Brittiläisen Sunjeev Sahotan China Room (Vintage 2021, s. 244) on kirja, joka toimi alakuloisen lukijan houkuttelijana takaisin lukemisen pariin. Jo kirjan ensimmäinen virke herätti kiinnostuksen:
Mahar is not so obedient a fifteen-year old that she won’t try to uncover which of the three brothers is her husband.
Niin, olisihan varmasti kiva tietää, kuka se oma puoliso on. Se kun tuntuu olevan vähintäänkin valtionsalaisuus tässä romaanissa.
Ollaan Intiassa 1920-luvulla. Mailla on kolme poikaa, joille hän on etsinyt vaimot ja haluaa, että kaikkien avioliittoseremoniat pidetään samanaikaisesti. Kyseessä on siis järjestetyt avioliitot, joihin tulevilla vaimoilla ei ole mitään sananvaltaa. Kaupat tehdään vanhempien kesken.
Eräs vaimo on yllä mainittu Mehar, joka ei tiedä edes miehensä nimeä. Mutta eivät tiedä kaksi muuta morsiantakaan omiensa nimiä: tiedossa on vain, että joku kolmesta veljestä on aviomies. Naiset (tai pikemminkin tytöt ikänsä puolesta) arvuuttelevat arkisten askareidensa ohessa kuka on kenenkin mies.
Miehet eivät tapaa vaimojaan paitsi yöllä panopuuhissa (poikalapsia toivotaan siitettävän), mutta silloinkin on pimeää eivätkä vaimot tunnista miehiään päivänvalossa, jos sattuvat heidät verhonraosta ulkona näkemään.
Paitsi Mehar, joka onnistuu päättelemään kuka veljeksistä on juuri hänen puolisonsa. Sillä käy niin, että Mehar ihastuu aviomieheensä. Kuten arvata saattaa, asia ei kuitenkaan ole niin suoraviivainen.
Tarinan toinen kerrontalinja sijoittuu vuoteen 1999. Lukija voinee päätellä nimettömäksi jäävän minä-kertojan olevan Meharin jälkeinen noin kolmannessa polvessa. Lähemmäs nykyaikaa sijoittuva osuus käsittelee muun muassa maahanmuuttajien sopeutumista uuteen maahan ja rasismia Briteissä, mutta mitenkään syvälle ei mennä. China Room on melko lyhyt ja tiivis romaani, joten moni aihe jää pintaraapaisuksi, mikä lienee tarkoituskin.
Tarinan historiallinen osuus tulee ”nykyajassa” läsnä minä-kertojan matkustaessa Intiaan ja viettäessään siellä aikaa tilalla, jossa hänen sukunsa muinoin asui. Mainittakoon, että tila on tyhjä ja kertoja päätyy sinne, koska hänen setänsä vaimo ei innostu kertojan läsnäolosta omassa kodissaan. Setä taas on melko lapanen laittamaan vastaan. Tälle on syynsä, joka mainitaan mutta se(kin) jää käsittelemättä.
Paljon jää lukijan kontolle pohtia, mikä ei sinänsä minua häiritse. Ei kaikkea tarvitsekaan repostella juurta jaksain. Mietin kyllä, että näin ohkaiseen kirjaan on ehkä tungettu hieman liikaa aiheita ja jätetty ne oman onnensa nojaan.
Vaan China Room on siitä huolimatta eheä kokonaisuus ja antaa tarpeeksi lankaa ommella napit takkiin. Ei haittaa, vaikka jokunen nappi jää repsottamaan sillä sellaista se elämäkin on. Napit roikkuvat ja osa tippuukin jossain vaiheessa: osa katoaa ikiajoiksi, osa löytyy ja ne voi ommella takaisin takkiin.
Mahdollisesti johtuen omituisesta mielentilastani kirjaa lukiessani naurahdin muutaman kerran. Tässä eräs kohtaus, joka sinänsä on vakava (kun ymmärtää kontekstin), mutta itse purskahdin nauramaan.
”Why is my boy so sad these days? Is that any way for a man of this family to behave?”
”Would you prefer it if I got drunk, gambled half our land away and then hanged myself?”
Tässä kirjassa ei oikein kenelläkään mene hyvin ja vaikka nuoret morsiot ovat alisteisessa asemassa, eipä se miehillekään herkkua ole. Ja koko show’ta pyörittää kukas muu kuin miesten äiti (joka on itse aikanaan kokenut samaa kuin nyt ”pakko”naittamansa tytöt).
Olen ymmärtänyt China Roomin tapahtumien perustuvan osin kirjailijan omiin kokemuksiin ja sukunsa taustoihin. Se mikä on faktaa ja mikä fiktiota, jää arvoitukseksi.
Mielipide selkokielellä: ihan luettava ja pääasiassa kiinnostava romaani, mutta ei saanut sukkia pyörimään jaloissa. Romaanin kielellisestä tyylistä pidin kovasti.
Tää vois olla ihan mielenkiintoinen lukea!
VastaaPoistaSopii muuten sinun haasteeseesikin eli on ollut ehdolla Booker-palkinnon saajaksi (ei voittanut).
PoistaNo nyt on kyllä erilainen kulttuuri. Todella yhteisöllinen ja kauhea.
VastaaPoistaTietysti kuvauksesi sai kiinnostumaan. Kävin kirjaston sivuilla - ja yllätys, tämä löytyi ja lisäksi samalta kirjailijalta The Year of the Runaways. Varasin molemmat, en vain tiedä ehdinkö ollenkaan lukea kaiken mitä kirjastosta raahaan. Näissä molemmissa aihe kiinnostaa kovasti.
Nuo molemmat lainaamasi kohdat kirjasta ovat hauskoja.
Huomaa historiallinen konteksti eli 1920-luku ja Intia.
PoistaMinulla tuo The Year of the Runaways kirjastolistallani odottelemassa sopivaa mielentilaa sen lukemiseen. Tämä China Room on oman hyllyn asukki ja onneksi on, koska se sysäsi minut takaisin lukemisen maailmaan! Siksi on niin tärkeää, että kotona on kirjoja joita tonkia ja tutkia ja lopulta sitten löytää se yksi, jonka pariin yhtäkkiä vain asettuu.
Vaikka China Roomissa aihe on aika masentava, käsittelytavassa ja tyylissä on jotain sellaista kepeyttä, ettei se tunnu niin raskaalta.
Mielenkiintoinen idea ja varsin erityyppinen kulttuuri suomalaiseen verrattuna.
VastaaPoistaJuu, onhan Intiassa aika erilainen meininki kuin Suomessa. Tähän kirjaan liittyen googlettelin laiskasti löytyisikö jotain tiettyä alakulttuuria tai käytäntöjä/perinteitä 1920-luvun Intiassa, jotka osoittaisivat että tällainen salamyhkäisyys puolisoista ja vaimojen pitäminen erossa miehistään olisi normi. En löytänyt mitään. Tosin voi olla, etten vain googlettanut tarpeeksi. Toisaalta en ole muutenkaan erityisen tietoinen intialaisesta kulttuurista ja sen monimuotoisuudesta eri alueilla :D
PoistaJa fiktio on tietysti fiktiota.
Kyllä, voi hyvin olla että kirjailija on venyttänyt todellisuuden rajoja rajumpaan suuntaan tuolla puolisoiden salaamisella toisiltaan. Toisaalta maailmassa on niin häkellyttäviä ja myös järkyttäviä kulttuurisia tapoja, että ei kai tuokaan ole aivan poissuljettu mahdollisuus.
PoistaJuu, en ihmettelisi ollenkaan jos tällaista on esiintynyt joskus jossain Intiassa. Tarkemmin kun mietin, en ihmettele vaikka esiintyisi edelleenkin. :D
PoistaMutta niin kauan kun ei ole faktaa, luen itse näitä fiktiona enkä halua yhdistää tällaisia mihinkään kulttuuriin (yksittäistapauksia voivat olla) vaan pidän nimenomaan kirjailijan taiteellisena vapautena tuoda esille tällaisia piirteitä.
Jotenkin kiinnostavaa on tuo, että alistetussa asemassa oleva päätyy pyörittämään myöhemmin samanlaista kuviota ylempää. Mistähän sekin johtuu.
VastaaPoistaKulttuuri ja/tai traditiot voivat olla aika tuhoava. Esimerkiksi monissa heimoissa Afrikassa nimenomaan äidit järjestävät tyttölapsensa silpomiset (en halua puhua ympärileikkauksesta, koska se on liian pliisu termi toimenpiteelle), koska ”niin kuuluu tehdä”. Miehiä ei sinänsä asia koske paitsi että toki tytön/naisen pitää olla silvottu, koska kuka nyt muunlaista ”lorttoa” haluaa.
PoistaSaman kaavan voinee nähdä tässäkin: näin on toimittu ja näin toimitaan. Vanhimman pojan vaimo saa ylemmän aseman perheessä kuin muut vaimot ja heidän puolisot. Tässä teoksessa eräs pojista (ei vanhin) on suorastaan etukäteen vihainen, koska tietää joutuvansa pokkuroimaan myöhemmin (eli kun toivottavasti poikalapsi syntyy) vanhimman pojan vaimoa.
Minuakin jäi kaihertamaan ja mietityttämään tässä tuo historiaosuus. Erikoinen kulttuuri kerrassaan. Mutta onhan samantyyppisiä tapoja muuallakin, eikä vain menneisyydessä vaan ihan nykypäivänäkin. Kaikenkaikkiaan kiinnostavan oloinen teos.
VastaaPoistaKyseessä on fiktiivinen teos eli ei niille historiallisille osuuksille välttämättä mitään kulttuurista pohjaa löydy tai se on mukautettu. Sikhiläisyydestä on romaanissa kyse, se tulee vähän kautta rantain esille. Siitäkin on eri näkemyksiä tuleeko sikh-naisen peittää kasvonsa (kuten tässä romaanissa) vai ei. Itse siis luin tämän melko puhtaasti fiktiona.
PoistaIntilaiset tavat ja Intian historiakin ovat tulleet tutuiksi monen kirjan kautta. Tuo piiloleikki kolmen sulhasen ja morsiammen kera oli kyllä uutta. Minä ilahdun aina näistä kirjallisista vierailuista, mutta en toivo kovin aukkoista tekstiä, jotta pääsen jyvälle kulttuurista. Eniten tässä ihmetyttää teoksen nimi, miksi China Room? Viittaako johonkin teen juontiin vai mihin?
VastaaPoistaJuu, olen itsekin lukenut jonkin verran Intiaan sijoittuvaa kirjallisuutta ja myös osittain Virpi Hämeen-Anttilan tietokirjan Minun Intiani.
PoistaTykkään historiallisista romaaneista, mutta suhtaudun niihin varauksella: eivät ne ole tietokirjoja, vaan fiktiota. Esim. tämän China Roomin kohdalla otaksun kirjailijan käyttäneen melko paljonkin taiteellista vapauttaan.
Englannin kielessä “chinalla” voidaan viitata astioihin/astiastoon. Siihen myös kirjan nimi viittaa: huoneeseen, jossa on Main (suvun matriarkka) aikanaan myötäjäislahjaksi saadut lautaset. Tuossa kyseisessä “china roomissa” nuoret vaimot viettävät suuren osan ajastaan.
China Room nimenä ihmetytti minuakin, mihin se viittaa?
VastaaPoistaIntian kulttuuri hyvässä ja pahassa on aina kiinnostanut minua ja kiinnosti kovasti äitiäni. Siksi tehtiin sinne matkakin 90-luvun alussa. Se oli silloin aika erikoista 😃
Tuota samaa naittamiskulttuuria tulee vastaan niin monessa maailmankolkassa (jos nyt unohdetaan tuo salailun osuus) että siihen on monet kerrat törmännyt kirjallisuudessa, esim arabikulttuurissa.
Mutta kyllähän Euroopassa oli tapana järjestää avioliitot yhtä lailla. Se on vasta ns romanttisen rakkauden myötä tullut ajatus, että puolisoiden kuuluu saada valita toisensa ja mennä yhteen rakkaudesta, eikä rahasta, maatilkkujen yhdistämisestä tai niiden pikku valtioiden hallitsijasuhteiden ja sukujen takia, niitähän oli pelkästään nykyisen Italian alueella kymmeniä. Siinä mitään kyselty haluaako nuo prinssi ja prinsessa toisensa vai ei, ja nuori tyttö, ehkä vasta 13-vuotias, lähetettiin kotoa vieraaseen hoviin, eikä nähnyt ehkä koskaan enää äitiään tai mitään siihen asti läheisiään.
Kirja kiinnostaa kovasti, pitää tutkailla lisää 🙂
Kappas vaan, tämähän oli mulla jo tallennettuna kirjaston Enkkuhylly-listalleni 😃
PoistaSun kirjahyllyä olisi kyllä ihan mieletöntä päästä selaamaan!
Tuossa jo Kirsille kerroinkin, mihin kirjan nimellä viitataan.
PoistaJuu, en ole itsekään välttynyt pakkonaittamisilta kirjallisuudessa. Sitä on tosiaan esiintynyt varmaan joka maailman kolkassa ainakin jollakin aikakaudella ja jossakin esiintyy edelleen. Ei siinä mitään ihmeellistä minullekaan ole: tuollaisessa salamyhkäisyydessä sen sijaan on ja luulen, että siinä on kirjailija käyttänyt värikynää/taiteellista vapauttaan.
Luin jokunen aika sitten Abir Mukherjeen romaanin (A Necessary Evil), joka niinikään sijoittuu 1920-luvun Intiaan ja pääasiassa juuri pieneen, vauraaseen kuningaskuntaan, jossa Maharajalla on melkoinen haaremi.
Kirjahyllyni kokivat karun kohtalon pari vuotta sitten tapahtuneen muuton yhteydessä: karsin kirjoja niin ankaralla kädellä, että vieläkin itkettää. Mutta eipä auta itkut, onneksi voi hommata uusia kirjoja menneiden tilalle :D Että ei sentään hyllyt tyhjillään ole, mutta omien standardieni mukaan koen että minulla ei ole enää paljon kirjoja :D