 |
| Kansi: Jenni Saari |
Teos, 2013
S. 302
Nyt on ihastuttava kirja, varsinainen kunnianosoitus ja hatunnosto vanhuksille. He tuskin liikaa positiivista huomiota saavat. Riesana vain pidetään, toisten tiellä ja jaloissa.
Niin he tässäkin kirjassa ovat, mutta nyt he saavat kasvot, persoonallisuuden. He eivät ole he, vaan hän.
Kyllä, myös vanhuksilla on persoonallisuus, vaikkei se kaikkia miellytä. Minusta se onkin tämän kirjan ydinsanoma: huono kuulo, hitaus, liikuntavaikeudet tai vastaavat eivät kenestäkään tyhmää tee saati poista oikeutta olla ihminen ja elää ihmisarvoista elämää. Näitä asioita on kirjassa käsitelty kärjistäen, mutta huumorilla. Se toimii.
Ehtoolehto on palvelutalo vanhemmalle väelle. Talossa asuu kaikenkuntoista porukkaa ja siellä on myös dementiaosasto, jonne kukaan ei halua joutua. Mutta joutuu. Kirjan keskiössä on muun muassa asukkaat Siiri, Irma ja Anna-Liisa. Toki on muitakin, mutta en ala koko henkiögalleriaa tässä esitellä, mutta sen voin kertoa että henkilöitä on sopivasti ja he jäävät mieleen.
Ehtoolehto kuvaa hauskasti asukkaidensa arkea ja tempauksia. Vanhusten suhde kuolemaan on hyvin erilainen kuin nuorempien. Se korostuu myös tässä kirjassa. Kirjassa on melko mehevä juoni, joka etenee verkkaisesti, mutta minusta tempo sopii tähän kirjaan: eihän tässä mihinkään kiire ole!
Nautinnollista lukea kirjaa, joka toi mieleeni paljon muistoja (ei vähiten siksi, että tapahtumapaikka on Helsinki) ja tuttuja kulmia. Vaikka kirjassa otetaan kantaa vanhusten (ala-arvoiseen) kohteluun ja "hoitoon", Lindgren tekee sen taiten niin, ettei kirjan kepeä tunnelma kärsi. Se on minusta hienoa, sillä epäkohtiin voi (etenkin kirjallisuudessa) kiinnittää huomiota ilman synkkää paasaustakin.
Minulle tämä kirja oli kuin keinu, joka tuuditti ja viihdytti, nauratti ja toi hyvän ja hempeän, jopa levollisen, mielen. Siihen pystyy hyvin harva kirja. Sellaisia kirjoja tarvitaan - tai ainakin minä tarvitsen!
Lisään kirjan suosikkini-kategoriaan, niin kovasti pidin tästä. Myös jatkot on luettava, kunhan saan käsiini jostain. Onneksi äärimmäisessä hädässä voin lukea kirjat enkuksi, koska Panmacmillan on ostanut trilogian käännösoikeudet. Hienoa! Tosin tuskin jaksan odotella enkunkielisiä versioita, sitä paitsi miten käy hauskojen sanaleikkien käännettynä?
Ehtoolehto-trilogia:
1. Kuolema Ehtoolehdossa (tässä postauksessa)
2. Ehtoolehdon pakolaiset, 2014 (pakko saada!)
3. Ehtoolehdon tuho, 2015 (pakko saada!)
Kirjasta on paljon kirjoitettu blogeissa, mutta linkkaan nyt vain Annamin bloggaukseen, koska olen laiska ja Annamilla on komea linkkilista siellä.
Lopuksi epäkirjallinen muistelo ajalta, jolloin työskentelin vanhainkodissa. Skippaa, jos ulkokirjallinen lätinä ei kiinnosta.
Olen itse työskennellyt vanhainkodissa nuorena etsikkona. Työskentelin lähinnä virikevastaavan/askarteluohjaajan apulaisena ja yleishöylänä, koska minulla ei ollut (eikä ole) asiaankuuluvaa koulutusta. Toisinaan tauotin respan väkeä, lähdin vanhuksen mukaan sairaalakäynnille tai vastaaviin ja järjestin kuljetukset. Se helpotti osastolla työskentelevien työtä, koska sieltä ei kenenkään tarvinnut irrottautua näille reissuille.
Minä pidin työstäni, minulla oli jopa lempivanhukseni. En käynyt heitä juuri osastolla katsomassa, mutta he tulivat alakertaan ja olin siellä heidän kanssaan. Luimme lehtiä, juttelimme jne. Taisin olla ainoa, jolla oli aikaa sellaiseen "lorvailuun". Se oli nuorelle silmiä avaava kokemus, vaikka luonnollisesti olin tekemisissä lähinnä sellaisten vanhusten kanssa, jotka jotenkin pystyivät omatoimisuuteen.
Muistelin noita ihania vanhuksiani lukiessani Ehtoolehtoa. Mieleen tuli hauskoja muistoja siitä, kun vanhukset H ja B eivät tulleet keskenään toimeen, mutta alkoivat lopulta sietää toisiaan. Tosin molemmat avautuivat minulle toistensa selän takana: itse olin hiljaa ja he ymmärsivät, etten voi (enkä halua) kommentoida, mutta se oli ok koska me kaikki tiesimme pelin hengen.
Oli toki muitakin vanhuksia ja joillakin joskus huonoja päiviä ja sai kuulla kaikenlaista rumaakin. Mutta tässä tapauksessa aika on kullannut muistoni.
