 |
| Kannen suunnittelu: Eugene Mollica |
Grove/Atlantic, Black Cat 2005
S. 276
Ensimmäinen ajatus, joka tuli mieleeni sulkiessani Minaretin kannet oli: "Uskonnosta ei seuraa mitään muuta kuin päänvaivaa."
Miete on luonnollisesti kärjistetty, mutta laitoinpa sen tähän alkuun silti summaamaan ajatuksiani kirjasta.
Najwa elää etuoikeutettua elämää Khartoumissa, Sudanissa. Hänen vanhempansa ovat varakkaita, joten mitään ei häneltä puutu, jos näin voi sanoa.
Ruokaa on yllin kyllin ja taloudenpidosta huolehtivat palvelijat. Hieno opiskelupaikkakin on yliopistossa ja uskontoa (Islam) voi toteuttaa - tai olla toteuttamatta - tavallaan.
Najwan perheen elämään toki islamilaisuus vaikuttaa, mutta perheen asenne uskontoon on melko löyhä ja se näkyy lähinnä joissakin tavoissa. Mutta maa, jossa uskonto on osa kulttuuria, ei se (uskonto) voisikaan olla täysin näkymättä arjessa. Najwalla ja hänen veljellään, Omarilla, on vapaus valita. Silloin rukoillaan, kun/jos rukoiluttaa.
Yltäkylläinen elämä katkeaa kuitenkin äkillisesti, kun perheen isää syytetään korruptiosta ja tapahtuu poliittinen vallankaappaus. Äiti ja lapset pakenevat Lontooseen isän kohtalon jäädessä toistaiseksi avoimeksi. Traagiset tapahtumat eivät kuitenkaan jätä perhettä rauhaan ja pian Najwa huomaa olevansa yksin ja omillaan Lontoossa.
Loisteliaaseen luxuselämään tottunut Najwa on yhtäkkiä itse palvelustyttö. Näkymätön ja nöyrä, vailla menneisyyttä, josta uskaltaisi puhua. Yläluokkaista taustaa on piiloteltava, ei sellaisella taustalla voi päätyä palvelustytöksi. Johan se olisi epäilyttävääkin.
Koin etenkin kirjan alun mielenkiintoisena. Lukija pääsee kurkistamaan Khartoumin yläluokkaiseen perheeseen ja sen elämäntapaan. Najwan siivellä päästään myös tutustumaan paikalliseen yliopistoelämään.
Najwa tapaa yliopistolla Anwarin ja heidän välilleen kehittyy erikoinen suhde. Kyseessä ei ole rakkaussuhde ainakaan alkuun, mutta ei ihan tavallinen ystävyyssuhdekaan. Heidän erilaiset taustansa ja katsomuksensa aiheuttavat jatkuvasti jännitteitä heidän välilleen. Nuo jännitteet ovat olemassa edelleen, kun he myöhemmin kohtaavat Lontoossa.
En pitänyt Anwarista. Hän on röyhkeä ja itsetietoinen juippi, joka ei kestä kritiikkiä. Silti hän tarvitsee Najwan apua, mutta tämän pitää taiteilla osatakseen auttaa Anwaria oikealla tavalla. Siten, ettei Anwarin ylpeys kärsi. Kaikesta tästä huolimatta Anwar katsoo Najwaa alas ja Najwa antaa sen tapahtua. Miksi?
Mietin tätä kirjaa lukiessani monta kertaa miksi miksi miksi. Najwar on kulttuurinsa tuote ja (tapa)uskonsa vanki. Siitä hän ei tunnu millään pääsevän yli ja siksi hän alkaa etsiä uskoa itsestään, turvaa Allahista.
Kirjassa liikutaan kahdessa aikatasossa ja se tekee kerronnasta mielenkiintoisen ja vaihtelevan. Valitettavasti kirjan loppua kohden aloin kyllästyä siihen jatkuvaan vatvomiseen. Ehkä olen lukenut liikaa ns. Islam-kirjoja, koska nuo pohdiskelut eivät sinänsä tarjonneet enää mitään uutta.
Erilaista lukemiini kirjoihin verrattuna tässä on ehkä se, että vaihteeksi nainen "tuputtaa" uskoa. Miehiä ei myöskään ole kuvattu tyrannisina vaimonalistajina.
(Najwarin ystävä kertoo mielipiteensä avioliitosta)
"When I think of a man I admire, he would have to know more than me, be older than me. Otherwise I wouldn't be able to look up to him. And you can't marry a man you don't look up to. Otherwise how can you listen to him or let him guide you?"
Kokonaisuudessaan Minaret on viehättävän surumielinen kirja, jossa pohdiskellaan paljon. Luonnollisesti pohdiskelut liittyvät lähes poikkeuksetta uskontoon, ja kuten jo aiemmin mainitsin, alan olla hieman kypsä koko aiheeseen. Kypsä siihen, että jokainen sana ja teko pitää miettiä uskonnon kautta. Ärsytti myös Najwan tossumaisuus, mutta se(kin) lienee kulttuuriperintöä.
Minaretia ei tietääkseni ole suomeksi käännetty, ruotsiksi kylläkin.
~~~
Osallistun tällä kirjalla Afrikan Tähti -haasteeseen.
Ps. Kirjavalas on nyt myös Facebookissa - tervetuloa seuraan!
