Dystooppiset pano-orgiat

Kuvittelin.

The Heart Goes Last -nimestä tulee mieleeni elinkauppa. Maailma ja ihmiset siellä ovat niin toivottomassa tilassa, että kauppaavat vaikka ”turhia” elimiään säilyäkseen hengissä. Absurdia, kyllä. Mutta kaipa ainakin toisen munuaisen voisi hätätilassa myydä. Toisaalta kirjamaailmassa mielikuvitusta käyttämällä myös maksan myyminen tai pernan vuokraaminen voi tulla kyseeseen. Sydämestä luovuttaisiin viimeisenä, koska kukapa haluaisi olla sydämetön.

En tiedä, mistä nämä kuvitelmat revin. Varmaan näin unia ja unohdin, mitä kirjan takakannessa lukee. Tai sitten en muistanut edes lukea sitä – luulin vain lukeneeni.

Oikeasti.

Margaret Atwoodin romaani The Heart Goes Last on dystopia. Eletään levottomia aikoja eikä ole mitenkään tavatonta menettää kotiaan. Näin on käynyt muun muassa Charmainelle ja Stanille, jotka asuvat autossa. Autossakaan ei ole turvallista, koska pitää olla valmis ajamaan pakoon, jos tilanne sitä vaatii.

Kun Charmaine näkee mainoksen ns. Positron-projektista, hän näkee siinä ulospääsyn autosta ja uuden alun. Puoliso Stan ei ole yhtä vakuuttunut, mutta taipuu Charmainen tahtoon osallistua opastetulle tutustumismatkalle Consiliencen kaupunkiin, jossa projektia toteutetaan.

Ehdot ovat selkeät, mutta epämääräiset. Kuukausi elämää Consiliencessä, kuukausi Positronin vankilassa.

On alternating months, residents of Consilience must leave their homes and function as inmates in the Positron prison system. Once their month of service in the prison is completed, they can return to their "civilian" homes.

Turvallisuus ja toimeentulo on taattua koko ajan, joten ei kai tuo nyt niin kamalaa olisi nykytilanteeseen verrattuna.

Kirjan asetelma ja alku ovat kiinnostavia, mutta tarinan edetessä tyyli muuttuu hiljalleen absurdimmaksi ja lopulta ihan pelleilyksi.

Minulla ei ole mitään absurdiutta ja pelleilyä vastaan, mutta kirjallisuudessa huumorin suhteen olen hard to please.

Menemättä yksityiskohtiin totean vain, että olisin halunnut kirjani jollain älykkäämmällä twistillä kuin omituisilla pakkomiellepanetuksilla ja lähes kaiken liittymisellä seksiin muodossa tai toisessa (se on jo niin väsynyttä). Onkin ihan tavanomaista, että tuntemattoman miehen kävellessä huoneeseen nainen on kuumaa muovailuvahaa ja heti valmis seuraamaan miestä panolle ties minne murjuun. Tällaisen on tapahduttava tai juoni ei toimi. Niin helppoa ja laiskaa. Miksei jotain muuta, mietin.

Syvempiä ajatusvirtoja ja teemoja voi romaanissa nähdä, mutta itse en jaksanut niistä innostua. Käsittelytapa överiksi vetämisineen ei toimi minulle tässä kirjassa ja harvemmin muutenkaan joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta.

Jäi hieman hämmentävä olo. Ei kaduta, että kirjan luin koska kyseessä on aika erilainen kirja suhteessa siihen, mitä yleensä luen. Siinä mielessä virkistävää ja kirja varmasti jää mieleen pitkäksi aikaa. Kokonaisuutena kuitenkin aika köykäinen kokemus.

Margaret Atwood: The Heart Goes Last (suom. Viimeisenä pettää sydän)
Bloomsbury, 2015
s. 306

Helmet-lukuhaaste: 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa.

 

*

Voisin kuvitella lukevani lisää Atwoodia. Olen aiemmin lukenut Alias Gracen, The Handmaid’s Talen olen katsonut sarjana (joten sitä ei kiinnosta ainakaan toistaiseksi lukea). Oletko lukenut Atwoodilta jonkin muun teoksen, joka mielestäsi kannattaisi lukea? Nyt saa mieluusti vinkkailla!

Edit. 12.7. klo. 7:30

Lisätty kirjan tietoihin maininta suomennoksesta (unohtui postausta kirjoittaessani)

Nimeltään Grace

Margaret Atwood: Alias Grace

Sonja haastoi minut lukemaan tämän kirjan Ota riski ja rakastu kirjaan - haasteen myötä. Kirja vaikuttikin heti mielenkiintoiselta ja tartuin siihen innolla odotukset korkealla.

En tiedä leijailivatko odotukseni hieman liian korkealla, sillä vaikka pidin kirjasta, se jätti silti minut tietyllä tapaa tyhjäksi.

Asetelma on kiehtova: Vasta 16-vuotias Grace Marks on tuomittu vankilaan osallisena työnantajansa ja hänen taloudenhoitajansa/rakastajansa murhiin. Pääjehuna pidetty James McDermott tuomittiin kuolemaan.

Totuutta tapahtumienkulusta ei tietäne kukaan (paitsi ehkä Grace, joka ei muista niistä juuri mitään) ja spekulaatiot käyvät kuumana.

Gracella on takanaan joukko tukijoita, jotka yrittävät saada hänelle armahduksen ja vapauttaa vankilasta.

Täytyy heti todeta, että Margaret Atwood on loistava kynänkäyttäjä, taitava kirjoittaja. Kirjan kieli on kaunista ja kuvailevaa, rikasta sanastoltaan. Jopa niinkin rikasta, että piti pitkästä aikaa turvautua sanakirjaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvulle, joten uskoakseni osa Atwoodin käyttämistä sanoista ovat tuolloin olleet tavanomaisempia, nyt ehkä jo osin vanhentuneet. Mutta se tekeekin ajankuvauksesta uskottavan.

Minua kiehtoikin kovasti tavat ja etiketit liittyen aikakauteen. Ne valottuvat Gracen kertoessa tarinaansa alkaen useita vuosia ennen kohtalokkaita murhia sekä kirjan nykyhetkessä. Gracen luona säännöllisesti vieraileva tohtori Simon Jordan yrittää penkoa totuutta murhista. Samalla valottuu hänenkin yksityiselämänsä ja ajatuksensa.

Pidin aluksi Simonista, mutta kirjan edetessä hän alkoi etoa minua. Samoin kävi monille muillekin kirjan henkilöille. Vaikka suurin osa kirjasta avaa tapahtumat Gracen kertomana, jää Grace jotenkin etäiseksi, persoonattomaksi. En vain saa otetta hänestä.

Toisinaan tulikin tunne, että Atwood oli niin keskittynyt kauniin, koukeroisen ja ajoittain monitulkintaisenkin kielen kirjoittamiseen, että itse asia jää sivuun. Kun nyt ajattelen tarinaa kokonaisuudessaan luettuani kirjan olen hieman pettynyt.

En löydä varsinaisia huippuja kirjasta, vaan se kulkee melko tasaisesti alusta loppuun muutamaa yllätystä lukuun ottamatta. Odotin jotain järisyttävää paljastusta murhien tai minkä tahansa suhteen, mutta sellaista ei tullut. Atwood mielestäni vihjailee liikaa ja jättää liian paljon avoimia kysymyksiä.

Kirjan tapahtumat etenkin loppupuolella voi tulkita melko monella tavalla. Näiden muutaman yllättävän tapauksen kohdalla odotin jotain erilaista, jotain juonen kannalta erityisen oleellista. Niin ei käynyt tai sitten en vain tajunnut.

Vaikea tietenkin tajuta, kun mitään ei kerrota suoraan, vaan lukijan pitää itse pohtia ja päättää, mihin tulkintaan haluaa päätyä. Se on joskus hyvä asia, mutta liikaa käytettynä ärsyttää.

Kaiken kaikkiaan Alias Grace oli kuitenkin kiehtova lukukokemus. Tässä tapauksessa kyllä eniten kielensä ja tunnelmansa suhteen, ei niinkään tapahtumien. Eli olen iloinen, että kirjan luin ja saatan ehkä joskus lukea jonkun muunkin Atwoodin kirjan.

Tämän kirjan tunnelma jää varmasti kummittelemaan päähäni pitkäksi aikaa, sen maisemat syöpyvät mieleeni. Ja kirjan alussa olevan runon, jossa kuvataan murhien tapahtumat, olen lukenut useita kertoja ja luen vielä kerran.