Koomisen koskettava Iisakin kirkko

Kari Hotakainen: Iisakin kirkko
Wsoy 2004
S. 176

Iisakin kirkko on toinen Hotakaiselta lukemani romaani. Ostin kirjan kesällä Suomessa, kun se käveli eteeni. En enää edes muista, mistä juuri Iisakin kirkko on mieleeni jäänyt: luulen, että joku on sitä saattanut minulle joskus suositella. En tosin ole varma kuka ja milloin.

Juoksuhaudantie ei aikoinaan ihan vakuuttanut minua, joten minulla ei ollut oikeastaan mitään odotuksia Hotakaisen suhteen. Iisakin kirkon takakansikaan ei  houkutellut, mutta aloittaessani kirjan lukemisen se oli menoa.

Iäkäs mies palaa tajuihinsa sairaalassa.

Kirurgi Kallio kertasi tosiasiat.
- Valtimon pullistuma aivokudoksen sisällä. Jalat ja kädet toimivat, joskin vaillinaisesti, pää kerää hukkaamaansa tietoa, sängyssä on pyörät, seinässä on nappi jota painamalla joku meistä tulee...

Sairaalassa on aikaa mietiskellä elettyä elämää. On aikaa mietiskellä ainokaista poikaa, joka on Pietarissa eikä vastaa puheluihin. On aikaa mietiskellä, miten takoa pojalle järkeä päähän, että hän lakkaisi höpsimästä uskonnosta ja tulisi järkiinsä.

Makasin sängyssä voimatta mitään, olin suojaton muistoille. Ne putosivat päähän kuin lokinpaskat. Ensimmäisenä keskelle pälvikaljua läsähti Koistinen kotikylältä.

Hotakaisen tyyli on napakkaa, mutta kuvailevaa. Ajoittain ajatukset rönsyilevät unenomaisiksi tykityksiksi, joissa vilahtelee poliittikkoja niin Suomesta kuin Venäjältä. Iäkkään miehen muistoihin sekoittuvat uutiset, maailman tapahtumat ja omat kokemukset. Nämä kohtaukset ovat utopistisia ja harhaisia enkä edes väitä tajunneeni kaikkea. Mutta ehkä ei ole tarkoituskaan: nehän ovat harhaisia unia - hassuja lukea kylläkin eikä niitä ole niin paljon, että mieli uupuisi.

Oman hauskan - koskettavankin - ripauksensa kirjaan tuo ikäihmisen huonetoverit - hekin jo elämänsä ehtoopuolta eläviä. Kemiat eivät ihan kohtaa, mutta toimeen on tultava, kun kerran samaa huonetta asutetaan. Konflikteilta ei voi välttyä ja hampaitakin irtoaa.

- Hampaanne ovat oikein kauniit. Visuaalisesti kalustonne kestää päivänvalon.
- Ulkonäkö ei enää kiinnosta, ulosanti kyllä. Tällä suulla pitää kertoa tosiasioita.

Iisakin kirkko on sekoitus koomisia kohtauksia ja ajatuksia, luutuneita asenteita ja mielipiteitä. Isän on vaikea ymmärtää poikaansa, koska hänen (pojan) valintoja on vaikea ymmärtää. Isä on jääräpää, ärsyttäväkin, mutta silti koin hellyttäviä tunteita häntä kohtaan.

Mitä enemmän ajattelen tätä kirjaa, sitä enemmän alan tästä pitää. Kummallista ja kiehtovaa! Minut tämä kirja tosiaan yllätti ja ihan loppupuolella jysähti runopommikin niskaan. Sitä olen lukenut jo useita kertoja. Ja luen.  Mietteeni haluan päättää erääseen sen säkeeseen.

Tunnoton sieluni syntinen se on
kuin mistään ei piittaisi mitään
Kun maailma kaiken antanut on
ei se antanut yhtikäs mitään.

Juoksuhaudantie

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

Juoksuhaudantie pähkinänkuoressa:

Iskä lyö äippää, äippä alkaa itkeä ja pakkaa kamansa ja kersan. Häipyy. Iskä jää ihmettelemään ja luulemaan, että äippä tulee takaisin, kunhan kiukku laantuu. No ei tule. Lyöminen oli viimeinen niitti, ei kuitenkaan se pääsyy kytkimen nostolle.

Iskä keksii – tai ainakin luulee keksivänsä - miten saa äipän ja kersan takaisin, ja ryhtyy toteuttamaan suunnitelmaa. Iskä paneutuu hyvin tarkasti suunnitelmaansa, sellaisella intensiteetillä, että ADHD-häiriöinen pakahtuisi kateudesta. Iskällä on suuret luulot ja jossain vaiheessa matkaa alkaa vintilläkin viirata.

Mitä tapahtuu: saako iskä perheensä takaisin, miten käy lihavalle kiinteistönvälittäjälle, entä alakerran väelle, joita iskän parveketupakointi häiritsee? Miten käy iskälle?

Kirjan loppuratkaisu oli taas pettymys. Koska kirjan tapahtumiin paneuduttiin niin suurella intohimolla ja yksityiskohtaisuudella, olisin kaivannut vähän yksityiskohtaisempaa loppuakin. En oikein osaa itsekään sanoa, millä tavalla yksityiskohtaisempaa, mutta jokin siinä jäi häiritsemään.

Juoksuhaudantie oli ihan ok, mutta ihan ok –kirjoja on aika paljon. Olisin voinut elää, jos en olisi sitä koskaan lukenut, mutta toisaalta olen iloinen, että luin. Lukeminen ei kuitenkaan ollut mikään kärsimysnäytelmä, jossa ajatus olisi katkennut tappavaan tylsyyteen joka toisen virkkeen kohdalla, vaan kirjaan oli mahdollista uppoutua ja unohtaa muu. Se on hyvä merkki.

Jollekin asunnonostajalle tämän kirjan voisi antaa lahjaksi –ihan huumorimielellä. Saattaa olla enemmän miesten kuin naisten kirja. Saatan tosin olla väärässäkin. Olen yrittänyt saada mieheni lukemaan Juoksuhaudantien (en ole vielä onnistunut) voidakseni tentata hänen mielipiteensä ja käyttää sitä sitten hyväksi omiin tarkoitusperiini.