Miten poistua luupista

Exit 8 on Kotake Createn kehittämä ja vuonna 2023 julkaisema videopeli (jota en ole pelannut niin kuin en mitään muitakaan videopelejä). Sen pohjalta on tehty samanniminen elokuva (jota en ole katsonut, voisin kyllä harkita katsovani) ja sitten kirja, jonka juuri luin. Exit 8 -Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut Genki Kawamura, joka siis on myös kirjoittanut sen romaaniksi.

Videopelissä ei varsinaista juonta ole, ainoastaan tehtävä: pelaaja on Tokion metrotunnelissa, josta hän voi poistua ainoastaan kahdeksannesta uloskäynnistä. Päästäkseen kahdeksannelle uloskäynnille täytyy pelaajan kulkea pätkä käytävää ja tarkkailla mahdollisia poikkeavuuksia. Jos niitä löytyy, on käännyttävä takaisin. Jos ei, voi matkaa jatkaa.

Luonnollisesti tehtävä kirjassa (ja elokuvassa) on sama, mutta sen päälle on rakennettu juoni. 

Kirjan alussa kertoja, nuori mies, matkustaa metrolla. Hän on vastikään eronnut tyttöystävästään ja elämä tuntuu yksitoikkoiselta. Matkalla hän saa tyttöystävältään viestin, joka pakottaa hänet tarkastelemaan elämäänsä toisenlaisesta näkökulmasta. Kun mies poistuu metrovaunusta, hän päätyy käytävälle, joka ei johda minnekään. Hän on luupissa, kiertää kehää.
 

Each time he passes through the sterile, quiet hallway, he discovers himself back at its beginning, walking past the same doors, the same posters, and disturbingly, the same people, as he did the previous time. He soon discovers that in order to reach the elusive "Exit 8", he must look more closely at his surroundings, and notice the tunnel's bizarre anomalies.

Spot one, and he must turn back. Spot none, and he can proceed.

Make it to eight, and he'll be free. Make a mistake, and he must start over again.


Mielenkiintoinen pienoisromaani, joka joissain kohdin herätti hämmennystä. Esimerkiksi ihmettelin, miten kirjan kertoja ei tajua poikkeavuutta, kun esim. kuulee jollain kierroksella uuden äänen tai kohtaa ihmisen, jota ei ole aiemmilla kierroksilla esiintynyt. Eikö se ole selvä merkki poikkeavuudesta? Ei tunnu miehelle olevan.

Oletin, että käytävän täytyy olla identtinen jokaisella kierroksella ja kaikki mitä kierroksella on lisää tai poissa, on poikkeavuutta ja on käännyttävä takaisin. Näin ei ilmeisesti kuitenkaan aina ole eli jotkin poikkeavuudet ovat "normaaleja" eikä niiden takia tarvitse kääntyä takaisin. Kuitenkin, kirjassa korostetaan "Do not overlook any anomalies". Hämmentävää.

Mies kohtaa eräällä kierroksella lapsen, jota ei ole aiemmilla kierroksilla kohdannut. Tuo lapsi ei kuitenkaan ole poikkeavuus. Ymmärrän lapsen mahdollisen funktion juonessa, mutta en täysin sitä, miksi hän ei ole poikkeavuus. Ellei lapsi ole itsekin niin sanotusti luupissa. Mutta silti.

Tulin siihen lopputulokseen, ettei lukiessa oikeastaan kannata miettiä liikaa poikkeavuuksia, vaan sitä, mitä ne viestivät. Vihjeitä satelee, mutta ne ovat melko epämääräisiä – kuitenkin sellaisia, että mielikuvituksen omaava tai muuten mielellään pohdiskeleva persoona voi vedellä kaikenlaisia johtopäätöksiä.

Loppu on avoin, mutta niin tulkinnanvarainen, että sen voi itse kirjoittaa täydelliseksi. Tässä on sellainen kirja, jonka kukin lukija tavallaan kirjoittaa näköisekseen eli osin omista tulkinnoista riippuu, millainen tarina on ja miten se päättyy – jos päättyy.

Kirjan luettuani katsoin huvikseni Youtubesta videon, jossa elokuvan (siten myös kirjan) loppu selitetään. Siinä on samoja tulkintoja kuin itse tein, mutta myös erilaisia. En aio muuttaa omia erilaisia tulkintojani vain sen takia, että joku selittää ne eri tavalla videolla. Minusta on mahtavaa, kun kaikilla voi olla omat käsityksensä. 

Jotkut eivät pidä avoimista lopuista. Itse oikeastaan pidän, koska silloinhan saan itse pohtia ja päättää sen. 


Genki Kawamura: Exit 8
alkuper. Hachiban Deguchi, 2025
Ithaka Press, 2026
japanista englannintanut Sameeha Anwar
s. 101


Olen lukenut aiemmin Genki Kawamuralta romaanin If Cats Disappeared From The World, joka ei saanut sukkia pyörimään jaloissani. Silti kirjailijan teokset kiinnostavat. Kawamuralta on viime vuonna julkaistu enkkukäännös One Hundred Flowers, jonka kyllä luen kunhan joskus saan käsiini.

Muistoja ja pandemiaa

Luin aiemmin tänä vuonna Claire Fullerin romaanin Unsettled Ground, joka oli varsin positiivinen ylläri. Positiivinen siksi, etten erityisesti lämmennyt Fullerin esikoiselle Our Endless Numbered Days.

Kuullessani Fullerin uusimmasta teoksesta The Memory of Animals (Fig Tree 2023, s. 306) tiesin heti haluavani lukea sen ja mielellään melko tuoreeltaan.

 

The Memory of Animalsin asetelma on superkiinnostava. Pandemia jyllää niittäen ihmisiä kuin heinää. Viruksen oireet ovat karmeat pitäen sisällään muun muassa muistinmenetystä, turvotusta ja lopulta kuoleman. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Lontooseen.

Kun rokotefirma etsii vapaaehtoisia henkilöitä viruksen taltuttamiseen kehitetyn rokotteen testiryhmään, rahavaikeuksien kanssa painiskeleva Neffy ilmoittautuu vapaaehtoiseksi “koekaniiniksi”. Testiryhmä on tarkoitus rokottaa, jonka jälkeen heille annetaan tappava virus.

Kirjan alku on hurjan koukuttava, kun tarina hitaasti avautuu. Harmillisesti koukuttavan alun jälkeen ei oikeastaan tapahdu mitään kiinnostavaa. Neffy ja neljä muuta testiryhmäläistä (Leon, Piper, Yahiko ja Rachel) jumittavat autioituneessa laitoksessa, koska henkilökunta on paennut paikalta ja osa mahdollisesti saanut viruksen ja kuollut. Kukaan ei uskalla poistua rakennuksesta, sillä ulkona vaanii viruksen lisäksi muut vaarat. Jotain pitäisi kuitenkin tehdä, koska ruokavarastot hupenevat hurjaa vauhtia.

Leon on tuonut mukanaan laitteen, jolla voi vierailla omissa muistoissa. Hän haluaa testata laitetta Neffyyn nähdäkseen toimiiko se Neffyn kohdalla. Jostain syystä laite ei nimittäin toimi kaikkien kohdalla. Neffyn kohdalla se toimii ja laitteen avulla Neffy pääsee palaamaan muistoihinsa. Näiden sessioiden kautta lukijalle paljastuu asioita Neffyn taustasta ja persoonasta.

Romaanin eräs fokus on näiden viiden henkilön välisissä kemioissa ja siinä, miten ihminen käyttäytyy kun joutuu ikään kuin valvomattomaan vankilaan. Toki rakennuksesta voisi poistua koska tahansa, mutta kaikki ovat liian pelokkaita lähteäkseen, vaikka kaikki myös tietävät että jossain vaiheessa on pakko, ellei aio kuolla nälkään.

Kaikki henkilöt Neffya lukuun ottamatta jäävät etäisiksi, jopa persoonattomiksi. En saanut kenestäkään oikein mitään otetta eivätkä henkilöt siten tuntuneet järin kiinnostavilta. Edes Neffya en kokenut erityisen kiinnostavana, vaikka hänestä sentään sai muodostettua jonkinlaisen persoonallisuuden.

Eipä siis juuri hetkauttanut, mitä kenellekin tapahtuisi. Olisi nyt edes tapahtunut jotain, mutta yksittäiset selkkaukset henkilöiden välillä eivät oikein jaksa pitää tarinaa elossa. Osittain petyin kai siksi, että odotukseni tarinan suhteen olivat toisenlaiset.

Pidän Claire Fullerin kirjoitustyylistä, mutta tämä ei nyt sitten muulla tasolla iskenyt oikein ollenkaan. Vahvahko tunnelma teoksessa on, mutta olisi kiva jos olisi ollut muutakin.

Ei kuitenkaan tullut mieleen jättää kirjaa kesken eikä kaduta, että tämän luin. Ihan ok lukukokemus.

 

Takateksti: 

From the Costa-Winning, Women's Prize-shortlisted author of Unsettled Ground: a gripping, haunting novel about memory, love and survival, for readers of Never Let me Go and Leave the World Behind

Neffy is a young woman running away from grief and guilt and the one big mistake that has derailed her career. When she answers the call to volunteer in a controlled vaccine trial, it offers her a way to pay off her many debts and, perhaps, to make up for the past.

But when the London streets below her window fall silent, and all external communications cease, only Neffy and four other volunteers remain in the unit. With food running out, and a growing sense that the strangers she is with may be holding back secrets, Neffy has questions that no-one can answer. Does safety lie inside or beyond the unit? And who, or what is out there?

While she weighs up her choices, she is introduced to a pioneering and controversial technology which allows her to revisit memories from her life before: a childhood divided between her enigmatic mother and her father in his small hotel in Greece. Intoxicated by the freedom of the past and the chance to reunite with those she loves, she increasingly turns away from her perilous present. But in this new world where survival rests on the bonds between strangers, is she jeopardising any chance of a future?

The Memory of Animals is a taut and emotionally charged novel about freedom and captivity, survival and sacrifice and whether you can save anyone before you save yourself.

Operaatio Ave Maria

Katsoin joskus vuosia sitten Andy Weirin scifi-romaanin The Martian (suom. Yksin Marsissa) pohjalta tehdyn samannimisen elokuvan (kirjaa en ole lukenut). The Martian kertoo Mark Watney -nimisestä astronautista, joka jää jumiin Marsiin muun miehistön luullessa hänen kuolleen. Elokuvassa seurataan Watneyn selviytymistä.

Joitakin samoja piirteitä on Weirin romaanissa Project Hail Mary (suom. Operaatio Ave Maria), jossa niinikään ollaan yksin avaruudessa. Tällä kertaa ei tosin millään planeetalla, vaan lähinnä avaruusaluksessa.

Maapallolla on ongelma: aurinko on alkanut sammua, mikä vaikuttaa luonnollisesti ilmastoon. Syyt auringon hiipumiseen pitäisi selvittää pikimmiten tai maapallo muuttuu elinkelvottomaksi.

Ryland Grace herää Hail Mary -nimisestä avaruusaluksesta sekavassa mieletilassa ja muistinsa menettäneenä. Edes oma nimi ei muistu mieleen. Tilanteen karmeuden kruunaa se, että aluksen kaksi muuta miehistön jäsentöä on kuollut. Grace on yksin eikä hänellä ole hajuakaan, miksi hän on  aluksessa ja mitä hänen pitäisi siellä tehdä.

Project Hail Mary koukuttaa mukaansa heti alkusivuilta. Asetelma on todella herkullinen ja vaikka minua usein tympäisee nämä mahtipontisent pelastetaan koko maailma -asetelmat, niin Project Hail Maryn kohdalla annan sen anteeksi, koska kirja nyt vaan on niin kiinnostava ja kahden aikatason kerronta toimii hyvin.

Niin sanottua scifijargonia on aika paljon, mutta ei minun sietorajaani ylittävää määrää toisin kuin vaikkapa Cixin Liun Ball Lightningissa, jota lukiessani olin tympiintyä kuoliaaksi.

Weirin teos on omituisella tavalla hidas, mutta silti varsin etenevä. Siinä esiintyy myös joitakin yksittäisiä havaintoja ja ajatuksia, joita jäin pyörittelemään mieleeni. En viitsi niitä tähän kirjoittaa, koska ne spoilaisivat juonta. Tässä kirjassa on yllättäviä käänteitä ja niistä on paras olla tietämättä mitään etukäteen.

Mainio ja viihdyttävä teos, mutta minun scifikiintiöni on nyt toistaiseksi täynnä. Samoin alkaa dekkarit tulla ulos korvista, kun jostain syystä niitäkin on nyt päätynyt jatkuvasti lukuun.

Tälläkin hetkellä luen muun muassa Keigo Higashinon tuoreinta enkkukäännöstä Death in Tokio. Yleensä luen Higashinon kirjat tuoreeltaan, mutta tämän sain vasta nyt käsiini. Mutta hyvää kannattaa odottaa, kuten sanonta kuuluu.


Andy Weir: Project Hail Mary
Del Rey, 2021
s. 476

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 27. Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin.

Pallosalama sota-aseena

Cixin Liun romaani Ball Lightning on toinen scifiteos, jonka tänä vuonna olen lukenut. Luen ylipäätään harvakseltaan fantasiaa, joten tätä voi kohdallani melkein jo pitää trendinä.

On nimittäin useampikin kiinnostava scifi/fantasiateos pompannut kärkeen mentaaliselle, kolmen mailin pituiselle lukulistalleni.

Tässä niistä muutama:

Andy Weir: Project Hail Mary (varasin juuri kirjastosta)
Blake Crouch: Recursion
Liu Cixin: The Three-Body Problem (tuskin luen ihan heti)
Tom Rob Smith: Cold People
N.K. Jemisin: The Fifth Season

 

 

Vaan palataan Cixin Liun Pallosalamaan, joka oli minun ja LauraKatarooman lukupiirikirja. Laura luki suomeksi, minä englanniksi. Järin paljon ei kirja keskustelua herättänyt ja itse olisin kaiketi sen jättänyt kesken, ellemme olisi sitä kimpassa lukeneet.

Asetelma on kiinnostava: Chenin vanhemmat palavat tuhkaksi Chenin silmien edessä, kun pallosalama ilmestyy heidän kotiinsa. Tapaus järkyttää Cheniä niin paljon, että hän haluaa selvittää pallosalaman mekanismin salaisuuden ja tuo intohimo ohjaa hänen opintojaan. Lopulta hän päätyy tutkimaan aihetta erilaisiin projekteihin.

Minulle tässä kirjassa ongelmaksi muodostui henkilöiden pinnallisuus. Tuntuu, että henkilöt ovat vain rekvisiittaa, pakollinen paha, ja tieteellisen jargonin jauhaminen pääasia. Näin ollen joka ikinen henkilö kirjassa jää persoonattomaksi ja tyhjäksi.

Edes Chenin suru vanhempiensa kuoleman takia ei varsinaisesti tule esille kirjassa muuta kuin muutamissa sivulauseissa. Väkisinkin muodostuu kuva, että Chenille pallosalaman näkeminen itsessään on koskettavampi kokemus kuin vanhempiensa kuolema.

Pallosalamassa olisi potentiaalia, sillä siinä voisi olla kiinnostavia henkilöitä. Harmi, että niiden rakentaminen on jätetty puolitiehen, koska on niin suuri tarve (?) kirjoittaa siitä kaikesta muusta.

Vasta aivan kirjan lopussa alkaa erään keskeisen henkilön persoona hieman valottua, mutta se on jo liian myöhäistä. Minulle oli jo aivan samantekevää, mitä kenellekin käy. Vähän kuin leikin päätteeksi heittäisi käpylehmät nuotioon, koska ainahan voi kerätä uudet.

Mielipide selkokielellä: Persoonaton ja tunteeton romaani, jossa on minun makuuni liikaa turhaa tiedespekulaatiota. Suurin osa kirjasta pelkkää tyhjäkäyntiä.

Koska en tykkää jättää näin negatiivisia mietteitä ilman toisenlaisia lukukokemuksia, Goodreadsista voi hakea itselleen ns. second opinionin. Sieltä löytyy monia, jotka kirjasta ovat pitäneet.

Cixin Liu: Ball Lightning
alkuper. 球状闪电, 2005
Head of Zeus, 2018
kiinasta englannintanut Joel Martinsen
s. 384
Suomennettu nimellä Pallosalama



Sadan vuoden lukuhaaste: 2000-luku
Helmet-lukuhaaste: 44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä

Miten erottaa aito feikistä tai päinvastoin?

Se on täällä taas: nimittäin klassikkohaaste. Nyt jo kuudestoista kierros käynnissä. Haastetta luotsaa tällä kertaa Kirjaluotsi, jonka blogista voit katsoa haasteen ohjeet. Tästä pääset haastekoontiin, jossa on linkit osallistuneiden klassikkopostauksiin.

Tällä kertaa lukuun valikoitui Philip K. Dickin scifiklassikko Do Androids Dream of Electric Sheep? jonka luin yhdessä Lauran kanssa.

 

Maapallo on osin tuhoutunut, mutta asumiskelvollinen. Kriteerit täyttäviä ihmisiä patistetaan muuttamaan Marsiin, jonne on perustettu uusi yhdyskunta. Heitä houkutellaan ilmaisilla palvelija-androideilla, jollaisen jokainen saisi käyttöönsä Marsiin muutettuaan.

Rick Deckard on maassa asuva palkkionmetsästäjä, jonka toimenkuva on etsiä androideja ja tuhota ne. Työstä tekee vaikean alati kehittyvä teknologia: androidit ovat niin ihmisen kaltaisia, että niitä on vaikea erottaa ihmisistä. Deckardilla on käytössään testi, joka hänen tulee suorittaa saadakseen selvyyden onko henkilö androidi vai ihminen.

En ryhdy tässä kirjan juonta puimaan sen syvemmin, vaan tartun muutamiin ajatuspolkuihin, joita kirja minussa herätti. Näitä ovat pääasiassa aidon ja “feikin”/keinotekoisen väliset suhteet ja asenteet.

Aivan kirjan alussa lukija tutustutetaan niin sanottuun mood organiin, josta voi valita itselleen tunteita tai intressejä. Jos on vaikkapa alakuloinen, voi valita itselleen innokkaan olon tai ohjelmoida itsensä haluamaan katsoa telkkaria esimerkiksi kymmenen tuntia putkeen.

Tai voi, kuten Deckardin vaimo Iran, valita itselleen kuusi tuntia itsesyytöksillä kuorrutettua masennusta.

“My Schedule for today lists a six-hour self-accusatory depression,” Iran said.
“What? Why did you schedule that?” It defeated the whole purpose of the mood organ. “I didn’t even know you could set it for that,” he (Rick Deckard) said gloomily.

Mood organ kiehtoo ja häiritsee minua. Jos ihminen käyttää tunteidensa säätelyyn mood organia, mistä hän tietää millainen hän oikeasti olisi. Mitä oikeasti tuntisi. Mistä oikeasti pitää. Tunteethan ovat osa persoonaa siinä mielessä, että ne kertovat mistä pidämme/mikä meitä kiinnostaa ja mistä emme. Mood organin avulla voi siten myös määritellä itselleen tekemistä, joka lähtökohtaisesti ei kiinnosta. Siis aidosti, oikeasti. 

Mutta... Onko oikeastaan merkityksellistä onko tunne aito, jos se tuntuu aidolta. Ja onko sillä väliä, mistä tai miten esimerkiksi onnellisuus tulee, jos sen voi valita nappia painamalla. Onko ihminen (tai hänen tunne-elämänsä) silloin aito. Jos ei ole, onko sillä lopulta väliä.

Tästä pääsemme androideihin. Jos androidi on niin ihmisen kaltainen, ettei eroa edes huomaa ilman erillistä testausta, onko silloin väliä onko kyseessä ihminen vai androidi. Kuitenkin synttejä halveksitaan ja halutaan eliminoida epäaitoina. Mutta eikö ihminen, joka säätelee tunteitaan ns. mood organin avulla keinotekoisesti ole aivan yhtä feikki. Androidit on ohjelmoitu, mutta ihminen joka käyttää mood organia, ohjelmoi periaatteessa itseään.

Tämä ristiriita kiehtoo minua ja uskon, että se on kirjailijan tarkoituskin. Philip K. Dick ei myöskään esitä androideja ääripahoina ja ihmisiä hyvinä, vaan kirjo on laaja. Marsista karanneet androidit, jotka Deckard on saanut tehtäväkseen eliminoida (tai ”retire”, jos käytetään kirjan termiä) eivät varsinaisesti välttämättä ole vaarallisia, vaan yrittävät maankamaralla soluttautua ihmisten pariin ja elää elämäänsä paljastumatta androideiksi.

Soppa sekoittuu entisestään, kun ihmiseksi itsensä olettava alkaa epäillä omaa ihmisyyttään. Entäs jos hän onkin androidi. Entä jos Deckard itsekin on androidi. Tämä kirja todella herättää vainoharhoja ja melko vainoharhaiseksi meininki kirjassa äityykin. Hyvällä tavalla erittäin hämmentävää.

Vielä kirjan nimeä sivuten.

Tärkeä statussymboli ihmiselle on omistaa aito eläin. Aidot eläimet ovat harvinaisia ja hyvin kalliita, joten moni hankkii synteettisen eläimen, jotka nekin ovat niin aidonnäköisiä, että niistä on vaikea suorilta käsin päätellä ovatko ne synttejä vai aitoja. Deckardkin haaveilee aidosta eläimestä, jota pitäisi katollaan muiden nähtävänä. Toistaiseksi on ollut tyytyminen feikkiin.

Koen, että kirjassa kaikki peilautuu sen mukaan, mikä on aitoa ja mikä ei. Huvittavana näen sen, että ihminen itse rakentelee replikoita ihmisistä ja eläimistä, mutta kuitenkin jatkuvasti haikaillaan aidon perään tai yritetään selvittää onko jokin aito. Jos ei feikkiä erota aidosta, onko lopulta väliä onko jokin tai joku aito vai ei. Ja kuinka aito on ihminen, joka ohjelmoi tunne-elämäänsä ja intressejään mood organin avulla.

Do Androids Dream of Electric Sheep? on mielenkiintoinen scifiromaani, joka ei anna vastauksia postauksessa esittämiini retorisiin kysymyksiin, vaan jättää ne lukijan pohdittaviksi ja päätettäviksi. Monitasoinen teos, jossa kussakin tasossa on mielestäni kuitenkin aina kyse siitä mikä on aitoa ja mikä on aidon suhde keinotekoiseen.

Kirja tuntuu teemaltaan yllättävän modernilta ottaen huomioon, että se on julkaistu 1968. Itse asiassa kirjan herättämät pohdinnat ovat hyvinkin ajankohtaisia nykyään. Ehdottomasti on mielestäni ansainnut klassikkoasemansa.

Philip K. Dick: Do Androids Dream of Electric Sheep?
Gollancz 2010 (ensimmäisen kerran julkaistu 1968)
s. 193
kirja on suomennettu nimellä Uneksivatko androidit sähkölampaista?

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 21. Kirja on scifiä eli tieteiskirjallisuutta.

 

Pakollinen jälkihuomautus:

Tätä kirjaa ei voine mainita tuomatta esille sen pohjalta tehtyä elokuvaa Blade Runner. Tai pikemminkin kirja toimii elokuvan raamina: yhtäläisyyksiä on, mutta elokuvassa on käytetty melkoisesti taiteellisia vapauksia ja se onkin mielestäni aivan eri teos kuin kirja.

Katsoin Blade Runnerin hiljattain, koska en sitä ole silloin muinoin nähnyt. En koe aiheelliseksi elokuvasta sen enempää tässä jauhaa: ainoastaan totean, että kirja on huomattavasti enemmän makuuni. Blade Runner ei minua juuri säväyttänyt.

Sarjavinkki:

Katsoin viime vuonna (Amazon Primesta) Humans-nimisen sarjan, joka tuli oitis mieleeni DADoESia lukiessani. Jos scifi ja androidit kiinnostaa, suosittelen sarjaa lämmöllä. Itse pidin siitä todella paljon.

Fantasiaa ja Suomea

Luen harvakseltaan fantasiaa/scifiä ja jostain syystä kun sitä sitten luen, pitää aina erikseen asiaa jeesustella. Nyt jätän jeesustelut väliin ja linkkaan vanhaan postaukseeni R.F. Kuangin kirjasta The Poppy War, jossa olen asiasta jauhanut.

Juna- ja lentomatkalukemiseksi (Briteistä Suomeen) valikoitui Xiran Jay Zhaon fantasiaromaani Iron Widow melko puhtaasti sen pituuden perusteella. Tutkailin kaupassa kirjoja ja hakusessa oli kohtalaisen pitkä ja koukuttavan oloinen pokkari. Iron Widow vaikutti passelilta ja niin se olikin, mutta...

lainaus takakannesta:

The boys of Huaxia dream of pairing up with girls to pilot Chrysalises, giant transforming robots that can battle the mecha aliens that lurk beyond the Great Wall. It doesn't matter that the girls often die from the mental strain.

Kirjan maailma hyvin patriarkaalinen: poikien tavoite on tulla taitaviksi taistelijoiksi kun taas tyttöjen rooli on olla lähinnä "lypsettävinä". En nyt avaa tätä enempää, mutta systeemi on tyttöjen osalta varsin karu.

Kirjan kertoja on 18-vuotias Zetian, joka sisarensa brutaalin kuoleman takia päättää värväytyä "jalkavaimo"-pilotiksi kosto mielessään. Zetian on valmis vaikka kuolemaan, kunhan saa kostettua. Hän muuttaa kuitenkin suunnitelmiaan saadessaan tietää asioita, joita on pidetty salassa.

Koin Iron Widow'n erittäin koukuttavana, tarina etenee melko sutjakkaasti ja jouhevasti, hyvin juonivetoisesti. Minulle ongelmaksi muodostui näkökulman yksipuolisuus: kaikki suodattuu Zetianin silmien ja ajatusten kautta ja siksi kaikki muut henkilöhahmot jäävät etäisksi. Kukaan muu ei saa ääntään kuuluviin - kaikki pyörii Zetianin ympärillä, mikä alkaa ärsyttää.

Karsastan (sekä elokuvissa että kirjallisuudessa) henkilöhahmoja, joista tehdään ylivertaisia yli-ihmisiä ja valitettavasti Zetian on aika lähellä tällaista. Näkökulman laajentaminen olisi voinut "pelastaa" tältä ilmiöltä ja antaa tarinalle muutenkin syvyyttä.

Kirjaan on tulossa jatkoa. Loppukoukku on kyllä sellainen, että aion toki lukea toisenkin kirjan kun se ilmeisesti ensi vuonna julkaistaan.

Xiran Jay Zhao: Iron Widow
Rock the Boat, 2021
s. 394

Muut kuulumiset:

Saavuin Helsinkiin keskiyöllä 29.9. ja täällä olen edelleen joskin siirtynen viikonvaihteen tienoilla korpiseen salapaikkaan lataamaan akkuja ja tyhjentämään paikallisen kirjaston kirjoista.

Muutaman kirjankin olen jo ostanut. Niistä eräs on Kang Chol-hwanin muistelmateos (jonka on kirjoittanut Pierre Rigoulot) Pjongjangin akvaariot eli Pohjois-Koreassa ollaan. 

Alla olevassa kuvassa olen matkalla pitkospuita pitkin Rautakaudelle. Rautakausi sijaitsee Pukkisaaressa, jonne pääsee Seurasaarensillalta.

Alien saapuu maan kamaralle ja alkoholisoituu

Katsoin jokunen aika sitten Netflixistä Queen’s Gambit -nimisen sarjan. Sarja on tehty Walter Tevisin samannimisen kirjan pohjalta. Olin ennakkoluuloinen sarjaa kohtaan, koska shakki ja sen pelaaminen ei varsinaisesti kuulu intressieni piiriin.

Vaan taas sain muistutuksen siitä, että mikä tahansa aihe voi olla kiinnostavaa riippuen sen käsittelytavasta. Yllätyksekseni nimittäin pidin kovasti kyseisestä sarjasta ja mietin, että olisi kiva lukea se kirjana.

No, kirja ei ole tarjolla kirjastomme valikoimissa, mutta löytyi toinen Walter Tevisin teos, The Man Who Fell to Earth. Sen pohjalta on tehty samanniminen elokuva 1976. Pääosaa näyttelee David Bowie. En ole elokuvaa nähnyt, mutta luin kirjan.

The Man Who Fell to Earth on luokiteltu scifiksi eli nyt liikun minulle melko tuntemattomassa kirjallisuusgenressä. Tv-sarjojen ja elokuvien kautta kyseinen genre toki on tuttu, mutta kirjallisuudessa jäänyt minulta paitsioon.

 

Heti alkuun totean mielipiteeni pähkinänkuoressa: Pidin todella paljon tästä kirjasta, jossa ei näin jälkikäteen ajateltuna järin runsaasti tapahtunut. Mutta minä nyt en muutenkaan ole äksönin ylin ystävä, joten minun makuuni tämä oli juuri täydellinen: asioita tapahtuu mentaalisella tasolla.

1985, jossain päin Yhdysvaltoja

Thomas Jerome Newton on alien, joka saapuu kotiplaneetaltaan Antheasta maahan. Newtonin missio on selkeä: tienata rahaa niin paljon, että voi rakentaa avaruusaluksen, jolla tuoda loput (noin nelisensataa) hengissä olevat anthealaiset maahan.

Anthealaiset ovat teknologian osalta ja älyllisesti huomattavasti kehittyneempiä kuin maalaiset. Newton tuokin mukanaan teknologisia innovaatioita, joiden tuotannolla hän lyö rahoiksi. Kun tarpeeksi rahaa on koossa, hän voi aloittaa avaruusaluksen rakennusprojektin.

Soluttautuminen erityisesti henkisellä tasolla ihmisten keskuuteen osoittautuu vaikeaksi, vaikka Newton on uhrannut vuosikymmenen maapalleron ja sen asukkaiden tutkimiseen ja imitoimiseen. Osa pitää Newtonia outona friikkinä, osa epäilee häntä alieniksi. Newton luonnollisesti tuntee itsensä muukalaiseksi ja ”alieniksi”, mitä hän tietenkin onkin.

Maan ihmiset näyttäytyvät anthealaiselle kuin apinoina kummallisine ja tuhoavine tapoineen. Ja tavat tarttuvat joskin Newton säilyttää rauhanomaisuutensa ja lapsenomaisen ystävällisyytensä. Vaan anthealainen hauraus ei ole järin hyödyllinen meriitti maassa, jossa ihmiset ovat arvaamattomia ja irrationaalisia.

Tekee mieli tähän väliin heittää sitaatti kirjan esittelystä, jonka on kirjoittanut Ken MacLeod.

We arrive on Earth as aliens, and leave as monsters. If we’re lucky.

Tai sitten (oma miete): saavumme toiveikkaina alieneina, lähdemme (jos lähdemme) itkien.


Tätä ei kannata tulkita niin, että The Man Who Fell to Earth on jonkin sortin ihmisvihamielinen vuodatus ja että se olisi kirjan keskeinen sanoma. Ei ole, vaikka suoraan sanottuna minua ei haittaisi vaikka olisikin.

Kyse on alienimaisuudesta ja tämän voi tulkita sekä kirjaimellisesti että symbolisella tasolla.

Walter Tevis: The Man Who Fell to Earth
Gollancz, 1963 (lukemani painos on vuodelta 2016)
s. 185

Diagnooseja ja stondiksia

 Kiinnostaako sinua

- raiskaaminen ja raiskausfantasiat?
- (mielenterveys)diagnoosien jakelu potilasta edes tapaamatta ja hoitoennusteen julistaminen jo ensimmäisellä käyntikerralla?
- ihmisten arvottaminen kilogrammojen perusteella, toisin sanoen ylipainoisten ihmisten arvostelu ja häpäisy, fat phobia?
- ihmisten rakastuminen ristiin rastiin toisiinsa ilman sen kummempaa ”järkeä”?
- Freudiin viittaaminen joka toisessa käänteessä?
- seksuaalisuuden keinotekoinen alleviivaaminen? (tyyliin jollain on koko ajan ”muna pystyssä”)
- unien kuvailu ja niistä jauhaminen? (tälle on tärkeä perustelu kirjassa, itse en oikein jaksa toisten unia missään muodossa paitsi tietty omani kiinnostaa)
- ohuet ja kankeat henkilöhahmot?

Jos vastasit kyllä, lue Yasutaka Tsutsuin Paprika ja saat näitä kaikkia potenssiin sata!

Kirjan idea on mainio, mutta toteutus minun makuuni ontto ja naivistinen. Paprika oli minun ja Lauran lukupiirikirja ja pakko todeta, että olisin kaiketi jättänyt kirjan kesken ellemme olisi sitä kimpassa lukeneet.

Kirjan jaksoin lukea vain siksi, että pääsin siitä avautumaan Lauran kanssa sovittuina aikoina. Nyt on voittajafiilis, mutta ei enää minulle Yasutakaa, kiitos.

 

Alla kirjan esittelyteksti, joka valottaa tarinan asetelmaa aika hyvin. Aihe onkin hyvin mielenkiintoinen, mutta minua sen käsittelytapa tosiaan ei nyt puhutellut. Kannattaa kuitenkin muistaa, että toisen roska voi olla toisen aarre!


When prototype models of a device for entering into patients dreams go missing at the Institute for Psychiatric Research, it transpires that someone is using them to manipulate people s dreams and send them insane. Threatened both personally and professionally, brilliant psychotherapist Atsuko Chiba has to journey into the world of fantasy to fight her mysterious opponents.

As she delves ever deeper into the imagination, the borderline between dream and reality becomes increasingly blurred, and nightmares begin to leak into the everyday realm. The scene is set for a final showdown between the dream detective and her enemies, with the subconscious as their battleground, and the future of the waking world at stake.

Widely acknowledged as Tsutsui s masterpiece, Paprika unites his surreal, quirky imagination with a compelling, haunting narrative.

Yasutaka Tsutsui: Paprika
alkuper. Papurika, 1993
Alma Books, 2009
japanista englannintanut Andrew Driver
s. 348

Mikä on todellinen todellisuus?

Jason Dessen on matkalla kotiin, kun hänet kaapataan. Aikuista miestä ei tietenkään ihan noin vain kaapata, mutta aseella uhaten sekin onnistuu. Vaan miksi kukaan haluaisi kidnapata fysiikan professorin?

Blake Crouch: Dark Matter
Macmillan 2016
s. 340
kirja on suomennettu nimellä Pimeää ainetta


Alkuun on tarpeen mainita, että luen todella vähän scifiä eli en osaa vertailla Dark Matteria muihin genren kirjoihin enkä ottaa kantaa siihen, onko kirjan aihe kovinkin käytetty (veikkaan silti että on, mutta eipä se minua haittaa). Scifi on jäänyt minulle vieraaksi kirjallisuudessa (elokuvina ja sarjoina on tutumpi), koska… en tiedä. Minulla ei ole mitään scifiä vastaan ja se kiinnostaakin minua. Mahdollisesti ei vain osu eteen sopivia kirjoja.

Ja mikähän se kirjan aihe sitten on? Mainitsen vain yhden sanan, koska en halua paljastella: rinnakkaistodellisuus. Aihe kirvoittaa luonnollisesti paljon ajatuksia kirjan päähenkilössä Jasonissa mutta minussakin näin lukijana.

Chicagoon sijoittuva Dark Matter on koukuttavasti kirjoitettu ja jouhevasti etenevä. Kirjoitustyyli on sellainen, että kirjan näkee helposti kuin elokuvana sitä lukiessaan. Crouch on minulle ennestään tuttu tv-sarjasta Wayward Pines, joka pohjautuu hänen kirjoittamaansa trilogiaan. En ole kyseisiä kirjoja (1. Pines 2. Wayward 3. The Last Town) lukenut, mutta kenties joskus luen.

Nyt istun ja tuijotan tätä ruutua enkä tiedä, mitä kirjasta kertoisin kertomatta liikaa. Voisin tietysti kerrata ajatuksia, joita kirja herätti minussa, mutta pääni lyö tyhjää. Pidin Dark Matterista todella paljon ja viihdyin paremmin kuin hyvin sen seurassa. Joskus vain käy näin, ettei löydy sanoja enkä jaksa väkisin vääntää. Kirjan halusin kuitenkin tuoda blogiini, koska se ansaitsee tulla esitellyksi.

Yhdyn täysin rinnoin Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annikan mietteeseen kirjasta - lukuelämyksemme näyttävät olleen melko samanlaiset.

Jassu on myös lukenut Pimeää ainetta ja veikkaan, että olen kirjasta taannoin kiinnostunut nimenomaan hänen kirjoituksensa ansiosta. Muistan yhä Dark Matterin hankkimiseen liittyvän ”draaman” edelleen eli kova halu syntyi lukea kirja, mutta kirjastosta ei sitä tuolloin saanut (täällä kirjat eivät aina tule tuoreeltaan jos ollenkaan kirjastoon), joten ostin sen omaksi. Sitten kävi klassiset eli se ”unohtui” hyllyyn.

Kukkia Algernonille

Daniel Keyes: Flowers for Algernon
Gollancz 2006
(Usa 1966)
S. 238

Flowers for Algernon (suom. Kukkia Algernonille) on jo pitkään hengaillut hyllyssäni odottelemassa vuoroaan.  Nyt sitten tuli vihdoin sopiva mielentila sillekin kirjalle. 

Mielentilat määrittelevät sen, mitä kulloinkin luen. Huomaan, että lukuhimoni menevät sykleissä: tietyt genret (ja joskus jopa maat) ovat kausittain intohimoni kohteena. Koska olen vain tavallinen lukija, voin lukea juuri sitä, mitä milloinkin huvittaa. Ei siis ole painetta valita jotain tiettyä kirjallisuutta luettavaksi. Onneksi.

Mutta asiaan. Tai ennen kuin varsinaisesti pääsen itse asiaan eli kirjaan, on pakko todeta, että olen luultavasti lukenut tämän kirjan ennenkin. Se ei olisi mikään ihme, sillä olen lukenut kirjoja pienestä tyttösestä lähtien enkä voi millään muistaa kaikkea lukemaani.

Anyway, Flowers for Algernon toi mieleeni tutunomaisia välähdyksiä, suoranaisia déjà vu -kokemuksia. Kirjan maisema oli jo olemassa päässäni ja olen varma, etten ole kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa nähnyt. Katsoin nimittäin kirjan luettuani sen (elokuvan) alun YouTubesta eikä se soittanut mitään kelloja päässäni. Päätin kyllä, että aion katsoa kys. elokuvan kokonaan (ja jostain muualta kuin YouTubesta).

Charlie Gordon on kolmikymppinen lapsen tasolle jäänyt mies. Hänen älykkyysosamääränsä on hädin tuskin 70 ja hän työskentelee leipomossa tehden yksinkertaisia askareita, lähinnä siivoamista. Charlie valitaan kokeeseen, jota on kokeiltu aiemmin vain hiirellä, Algernonilla. Siitä alkaa Charlien matka älykkyyteen, mutta samalla myös tuhoutumiseen.

Progris riport 1 martch 3

Dr Strauss says I should rite down what I think and remembir and evrey thing that happins to me from now on. I dont no why but he says its importint so they will see if they can use me. I hope they use me becaus Miss Kinnian says mabye they can make me smart. I want to be smart.

Kirja on kirjoitettu kokonaan Charlien näkökulmasta ns. edistymisraporttien muodossa. Raporteista on hyvin nähtävissä Charlien kehittyminen. Älykkyys kasvaakin melkoista tahtia, mutta emotionaalinen kehitys laahaa jäljessä. Charliesta tulee ns. kirjaviisas, mutta tunnetasolla hän on edelleen ymmällään.

Kirjaa lukiessa tuli mieleeni useasti vanha sanonta tieto lisää tuskaa. Se pätee ainakin Charlien kohdalla, sillä hyvästä syystä voi miettiä olisko hänen elämänsä kuitenkin ollut onnellisempaa, jos hänen aivoihinsa ei olisi kajottu.

This intelligence has driven a wedge between me and all the people I knew and loved, driven me out of the bakery. Now I'm more alone than ever before. I wonder what would happen if they put Algernon back in the big cage with some of the other mice. Would they turn against him?

Kirja pakottaa pohtimaan, kuinka ihminen niin herkästi kaipaa ylemmyyden tunnetta ja otetta toisista ihmisistä. Siihen tarkoitukseen sopii mainiosti hieman yksinkertaisempi ihminen, jolle voi nauraa.

Charlie on aina tulkinnut naurun hyväntahtoiseksi ystävällisyydeksi; tulkinnut, että hänestä pidetään. Minua jotkin kohtaukset suorastaan etoivat. Leipomon työntekijät (omistajaa lukuun ottamatta) eivät olleet aidosti Charlien ystäviä: Charlie oli heille vain olento, jonka kustannuksella pilailla.

Charlien tietoisuuden kasvaessa hänen suhteensa ja suhtautumisensa ympäröivään maailmaan ja ihmisiin muuttuu radikaalisti. Samoin suhde itseen muuttuu muistikuvien alkaessa ponnahdella tietoisuuteen.  

En ihmettele, että tämä kirja herätti aikanaan (ensimmäisen kerran julkaistu jatkokertomuksena lehdessä 1951) runsaasti kohua ja keskustelua. Minusta kirja toimii vieläkin ihmisyyden ja moraalisten peruskysymysten herättelijänä

Since when a guinea pig supposed to be grateful?

Niinpä. Pitäisikö koe-eläimen tosiaan olla kiitollinen?

Löysin yhden epäloogisuuden kirjasta: Charlie on jossain vaiheessa operaation jälkeen oppinut ajamaan autoa (ja hommannut ajokortin?), vaikka siitä ei ole kirjassa mitään mainintaa. Missähän välissä hän on oikein sellaisen tempun ehtinyt tehdä - se jäänee arvoitukseksi.

~~~

Flowers for Algernonin on lisäkseni lukenut ja siitä blogannut ainakin Noora (Tea with Anna Karenina), jonka mietteisiin yhdyn täysin. Muutenkin Nooran kirjoitus on huomattavasti kattavampi ja syvällisempi kuin minun, joten suosittelen sen lukemaan. Ja sen jälkeen suosittelen lukemaan kirjan. Varaa nessuja lähistölle.