Mutta kuka on Laura Lumikko?

Olen aika innoissani, kun saan lukea suomalaisten kirjailijoiden kirjoja. Minulla on kyllä kotonakin melkoinen pino lukemattomia suomalaisia, mutta jostain syystä kynnys lukea suomeksi on kasvanut. Ja jostain syystä on luontevampaa lukea suomeksi Suomessa. En osaa sanoa, miksi se kynnys kotona on noussut niin korkeaksi. Jotenkin pitäisi yrittää madaltaa sitä. Jään pohtimaan asiaa.

Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta on roikkunut lukulistallani iäisyyden. Ostin jopa kirjan omakseni enkunkielisenä, mutta ei ole tullut siihen tartuttua, koska takaraivossani kaihersi jatkuvasti ajatus, että se pitää lukea suomeksi, aitona ja alkuperäisenä kun kerran kielen taidan. No nyt on luettu ja voi jestas mikä herkkupala: en voi kuin ihmetellä, miksi ihmeessä en ole lukenut sitä aikaisemmin!

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Atena 2006
S.322

Lukija ensin hämmästyi ja sitten loukkaantui, kun rikollinen nimeltä Raskolnikov äkkiä surmattiin hänen silmiensä edessä keskelle katua. Sonja, hyväsydäminen prostituoitu, ampui Raskolnikovia sydämeen.

...Lukijan nimi oli Ella Amanda Milana.

Tämäkin lukija hämmästyi, sitten loukkaantui ja suorastaan raivostui Ella Milanan kanssa ja lisäksi. Mitäs helvettiä tämä oikein on?! Utelias mieleni rahoittuu, kun Ella Milana alkaa selvitellä asiaa. Voin kertoa, ettei selitys ole ihan yksinkertainen, vaan osa isompaa vyyhtiä, jota selvitellessään Ella uppoutuu syvälle kirjallisuuden maailmaan. Ja sitten löytyy paljon muutakin.

Samoihin aikoihin Ella Milana saa kutsun Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran kymmenenneksi jäseneksi. Seuran on perustanut tunnettu ja ansiokas kirjailija Laura Lumikko, jonka Otuksela-kirjoista ovat kaikki kuulleet ja niitä lukeneet. Laura Lumikko on luvannut kouluttaa kaikista seuran jäsenistä kirjailjoita, ja muut seuran jäsenet  ovatkin jo julkaisseita ja menestyneitä kirjailijoita.

Lumikon järjestämässä Juhltatilaisuudessa, jossa Ella on tarkoitus virallisesti ottaa seuran jäseneksi, tapahtuu kuitenkin jotain perin outoa. Mattoa ei vedetä jalkojen alta, vaan se (matto) alkaa lentää eikä sen suuntaa ja määränpäätä voi mitenkään ennalta arvata - se vie, minne vie.

Se juonesta, en aio sitä selittää enempää, sillä kirja pitää itse lukea ja nimenomaan kokea. Minut Lumikko ja yhdeksän muuta otti helmoihinsa heti ensimmäisestä kappaleesta ja lähti kantamaan kuin munakoria.

Jokin maaginen voima piti minua otteessaan enkä pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni pitkäksi aikaa kerralla (onneksi on ollut hyvät lukusäät) ja silloinkin kun laskin, ajatukseni harhailivat kirjan mysteereissä. En muista, milloin olisin lukenut kirjan näin nopeasti enkä nyt tarkoita lukunopeutta, vaan sitä että yksinkertaisesti luin ja luin. Luin pitkin aamua ja päivää ja iltaa ja luin jotkin kohdat kahteen kertaan, kuten tapoihini kuuluu (siksi kai olen "hidas" lukija).

Inspiroiduin ja hurmioiduin tästä kirjasta. Itse asiassa ei ole liioiteltua sanoa, että kirja muutti jotakin minussa, tavassani ajatella ja nähdä. Jääskeläisen mielikuvitus lepattaa avoimena (ja tarttuu minuunkin, niin toivon!) ja voi jestas mitä sieltä löytyy: löytyy kokonainen maailma mielenkiintoisine ihmisineen ja hahmoineen. Lumikon kirjoittamat Otuksela-kirjojen hahmotkin heräävät henkiin loistaakseen vain hetken kuin tuikut talvi-illassa. Menipä jokunen ns. pesuveden mukanakin, vaikka kyseessä ei ollutkaan pesuvesi vaan sammutusvesi.

Lumikko ja yhdeksän muuta on kirja, joka muuttaa muotoaan kun sitä lukee. Yksi arvoitus johtaa toiseen ja sekoittaa koko pakan - ja Pelin. Kyllä, Peliä kirjassa pelataan. En oikeastaan ole pelien ystävä, mutta arvoitusten ja mysteerien kylläkin. Ja sellaista Peliä tässä kirjassa pelataan.

Entä kuka lopulta on Laura Lumikko itse? Niin, minulla on asiasta oma käsitykseni. Se tosin muuttui muutaman kerran kirjan lukemisen aikana. Eikä se välttämättä edes ole oikea - paitsi minulle.

Lumikossa ja yhdeksässä muussa on jotakin samantyyppistä henkisyyttä, maagisuutta ja vähäeleisyyttä kuin monissa lukemissani japanilaisissa kirjoissa (huom. en ole lukenut Haruki Murakamia, jota kai kaikki suomalaiset lukevat). Silti Jääskeläisen tyyliä ei voi suoraan verrata mihinkään (eikä ole tarviskaan), sillä se on niin omaperäinen ja raikas. Se tuntuu samaan aikaan läheiseltä ja oudolta - ihan kuin olisin tullut kotiin.

Olen aiemmin lukenut Jääskeläiseltä Sielut kulkevat sateessa, josta niinikään pidin paljon. Siinäkin kirjassa maaginen tunnelma tenhoaa ja hukuttaa lukijan verkkoihinsa. Harjukapungin salakäytävät on minulla kotona ja voitte arvata, että se tulee lukuun samantien kun pääsen kotiin. Ennen maasta poistumista olisi tarkoitus hankkia käsiin Jääskeläiseltä pian julkaistava Väärän kissan päivä. Varsinaiset kissanpäivät siis luvassa jatkossakin!

Lumikko ja yhdeksän muuta muun muassa seuraavissa blogeissa: Morren maailma, Rakkaudesta kirjoihin, Kirsin kirjanurkka, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Taikakirjaimet.

Taivaassa on jotain. Mutta se ei ole Taivaan isä.

Kirjan päällys: Jussi Karjalainen

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
Atena 2013
S. 550

Joskus käy siten, että kirja vetää niin sanattomaksi, että siitä on vaikea kirjoittaa. Kysymys ei ole siitä, etteikö kirja olisi herättänyt ajatuksia, pistänyt pohtimaan. Ei, ei suinkaan. Kysymys on siitä, että kirja on sellainen, että siitä on vaikea kirjoittaa spoilaamatta.

Sielut kulkevat sateessa on sellainen kirja ja nyt ymmärrän, miksi monet jo siitä kirjoitetut arviot ovat niin kryptisiä. Niiden on pakko olla, koska kirja itsessäänkin on tietyllä tapaa kryptinen. Se antaa paljon, mutta vihjeitä tipahtelee pitkin matkaa.

Se haastaa lukijan spekuloimaan, mutta toisaalta ei pakota siihen. Kirjaa voi ymmärtää, vaikka ottaisikin sen "vain" vastaan sen sijaan että jäisi sitä makustelemaan. Itse valitsin makustelu- ja spekulointityylin. Siksi lukeminen otti aikansa.

En tosin yleisesti ottaen ole muutenkaan järin nopea lukija: nautin enemmän hitaasta ja rauhallisesta temposta. Sellaisesta, jossa voin halutessani lukea virkkeet tai jopa kokonaiset kappaleet useammankin kerran.

(Tämä ei johdu tyhmyydestäni tai siitä, etten ymmärtäisi lukemaani kerralla. Kyllä minä yleensä ymmärrän, vaan kunhan nyt olen luonteeltani märehtijä.)

Tässä kirjassa sellaisia virkkeitä oli paljon: sellaisia, jotka halusin lukea useampaan kertaan ja toisinaan jäädä niitä ihastelemaan, toisinaan märehtimään monttu auki. Lukiessani näen kohtaukset silmissäni, kelaan niitä taaksepäin ja katson uudelleen.

Sielut kulkevat sateessa on niin elävästi kirjoitettu, että se tulee eteen, sen voi nähdä. Sitä voi katsoa, vaikka alun realistisuuden jälkeen kirja alkaa saada kummallisempia piirteitä. Silti sen kuvajainen säilyy ja jatkuu.

Judit on elämäänsä kyllästynyt sairaanhoitaja, joka mahdollisuuden tullen riuhtaisee itsensä irti tutusta ja turvalliselta - ja niin puuduttavasta - elämästään. Hän matkustaa Helsinkiin lapsuudenystävänsä, Martan, houkuttelemana.

Odotettavissa on uusi hyväpalkkainen työ F-Remedium-nimisen kotisairaanhoitofirman palkkalistoilla. Erikoista on se, että F-Remedium ei hoida asiakkaitaan vain fyysisesti, vaan myös sielut halutaan saada kuntoon. Mutta niin, millaiseen kuntoon? Ja mikä se sielu nyt sitten lopulta on?

"Varo. Tulokas. Lähde kun vielä voit. Firma on täynnä piemää."

Minua hieman huoletti - eli olin ennakkoluuloinen - kirjan eräs keskeinen teema, joka on uskonto. Ja uskonnottomuus, ateismi. Minulla on vaikea suhde (tai suhtautuminen) uskontoon kirjallisuudessa. Ajattelen, etten yleensä jaksa lukea kovin uskonnollisia kirjoja (silti niitä tulee jostain syystä luettua ja olen jopa pitänyt niistä, kummallista!), mutta Sielut kulkevat sateessa on jotain ihan muuta.

Siinä ei periaatteessa keskitytä mihinkään tiettyyn uskontoon, vaan usko on massaa - yli eri uskontojen menevää massaa. Minulle tuo astelma on raikas ja erilainen. Jännittävä. Tämä kirja on jännittävä ja sitä lukiessa lähti mattokin alta pari kertaa. En muista, koska olisin lukenut kirjaa, jota lukiessa ei oikeasti ollut mitään hajua, mitä seuraavaksi - tai edes seuraavalla sivulla - tapahtuu.

Pidin kirjan rakenteesta ja erityisesti kaikkitietävästä sivuhuomauttelijasta. Hänen analysointiaan oli mielenkiintoista lukea, vaikka itsepäisenä lukijana uhmasin häntä toisinaan mielessäni. Ei ihme, että kirjan lukeminen kesti, koska jäin "keskustelemaan" sen (koko kirjan) kanssa!

Jos Sielut kulkevat sateessa pitäisi sulloa johonkin genreen, en edes tiedä, minne sen tunkisin. Ei se ainakaan yhteen mahdu. Kauhua? Kyllä, kauhumaisia elementtejä löytyy. Myös jopa pientä seikkailua, trillerimäistä seikkailua. Maagista realismia, fantasiaa? Miten nämä eroavat toisistaan? En tiedä, mutta jotain maagista tässä kirjassa on.

Vaikka kirjan teemat ovat tietyllä tavalla vakavia, on siinä myös huumoria. Sitä on tarjolla mustana, hirtehisenä ja jopa kieroutuneen koomisena. Tiedätkö, kun katsoo vaikka elokuvaa suu ammollaan ja silmät suurena eikä osaa päättää kauhistuako vaiko nauraa.

Minut tämä kirja otti syliinsä, kuljetti toiseen maailmaan mutta silti tähän samaan. Kuljetti läpi sateen ja kutitti kielellään (siis suomen kielellä). Olisin halunnut olla Lukija, Nomi. Mietin, että voisin tyytyä elämääni sellaisena. Ja kuitenkaan en.

Kiitän kirjailijaa tästä lukuelämyksestä. Ilman häntä (lähetti kirjansa minulle) en olisi kirjaa ainakaan juuri nyt päässyt lukemaan. Sillä, mistä kirja on peräisin, ei ole kuitenkaan vaikutusta lukumietteisiini. Mietteeni perustuvat aina suoraan itse kirjaan, mutta koska haluan olla avoin ja kertoa mahdollisista kytköksistäni, mainitsin kirjan alkuperän.

Suhteestani (jota ei aiemmin ollut) Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotantoon voi lukea täältä. Ennakkokutina ei ollut atopiaa. Se oli intuitio, joka oli oikeassa. Ja oikeastaan olen onnellinen, etten ole lukenut Jääskeläiseltä vielä muuta: nyt minulla on nimittäin vielä kaksi hänen romaaniaan odottamassa lukemista!


Sielut on lisäkseni lukenut ainakin Annika, Leena Lumi, Krista ja Morre.