Kotikooste ja reissutiedote

Näyttää nyt pukkaavan tällaisia koostepostauksia kuin autoja kehä kolmosella. Blogillani on ilmeisesti ruuhkavuodet.

Tässä postauksessa kerron (toivottavasti) lyhyesti, missä olen minne olen menossa mitä otan mukaan ja mitä olen lukenut.

Olen telinehelvetissä.

Onneksi ikkunoita ei ole teljetty eli voi tuuletella. Täällä pitelee nimittäin melko kauniita ja lämpimiä päiviä. Esimerkiksi keskiviikkona oli kolmekymmentä astetta. Tälle päivälle on luvattu vain 26. Tämä ei ole valitus - minä pidän lämpimästä. Sen sijaan en pidä telineistä enkä siitä mujeesta, jota lentää ikkunasta sisään silloin kun ikkunoita voi pitää auki.

Vaan siihen on olemassa lääke: nimittäin reissu. Mutta palaan lääkitykseen tuonnempana. Kerron ensin, että sain vihdoin luettua Jojo Moyesin kirjan After You (suom. Jos olisit tässä, Gummerus), jota en alkuun edes ajatellut lukea. Koin, että minulle riitti Me Before You (suom. Kerro minulle jotain hyvää), mutta muutin mieltäni, uteliaisuus voitti. Sanonpa heti alkuun, että olisi voinut jäädä voittamatta: siis se uteliaisuus.

Minähän pidin Me Before Yousta, mutta tämä jatko-osa oli minun makuuni melko teennäinen rakennelma, jonka Moyes kaiken lisäksi vetää ihan överiksi loppua kohden. Sinänsä alkuasetelma on kiinnostava ja kirjan alkua luinkin melko vauhdikkaasti ja koukuttuneena. Jossain vaiheessa ote alkoi lipsua ja jopa tylsistyin.

Tiedostan, että syy todennäköisesti ei ole kirjassa, joka on ihan hyvin kirjoitettua chick litiä. Olen pitänyt muista lukemistani Moyesin kirjoissa: niissä on ollut jokin vahva taustateema.

After You menee enemmänkin haahuilun ja puhtaan ihmissuhdemätön puolelle (kuten esim. ainakin eka Bridget Jones, jossa ei minusta ollut mitään "järkeä"), mikä ei jaksa minua kiinnostaa: pitäisi olla jotain muutakin.

Vaan tulipahan luettua eikä tarvinnut kuluttaa arvokkaita nessuja (kahdeksan kappaleen paketti Kleenexejä maksaa Poundlandissa punnan). Luulen, että keskityn jatkossa Moyesin vanhempaan tuotantoon. Esimerkiksi The Ship of Brides kiinnostaa minua ja lukenen sen sitten, kun tulee oikeanlainen fiilis.


After You/Jos olisit tässä muualla blogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Amman lukuhetki, Järjellä ja tunteella.

~~~

Ja sitten siihen telinelääkitykseen, yksi sana: road trip. Teemana patikointi. Vastaavia reissuja on ennenkin tullut tehtyä. Yritän tällä kertaa tehdä niistä kuvallisia reissupostauksiakin: ne ovat itsellekin niin kivoja muistoja.

Esimerkiksi tämä legendaarinen Buckingham-niminen hotelli Buxtonissa (Peak District).

Hotelli oli melko lailla lahoamispisteessä ja siksi sieltä sai huoneen edukkaasti. Toisaalta vaihtoehtoja meillä ei juuri ollutkaan, koska muut hotellit olivat täynnä. Mutta mitä väliä, vaikka vessasta hajosi pyyheteline, kun sitä kosketti. Ja mitä väliä, vaikka ilmastointireiästä pukkasi amppareita huoneeseen. Olipahan elämyksellinen kokemus.

Tällä kertaa suuntana on ainakin alkuun Wales. Mitään tarkkaa reittisuunnitelmaa ei tehdä, koska emme mieheni kanssa ole sellaisia. Mennään mieluummin spontaanisti. Tarkoitus on kuitenkin päätyä ainakin Snowdoniaan patikoimaan, mutta sitä ennen koluamme Cardiffin (Walesin pääkaupunki).

Patikkareissut ovat niin hektisiä ja fyysisesti rankkoja, etten yleensä jaksa lukea mitään. Otankin vain yhden kirjan mukaani ja se on James Rebanksin The Shepherd's Life (Penguin 2015), josta kohistiin kovasti sen ilmestyttyä viime vuonna.

Olen jonkin verran jo lukenut sitä, mutta aloitan alusta, koska lukemisesta on aikaa. The Shepherd's Life kertoo nimensä mukaisesti lammastilallisen elämästä Lake Districtillä. Kirja kiinnostaa minua erityisesti siksi, koska noh... lampaat, iiih.

Ja siksi, että olen patikoinut useita kertoja Lake Districtin alueella ja minua kiinnostaa kovasti lammaspaimenen työ. Kirja on sopiva matkakirjaksi, koska siinä on lyhyitä kappaleita eli se sopii luettavaksi tosi lyhyissä erissä - ihan vain vaikka muutaman minuutin pätkissä.

Että se on menoa taas, heti huomenna. Mukavaa viikonloppua! Blogini saattaa jäädä pienelle tauolle, koska en tiedä jaksanko reissun päältä kirjoitella. Kenties heitän Naamakirjaan jotain kuvallisia kuulumisia, joten sitäkin kautta voi seurata.

Värittäminen on ihan tyhmää!

Piti vääntää messupostaus, mutta väännän sen toiste. Ihana vapaus valita, muuttaa mieltä, kääntää takkia ja niin edelleen.

Luin Suomessakin tunnetun kirjailijan, Jojo Moyesin, mielipiteen aikuisten värityskirjoista ja värittämisestä. Itse en väritä, mutta alkoi ärsyttää jälleen kerran ihmisen yksisilämäisyys ja kyvyttömyys laajempaan ajatteluun. Itsehän tietenkin olen virheetön, mutta tässä ei nyt puhuta minusta.

Moyes ihmettelee, miten kenelläkään on aikaa edes värittää. Herran jestas sentään, tässä hektisessä maailmassa on ihme, jos on edes aikaa hengittää! Tärkeillä ihmisillä on aina kiire, ja jos ei ole niin pitää järjestää sellainen? So NOT.

Ei kaikkien tarvitse olla koko ajan tunkemassa itseään joka paikkaan, ja olla tekemässä jotain yleisesti tuottoisaa tai hyväksyttyä. Ei se ole kaikille mikään arvo, mutta toki jos peilaa kaiken yksinomaan oman napansa kautta, niin moni puuha ja ajatus voi vaikuttaa turhalta, suorastaan typerältä. Minusta turhaa on se, mikä tuntuu itsestä turhalta.

Mietin mahtaako Moyes tarkoittaa kirjoituksessaan ihmisiä (naisia), joilla on lähtenyt värittäminen lapasesta. Siis että ei enää tehdä mitään muuta vapaa-ajalla kuin väritetä. Noh, mikä tahansa puhde muuttuessaan addiktioksi on turmiollinen.

Kommentoin Moysein linkkiä Twitterissä. Kerroin, että värittäessään voi vaikka ajatella tai kuunnella äänikirjaa. Ajanhukkaahan sekin toki.

Kirjoittaisin pidemmälti (olisi vielä ajatuksia jäljellä), mutta olen lähdössä päiväkaljalle (oikeasti otan siiderin, koska en pidä oluesta, mutta päiväkalja kuulostaa ihanan syntiseltä) ja täytyy kammata naama. Lupaan potkia mummoja lehtiä matkalla.

Ps. Vastaan edellisen postauksen kommentteihin huomenna.

~~~

Minut löytää Twitteristä nimellä Eleina Whitebay, tuossapa suora linkki, niin ei tarvitse etsiä.

Silver Bay

Jojo Moyes: Silver Bay
Hodder & Stoughton, 2007
S. 390


Kylläpäs onkin Lontoo kuvattu rumasti tässä kirjassa. Lontoo on synkkä ja masentava työnarkomaanien kehto, jossa ei ole sijaa auringonpaisteelle saati rentoilulle. Noh, monelle Lontoo varmaan sellainen onkin.

Minuakin alkoi koko kaupunki etoa kirjassa, joten onneksi ei tarvinnut siellä pahemmin olla. Suurin osa kirjasta nimittäin vietetään Australiassa, kuvitteellisessa rannikkokaupungissa nimeltä Silver Bay.

Kirjan Silver Bay sijaitsee Australian itärannikolla, New South Walesissa. Eräiden nimiväännösten ja etäisyyksien perusteella olettaisin, että jossain Wollongongin tienoilla. Hälärit soivat päässäni, koska olen ollut Wollongongissa ja tuo osa itäistä rannikkoa on muutenkin tuttua road tripiltä. Kirja siis herätti ihan kaamean matkakuumeen Ausseihin!

Silver Bay alkaa melko verkkaisesti. Turisteille - niille vähäisille - on tarjolla delfiininkatselukierroksia merellä. "Delfiinitourit" muuttuvat valaskierroksiksi, kun valaat saapuvat vuosittaisille vaelluksilleen. Moyes kuvailee hartaudella ja sivuja säästämättä näitä kierroksia, elämää uneliaassa Silver Bayssa ja siinä ohella tutustuttaa lukijan kirjan henkilöihin. 

Liza on muuttanut Lontoosta tyttärensä, Hannahin, kanssa Silver Bayhin tätinsä, Kathleenin, hoteisiin. Kathleen pyörittää pientä hotellia rannikolla. Mikään rahasampo se ei ole, mutta toimeen tullaan. Liza työskentelee Ishmael-nimisellä aluksellaan kipparina tehden delfiini- ja valaskierroksia. Päällepäin elämä vaikuttaa varsin mukavalta.

Joten miksi Liza on niin surullinen, melkein mykkä ja iloton. Hannah kärsii äitinsä hiljaisesta ankaruudesta, mutta onneksi Kathleen suo enemmän vapautta tytölle. Minua alkoi kirjan edetessä ottaa päähän Lizan rypeminen ja itsepäinen kaiken kieltäminen Hannahilta. Mitä niin kamalaa siellä Lontoossa oikein tapahtui, että pitää olla tuollainen?

Luonnollisesti se selviää ajallaan, mutta siihen vaaditaan ulkopuolinen sysäys, pakote. Tuo laukaisin ilmestyy Silver Bayhin komean Miken muodossa. Mike saapuu näennäisesti lomailemaan, mutta miehellä on kyllä ihan muut metkut mielessä. Melko ennalta-arvattavat ovat nuo metkut jo lukijalle siinä vaiheessa, mutta olikin kiinnostavaa seurata, miten Mike ujuttaa lonkeronsa tuohon piskuiseen kaupunkiin. Ja miten Silver Bay lopulta muuttaa häntä. Ehkä liian myöhään kuitenkin?

Kirjassa on useampi kertoja eli näkökulma vaihtelee aina pikkutytöstä (Hannah) Silver Bayhin tunkeutuneeseen vieraaseen (Mike). Myös Kathleenilla, Lizalla ja paikallisella kipparilla, Gregillä, on omat sijansa kertojina. Näkökulman muuttuvuus tuo mukavaa vaihtelua kirjaan eli se toimii mielestäni hyvin.

Moyes käsittelee kirjassaan myös mielenkiintoista aihetta: missä määrin luonto pitää ottaa huomioon ihmisen ahneuden edessä. Voiko ihminen tuosta noin vaan pistää kaiken sileäksi? Entä ovatko vastustajat vain viherpiipertäviä kehityksen jarruja, jotka pelkäävät muutosta? Muutosta, joka kuitenkin joskus tulee. Itse mietin, onko pakko tulla - siis sen muutoksen: miksi sen pitäisi tulla, mikä ihmeen itseisarvo se on. Tämä kirja herätteli siis monenlaisia ajatuksia sen ihmissuhdemättöosuuden ohessa.

Sanoisin silti, että tämä on tällä hetkellä lukemistani Moyesin kirjoista heikoin. Ei missään nimessä huono, mutta niihin kahteen muuhun lukemaani verrattuna... en osaa sanoa. Ehkä tämä oli aivan liian ennalta-arvattava. Ja juu, Liza kävi minun hermoilleni. Siis että voikin ihminen tehdä sekä oman että lapsensa elämän vaikeaksi, aargh.

Eden, NSW, Australia.

~~~

Aiheeseen liittymätön loppulätinä, jonka laukaisijana toimi tällä hetkellä luvussa oleva kirja, jossa äiti tappaa lapsiaan.


Olen monesti todennut, etten pahemmin lue chick littiä. Se on ihan totta eikä se johdu siitä, että halveksisin kyseistä genreä. En halveksi: olen melko moniruokainen lukija ja olen oppinut, että melkein mistä tahansa genrestä voi löytyä se tietty tyyli ja tapa, joista pitää. Jopa sotakirjoista. Chick lit ei ole pelkkää shoppailua, bilettämistä ja miesten metsästämistä, jotka siis ovat minulle iso turn off.

Chick lit -kirjoja en myöskään jaksa isoina annoksina, mutta se ei johdu genrestä, vaan omista intresseistäni. Minua kiinnostaa enemmän toisenlaiset kirjat ja luonnollisesti tulee luettua enemmän sitä, mikä kiinnostaa enemmän. Enemmän enemmän enemmän tuli oikein kolmesti yhdessä virkkeessä.

Olen viime aikoina miettinyt, miksi luen tietynlaisia kirjoja. Ja yleensäkin sitä, miksi kirjamakuni on mitä on. Kryptinen, lyhyen kaavan vastaus: miksi joku tykkää valkosuklaasta, mutta ei tummasta suklaasta. Maitosuklaa menettelee, jos siinä ei ole rusinoita.

Ja mitä se kirjamaku sitten kertoo ihmisestä? Arvaa mitä: mitä tahansa. Sitä ei tiedä kuin lukija itse. Muut voivat vain spekuloida ja esittää arvauksia omista arvoistaan ja lähtökohdistaan käsin. Ne voivat olla aika kaukana toisen ihmisen motiiveista.

Ps. Palaan mahdollisesti tähän asiaan vielä myöhemmin.

Ps. II Ulkokuosi on taas muuttunut. Jos on valittamista, niin sana on vapaa ja jopa pakollinen. Ei ole tarkoitus tehdä blogin lukemisesta hankalaa tmv.

Hän, jonka jätit taaksesi

Kansi: ?

Jojo Moyes: The Girl You Left Behind
Penguin 2012
S. 514

Lukeminen on ollut vaikeaa viime aikoina muun muassa kauniiden säiden ja "narkolepsian" (sitaatit, koska kyseessä ei ole todellinen sairaus nimeltä narkolepsia) takia.

Minulla on sellainen epämääräinen väsymysongelma, joka on taasen aktivoitunut. Kohdallani tarkoittaa sitä, että en pahemmin jaksa hereillä olla. Kesän jälkeen olisi tarkoitus mennä asiaa selvittelemään lääkärille.

Tämä ei ole mikään uusi tilanne minulle, mutta mukaan on tullut muitakin epämääräisiä oireita, joiden takia lienee syytä päivittää terveydentilatiedot. Mutta se siitä.

Tämä on edelleen luku- ja retkiblogi, eikä mikään lääkäripalsta. Koin vain tarvetta puolustella vähäistä lukemistani, koska kovasti haluaisin kyllä lukea enempikin.

Moyesin kirjaa The Girl You Left Behind tulikin luettua melkoisen kauan. Kyllähän kirjassa sivuja piisaa - jopa siinä määrin, että lopussa alkoi hieman puuduttaa - mutta Moyesin tyyli on sujuvaa ja helppoa. Ei mitään kikkailua kielellä tai oikeastaan millään muullakaan. Tai no, onhan kirjassa juoni!

Ihastuin etenkin kirjan alkuun, jossa eletään Ranskassa, pääasiassa St Péronnessa, ensimmäisen maailmansodan aikana. Sisarukset pyörittävät sukunsa ravintolaa, aviomiehet ovat sodassa. Pelko puolisoiden kohtalosta on kova. Saksalaiset sotilaat ovat tunkeutuneet Ranskaan ja miehittäneet kyliä. Piskuinen St Péronnen kyläkään ei miehitykseltä säästy.

Miten tämä kaikki liittyy nykypäivään ja Lontoossa asuvaan Liv Halstoniin, joka suree äkillisesti menehtynyttä aviomiestään? Kirjan nimessä on sen vastaus ja tarkemmin: kyseessä on maalaus. Maalaus nimeltä The Girl You Left Behind. Maalaus on tuhonnut elämiä, mutta kentis myös korjannut niitä. Kenties kenties.

Joka tapauksessa maalaus herää unestaan lähes sata vuotta uinuttuaan. Osin sellaisten sattumien kautta, että arvasin ne ennalta ja tavallaan se oli kutkuttavaa, tavallaan hieman liian helppoa. Mutta toisaalta onhan fiktiossa kaikki sallittua ja sattuupahan noita varmasti joskus tosielämässäkin.

Moyes keittää maukkaan sopan, jossa historialliset tapahtumat kummittelevat rinnan nykyajan kanssa. Soppaa ryystää innoissaan, liikuttuneenakin, ja muutamista ennalta arvattavista käänteistä huolimatta, se vie kielen - ja mielen - mennessään. Kirjan eduksi mainittakoon myös, että kyllä se onnistui yllättämäänkin muutaman kerran.

Mikään huumorikirja tämä ei ole. Pikemminkin melko vakava ja tunnelmaltaan melankolinen ja haikea. Pientä huumorinkukkaa Moyes yrittää viljellä, mutta kyseessä ovat leikkokukat, jotka nuupahtavat heti puhjettuaan. 

The Girl You Left Behind on kaunis, puolihistoriallinen romaani. Senpä takia voinen osallistua sillä Ihminen sodassa -haasteeseen. Vaikka kirjassa ei pelkästään käsitelläkään ensimmäistä maailmansotaa, sen kuvaus ja vaikutukset ovat merkittäviä.

The Girliä ei ole käännetty suomeksi, mutta kenties joskus käännetään (niin ainakin toivon, sillä kirja on oikeasti hyvä). Onhan Jojo Moyesilta vastikään suomennettu romaani The Last Letter From Your Lover nimellä Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. En ole tuota kys. kirjaa lukenut enkä varmaan ihan heti luekaan. Minulla on näet muutama muu Moyesin kirja hyllyssä jo ennestään, jotka on luettava ensin.

Aiemmin olen lukenut Jojolta yhden kirjan, Me Before You, josta pidin kovasti.

Seuraavat postaukset muuten tulevatkin sitten Suomesta! Parin päivän päästä siirryn nimittäin Helsinkiin lukemaan. Saatan tehdä jotain muutakin esimerkiksi ottaa kliseisiä turistikuvia, jotka koen pakolliseksi änkeä tänne. Viime suomireissusta onkin vierähtänyt kaksi vuotta, joten ihan tässä jännittää!

Me Before You

Jojo Moyes: Me Before You
Penguin Books 2012
S. 484

Will Traynorilla on rahaa kuin roskaa. Hän elää näköistänsä elämää matkustellen, kokien ja paiskien työtä, josta pitää. Sitten eräänä päivänä on vain rahaa - ja pyörätuoli.

Lou Clark saa potkut työstään ja etsii epätoivoisesti uutta työtä. Clarkin perhe ei ryve rahassa, joten kaikki roposet ovat tarpeen. Ei ole varaa nirsoilla töiden kanssa.

Kärttyisän, elämäänsä kyllästyneen Willin ja naiivin Loun tiet kohtaavat tavalla, joka lopulta muuttaa heidän molempien elämän.

Will Traynor on mielenkiintoinen persoona, jonka kuvauksessa Moyes onnistuu loistavasti. Siitäkin huolimatta, että kirja on pääsääntöisesti muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kirjoitettu Loun näkökulmasta.

Pääsin Willin nahkoihin, koin miltä tuntuu olla liikuntakyvyttömänä pyörätuolissa. Tai koin ja koin - ei kai sellaista voi todella kokea, ellei osu kohdalle. Toivottavasti ei osu.

Ajatuksia tämä kirja kyllä herätteli ja senpä takia sen lukeminen oli ajoittain hidasta: jäin monissa kohdin pohtimaan, miten itse toimisin kussakin tilanteessa, miten ajattelisin jne.

Tässä kirjassa ei ole kyse pelkästään sairauksista saati elämisestä pyörätuolissa. Voimakkaana sivujuonteena mukana kulkee Louisin henkilökohtainen elämä, hänen suhteensa sisareensa, vanhempiinsa ja poikaystäväänsä. Ja lopulta Williin.

Kielellisesti kirja ei ole vaativa: teksi on sujuvaa, ajoittain jopa hauskaa. Huumorin taustalla häilyy usein surullinen aurinko. Kaikesta huolimatta kuvaisin kirjaa kuitenkin toiveikkaaksi, sellaiseksi jota lukiessa itkee sekä ilosta että surusta samaan aikaan. Kyllä, muutama nessu kostui tätä kirjaa lukiessa.

Kirjan kansi ei mielestäni kuvaa kirjaa ollenkaan. Tai no, ehkä symbolisella tasolla kyllä. Tämä ei kuitenkaan ole mikään imelä rakkausromaani, kuten kannen pinkistä voisi päätellä. Tämä ei ole rakkausromaani ensinkään. Tämä on kirja ystävyydestä, kaipuusta. Elämästä.

Me Before You on ensimmäinen Moyesilta lukemani kirja. Moyesin kirjoja on täällä tarjolla lähes joka paikassa: kirjakaupoissa, charity shopeissa ja kauppojen "kirjahyllyssä".

Moyes on kirjoittanut kymmenen kirjaa, joista Me Before You on toiseksi uusin. Viime vuonna häneltä ilmestyi peräti kaksi kirjaa: tämän lisäksi The Girl You Let Behind. Aion ehdottomasti jatkaa tutustumista Moyesin tuotantoon.

Jojon kirjoja ei ole suomennettu, mutta englanninkielisenä niitä saa ainakin AdLibriksestä.