen uskonnoille, vaikka pääasiassa en ole niistä kiinnostunut ja valitsen erityisen tarkasti kirjat, joissa uskontoa on mukana. Uskonnollisuus ainoana näkökulmana tai muuten keskeisenä tekijänä ei innosta.

Silence on kuitenkin enemmän kuin uskonto tai kertomus uskosta. Kirjan voi lukea muun muassa historiallisena romaanina, rakkauskertomuksena (kohteella ei sinänsä ole väliä), moraalisena mietintänä. Itse keskityin lukiessa erityisesti vapauteen pyrkiä elämään omannäköinen elämä. Oman tien kulkeminen: miltä tuntuu kun se estetään ja pakotetaan toisenlaiseen muottiin. Miltä tuntuu, kun kaikki mihin uskot ja pidät hyvänä, halutaan romuttaa?

This was a frightening fancy. If he (God) does not exist, how absurd the whole thing becomes. What an absurd drama become the lives of Mikichi and Ichizo, bound to the stake and washed by the waves.

Voiko ihmisen uskon (käytän nyt sanaa usko väljästi ja se voi merkitä ihan vain vaikka maailmankuvaa tai muuta näkemystä) täysin romuttaa? Pyyhkäistä pois ja kylvää uusi tilalle? Sellainen aiheuttaa pahimmillaan identiteettikriisin. Ihminen voi alistua, näennäisesti luopua uskostaan ja vaikka kaikesta aiemmin oppimastaan. Mutta unohtaa ei voi.

Japani näyttäytyy kirjassa sisäsiittoisena (mitä se tietenkin olikin ja on tietyllä tasolla edelleen) maana, jonka maaperään eivät länsimaiset opit ja tavat voi juurtua. Eivät tietenkään, koska ne pyritään kitkemään alkuunsa. Kristinuskoa Endo käsittelee hellemmin, ainoastaan sivulauseessa ikään kuin hiljaa huomauttaa etteivät kaikki lähetyssaarnaajat suinkaan olleet mitään pyhimyksiä (no pun.in.), vaan oli niitäkin jotka vieroksuivat japanilaisia tapoja ja kulttuuria, pitivät kaikkea japanilaista naurettavana.

Rodriguesin suhdetta Jumalaan voi pitää rakkauskertomuksena ja se on minusta uskomattoman kaunis ja kivulias. Koko kirja itsessään on kiehtovan kaunis ja melankolinen ja ihmeekseni hyvin koukuttava. En olisi uskonut, miten paljon Silence onnistuu koskettamaan. Ei varmastikaan niistä syistä kuin kenties joitakin toisia, mutta muista syistä joita en tässä aio avata. Sillä kuten jo mainitsin, kirjaa voi lukea ja tulkita erilaisista kulmista.

Jos antaisin kirjoille tähtiä, antaisin tälle viisi.

Minimiete: Persepolis

Luen tavallisesti kesäisin runsaasti, yleensä kuukausittain enemmän kuin keskimäärin muina kuukausina. Tämä kesä on poikkeus sillä(kin) saralla.

Tosin enpä ole muinakaan kuukausina järin runsaasti saanut luettua, mutta en jaksa stressata lukemiseen liittyvistä asioista. Kerran jo alensin lukutavoitemäärääni Goodreadsissa ja taidan alentaa toisenkin kerran, niin jälkeenjääneisyys ei näytä niin pahalta. Problem solved. Koko vuosi on ollut poikkeuksellinen eikä loppua ole näköpiirissä.

Varmaan arvaatte, että viittaan mm. Koronaan ja sen tuomiin muutoksiin. Se, mikä ennen oli normaalia, ei enää ole ja uusi normaali on tullut jäädäkseen. Tosin uutta normaalia ei edes vielä ole, sillä tämä maa on yhä osittain suljettu ja moni asia yhä hakee käytäntöjä ja muotoutuu.

Viimeisin kokonaan lukemani kirja on iranilaisen Marjane Satrapin graafinen muistelmateos Persepolis. Kyllä, Satrapi on kirjoittanut muistelmansa, jotka kattavat lapsuudesta varhaisaikuisuuteen, sarjakuvamuotoon.

Idea on mainio ja olen aiemminkin lukenut sarjakuvamuotoisia muistelmia ja elämäkertoja, muun muassa George Takein They Called Us Enemy ja The Life of Bob Marley.

Tässä kohden tekee lisäksi mieli mainita iranilaisen Parinoush Sanieen fiktiivinen romaani Kohtalon kirja, jonka luin kuutisen vuotta sitten. Sanieen kirja sijoittuu niinikään Iraniin ja suunnilleen samalle aika-akselille kuin Satrapin muistelmat. Miten 1970-luvun vallankumous vaikutti siviileihin ja millaista elämä oli ennen sitä. Entä sen jälkeen.

Persepoliksessa muutokset tuodaan lukijalle melko konkreettisesti nenän eteen: millaisia vaikutuksia sillä on koulumaailmaan, millaisia työllisyyteen. Lopulta vanhemmat lähettävät Satrapin Itävaltaan opiskelemaan, sillä tilanne Iranissa on levoton ja he haluavat turvata lapsensa opiskelun. Satrapi ottaa lukijan mukaan kasvumatkalleen.

Pelkistetty ja näennäisen yksinkertainen piirrostyyli on yllättävän ilmeikästä ja siitä välittyvät tunteet mainiosti. Persepolis on samaan aikaan sekä viihdyttävä että koskettava ja ennen kaikkea sivistävä.

Marjane Satrapi: Persepolis
Vintage Books 2006
s. 343

Kirjasta on kirjoittanut ainakin Marika, jonka blogissa on enemmän linkkejä. Minun lukemani versio on yhteisnide, jossa on  The Story of a Childhood (ranskasta englannistanut Mattias Ripa) ja The Story of a Return (ranskasta englannistanut Blake Ferris). Nämä kirjat on myös suomennettu. Juuri jostain blogista (en enää muista kenen blogi oli kyseessä) taannoin bongasin tämän kirjan ja haalin lukulistalleni - kauan eläkööt blogit!

Parhaillaan luen kirjaa, joka on herättänyt minussa sellaisia aivomyrskyjä, että oikein ilahduttaa. Eräät kirjan teemat ovat tunnemaailmaltaan minulle täysin alieneita ja periaatteessa jopa epäkiinnostavia, mutta ei sitten kuitenkaan. Teemat liittyvät naiseuteen ja äitiyteen, joista kummatkaan eivät henkilökohtaisella tasolla kiinnosta, vaikka yleisesti tietenkin kyllä (jonkin verran). Näistä enemmän sitten, kun olen saanut kirjan kokonaan luettua.

Hyvästit Ingridille

Kuka jäljelle jää on neljäs ja samalla viimeinen kirja vankilapappi-sarjassa. Kirja alkaa vauhdikkaasti vankilapaolla, jonka tiimellyksessä Ingrid otetaan panttivangiksi. Ingridin valikoituminen ei ole tarkoituksellista, vaan niin käy koska panttivangiksi aiottu vartija pääsee karkaamaan.

Karkureiden kanssa pakomatkalla vankina oleminen vie Ingridin ajatuksissa sekä menneisyyteen että nykyisyyteen. Menneessä kummittelee väkivaltainen suhde, jonka jättämiä jälkiä Ingrid pohtii edelleen. Samalla tuo suhde paljastaa kipeän asian Ingridistä itsestään: hän ei oikein koskaan ole jaksanut nousta kapinaan, ei ottaa omaa elämäänsä omiin käsiinsä. Ingrid ei lähtenyt väkivaltaisesta suhteesta (en kerro, miten suhde päättyi) eikä hän nyt yrittänyt karatakaan kun taas vartija yritti ja onnistui.

Ingrid suomii omaa saamattomuuttaan ja heikkouttaan, passiivisuuttaan. Jumalan sijaan hän puhuu nyt paljon tuoreelle aviomiehelleen, Andersille, ja heidän pienelle vauvalleen. Kaappajiin hän yrittää vedota pienen lapsen äitinä, jotta päästäisivät hänet menemään.

On mielenkiintoista, että Ingrid tuntee osan kaappaajistaan, sillä hän on keskustellut heidän kanssaan virkansa puolesta. Mutta kuten taas käy ilmi, ei ihmisiä oikein voi oppia tuntemaan – ei ainakaan valtasuhteiden ollessa sellaiset kuin olivat. Vanki ja vankilapappi.

Soppaa sekoittavat myös karkureiden apurit, kaksi naista jotka alkavat käydä miesten hermoille. Kaikki alkavat käydä toistensa hermoille eikä mikään tunnu menevän suunnitelmien mukaan.

Kuka jäljelle jää on jälleen kerran koukuttava, mutta jokin taika siitä puuttuu. Se jokin, jonka olen kokenut muissa Ingrid-sarjan kirjoissa. Tämän kirjan kohdalla koin ajoittain jopa hieman pitkästymistä, mutta vain pieniä hetkiä kerrallaan. Ennakko-odotukseni olivat kenties liian korkealla ja toivoin sarjalle repäisevää loppua. Toisaalta tietyllä tavalla Ingrid kai vihdoin muuttuu ja saavuttaa jonkinlaisen rauhan itsensä kanssa.

Ja muuten, olen itsekin varmasti muuttunut tätä kirjasarjaa lukiessani. Esimerkiksi sarjan ensimmäisen osan (Kun Jumala sulki silmänsä) luin jo yli kymmenen vuotta sitten. Voi olla, että kokisin kirjan nyt toisin. Tongin mökillä sinne säilömiäni kirjoja, joista en vielä ole hankkiutunut eroon ja löysin tuon ensimmäisen kirjan. Enkä otan sen joskus uusintalukuun.


Ehdottomasti lukemisen arvoinen sarja kuitenkin ja suosittelen sen lukemaan järjestyksessä, joka on

Kun Jumala sulki silmänsä
Rakkaus viiltää syvältä
Joka häpeää kantaa
Kuka jäljelle jää (tässä postauksessa)


Kirjan tiedot:

Helena von Zweigbergk: Kuka jäljelle jää
Karisto 2007
alkuper. Fly för livet 2006
suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
s. 325

Pappikin on ihminen

Kesäisin Suomessa aktivoidun muistamaan Helena von Zweigbergkin ja erityisesti hänen vankilapappi Ingridistä kertovan sarjan.

Sarjassa on neljä kirjaa, joita olen laiskasti saalistellut muun muassa divareista. Tänä kesänä tärppäsi ja löysin sarjan neljännen osan, joka on nimeltään Kuka jäljelle jää.

Kolmas osa piti siten saada hyppysiin ja tutkin saisiko sitä mökkikunnan kirjastosta ja sieltähän sen sai. Muutkin sarjan kirjat olisi sieltä saanut, joten periaatteessa olen haeskellut niitä turhaan. Toisaalta pyrin lukemaan suomalaista kirjallisuutta Suomessa, joten siksi en ole aiemmin tullut katsoneeksi saisiko niitä kirjastosta.

Helena von Zweigbergk: Joka häpeää kantaa
alkuper. Hon som bar skammen 2004
Karisto 2005
suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
s. 440

Olen ruotinut aiemmissa postauksissa (linkit postauksen lopussa) melko lailla Ingridin persoonaa ja tekisi mieleni taas ruotia: muutos ja muuttuminen on Ingridille vaikeaa (kenellepä ei olisi) ja oikeastaan ne samat kipupisteet toistuvat kirjasta toiseen. Ingrid tietyllä tapaa kehittyy, mutta kuitenkin polkee paikallaan.

Laura on viisikymppinen entinen prostituoitu, joka on tuomittu vankilaan huumeiden välittämisestä. Ingrid työskentelee samaisessa vankilassa pappina ja Laura pyytää Ingridiltä apua muistelmiensa julkaisussa. Ingrid lupaa lukea Lauran käsikirjoituksen, joka sisältää arkaluontoista tietoa eräistä julkisuuden henkilöistä. Ja sitten käsikirjoitus leviää vääriin käsiin, asia johtaa toiseen ja kolmanteen eikä mikään oikein suju suunnitelmien mukaan.

Ingrid on edelleen varsin sinisilmäinen ja herkkäuskoinen. Hänen on vaikea saada Laurasta selkoa, nähdä kulissin taakse. Vai onko mitään kulissia olemassa? Millainen Laura oikeasti on?

Mielestäni Ingrid lankeaa siihen samaan ansaan kuin muissakin kirjoissa: hän mieluummin pitää kiinni omista ennakkoasenteistaan eikä siksi näe ihmisissä toista puolta. Ingrid on ikään kuin "päättänyt", millainen henkilö on ja vaikka tuo henkilö lähettäisi ristiriitaisia viestejä, Ingrid ei kykene muuttamaan käsityksiään. Ei ainakaan ennen kuin ne hierotaan hänen naamaansa.

Käsikirjoitusdraaman ohessa Ingridiä työllistää suhde ja tulevat häät Andersin kanssa. Ingrid on itsepäinen ja hieman hukassakin. Hän käy keskusteluja Jumalan kanssa, pohtii käytöstään ja ajatuksiaan. Miksi hänen on niin vaikeaa olla Andersin kanssa, vaikka sitähän hän haluaa.

Myös suhde omiin vanhempiin on vaikea, jopa katkera. Pakko taas todeta, että Ingridillä on melko mustavalkoisia ja inhottaviakin ajatuksia moniin asioihin ja henkilöihin liittyen. Kenties hän jollakin tasolla ymmärtää itseään ja asenteidensa taustaa, mutta ei silti kykene muuttamaan suhtautumistaan. Sitä on ajoittain turhauttavaa lukea, mutta toisaalta juuri Ingridin säröisyys tekee hänestä kiinnostavan persoonan.

En yleensä innostu kirjoista, joissa on vahva uskonnollinen vire mutta nämä Helena von Zweigbergkin kirjat ovat poikkeus. Minusta on kiinnostavaa lukea Ingridin ajatuksia ja niiden kulkua, hänen monologejaan Herran kanssa. Niitä ei kuitenkaan ole niin paljon, että alkaisivat tympäistä. En edes osaa eritellä, mikä näissä kirjoissa niin kiehtoo: ehkä se on Ingridin persoona, joka on todella taiten rakennettu.

Säästän sarjan viimeisen kirjan matkalukemiseksi. Olen edelleen Suomessa, mutta kotiinpaluu häämöttää vajaan parin viikon päässä. Pakko todeta, että ihan kihelmöi päästä lukemaan sitä viimeistä osaa!


Ingrid-sarjan kirjat:

Kun Jumala sulki silmänsä
Rakkaus viiltää syvältä
Joka häpeää kantaa (tässä postauksessa)
Kuka jäljelle jää (lukulistalla)

Vastentahtoinen jihadisti

Sitten vaihteeksi iloisempiin aiheisiin eli jihadismiin ja terrori-iskuihin. Tämä on sarkasmia, mutta tietyllä tavalla totta: aiheesta voi nimittäin kirjoittaa humoristisesti(kin), mutta silti vakavalla pohjavireellä. Tässä onnistuu loistavasti Khurrum Rahman tromaanissaan East Of Hounslow.

Joku voi olla sitä mieltä, ettei näin vakavilla asioilla saisi olla viihteellä. Itse mietin, miksi ei saisi. Missä kulkee raja, jota ei edes kirjallisuudessa saisi ylittää.


“Where do suicide bombers go when they die?”
“I don’t know. Where do suicide bombers go when they die?”
“Everywhere!” He started to chuckle. (s. 275)

Javid Qasim on brittiläinen muslimi, jolla on pakistanilaiset vanhemmat. Tai vanhempi: noin kolmekymppinen Javid, joka haluaa tulla kutsutuksi Jayksi, asuu yhä äitinsä kanssa kaksin. Isä on kuollut aikoja sitten. Jay diilaa kamaa ja käy perjantaisin moskeijassa rukoilemassa. Näin yhteys Allahiin ja paikallisiin muslimeihin säilyy kohtuullisen tiiviinä.

Välihuomio: kirjailija itse on pakistanilaistaustainen ja on syntynyt Pakistanissa. Hän muutti Englantiin ollessaan yksivuotias ja varttui läntisessä Lontoossa, jossa Hounslowkin sijaitsee. Voisin siis kuvitella, että hän tietää mistä kirjoittaa. Minusta on myös viehättävää, etteivät “kaikki” vähemmistöistä (tai rikollisuudesta) kertovat kirjat _aina_ sijoitu Itä-Lontooseen.

Minua kiinnostavat elämät ja piirit, jotka ovat hyvin erilaisia kuin omani.

Toinen välihuomio: kyseessä ei ole tirkistelyn- tai kauhistelunhalu (ei tässä ole mitään kauhisteltavaa!) tai muukaan kyttääminen, vaan aito kiinnostus erilaisia (suhteessa itseeni) ihmisiä ja tapoja kohtaan. Tällainen avartaa ja laajentaa näkökulmaa, jos sellaiselle on avoin.

East of Hounslow kuvaa mielestäni hyvin ja hauskalla tavalla (varmaan osuvastikin, joitakin) muslimiyhteisöjä ja sen jäseniä, jotka ovat kaikki yksilöitä eivätkä samasta puusta veistettyjä toistensa klooneja. Kullakin on omanlaisensa persoona ja ajatukset, kuten meillä kaikilla. Tämän pitäisi olla itsestään selvää, mutta joskus tuntuu ettei se kaikille ole: ihmiset niputetaan massaksi jonkin yhden tietyn ominaisuuden perusteella (ja tämä ei koske vain muslimeja) ja yleensä tulos ei ole mairitteleva, vaan ennakkoluuloisen epämiellyttävä mutuhöttö.

Erään epäonnisen selkkauksen myötä Jay joutuu kiipeliin, josta on vaikea luovia ulos. Pelastaakseen nahkansa hän ottaa vastaan ”tarjouksen” toimia MI5:n vakoilijana: työ käsittää lähinnä oman muslimiyhteisön luotaamista ja vakoilua – selvittää onko siellä mahdollisia jihadisteja. Asia on mutkikasta, koska esimerkiksi Jayn ystävä Parvez on samassa yhteisössä. Kirjan eräs keskeinen teema onkin ystävyyssuhteet ja nimenomaan miestenväliset ystävyyssuhteet.


“Do you have an A to Z?”
“Yes, Parvez, I have an A to Z, in fact I have a whole set of encyclopaedias up my arse.”
“Why do you have to be so crass?”
“Well, don’t ask me stupid questions. No, I don’t have an A to Z.” (s. 322)


Kirjan tyyli on nokkela ja hauska, tempoltaan melko nopea mutta silti maltillinen. Mainittakoon, etten ole nopeatempoisten action-kirjojen ystävä (tulee burn out sellaisia lukiessa, heh), mutta tässä se nopeus on toisenlaista: tämä ei nimittäin ole varsinaisesti mikään action-kirja.

Ehkä osasyy on ”kielen nopeus”: kirjan kieli on todella juoksevaa ja ahmittavaa. Ja ennen kaikkea kaiken hauskuuden keskellä myös syvempää kuin pelkkää pintaliitoa eli ei tämä mikään pellekirja ole. Lisäksi tässä avataan jonkin verran Islamiin liittyviä käsitteitä/tulkintoja, joista monilla saattaa olla ristiriitaista tietoa.

Olen vaikuttunut ja ihastunut, aivan mahtava kirja, jonka todellakin toivoisin suomennettavan (realisti minussa sanoo, että tuskin suomennetaan – optimisti minussa elelee toivossa).


“Can you not swear around me? I’ve just done Wudu. Now I’m going to have to do it again.”
“Sorry.”
“My ears are not a toilet.”
“Sorry,” I said, laughing, which in turn made him smile. (s. 128)


Britaalisuusmittari: 1/3 Kirjassa on muutama väkivaltainen kohtaus, mutta niitä ei kuvailla yksityiskohtaisesti eikä niihin jäädä kylpemään.


Kirjan tiedot:
Khurrum Rahman: East of Hounslow
HQ 2017
S. 350


East of Hounslowille on tulossa jatko-osa, Homegrown Hero, joka julkaistaan tämän kuun lopulla. E of H on kuitenkin ehyt kokonaisuus eli sen voi lukea sellaisenaan ja jättää jatkot lukematta, jos ei nappaakaan. Minä tietenkin aion lukea tuon jatko-osankin.

Kuivakka murhenäytelmä

Minulla ei ole ollut suurtakaan mielenkiintoa (runsaasta esilläolostaan huolimatta) lukea Shamsien romaania, mutta kun se kirjastossa keikkui edessäni, uteliaisuus voitti. Halusin tietää, mikä tässä kirjassa on niin erinomaista, että "kaikki" ovat sen edessä polvillaan.

Kamila Shamsie: Home Fire
Bloomsbury Circus 2017
S. 260


Kirjan alussa Shamsie siteeraa:

"The ones we love ... are enemies of the state" - Antigone, Sophockles

Home Fire on Shamsien mukaan nykyaikainen sovitus kreikkalaisen mytologian Antigonesta. Kyseinen tarina ei ollut minulle ennestään tuttu, joten hieman vilkaisin sitä mutta enemmän vilkaisin vasta kirjan luettuani.

Jos olisin vilkaissut huomattavasti enemmän jo ennen kirjaa, olisin todennäköisesti palauttanut kirjan lukematta kirjastoon. Miksi? Aihe kiinnostaa minua enemmän uutismuodossa ja faktan pohjalta, ei niinkään kirjallisuudessa. Miksi? Koska olen melko täynnä koko aihetta, josta luen muutenkin lähes päivittäin jostain jonkin uutisen. Kaipaan siten kaunokirjallisuudelta muuta.

Mistä tässä kirjassa sitten on kyse? Kenties tärkein teema on muslimien vaikea asema länsimaissa ja tässä tietenkin erityisesti Briteissä islamofobian takia. Kukaan ei varmaan ole välttynyt ilmiöltä: kaikkia muslimeja pidetään fanaattisina ja potentiaalisina terroristeina. Muslimit tulevat ja valloittavat kaikki maat sharia-laeillaan ynnä muut kauhukuvat. Kokonainen uskonto on leimattu ja tuomittu ääriryhmien (terroristien) takia.

Home Fire kertoo eräästä Lontoossa asuvasta muslimiperheestä, jossa isä on ollut terroristi. Äidin ja isoäidin hoiteissa varttuneet sisarukset eivät ole isäänsä pahemmin nähneet saati tavanneet. Isma vanhimpana sisaruksista on ainoa, jolla jonkinlaisia muistikuvia on. Ja sitten isä jo kuolikin, mutta isän teot ovat näkymätön painolasti sisarusten harteilla, mikä kunkin kohdalla konkretisoituu näkyväksi ennemmin ja myöhemmin.

Kirjan juoni on ennalta arvattava, vaikka Antigone ei olisi ennestään tuttu. Kirjan rakenteesta pidin, sillä se mahdollistaa jännitteen vaivihkaisen kasvattamisen. Se voisi mahdollistaa myös henkilöhahmojen syventämisen, mutta aika latteiksi jäävät. Kuin näyttelijöiksi, jotka esittävät repliikkinsä somasti paperista lukien.

Latteuden lisäksi henkilöhahmot ovat suorastaan tylsiä. Vietämme erityisesti Isman ja Eamonnin (Eamonn jatkaa kanssamme kirjan keskiössä, Isma jää taustalle mutta on alati läsnä) kanssa ensimmäiset 54 sivua Yhdysvalloissa ja mietin usein jätänkö kirja kesken (mietin tätä samaa läpi kirjan). Niin kiinnostavia olivat nämä henkilöt.

Jatkoin, koska kirjan kieli/tyyli kiehtoi. Asioita esitellään hienovaraisesti pitkien virkkeiden saattelemana ja sisällä kuin ketjuina, joissa asia johtaa toiseen ja toiseen ja virkkeen lopussa pitää vilkaista alkuun, ellei ala lukea nopeasti. Pikalukua siis ehdottomasti tällaisen kirjan kanssa, koska silloin pitkät virkkeet on helpompi hahmottaa kokonaisuutena eikä se perimmäinen idea katoa sanojen paljouteen. Jotkin virkkeet - ja erityisesti niiden sisältämät ajatukset - ovat niin kauniita, että niiden kohdalla täytyy ihan pysähtyä makustelemaan.

Otaksun näkeväni kirjan ansiot ja ymmärrän, miksi moni siitä pitää. Mutta en silti saa polviani notkahtamaan, en silti saa itseäni innostumaan tästä kirjasta, koska se nyt vain oli tylsä, ei voi mitään. Vaan onneksi kaikkien ei ole pakko pitää samoista kirjoista. Jatkossa pyrin jatkamaan intuitioni kuuntelemista: olisin välttynyt lukemasta tätä, jos olisin kuunnellut.

Ei sillä, että kokisin aikani menneen hukkaan. Uteliaisuuteni on nyt tyydytetty ja kyllähän kirja jotakin minulle antoi - en olisi muuten lukenut sitä loppuun (vaikka myönnän kyllä, että innokkaasti odotin kirjan loppumista ja tein varmaan henkilökohtaisen ennätykseni pikaluvussa).

Suosittelenko lukemaan? Vaikea sanoa, kun makuja on niin monia. Asia selvinnee vain lukemalla itse.

Tästä pääset lukemaan kirjan takakannen ja median sekä yksittäisten kirjailijoiden kehuja. Kirja on valittu Women's Prize for Fictionin (edelliseltä nimeltään Baileys Women's Prize for Fiction) pitkälistalle. Täältä voit tsekata muut ehdokkaat.

Edit: 10.4. 2018 klo. 18:33 (UK time)

Havaitsin, että tästä Shamsien kirjasta on tulossa suomennos joskus syksyllä (ilmeisesti elokuussa) nimellä Joka veljeään vihaa.

Edit. 20.4. klo. 7:05 (UK time)

Kirjasta on blogannut myös Kirjaluotsi. 

Ihastuttava Emma Reyes

Sohin ennakkoasenteitani ja tartun kirjemuotoiseen kirjaan. Koen kirjemuotoisuuden pääsääntöisesti epäkiinnostavana, vaikka en oikeastaan tiedä miksi. Se on vain sitkeä tunne: vähän kuin päättäisi maistamatta, ettei tykkää punajuuresta.

Tiedostan, että minulla on näitä mihinkään perustumattomia (kirjoihin ja kirjallisuuteen liittyviä) ennakkoasenteita, mutta en halua jäädä rypemään niihin. Mieluummin testaan ja olen iloinen aina, kun voin romuttaa sellaisen. Viimeksi ennakkoasenteeni romuttui Muumien kohdalla.

Olisi mielenkiintoista tietää onko muilla vastaavia ennakkoasenteita (kirjoihin ja kirjallisuuteen liittyen)? Minua joskus ärsyttää itsessäni tämä piirre, koska en koe olevani mitenkään erityisen "suppea". Kuvittelen olevani monipuolinen lukija, mutta oikeastaan en taida olla. No, pitääkö olla? Ei pidä, mutta en halua että typerät ennakkoasenteeni säätelevät lukemistoani.

Sitten siihen kirjaan.

Emma Reyes: The Book of Emma Reyes
A memoir in correspondence
alkuper. Memorias por Correspondencia 2012
Weidenfeld&Nicolson 2017
espanjasta englannistanut Daniel Alarcón
S. 177
Kirjan kansi (paitsi Reyesin omakuva) on Reyesin käsialaa


Emma Reyes (1919-2003) oli kolumbialainen taidemaalari. Reyes päätyi pari vuotta vanhemman sisarensa, Helenan, kanssa luostariin heidän äitinsä hylättyä heidät. Kirjan sivuliepeessä väitetään, että äiti hylkäsi heidät luostariin, mutta kirjan mukaan äiti vain häippäsi ja jätti sisarukset niille sijoilleen. Luostariin heidät roudattiin ja huolittiin muutaman mutkan kautta.

Muutenkin kirjan sivulieve on käsittämättömän harhaanjohtava: ihan kuin sen kirjoittaja ei olisi lukenut kirjaa ollenkaan. Tai sitten on lukenut vain kääntäjän kirjoittaman esittelyn, joka on kirjan alussa, mutta mielestäni se (esittely) olisi pitänyt sijoittaa kirjan loppuun. Palaan tähän vielä myöhemmin (kappas vaan, lyttäänkin koko sivuliepeen myöhemmin).

Kirja koostuu 23 kirjeestä, jotka Reyes on osoittanut ystävälleen Germán Arciniegasille tämän ehdotuksesta. Suurin osa kirjeistä on päivätty vuosille 1969-1972. Kirjemuotoisuutta ei oikeastaan edes huomaa, sillä tarina jatkuu niin saumattomasti, ja kukin kirje on ikään kuin oma kokonaisuutensa. Ainoastaan kirjan loppupuolella voi havaita toisteisuutta, mutta Reyesillä ja Arciniegasilla oli jonkinlainen välirikko jossakin vaiheessa Arciniegasin näytettyä kirjeitä kolmannelle osapuolelle. Reyes koki sen luottamuksen pettämisenä.

Reyes oli pitkään luku- ja kirjoitustaidoton, sillä lapsuuteen ja nuoruuteen ei kouluja kuulunut. Kirjeissä Reyes kertaa elämäänsä niin varhaisesta ajasta kuin hän muistaa. Sitten päädymme sinne luostariin, jossa Reyes viettää suurimaan osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan.

Luostarin ankeat olot tuskin tulevat yllätyksenä lukijalle. Minua kyllä jaksaa aina ärsyttää, miten kaksinaamaisia uskonnot ovat olleet (ja osa on yhä): ollaan olevinaan hyviä ja armollisia, mutta tietenkin valikoidusti ja henkilön asemasta riippuen. Luostarin lapset pistetään raatamaan eri työpisteissä niska limassa aneemisten ruoka-annostensa eteen. Mut hei, sentään "pelastimme" heidät ja otimme hoteisiimme!

Reyes karkaa luostarista ollessaan 19-vuotias. Ja siihen loppuvat kirjeet. Olisin halunnut jatkaa lukemista, tietää miten Reyes selvisi ja miten hän päätyi taidemaalariksi. Nämä asiat kyllä hieman valottuvat kirjan alussa olevasta esittelystä, jonka muuten oletin olevan kirjan esittely, mutta se onkin esittely Emma Reyesistä. Siksi sen olisi voinut laittaa kirjan loppuun, koska se olisi jatkanut edes jollain tasolla tarinaa luostarin oven sulkeuduttua Reyesin takana. Lisäksi alkuun sijoitettuna, se antaa mielestäni väärän kuvan kirjasta.

Kirjan sivulieve on todennäköisesti koostettu nimenomaan tuosta esittelystä ja se todellakin ohjaa lukijaa harhaan. Sivulieve on pullollaan "name-droppingia" (sori, en jaksa miettiä tälle suomenkielistä vastinetta), mutta yhtäkään näistä kuuluisista henkilöistä ei mainita kirjeissä - ainoastaan esittelyssä, mutta ei siinäkään sen enempää.

En ollut kuullut Emma Reyesin nimeä ennen tätä kirjaa. Kirjan bongasin kirjastomme sähköisestä kirjastokatalogista, jota minulla on joskus tapana selailla. Ei kovin usein, koska kyseinen katalogi on hävyttömän epäkäytännöllinen, eikä siinä ole edes toimivaa hakua. Silti urhoollisesti käytän kirjaston nettipalvelua, koska sinne voi tallettaa muistiin kirjoja, jotka haluaa lukea. Ne voi sieltä myös kätevästi sitten varata, jos eivät ole paikalla omassa kirjastossa.

Mutta takaisin vielä Emma Reyesiin. Pidin hänen tyylistään, joka oli kepeä ja ajoittain hieman ilkikurinen. Pidin siis kovasti tästä kirjasta eikä kirjemuotoisuus häirinnyt lainkaan: olisin tosiaan voinut jatkaa tämän kirjan lukemista vaikka toiset parisataa sivua!

Sen sijaan kirjan sivuliepeelle annan miljoona miinuspistettä harhaanjohtavuudesta. Olisin kyllä lukenut tämän kirjan ihan ilman sitä "name-droppingiakin" ja vaikka olisivat kertoneet, että kirja sisältää Reyesin elämästä vain murto-osan päättyen siihen, kun hän livistää luostarista.

Lisäksi jäi kiinnostelemaan, mitä Reyesin siskolle, Helenalle, kävi (ehkä googletan jossain vaiheessa ja selvittelen Reyesin elämää ja tapahtumia sitä kautta: kenties siskonkin kohtalo selviää). Alkuun erottamattomat siskokset vieraantuivat monista syistä johtuen luostariaikoinaan. Emma ei ilmeisesti koskaan kertonut sisarelleen, että aikoo häipyä. Toisaalta Emma ei varsinaisesti tainnut suunnitella pakoaan: se vain kypsyi hänen mielessään ja lopulta hän tarttui hetkeen.


Kirjaa tuskin on suomennettu, kun on niin tuore ja vaikea kuvitella, että suomennetaankaan. Reyes ei ollut järin tunnettu taiteilija maailmanlaajuisesti.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Naisen tie -lukuhaasteeseen. Liitänpä muuten Naisen tiehen myös Anonyymin kirjoittaman Insestipäiväkirjan. Toivottavasti se sallitaan mukaan haasteeseen, vaikka onkin nimettömänä kirjoitettu. Eräänlainen naisen tie sekin kuitenkin.

The Book of Emma Reyes sopii myös Tuijatan Taiteilijaromaanihaasteeseen. 

Saudiarabialaiset syntisäkit

Manal al-Sharif: Daring to Drive
Simon & Schuster 2017
S. 290

Saudi-Arabian syntisäkit

Nainen on oletusarvoisesti syntinen. Sen voikin pukea säkkiin, niin se näyttää siltä, mitä on: syntisäkiltä. Nainen on seireeni ja lutka, joka on paketoitava mustaan telttaan, ettei se pääse viekottelemaan viattomia Miehiä vartalonsa kaarilla saati seksiä tihkuvilla silmillään. Nainen on vallaton ja oitis rientämässä synnin poluille, jos sen päästää vapaaksi: siksi se on pakko pitää valvonnanalaisena. Ensin isä valvoo, sitten aviomies. Eikä vain valvo, vaan päättää. Naisella ei ole omaa tahtoa eikä päätäntävaltaa. Tällä ei ole periaatteessa mitään tekemistä Islamin kanssa. Kyseessä on salafismi.

Yllä oleva kirjoitus on kärjistetty. Tai ei oikeastaan kärjistetty, vaan kirjoitin sen siten kuin tulkitsin al-Sharifin kirjaa (hän ei ole noin suorasanainen, vaan asiallinen ja viimeiseen asti pohdiskeleva), sillä kun riisuu korulauseet niin alaston asenne jää jäljelle. Sama asia suoraan kirjoitettuna. Tuskin tulee yllärinä monelle.

Kirja alkaa Manal al-Sharifin pidätyksestä vuonna 2011, syy driving while female. Miten tähän on päädytty, miksi konservatiivisesta al-Sharifista tulee naisten oikeuksia ajava aktivisti? Se on pitkä tie ja sisältää järjestelmällistä aivopesua alkaen tytöille suunnatusta koulusta. Al-Sharif jättää itsensä vankilaan virumaan (palaamme sinne taas kirjan lopussa) ja palaa ajassa taaksepäin kerraten elämäänsä ja varttumistaan lapsesta teiniksi, sitten aikuiseksi.

On helppo ymmärtää al-Sharifin konservatiivisuus: onhan aivopesu aloitettu jo lapsena ja lapset ovat otollista maastoa tällaiselle. Saadaan ihan puhdas paperi, johon sutata mitä tahansa. Töhryt alkavat haalistua, kun ikkuna muualle maailmaan avautuu. Me länsimaissa sanomme, että tieto lisää tuskaa. Saudi-Arabiassa voisi sanoa, että tieto lisäisi vapautta, jos sitä suotaisiin naisille. Ei suoda, kaikki on haram. Eikä tieto toisaalta itsessään tuo vapautta: tarvitaan asennemuutosta.

Nyt täytyy muistaa, etteivät kaikki miehet kannata naisten alistamista. On suuri joukko miehiä, jotka eivät. Lisäksi naisten alistaminen ja heidän liikkumisen hankaloittaminen häiritsee miehiäkin. On vaikea nähdä, kenen etua lopulta palvelee sellainen, että naiset pyritään eristämään kokonaan yhteiskunnasta ja pysymään neljän seinän sisällä. Ymmärrän jos kyseessä olisi esimerkiksi täit tai rotat, joita ei sinänsä tarvita. Mutta nainen: kun ei sitä oikein voi hävittääkään kokonaan. Vallastahan tässä tietenkin on kyse.

Minulle kenties ainut ylläri tässä kirjassa oli valtava naisviha. En kuvitellutkaan, että nainen Saudeissa nauttii olemassaolon sietämättömästä keveydestä buduaarissaan makoillen, mutta en ollut ihan käsittänyt, miten alhainen jäte hän on. Olin ajatellut, että nainen on enemmänkin sellainen reppana hupakko (ja tietenkin salaseksikäs ja kiero, jota tulee kontrolloida), joka ei kykene itsenäiseen ajatteluun. Taustalla jyllää kuitenkin sellainen naisviha, että ihan yllätti.

Väkivallasta saa epätasapuolisesti kaikki osansa. On tavallista, että mies pieksää vaimoaan ja lapsiaan (myös poikalapsia, ei siis vain tyttöjä). Onpahan lapsia (ja toki myös vaimoja) kuollutkin miehen käsittelyssä. Miehen aikuistuessa hän vapautuu selkäsaunoilta, mutta nainen ei: pieksijä vain vaihtuu.

Mitä tulee muuten autolla ajamiseen Saudi-Arabiassa: sitä ei ole kielletty "traffic codessa". Kyseessä on lähinnä perinne tai tapa, jonka mukaan naisen ei tulisi ajaa autolla.

Daring to Drive on runsaasti yksityiskohtia ja esimerkkejä sisältävä muistelmateos, joka juuri runsautensa takia avaa todella hyvin paikallista kulttuuria ja käytäntöä ja sen pulmallisuuksia sekä naisille että myös miehille. Al-Sharifin tyyli ei ole tuomitseva, vaan pohtiva. Hän säilyttää uskonsa ja pysyy muslimina, sillä ei ole uskonnon vika, että sitä tulkitaan miten sattuu ja käytetään keppihevosena muissa asioissa.

Kirjan lopussa itketti. Turhautti kovasti niin moni asia. Lisäksi itketti al-Sharifin äiti (ja vähän isäkin), josta en oikeastaan pitänyt kirjan alussa. Minua itketti al-Sharifin ja äitinsä suhde. En aio avata sitä tässä, mutta jos luet tämän kirjan, olen melko varma että ymmärrät, mitä tarkoitan. Sitten lopussa.

Jos saisin suositella tätä kirjaa jollekin, suosittelisin sellaisille ihmisille, jotka niputtavat jonkin tietyn ihmisryhmän tai kulttuurin ihmiset samaksi. Sellaisia yleistäjiä on yllättävän paljon: ei olisi heille pahitteeksi ymmärtää, että ihmiset kaikkialla - eivät esim. vain Suomessa - ovat inhimillisiä yksilöitä, eivät mitään massa-aivoja.

Kirjan kieli on tavanomaista: sen tehtävä tässä kirjassa on välittää tietoa ja sanomaa, ei luoda taiteellisia merkityksiä. Ajattelen, että kirjallisuudella on useita tehtäviä ja kieli on hyvä valita tavoitteen - mikä se nyt kullekin kirjan kirjoittajalle ja kirjalle milloinkin on - mukaan.

Manal Al-Sharifin TED-talk, tässä suora linkki videoon jos haluat katsoa sen isompana.




Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 39. Ikääntymisestä kertova kirja - onhan tämä eräänlainen kasvutarinakin.

Vankilapappi draaman syövereissä

Ennen kotiinpaluuta ehdin heittää pikaisen kirpparikierroksen Suomessa. Saalis oli melko aneeminen eli ainoastaan yksi kirja (en viitsi enää roudata "turhaan" kirjoja eli kirjan pitää aidosti kiinnostaa minua, että viitsin sen ostaa). Tämä yksi kirja on kuitenkin sellainen, joka on muhinut alitajunnassani jo lähes kymmenen vuotta.

Kyseessä on Helena von Zweigbergkin kirja Rakkaus viiltää syvältä (Karisto 2003, alkuper. Kärleken skär djupa sår / suom. Sirkka-Liisa Sjöblom). Von Zweigbergkin nimi on jäänyt mieleeni  vuodelta 2008, kun luin hänen esikoiskirjansa Kun Jumala sulki silmänsä. Melko vahva oli siis lukuelämys ollut, kun kirjailijan nimi syöpyi mieleeni: muistijälki aktivoitui heti hänen nimensä bongatessani.

Rakkaus viiltää syvältä -kirjassa seikkailee esikoisesta tuttu vankilapappi Ingrid Carlberg, jonka persoonaa ruodin taannoisessa bloggauksessani. Ingrid on samaan aikaan sekä ärsyttävä että kuitenkin pidettävä. Hän yrittää olla hyvä ja armollinen, mutta se on vaikeaa hänelle. Väittäisin jopa, että erityisen vaikeaa enkä koe, että Ingrid on järin taitava tulkitsemaan ihmisiä. Jotkut ovat, jotkut vain eivät ja Ingrid vain ei.

Toisaalta Ingridin epäluuloisuutta ja tietynlaista (henkisen) vallan tarvetta voi jossain määrin selittää hänen lapsuudentraumoillaan: Ingridiä on kiusattu ja halveksittu monin tavoin koulussa ja kyllähän sellainen jättää jäljet itsetuntoon. Ingrid ymmärtää omien ajatustensa ongelmallisuudet ja ristiriitaisuudet ja pyytää apua Herralta. Ingridin sisäistä kamppailua onkin kiinnostava seurata, sitä paitsi hän on henkilönä mielenkiintoinen ja virkistävän erilainen.

Kirjan nimi - Rakkaus viiltää syvältä - saisi minut normaaliloissa juoksemaan karkuun.  Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään romanttinen rakkauskertomus vaan rikosromaani. Ja oikeastaan myös dekkari. Naisvankilaan on vastikään teljetty kaunis Tanja, joka on tuomittu heroiinin salakuljetuksesta. Tanja kiistää syyllisyytensä väittäen, että joku on pannut huumeet hänen laukkuunsa. Hän anelee Ingridiä ottamaan yhteyttä poikaystäväänsä, joka on katkaissut välit häneen (Tanjaan) tapauksen takia.

Ingrid veivaa, mitä tehdä: mikä on sallittua ja mikä ei ja siinä sivussa hän pui omia tunteitaan ja suhdettaan Jumalaan (ja muihin ihmisiin). Hän päättää kuitenkin auttaa Tanjaa ja tulee lopulta vedetyksi mukaan melkoiseen draamaan, josta ei osaa astua ulos.

Ingridin yksityiselämäkin saa dramaattisia piirteitä, mutta myös hyvää ja kaunista tapahtuu. Pitkäaikainen ystävyys Andersin kanssa kehittyy hiljalleen suhteeksi, joka kasvattaa sekä Ingridiä että Andersia. Molemmat ovat hämmentyneitä orastavan rakkauden edessä.

Tämä kirja sisältää paljon ihmissuhteita ja niihin liittyvää (minusta mielenkiintoista) pohdintaa ja sillä on keskeinen merkitys juonessa. Nyt ei siis ole kyseessä mikään äksönpainotteinen spurtti, jossa henkeäsalpaavat tapahtumat vyöryvät sivu toisensa jälkeen päälle. Ihan hyvä, koska minä en ole kovin vauhdikkaiden käänteiden ystävä. Pidän maltillisesta menosta, jossa joutaa ajatellakin. Lisäksi kirjassa on useampikin mielenkiintoinen persoona Ingridin lisäksi. Tylsää hetkeä ei siis tämän kirjan parissa tullut, vaan itse asiassa yllätyin miten paljon pidin tästä.

Brutaalisuusmittari: 1/3 ruumiita tulee, mutta tekoja ei sen kummemmin kuvata eikä niissä ryvetä. Jännitys syntyy pikemminkin väkivallan uhasta kuin sen kuvailemisesta. Lapsia ei tapeta eikä kiduteta.

Nyt kun von Zweigbergkin nimi on iskostunut päähäni, se tuskin sieltä poistuu seuraavanakaan kymmenenä vuotena. Opin Goodreadsista, että tätä Ingrid-sarjaa (kirjat voi muuten mielestäni lukea missä järjestyksessä tahansa) on suomennettu vielä kolmaskin osa ja se on nimeltään Joka häpeää kantaa (alkuper. Hon som bar skammen). Että jospa senkin sitten lukisi, jos/kun se kävelee vastaan.

Minulla on muuten hyllyssäni vielä eräs Zweigbergkin kirja (Tulivuoren partaalla), jonka olen roudannut tänne joskus kahdeksan vuotta sitten. Se ei ole Ingrid-sarjaa, vaan avaa Anna ja Mats -sarjan, jonka toista osaa (Anna och Mats bor inte här längre) ei tosin vissiin ole (voin olla väärässä) suomennettu. Joo, minusta tuli nyt vähän fani.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

Jihadistin vaimokokelas

Anna Erelle: Undercover Jihadi Bride - Inside Islamic State's Recruitment Networks
Alkuper. Dans la peau d'une djihadiste, 2015
Harper Collins, 2016/2015
Ranskasta englanniksi kääntänyt Erin Potter
S. 230

Undercover Jihadi Bride julkaistiin Briteissä vuonna 2015 alun perin nimellä In the Skin of a Jihadist. En tiedä, miksi samasta kirjasta tehtiin (edelleen brittimarkkinoille) seuraavana vuonna uusi laitos eri nimellä. Ehkä kirjan elinkaaren pitkittämiseksi?

Anna Erelle on kolmekymppinen ranskalainen reportteri. Ja pseudonyymi, sillä Erelle on edelleen hengenvaarassa hänen oikean henkilöllisyytensä paljastuttua korkea-arvoiselle jihadistille, josta piti (muka) tulla hänen aviomiehensä. 

Mélodie on kaksikymmentävuotias muslimiksi kääntynyt naiivi opiskelijatyttönen, joka asuu Toulousessa. Hän tapaa Facebookin kautta 38-vuotiaan jihadistimiehen, Bilelin. Bilel "rakastuu" Mélodieen ja alkaa pommittaa häntä viesteillä. Hän haluaa Mélodien tulevan Syyriaan, jossa heidät voidaan vihkiä. Mélodie pelaa mukana, sillä hän näkee edessään tuottoisan informaatiolähteen. Mélodie on feikki, oikeasti hän on Anna Erelle.

Undercover Jihadi Bride kertoo Erellen tutkimuksista Mélodiena. Erellen keskeinen tavoite on tutkia jihadistien keinoja rekrytoida väkeä joukkoihinsa. Minulle tuli oikeastaan yllätyksenä, kuinka paljon naisia on houkuteltu Syyriaan. Toisaalta kun tarkemmin pysähtyy ajattelemaan, niin ilman naisia ei ISIS voisi kukoistaa ja kasvaa. Tarvitaan naisia tekemään vaimojen työt, hoitamaan lapsia ja miksei vaikka sotimaankin.

Tämä kirja käsittelee lähes ainoastaan naisten rekrytoimista ja on siinä mielessä varsin avaava. Toisaalta kaltaiseni epäilevän tuomaan (ts. millään uskonnolla ei ole suurta roolia elämässäni) on ajoittain hieman vaikea käsittää, miksi kukaan haluaa elää jonkin ankaran ismin mukaan. Toki ymmärrän, että sellaisia on ja varmasti esimerkiksi uskonto voi tietyllä tapaa olla pakokeino, tai tuoda lohtua ja sisältöä elämään jne. En siis sitä ihmettele, että niin moni kaikenlaisia asioita - jopa tappaa - tekee uskonnon nimissä. Uskonto on kätevä keppihevonen.

Tätä kirjaa lukee kuin trilleriä. Erelle jää koukkuun esittämäänsä Mélodieen, sillä hänen tiedonjanonsa on loputon. On vaikea lopettaa tutkimuksia, vaikea deletoida Mélodien profiilit netistä. Kummastelen Erellen kiintymystä luomaansa feikki-ihmiseen. Mélodiehan on pelkkä nimi, hengetön profiili tiedonkeruuta varten, vaikka muuttuukin lihalliseksi muun muassa Skype-keskusteluissa Bilelin kanssa. Silloin Erelle pukee päälleen chadorin - onhan hän kunnon muslimi eikä voi paljastaa itseään miehelle. Ei edes tulevalle aviomiehelleen.

Summa summarum: Kiinnostava kirja - ja karmaiseva. Ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ja valitettavan ajankohtainen.