Naiset koe-eläiminä

Joyce Carol Oates on varmasti kaikille tuttu nimi. Hän julkaissut mittavan määrän romaaneja, joista osa on suomennettu. Itse olen lukenut vain kolme Oatesin romaania, joista vastikään Butcherin (jota ei käsittääkseni ole suomennettu: saa oikaista jos olen väärässä).

 

Joyce Carol Oates: Butcher
4th Estate 2024
s. 332

Butcherissa seurataan 1800-luvulla vaikuttaneen tohtorin Silas Aloysius Weirin puuhasteluja pääasiassa New Jersey Asylum for Female Lunatics -nimisessä sairaalassa. Kyseessä on (fiktiivinen) elämäkerta, jonka on koonnut tohtori Weirin vanhin poika, Jonathan.

Elämäkerta perustuu pitkälti tohtori Weirin päiväkirjamerkintöihin, jotka tuovat esiin tohtorin kammon etenkin yläluokkaisia naisia – ja tasapuolisesti kaikkien naisten vaginoita – kohtaan. Lapsia tälle ajan henkeen sopivasti naisia vihaavalle miehelle siunaantuu yhdeksän – siitä huolimatta että vaimokin tuottaa lähinnä inhon puistatuksia. Onneksi voi viettää päivät mielisairaalassa vastustuskyvyttömien naisten – vai pitäisikö sanoa koe-eläinten – parissa.

Tohtorilla on suuria suunnitelmia lääketieteen saralla: hän haluaa mainetta ja kunniaa, ja sitä saadakseen hän on valmis tekemään kaikenlaisia kokeita omassa pikku laboratoriossaan, jonne hän hamuaa alhaisimmat ja huonokuntoisimmat potilaat. Heitä voi turvallisesti käyttää kokeellisissa tutkimuksissa ilman, että ketään (paitsi laboratorion “orja”henkilökuntaa, kuten saamme myöhemmin huomata) suuremmin kiinnostaa. Esimerkiksi veriripuli paranee, kun ei anna potilaalle vettä eikä ruokaa. Sivutuotteena potilas tosin kuolee, mutta mitä välii: koe onnistuu näyttämään, miten ripuli paranee.

"Orjilla" en tarkoita varsinaisia orjia, jotka olivat mustia. Tosin liikehdintää orjuuden lopettamiseksi esiintyy ja tohtori Weir itsekin vastustaa mustien orjuuttamista – siitä huolimatta, ettei hän näe mustia samanarvoisina kuin valkoisia. Vähän samaan tapaan kuin naiset eivät ole samanarvoisia kuin miehet. Mutta orjuuttaminen on silti hänen mielestään väärin.

Sairaalan hoitohenkilökunta koostuu pääasiassa (nais)hoitajista, jotka työskentelevät velkakirjalla: toisin sanoen ruokaa ja yösijaa vastaan. (tässä mielenkiitoinen artikkeli aiheesta ja googlettamalla löytyy lisää) Heistä eräs on kuuromykkä irlantilainen albiino Brigit Kinealy, jonka hänen äitinsä sinne möi.

Brigitistä tulee merkittävä henkilö Weirille, joka onnistuu monien epäonnistuneiden kokeilujen jälkeen parantamaan hänet (Brigitin) fistulasta (eli ilmeisesti peräaukon fistelistä, joka oli aiheutunut synnytyksessä). Tohtori Weiriä kyllä kovasti kummastuttaa, miksi monet naiset holtittomasti hankkiutuvat raskaaksi hyvin nuorena ja naimattomina. Eikös olekin ihmeellistä.

Why, then, did young girls not strenuously resist impregnation? – one might inquire.
At such an age, & invariably out of wedlock, such sexual precocity is baffling to civilized society. A certain laxity in morals among the lower classes is the explanation, most likely; a failure to instruct their children in the Christian faith, as their parents had instructed them.
Often I would ask in exasperation, to one of these afflicted creatures, “But why would you allow such a thing to happen? Surely you might have resisted?” – & was met with tear-filled eyes, & stony silence.

Oates onnistuu mielestäni tavoittamaan hyvin sekä ajankuvan että -hengen ja tuomaan esille senaikaisia lääketieteellisiä käsityksiä ja hoitoja. Tuolloinhan oli vallalla muun muassa käsitys, että naisten mielenterveysongelmat johtuvat pääasaissa alapäästä. Myös “verenpäästäminen” ja hampaiden poistaminen olivat suosittuja hoitokeinoja suunnilleen mihin tahansa vaivaan.

Tunneilmapiiriltään romaani on varsin kliininen, mikä johtunee siitä että äänessä on tosiaan pääasiassa tohtori Weir, joka on suhteellisen kylmä henkilö. Aivan lopussa puheenvuoron saa Brigit Kinealy, mutta se ei onnistu ilmapiiriä ainakaan minun kohdallani enää muuttamaan. Onko sillä sitten merkitystä? Eipä juuri. Itse asiassa pidin siitä, että tunnetasolla romaanissa ei mässäillä: aihe on ihan tarpeeksi brutaali muutenkin.

Kirja on täysin fiktiivinen, vaikka sillä on esikuvia oikeassa elämässä. Dr Silas Weir Mitchell -niminen lääkäri on oikeasti elänyt 1800-luvulla ja häntä pidetään muun muassa neurotieteen isänä. Oatesin romaanin Silas Weir on saanut inspiraationsa useista eri aikalaislääkäreistä ja on siten täysin fiktiivinen henkilö.

Koulukiusaamisesta

Antti Röngän romaani Jalat ilmassa (Gummerus 2019, s. 224) käsittelee koulukiusaamista ja erityisesti niitä arpia, joita se jättää kiusattuun. Kiusaamiskuvauksia ei romaanissa monta ole, mutta kiusaamisen vaikutukset resonoivat romaanin keskushenkilön, nuoren Aaron, elämässä vielä kauan kiusaamisen jälkeen, kun hän on jo muuttanut toiseen kaupunkiin opiskelemaan.

Tämän aiheen (kiusaamisen pitkäaikaiset vaikutukset kiusattuun) sietäisi olla enemmän esillä, kun kirjoitetaan ja puhutaan kiusaamisesta. Turhan usein keskustelu kääntyy siihen, miksi kiusaaja kiusaa ja miksi juuri joku tulee kiusatuksi. Ei tällainen kiusattua auta: varsinkaan syiden etsiminen kiusatusta. On kokemusta, olen itsekin saanut osani kiusaamisesta.

On myös nurinkurista, että varsin usein kiusaaminen aiheuttaa (lisää) ongelmia nimenomaan kiusatulle kun taas kiusaaja saa jatkaa toimiaan rauhassa. On älytöntä, että monesti kiusattu joutuu vaihtamaan koulua kiusaajan jäädessä tuttuun opinahjoonsa. Tällainen antaa vahvan viestin siitä, että kiusattua rangaistaan vielä sen lisäksi että häntä kiusataan.

Kiusaajat perusteellisempaan syyniin ja siirto tarvittaessa muualle. Jos kiusaajakin tarvitsee apua, niin sitä tietysti täytyy järjestää, mutta ei niin että kiusaajia paapotaan ja kiusatut jätetään suorastaan heitteille.

Kiusaamisongelma on todellinen ja nykyaikana se on saanut vielä järkyttävämpiä muotoja, joista jokainen uutisia joskus lukenut on varmasti tietoinen. Enpä ole muuta kuin onnellinen, etten ole koululainen tässä ajassa, kun kiusaaminen voidaan videoida ja levittää nettiin nöyryytyksen maksimoimiseksi. Nähtävästi voi myös pahoinpidellä kiusatun hengiltä.

Harmi, että kiusaajia tuskin aidosti kiinnostaa, millaiset arvet he jättävät kiusattuun. Mitä asialle voi tehdä, että kiusaajien ymmärrys kasvaisi ja empatiakyky kehittyisi. Miten tuoda esille ja painottaa, ettei kiusaamisen syy ole kiusatussa: auttaa häntä pääsemään kokemuksistaan yli sen sijaan, että dumpataan jonnekin toiseen kouluun tai ei tehdä mitään.

Minulla ei ole vastauksia yhtään mihinkään, mutta toivottavasti näitä asioita jossain mietitään. Ja varmasti mietitäänkin, mutta saadaanko mitään aikaiseksi onkin sitten toinen juttu.

Tämä on vaikea aihe ja Jalat Ilmassa herätti minussa ajatuksia, joita en halua ajatella enkä varsinkaan tänne kirjata eli lopetan tähän. Tuli nyt melko ulkokirjallinen miete, mutta sallin sen itselleni koska blogiini voin ja aion kirjoitella mitä sattuu. 

Kotona, olen ehtinyt käydä myös pyöräilemässä. Kuvassa Thirlmere.

Olen saapunut onnellisesti kotiin ja ehtinyt käydä kirjastossa. Lainaan lähti Jane Harperin Exiles jota parhaillaan luen. Lisäksi pistin varaukseen kolme kirjaa, jotka ovat


Juan Gomez-Jurado: Red Queen (Espanjalaisen kirjailijan mysteeri/trilleriteos, vaikuttaa niin erikoiselta että pakko lukea plus aika vähän olen lukenut espanjalaista kirjallisuutta, joten siksikin kiinnostaa.)
Sinead O’Connor: Rememberings (Taas julkkismuistelmateos, joita en ”ikinä” lue. Tämä vuosi näyttää oleva poikkeuksellinen.)
Carine McCandless: The Wild Truth – The secrets that drove Chirs McCandless into the wild (Muistelmateos, joka liittyy Jon Krakauerin teokseen Into the Wild, jonka luin hiljattain.)

LUKUPÄIVÄKIRJA: Maxine Mei-Fung Chung - The Eighth Girl

Perjantai 8.7.

Kerroin aiemmassa postauksessa intuitioni varoittelusta liittyen Maxine Mei-Fung Chungin kirjaan The Eight Girl (Pushkin Vertigo 2020).

Intuitioni tosin hieman varoittelee: tämä ei ehkä osoittaudu ihan minun makuisekseni kirjaksi. Huolettaa lähinnä ihmissuhdemätön ja muun säädön määrä (ihastumiset, bilettäminen, örmyily, muu yleinen sekoilu jne.) sellaisella kepeällä ”chiclitmäisellä” otteella. Vaan katsellaanpa miten käy.

 

Intuitioni oli jälleen oikeassa. Olisi pitänyt uskoa sitä, sillä 233 luetun sivun jälkeen olo on melko tympeä. Tämä kirja on tylsä, TYLSÄ.

Miksen jättänyt kesken? Ja vieläkin voisi jättää, koska sivujahan piisaa yhä (kirjassa on 471 sivua). Koska olen tänne asti lukenut, niin katsotaan nyt loppuun. Olen utelias ihminen ja vaikka kukaan kirjan henkilöistä ei ole mielestäni järin kiinnostava, haluan nähdä miten tässä käy.

Jotkut sanovat, että elämä on liian lyhyt ”huonoille” kirjoille. Se on heidän näkemyksensä. Itse en ajattele asiasta niin. Utelias ihminen voi löytää kaikenlaista niistä ”huonoistakin” kirjoista ja sehän on itsessään jo syy lukea.

Koska The Eight Girlin lukeminen on niin tuskaista, päätin auttaa itseäni pitämällä lukemisen ohessa päiväkirjaa.

Mistä kirja kertoo ja miksi koen sen tylsänä?

Alexa on parikymppinen nainen, juuri uransa valokuvaajana aloittanut. Alexan elämää ja olemassaoloa varjostaa dissosiatiivinen identiteettihäiriö eli sivupersoonahäiriö. Alexan hyvä ja suunnilleen ainoa ystävä on Ella, joka taloudellisen ahdingon takia päättää mennä eroottiselle klubille töihin. Alexa on Ellan uutta työtä vastaan, mutta yrittää silti olla tukena ystävälleen.

Samaan aikaan Alexa käy terapiassa Daniel Rosensteinin vastaantotolla. Alexa on tietoinen sivupersoonistaan ja kuvaa niitä perheenään, joka asuu hänen sisällään. Alexa on siten myös tietoinen lähes kaikesta, mitä tapahtuu ja kun muistikatkoksia esiintyy, sivupersoona joka on ollut ohjaksissa (tai joku muu sivupersoonista), yleensä kertoo mitä on tehty.

Toki veikkaan, että jossain kohtaa (kuten kirjan nimi mahdollisesti enteilee) löytyy vielä joku sivupersoona, jonka olemassaolosta Alexa eikä ehkä muutkaan sivupersoonat ole tietoisia.

Minulle ongelmaksi tässä kirjassa on muodostunut sen viihtellisyys – siis ihan joka saralla. Alexa on aika usein viihteellä ja bilettämässä. Suhteiden sutinaa on vähän sinne sun tänne ja samaan aikaan sivupersoonat riitelevät keskenään ja toki myös tukevat toisiaan. Iso osa tapahtumista tuntuu lähinnä kirjan pitkittämiseltä tai jos niillä on jokin muu funktio (esim. vain kuvata sivupersoonahäiriöistä ihmistä), niin aika laimeaa on.

Kulmat ovat vierailleet katossa melko lailla tätä lukiessa. Dissosiatiivisen identiteettihäiriön kuvaus on mielestäni erittäin kepeää ja superviihteellistettyä ja siksi valitettavan epäuskottavaa.

Ja entäpä terapeuttimme Daniel sitten. Viitsinkö edes aloittaa. Mainittakoon tässä välissä, että kirjailija itse on psykoterapeutti (suuntauksena psykoanalyyttinen terapia) eli periaatteessa hän tietää, mistä kirjoittaa.

Daniel on raitistunut alkoholisti, joka yhä käy AA-kokouksissa. Lisäksi hän kiihottuu Alexasta ja hänen pitää ihan taistella, ettei sortuisi Alexan erään sivupersoonan viettelemäksi. Daniel ei vaikuta minusta järin älykkäältä, sori vaan. Lähinnä muna puhuu vaikkei sitä ole dipannut ainakaan vielä potilaaseensa. Mutta kovin paljon hän kiinnittää huomiota Alexan sääriin ja asentoihin ja nimenomaan seksuaalisessa mielessä eikä pelkästään elekieltä tulkiten. Niin kliseistä, tylsää ja jopa miestä halventavaa. On Freudit luettu, sen kyllä huomaa.

Lisäksi Daniel on kostonhaluinen ja hän lavastaa erään tuntemattoman ihmisen varkaaksi vain koska haluaa näpäyttää tätä. Tässä vaiheessa minulta meni maku koko äijään, vaikka varmaan kohtaus oli olevinaan hauska ja kertoi Danielin ”sympaattisuudesta”. Yeah, sympathy my arse.

 

Perjantai 15.7.
 

Sainkin kirjan luettua loppuun ilman enempiä merkintöjä. Ei johdu siitä, että olisin imaistunut yhtäkkiä tarinaan. En vain jaksanut kirjata mietteitäni.

Ellan eroottinen ura klubilla saattaa sekä Ellan että Alexan vaikeuksiin. Klubin toiminta on kaikkea muuta kuin eettistä ja ystävykset päättävät yrittää käräyttää klubin omistajan.

The Eighth Girl noudattelee kaavaa, josta en pidä: kaikki toiminta on pakattu ihan kirjan loppuun ja koko muu kirja on lähestulkoon pelkästään haahuilua siellä klubilla plus muutaman sivun verran Alexan valkuvaustyössä. Kaiken lisäksi iso osa tapahtumista on juonen ja oikeastaan kaiken kannalta melko epäoleellisia. Ne eivät johda mihinkään: kuin puhaltaisi ilmapallon ja päästäisi sen sitten vain ilmaan. Maalaisi taulua, muttei jaksaisikaan maalata sitä loppuun asti.

Repsottavat langat ja avoimet tienhaarat ovat ok tiettyyn pisteeseen asti. Kun niitä on koko kirja pullollaan, alkavat ne näyttää lähinnä ajatusten ja tapahtumien kaatopaikalta.

Tulipahan luettua kuitenkin. Ei kaduta, mutta en kokisi jääneeni mistään paitsi vaikken olisi tätä lukenutkaan. Kirjaa voin suositella viihteen ystäville mielenterveystwisteillä. Täytyy myös sietää biletystä ja muuta örvellystä.

Jälkikirjoitus:

Taas mietin voiko näin kitkerää mietettä edes julkaista. Samaan aikaan mietin, miksi ei voisi. Blogini ei ole profiloitunut hehkuttamiseen tai muuhunkaan hypetykseen.

En myöskään näe, että kriittiset mielipiteet tai se, ettei pidä jostakin kirjasta, ovat mitenkään vaarallisia asioita. Sehän nyt on selvä, ettei kaikkia voi miellyttää. Suopeampia mietteitä kirjasta voi lukea vaikkapa Goodreadsista.

Minulle on tärkeää perustella, miksen jostain pida ja koen tässä perustelleeni, miksi kirja ei minuun tehnyt vaikutusta. Jos dissosiatiivinen identiteettihäiriö kiinnostaa (muuta kuin raflaavassa viihdemuodossa), suosittelen valitsemaan jotain muuta kirjallisuutta aiheesta: esimerkiksi edellisessä postauksessa mainitsemani Daniel Kayesin teoksen The Minds of Billy Milligan tai vaikkapa Alice Jamiesonin muistelmateoksen Today I’m Alice.

Muutakin kuin diagnoosit

Kerry Daynes: The Dark Side of the Mind – True Stories From My Life as a Forensic Psychologist
Endeavour, 2019
s. 312

Ihmisen mieli kiinnostaa, sekä hyvässä, pahassa että tutkinnan kohteena. Psykologiasta ja ihmisen käyttäytymisestä kiinnostuneille forensic psychologist (en tiedä suomenkielistä nimikettä, ei ole sama asia kuin criminal psychologist eli kriminaalipsykologi) Kerry Daynesin teos The Dark Side of the Mind on oivallista luettavaa.

Kirja on jaettu yhteentoista lukuun, joissa kussakin Daynes nostaa tapetille jonkin erityisen keissin, joka on jäänyt hänen mieleensä. Tapausten arvo ei ole niiden shokeeraavuudessa. Jos olisi, veikkaan että Daynes olisi löytänyt raflaavampiakin keissejä, joilla repostella ja mässytellä plus nämä valitutkin olisi voinut kirjoittaa reteämmin (onneksi ei kirjoitettu, pidän Daynesin tyylistä tällaisenaan). Mutta se ei ole Daynesin pointti. Nämä kaikki tapaukset ovat sellaisia, jotka ovat jollain lailla saaneet Daynesin itsensäkin miettimään tai näkemään asioita toisin, pohtimaan (hoito)järjestelmän toimivuutta jne.

Esimerkkinä vaikkapa melko lailla väärinymmärretty Jeane, jonka Daynes kohtaa työskennellessään eräässä hyvin pienessä ja kodinomaisessa naisille tarkoitetussa psykiatrisessa sairaalassa Manchesterissa. Jeane päätyy sairaalaan yritettyään tehdä itsemurhan. Hänen käytöksensä on epävakaata ja ajoittain äänekästä, "ärsyttävää". Hoitohenkilökunta näkee hänet lähinnä hankalana ihmisenä, jota ei oikeastaan toivota kyseiseen paikkaan häiritsemään omaa (eikä muiden) rauhaa. Jeanella on diagnoosi (en aio sitä mainita, lukekaa itse tämä kirja), jonka takia häneen suhtaudutaan ennakkoluuloisesti.

Vaan kun ihminen on muutakin kuin diagnoosinsa ja toisaalta diagnoosiin voi liittyä myös stigma: oletetaan ihmisen toimivan tietyllä tavalla, koska diagnoosi f-jotain. Kaikki suodatetaan ja tulkitaan tuon yhden diagnoosin kautta. Tämä näkyy eräässä toisessakin keississä, jossa arvioitavana olevan rikollisen ihan tavallista käytöstä aletaan pitää epänormaalina, koska epäillään hänellä olevan jokin f-diagnoosi.

Ihmisten kohtaaminen ei ole yksisuuntainen tie ja tämä pätee myös silloin kun hoidetaan tai arvioidaan jostakin rikoksesta tuomittua henkilöä. Tai henkilöä, joka muusta syystä on päätynyt laitokseen. Daynes tuo esille epäkohtia, joita esiintyy potilaiden kohtaamisessa ja myös hoidossa. Kritiikki on ymmärtävää, mutta terävää. Daynes ei puolustele rikostentekijöitä tai ajattele heistä ”yliempaattisesti”, kuten ei kuulukaan. Eikä hän vain kritisoi, hän myös esittää omia ideoita, ajatuksia ja muutoksia, joita olisi hyvä harkita. Ja sitten hän myös toimii – asiat eivät siis jää vain kirjoittelun tasolle. Toki itse näen kyllä kirjoittamisenkin (silloin kun ei kirjoitella pöytälaatikkoon) osana muutosta.

Taustalla eräänlaisena jatkumona kulkee Daynesin oma tarina siitä, miten hän päätyi alalle ja mitä hän on tehnyt työkseen valmistuttuaan. Kirja on siten osin myös (kronologiaa noudatteleva) muistelmateos, joskin Daynes on hyvin tarkka yksityisyydestään. Hän kertoo itsestään ainoastaan asioita, jotka liittyvät jotenkin hänen työhönsä ja uraansa poikkeuksena maininta, että hänellä on lemmikkejä (kaksi koiraa ja kissa). Senkin mainitsemiselle on perustelu.

Pidin todella paljon tästä kirjasta – ihan sekä tyylillisesti että kerronnallisesti. Daynesin valitsemat keissit ovat kaikki omalla tavallaan jotakin hermoa koskettelevia ja ymmärrän, miksi Daynes on ne valinnut. Parasta ovat kuitenkin Daynesin omat havainnot ja pohdinnat.

Pakko vielä mainita eräs tapaus, jossa Daynes käsittelee perheväkivaltaa (tai lähisuhdeväkivaltaa, millä nimellä sitä nyt kutsuukaan). Alisonin mies, Paul, pieksee Alisonin säännöllisesti ja silloin kun ei piekse, leijailee väkivallan uhka alati ilmassa.

She (Alison) was regurlarly seen with bruises and injuries; in fact, it was common knowledge that Paul hit her. Almost every statement I read said the same thing: I told her to get away, I said she should leave him. No one mentiones telling him to go away, to stop beating her up.
How naturally we seek out and find culpability in the victim. Alison had been told that she was the one at fault long before she had picked up a weapon and become the aggressor.

Kuulostaako tutulta? Perheväkivallasta puhuttaessa usein kritisoidaan sitä, ettei nainen (tai väkivaltaa kokeva osapuoli) lähde sen sijaan että moitittaisiin tekijää. Näitähän näkee usein: oma vika, mitäs ei lähtenyt. Kukaan ei estänyt, olisi lähtenyt.

Eräänä päivänä Alison ei enää kestä. Hän tietää, mitä on tulossa ja tekee epätoivoisen teon (surmaa Paulin).

En tietenkään kannata väkivaltaa kenenkään tekemänä, mutta tässäpä hieman mietittävää muun muassa itsepuolustuksesta juridisessa mielessä.

That loss of control was a defence for men, written by men, used by men.

Miten nainen voi puolustaa itseään, koska pääsääntöisesti miehet ovat vahvempia ja kookkaampia kuin naiset (tiedostan sukupuolten kirjon, mutta tässä ei nyt ole kyse siitä). Naisten on periaatteessa pakko ennakoida eli toimia ennen kuin oletettu väkivalta alkaa ja Alisonin kohdalla – niin kuin varmasti monen muunkin, kun väkivallasta on jo merkintöjä – oli hyvin todennäköistä, että väkivallanteko on taas alkamassa. Se oli vain ajan kysymys.

Kun on pitkän aikaa henkisesti ja fyysisesti alistettu ja piesty, ihminen ei välttämättä enää toimi rationaalisesti. Voiko silloin vedota itsepuolustukseen, vaikka ei yhtään osumaa (sillä kertaa) olisi vielä saanutkaan? Nämä kysymyset ovat tässä postauksessa retorisia, mutta erittäin valideja esimerkiksi juuri Alisonin tapauksessa. Ja veikkaanpa, että monessa muussakin.

Naisten keinot puolustautua väkivaltaa vastaan ovat yleensä melko huonot, jos (ja yleensä kun) vastassa on mies. Naisilla ei ole väkivallan uhan ollessa todellinen aikaa odotella, että saavat ensimmäisen osuman ja sitten vasta ryhtyä puolustautumaan. Se on usein liian myöhäistä silloin.

*

Kerry Daynes on britti eli tämän kirjat tapaukset luonnollisesti sijoittuvat Brittilään ja kuvaavat täkäläisiä käytäntöjä. Daynesilta julkaistiin tänä vuonna toinen teos, joka on nimeltään What Lies Buried: A forensic psychologist's true stories of madness, the bad and the misunderstood. Aion tietysti lukea senkin, kun tulee sopiva rako.

Kirjakuvan ja tämän kukkakuvan olen ottanut 16.11. Lehtiä on vielä jonkin verran puissa, mutta hiljaksiin ne loputkin putoavat. Kaikenlaista kukkijaa sen sijaan löytyy edelleen.

Mukavaa viikonloppua!

Sarjakuvaterapiaa

Joskus käy siten, että kirja menee niin syvälle, että siitä kirjoittaminen tuntuu kuin tekisi itselleen ruumiinavauksen. Kas tässä maksa, heitetäänpä puntariin. Ja sitten olisi nuo munuaiset, no onhan siellä pernakin tui tui. Ja mikäs se tuossa supistelee ja kipristelee? Sydän? Hohhoh, onpa ruma.

Sain Viivi Rintasen Sarjakuvaterapiaa-kirjan lahjaksi ystävältäni, Susu Petalilta. Kiitos vielä kerran, yllätit! Kirjassa on kaiken lisäksi omistus juuri minulle suoraan Viiviltä.

 

Viivi Rintanen: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta
Suuri kurpitsa 2020
s. 142

Sarjakuvaterapian luin vuodenvaihteen lukumaratonin aikana eli siitä on jokunen hetki. Olen tosin palannut kirjaan useita kertoja sen lukemisen jälkeenkin, ihan vain kuvaruutuja ja yksittäisiä kohtia katsomaan.

Sarjakuvaterapiaa on nimensä mukaisesti sarjakuvateos. Se vilauttaa pienen palan kahdentoista todellisen henkilön elämästä. Käänteentekeviä kohtauksia, mieleenpainuneita (hyvässä tai pahassa) hetkiä. Taustalla ikään kuin kokoavana lankana kulkee Viivin oma tarina. Ja perustelut sille, miksi tämä teos piti tehdä. Sillä sekään ei ollut ihan niin yksinkertaista.

Tässä kirjan takakansi, kertoo oleellisen. Kuva suurenee klikkaamalla.

Kirjan lopussa on luettelo henkilöistä, jotka ovat kirjassa mukana. Kuvaus kannattaa lukea ennen kuin lukee kyseisen henkilön osuuden: tarina avautuu paremmin, kun tietää taustoja. Osa henkilöistä ei ymmärrettävistä syistä esiinny omalla tai koko nimellään. Kertonee miten tabuja mielenterveysongelmat edelleen ovat. Kertonee myös siitä, että ihmiset eivät elä tyhjiössä ja mielenterveysongelmat vaikuttavat tavalla tai toisella lähes aina muihinkin kuin itseen.

Terapiaa ei tarvitse hävetä, huudetaan kuorossa, siellä käyminen on oikein trendikästäkin. Niin, moni ei häpeä sitä, että käy terapiassa vaan sitä mitä siellä käsitellään. Se on monille ruumiinavaus. Siellä hajonnut (toivottavasti) saa kursittua itsensä uudelleen kokoon. Aina jälki ei ole kaunista, lankoja repsottaa ja haavat vuotavat toisinaan. Mutta niiden kanssa voi elää. ELÄÄ. Ei siis kitua 24/7.

Tuli mieleeni Vastaamon tietomurto. Kaikki varmasti ovat siitä kuulleet, kun kerran minäkin olen enkä edes asu Suomessa. Jos on jäänyt Vastaamon keissi pimentoon, googlettamalla ”Vastaamon tietomurto” valaistuu. Olen seurannut tapausta mielenkiinnolla ja järkyttyneenä.

Erityisesti on järkyttänyt ne naurettavat kampanjat, joita tietomurron tiimoilta on tehty. Tuija Siltamäen taannoinen kolumni avaa näitä ongelmallisuuksia. Itse en ole Vastaamossa asioinut, mutta muualla kyllä ja paljon. Hoitosuhde muodossa tai toisessa on jatkunut lähes koko elämäni ja jos terapiatietoni tulisivat ikinä koskaan julki, saattaisin tehdä itsarin.

Ajatukseni lähti sivupoluille. Sinne se meni Sarjakuvaterapiaa lukiessakin. Olisi tehnyt mieli halata jokaista kirjan henkilöä ja Viiviä. Viivin elämään on vaikuttanut runsaasti koira. Minua se ahdisti monestakin syystä, mutta myös siksi että minullakin on koira menneisyydessä: koira, jota tapaan edelleen unissani. Yritän olla ajattelematta vääryyksiä, kärsimystä. Koska mieleni sekoaa, jos ajattelen liikaa. VIHA. En jaksa vihata enkä halua.

En myöskään halua kirjoittaa tästä kirjasta enempää, vaan suosittelen sinua sen lukemaan itse. Jotkin kirjat ovat sellaisia, että ne haluaa pitää pääasiassa itsellään. Sarjakuvaterapiaa on sellainen: se saa jäädä minulle yksityiseksi kokemukseksi.

Kuvituksesta:

Kirjan kansi antaakin osviittaa piirrostyylistä: hyvin ilmeikästä ja värikästä. Ja selkeää, minulle selkeys on tärkeää koska (mainitsen asiasta varmaan sadannen kerran ja täältä voi lukea taustoja) minulla on jonkin sortin hahmotushäiriöitä. Miellyttää kovin silmääni siis.
 

Viivi Rintaselta on julkaistu myös Mielisairaalan kesätyttö -niminen sarjakuvateos. Sen aion ehdottomasti myös lukea, kunhan Prison Islandin ovet jälleen aukeavat ja lintu pääsee lennolle. Olisin muuttolintu, joka lentäisi keväällä Suomeen käymään.

Skitsofrenia

Lori Schiller ja Amanda Bennett: The Quiet Room
Grand Central Publishing 1994
s. 288


New York, 1976. Lori Schiller on 17-vuotias kuullessaan ensimmäisen kerran ääniä. Hän on kesäleirillä, jossa on ollut useina vuosina aiemminkin: ensin leiriläisenä, sitten ohjaajana. Äänet tulevat luonnollisesti shokkina Lorille, joka lopulta passitetaan etuajassa leiriltä kotiin. Mutta äänet pysyvät Lorin salaisuutena vielä vuosikausia ja Lori yrittää elää normaalia elämää: opiskelee ja valmistuukin.

Ja lopulta päätyy sairaalaan yritettyään tehdä itsemurhan.

The Quiet Room on siinä mielessä erilainen teos, että sitä ei ole kirjoitettu vain Lorin näkökulmasta ja muistiin perustuen. Kirjassa oman näkemyksensä kertovat myös mm. Lorin hyvä ystävä, psykiatri ja Lorin veli ja vanhemmat. Näkökulmien vaihtelevuus tuo syvyyttä Lorin tapaukseen, sillä kullakin henkilöllä on tietenkin omat käsityksensä Lorin käyttäytymisestä.

Lorin hyvä ystävä esimerkiksi seuraa Lorin käytöksen ja luonteen muuttumista ikään kuin aitiopaikalta ymmärtämättä, mikä Loria vaivaa. Ei ystävä voi mitenkään aavistaa, että Loria riivaavat vihamieliset äänet.

Äänet selostavat Lorin tekemisiä ivalliseen sävyyn. Osa äänistä on voimakkaampia kuin toiset, mutta yksikään ei ole hyväntahtoinen. Ne huutavat, että Lorin pitää kuolla. Lori kuvaa hyvin, millaista on elää äänten, jatkuvan metelin, kanssa.

Jos mielenterveysasiat kiinnostavat, niin tämä kirja on ihan must read. Kyseessä ei ole mikään rypemis- tai kauhistelukirja, vaan asioita pohditaan ja niistä kerrotaan ilman dramatisointia. Kirjassa ei myöskään pohdita freudilaiseen tyyliin Lorin skitsofrenian synnyn syitä, koska skitsofrenialle harvemmin on mitään yksittäistä syytä. Lisäksi perinölliset tekijät vaikuttavat paljon: Lorin isoäidillä varsin todennäköisesti oli skitsofrenia.

*

Paras (ja siihen aikaan noin ainoa läheinen) ystäväni teini- ja varhaisparikymppisaikoina sairastui skitsofreniaan. En huomannut merkkejä, koska olin itsekin vakavasti sairas tuohon aikaan. Opiskelimme samassa paikassa ja vietin paljon aikaa hänen luonaan. Kävimme yökävelyillä ja viikonloppuisin liftasimme milloin minnekin. Molempia vaivasi valtava levottomuus.

Myöhemmin ystäväni päätyi psykiatriselle osastolle, jossa kävin häntä tapaamassa. Hän oli ns. in ja out sairaalasta (ja asui myös ajoittain kuntoutuskodissa). Lopulta hän laittoi välit poikki. En tiedä, mitä hänelle kuuluu nykyään, mutta ajattelen häntä usein. Hän oli todella tärkeä ja rakas ystävä ja mitä tahansa hänelle kävikin, niin toivon sydämestäni että hyvin.

*

Entä mitä kävi Lorille? Hän sai lopulta lukuisten vuosien sairaalassaolon jälkeen elämänsä takaisin. Tietenkään elämä ei voi olla samanlaista kuin ennen eikä se elämä kulkenut niin kuin oli joskus ajatellut. Mutta on hyväksyttävä toisenlainen polku ja kuljettava sitä.

Terapia, Lorin sitkeys ja tuohon aikaan uusi lääke auttoivat Lorin takaisin pinnalle. Minun painokseni kirjasta on vuodelta 2011, johon on lisätty Lorin ”nykyiset” kuulumiset eli miten hänen elämänsä sujui 1994 jälkeen.

~~~

The Quiet Room kartuttaa Elämä, kerta kaikkiaan! -haastetta taas yhdellä kirjalla. Onkin jo kuudes haasteeseen lukemani kirja. Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia.

Hikinen ihmissuhdetrilleri

Christine Mangan: Tangerine
Little Brwon 2018
S. 388

Tässäpä on nyt sellainen trilleri, että täytyy olla tarkkana mitä siitä kertoo, koska oikeastaan minkään kertominen on liikaa. Kirja lepää vahvasti kahdessa henkilöhahmossa - Alicessa ja Lucyssa - jotka vuoroin ovat kertojina. Molemmat epäluotettavia, mutta toinen enemmän kuin toinen. Ja siihen kirjan juoni oikeastaan perustuukin – lukijan ajatusten ja tulkintojen manipulointiin.

Kertojaäänet ovat hyvin samankaltaiset, mikä sai mielikuvitukseni käymään ylikierroksilla ja tekemään eräässä vaiheessa överiksi meneviä tulkintoja (joissa roikuin melko pitkään pitäen ne avoimena, vaikka vääriä olivat). Onko sellainen onnistuneen manipuloinnin merkki? Vai osoitus siitä, että henkilöhahmot ovat liian samanlaisia, vaikka olivat kuitenkin luonteiltaan aivan erilaisia. Minua alkoi ärsyttää.

Niin kuin Alicen nössöily ja typerät päätökset alkoivat käydä hermoilleni. On selvää, että Alicella on mielenterveysongelmia ja epämääräisiä muistikatkoksia, ”aivosumua”. Ja niitä on Lucyllakin, mutta koska Lucy on toisenlainen hän ei menetä toimintakykyään kuten Alice.

Alla tulkintani, joka osoittautui vääräksi. Maalaa teksti, niin näet lukea sen. En halua sitä suoraan paljastaa, koska se voi tavallaan spoilata kirjan juonta.


Epäilin pitkään, että Alice ja Lucy ovat sama henkilö eli kyseessä olisi kirjallisuudessa jo melko kulunut sivupersoonahäiriö. Pakkaa sotki vielä se, että kirjan ensimmäinen ja viimeinen luku on kirjoitettu kolmannessa persoonassa – ei siis ensimmäisessä, niin kuin kirjan luvut muuten. Lisäksi Alicen ja Lucyn kuvaamat ”psyykenkokemukset” tai oireet or whatever kuulostavat melko samanlaisilta. Kyseessä on kuitenkin kaksi eri henkilöä enkä oikeastaan usko, että kirjailija yritti harhauttaa lukijoita uskomaan muuta: kyseessä lienee vain minun mielikuvitukseni.


Mielenterveysaiheet aina kiinnostavat, samoin erityisesti ihmisen psyyke jos sinne sukelletaan syvälle. Hieman tympäisee jo nämä kliseiset lapsuudessa tapahtui jotakin kamalaa ja sillä sitten selitetään kaikki ihmisessä. Tässäkin kirjassa ja erityisesti Alicen kohdalla.

Kirjan asetelmassa on paljon kiinnostavaa: Alice matkustaa tuoreen aviomiehensä kanssa Marokkoon asettuakseen Tangieriin asumaan. Taustalla kummittelee vuoden takainen karmea tapahtuma (joka hiljalleen avataan lukijalle ja eipä se nyt niin karmea periaatteessa ole, ainakaan ennakkovihjailuun suhteutettuna: odotin jotain omaperäisempää), jonka jättämät arvet eivät ole parantuneet. Alicen ystävä, Lucy, liittyy tapaukseen ja kas yllättäin hänkin matkustaa Tangieriin.

1950-luvun Marokko voisi olla kiinnostava miljöö, mutta Tangerinessa se on kuvattu lähinnä muutaman kahvilan ja juottolan kautta plus pakolliset sääkuvaukset. Koska kirjassa eletään vuotta ’56, on Marokon itsenäistyminen ihan huulilla. Sitä Mangan kuvaa mielestäni puoliväkisin – ikään kuin siten haluaisi sitoa kirjan aikaansa - ”joukkohurmoksen” kautta, koska hän ei juuri paikallisia henkilöitä lukijalle esittele ja kun esittelee, he ovat tyyliin rikollisia tai poliiseja.

Kulttuuria ja kohtaamisia on tietenkin vaikea kuvata, kun kertojana on Alice joka ei juuri kämpästä poistu. Lucyn matkassa päästään vähän uloskin, mutta siellä vaanivat turisteja houkuttelevat ”moskiitot”, jotka haluavat vain rahallista hyötyä. Siinäpä ne paikalliset. Poliisin ”tutkimustyökin” on tyyliä ai X sanoi noin niin sitähän sitten uskomme emmekä tietenkään tarkista taustoja tai mitään muutakaan. Haluaisin mainita ihan esimerkin, mutta en viitsi spoilata. Noh, poliisin velttouden takia juoni ei suistu raiteiltaan, vaan tapahtumat voivat luisua kohti kuumottavaa loppua.

Ihmeellistä kyllä, Tangerine on varsin koukuttava etenkin aluksi. Loppua kohden alkaa puuduttaa ja vaikka kirjallisuudessa ärsyttävät henkilöähahmot voivat parhaimmillaan olla varsin kiintoisia, niin tässä ne lähinnä onnistuvat vain siinä ärsyttämispuolessa. Makuasioita toki. Ja hei, ei olisi tullut mieleenkään jättää kirjaa kesken eli jotain taikaa siinä kyllä on!

Tangerinea ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu.

Pitkitetty itkuvirsi (mielenterveysviikko)

Luin maaliskuussa Hanya Yanagiharan romaanin A Little Life (suom. Pieni Elämä). Kirjoitin kirjasta blogiini, ja jo tuolloin minulla oli ristiriitainen olo: oli vaikea määritellä, mitä mieltä kirjasta olen. Nyt kun aikaa on kulunut ja olen saanut etäisyyttä kirjaan, näen sen selkeämmin. Enkä juuri pidä näkemästäni.

Tämä kirjoitus sisältää runsaasti spoilereita Pienestä elämästä, joten jos et ole lukenut kys. kirjaa mutta aiot lukea, niin en suosittele jatkamaan tämän postauksen lukemista. Kyseessä on minun ikioma subjektiivinen lukukokemukseni ja mielipiteeni.

Joku muu kokee kirjan toisin ja ihan vapaasti saa kokea. Erilaiset kokemukset ja mielipiteet eivät ole vaarallisia (vaikka joskus siltä tuntuukin: siis erityisesti jos jostakin ei pidä, sitä ei saisi sanoa ääneen) eikä niitä tule ottaa henkilökohtaisesti. Tuskin on olemassa asiaa (saati kirjaa), josta ihan kaikki ovat ihan samaa mieltä. Ja hyvä niin.

Miksi koen aiheelliseksi kirjoittaa toisen kerran kirjasta, josta olen jo kerran kirjoittanut?

1. Kirja sopii mielenterveysviikon aiheeksi ja antaa minulle siten aasinsillan osallistua teemaviikkoon.

2. Kirja on kuin herne patjani alla. Minun on tongittava se (herne) pois saadakseni mielenrauhan.

Kirja, joka herättää näin voimakkaita tuntemuksia, ei voi olla huono. Eihän? En tiedä. Jos alan itkeä kuunnellessani musiikkia, onko musiikki hyvää? Jos katson taideteosta ja tunnen jotain (en erittele mitä, koska se ei ole oleellista), onko taideteos silloin hyvä? Niin, ei ole vain huonoa tai hyvää. Voi olla myös vaikuttavaa. Jokin voi olla vaikuttava, mutta silti huono. Tai typerä. Tai ärsyttävä. Tai epäuskottava. 

Little Life on vaikuttava romaani, jonka kielessä eikä rakenteessa sinänsä ei ole moittimista. Sen sijaan kompastuskiveksi kohdallani nousee kirjan tyyli. Se on ääripäissä rypevä mustavalkoinen valas.

Kirjailija alustaa useiden satojen sivun verran erityisesti Juden (toki myös kolmen muun kaveruksen) elämää. Alustus alkaa vaaleanpunaisista pilvenhattaroista, joissa onnellisuus koetaan potenssiin sata. Jude on komea nuorukainen eikä vain komea, vaan älykäs ja rikas. Ja hieman reppana kovia kokenut, mutta lukija ei vielä tiedä miten kovia. Voi kun söpö, rakastakaa nyt kaikki Judea: hän on niin komea ja humaani ja rikas ja fiksu ja kaikkea.

Kirjailija ei ilmeisesti luota lukijan empatiakykyyn. Että Judea voisi rakastaa, jos hän olisi hieman rumempi (tai jos ei komeutta alleviivattaisi) ja peräti tavallinen sekä älykkyydeltään että varakkuudeltaan. Ei ei, ei keskitasoa tähän kirjaan. Överit vaan joka suuntaan. Annetaan Judelle jopa vanhemmat, joita hänellä ei koskaan ollut. Koskaan ei ole liian myöhäistä päätyä adoptoitavaksi!

Jos kirjailija haluaa tällä teoksellaan osoittaa, että kenellä tahansa ulkonäöstä ja varakkuudesta riippumatta voi olla mielenterveysongelmia, se on ihan hieno tavoite. Ja totta. Silti koen, että kirjailija ei luota lukijaan. Judesta oli pakko tehdä superihminen ja yli-ihana, että lukija voi rakastaa häntä. Että lukija voi itkeä tihrustaa Juden puolesta ja kanssa ja tuntea empatiaa ja rypeä kuin sika lätissään. Tavispulliaiseen tuskin syntyisi vastaavaa tunnesidettä, vai?

Mielestäni Jude on ärsyttävä (hieman toki tunsin sääliäkin, mutta kirja kokonaisuudessaan on niin absurdi, että sääliminen oli ajoittain suorastaan työlästä). Hän kokee voivansa tehdä ja olla millainen tahansa, mutta kun hänen hyvä ystävänsä yhden ainoan kerran erehtyy heittämään huumoria eräällä Juden piirteellä, Jude suuttuu verisesti eikä voi antaa asiaa anteeksi sitten millään, vaan kylpee siinä kuin majava purossaan.

Ikään kuin Jude ei itse olisi koskaan tehnyt mitään loukkaavaa, ikävää. Mitään sellaista, jota pitäisi pyytää anteeksi. Ja saada anteeksi. Luulisi niinkin analyyttiseen ajatteluun kykenevän ihmisen pystyvän käsittelemään asiaa kypsemmin. Jude on henkilöhahmona ristiriitainen (niin kuin toki monet ihmiset ihan oikeastikin ovat) ja epäuskottava (niin kuin muutkin kirjan henkilöt) tavalla, joka - ylläripylläri - menee överiksi niin kuin tässä kirjassa ihan kaikki.

Juden (epävirallisen) lääkärin suulla Juden mahdolliset mielenterveysongelmat kiistetään lähes täysin. Joo, onkin ihan tervettä viillellä itsensä sairaalakuntoon harva se viikko. Toisaalta kirjailija on mielestäni kyllä onnistunut kuvaamaan taiten mielenterveysongelmaisen ajatuskulkuja eli tunnekuvaus (jota toistellaan ja jankutetaan ja toistetaan vähän lisää jne.) vaikuttaa aidolta (ja se kolahti minuun monissa kohdin), vaikka muu kirja ei. Ja sitten vaan uima-altaaseen polskuttelemaan tuoreissa haavoissa ikään kuin infektioriskistä ei olisi koskaan kuultukaan eikä tässä kirjassa ollakaan.

Ymmärrän, että kirja on fiktiota eikä kaiken tarvitse olla siirtokuva todellisuudesta. Toisaalta jos haluaa olla uskottava, on etua että harkitsee, mitä kirjoittaa. Miksei Jude olisi voinut harrastaa jotain muuta kuin uimista? Siksi, että Juden piti harrastaa jotain, jossa ei sitten myöhemmin tarvita ihan kaikkia raajoja.

Judella on SE kamala menneisyys, jota aletaan avata kun on saatu ihastuttava vaaleanpunainen pilvilinna rakennettua. On aika romuttaa tuo pilvilinna. Rakenna ja romuta: maksimoi siten lukijan tuska. Juden menneisyydestä olikin tehty niin kamala, että se on jopa naurettava. Anteeksi nyt vain, mutta alkaa olla jo tilastoihme, että suunnilleen kaikki Juden kohtaamat miehet haluavat Judelta vain anaalia. Ihan sama miten randomisti Jude jonkun kohtaa, niin anaalihan se on mielessä. Jude päätyy jopa erään miehen kellariin vangiksi ja voitte varmaan arvata, mikä "vanginvartijalla" on mielessä.

Kirjailija ei lopeta ennen kuin on romuttanut Juden kokonaan. Kirjaimellisesti raaja raajalta. Judesta tulee raajarikko. Kaikki viedään, mitä viedä voi. Myös rakkaus kuolee ja sekin kirjaimellisesti auto-onnettomuudessa. Se kenties oli viimeinen säie, jonka takia Jude jaksoi elää, vaikka onneksi ei sentään esitetty klisettä, että rakkaus parantaa mielenterveysongelmat. Ei rakkaus mitään paranna, ei se paranna syöpääkään.

Kirjasta minulle syntyi tunne, että pitää olla tosi kamalia kokemuksia taustalla, että ihminen on ikään kuin oikeutettu sairastumaan mieleltään ja peräti tekemään itsemurhan. Jos ei ole tarpeeksi heviä shittiä taustalla, on vain heikko luuseri. Mutta katsokaa ihanaa ja sinnikästä Judea ja itkekää ja rakastakaa häntä, miten vahva hän olikaan. Miten paljon sieti ja kesti. Voiko tätä aihetta nyt enempää enää romantisoida, mietin.

Pienen elämän paras puoli on ehdottomasti sen loppu. Se on merkittävä, sillä siihen kiteytyy iso asia: nimittäin se, että moni ei koskaan parane. Moni tekee itsemurhan. Eikä itsemurhan tekemiseen tarvita mitään överitarinoita, joissa ihminen on jo fyysisestikin rikki ennen kuin tappaa itsensä.

Mielen rikkonaisuus - oli syy mikä tahansa, jos nyt mitään yksittäistä syytä koskaan löydetään - riittää. Ja sitten, moni ei parane mutta ei silti tee itsemurhaa. Mielensairauksien kanssa voi oppia elämään (tarvitaan oikeanlaista hoitoa toki). On pakkokin, jos nimittäin aikoo elää.

Mikä tämä kirjan punainen lanka on, jää minulle hämäräksi. Lähinnä tulee mieleeni pitkitetty itkuvirsi, jonka rinnalla jopa pahamaineiset misery lit -teokset kalpenevat. Lukemissani misery liteissä on sentään yleensä huomattava määrä (itse)analyysiä ja laajempaa (psykologista) pohdintaa ja vähemmän jankuttavaa toistoa, jota tämä Pieni elämä on pullollaan.

Ilman jankutusta Pienen elämän tarina mahtuisi kaiketi noin kolmeensataan sivuun. Mutta ei se sitten olisi niin tehokas. En siis karsisi kirjasta sivuja, mutta enpä ehkä olisi sitä lukenutkaan, jos olisin tajunnut millainen se on. Kirja ei antanut minulle muuta kuin kliseisen överitarinan ja massiivisen vitutuksen. Ja tietenkin mielipiteeni.

Moni on kirjasta pitänyt, joten sille on varmasti paikkansa ja hyvä niin. Mutta minun ei ole pakko pitää siitä eikä minun ole pakko nähdä sitä mitenkään erityisen merkittävänä kirjana esim. mielenterveystyön kannalta (mitä se ei varmaan yritä ollakaan, kai?). Enkä näe sitä tarinanakaan (enkä edes kielellisesti) järin merkittävänä, mutta överikirjallisuus ei ole minun kakkupalani muutenkaan.

Kaikki kunnia silti kirjailijalle, sillä kirja on taiten kirjoitettu ja varmasti vaatinut paljon kirjoittajaltaan. Eli en halua mitätöidä kirjailijan työtä, vaikka en kirjaa osaa kovin suotuisassa valossa nähdäkään. Omaan tulkintaani vaikuttaa toki myös oma taustani.

Nyt on melko keveä olo. Löysin herneen ja heitin sen menemään. Kiitos.

~~~

Tällä kirjoituksella osallistun Suketuksen järjestämään mielenterveysviikko-haasteeseen. Lue aiheesta enemmän Suketuksen blogista.

Mielenterveysviikolla puhutaan paljon masennuksesta, mutta on hyvä muistaa että mielenterveysongelmia on muitakin kuin masennus (kurkatkaa vaikkapa kansainvälisen tautiluokitusjärjestelmän pääluokkaa F) ja masennuksiakin on erilaisia. En ala omia diagnoosejani tässä erittelemään, koska en näe siihen tarvetta. En ole diganoosi, vaan ensisijaisesti ihminen enkä halua leimautua miksikään äffäksi - en edes friikiksi.

Meitä on paljon. Me olemme teidän keskuudessanne eikä teistä moni koskaan edes tiedä sitä. Sillä mielenterveyden ongemat ja sairaudet eivät näy päällepäin. Ne eivät tee ihmisestä alempiarvoista tai vähä-älyistä.

Silmitöntä vihaa ja silmättömiä kaloja

Arttu Tuominen: Silmitön
Myllylahti 2017
S. 424
Janne Rautakorpi -sarjan kolmas osa.

Aiemmat osat (tämä sarja kannattaa lukea järjestyksessä):

1. Muistilabyrintti
2. Murtumispiste

Silmitön palaa siinä mielessä sarjan juurille, että ensimmäisen osan eli Muistilabyrintin tapaan punaisena lankana on ympäristö ja luonnonsuojelu.

Solumare Oy haluaa aloittaa merisoran nostamisen Porin edustan vesistöstä ja lupa-asiat on saatu kuntoon. Harmia aiheuttavat kuitenkin paikalliset kalastajat ja ympäristöaktivistit, jotka vastustavat hanketta.

Solumare järjestää yleisötilaisuuden, jossa kertoo hankkeesta ja pyrkii vakuuttamaan, ettei siitä ole haittaa kalastajille eikä ympäristölle. Merenpohjasta on otettu näytteitä eikä mitään ympäristöriskejä ole, Solumaresta vakuutetaan. Tilaisuus päättyy kaaokseen, joka sysää liikkeelle kohtalokkaan tapahtumasarjan.

Kalastaja löytää pyydyksestään silmättömiä kaloja. Epäillään, ettei merenpohjasta ole otettu kattavasti näytteitä, vaan ruoppaus on vapauttanut pohjasta sinne hautautuneita myrkkyjä. Työkyvyttömyyseläkkeellä edelleen oleva Janne Rautakorpi palkataan avustamaan tutkimuksia apunaan Venäjällä vankilasta vastikään vapautunut aktivisti Venla Jokinen. Jokinen on mielenkiintoinen persoona, jota lusiminen karuissa oloissa on sekä karaissut että muuttanut.

Ympäristöteema kiinnostaa minua erityisesti ja se (lähinnä merenpohjan ruoppaaminen ja soran ottaminen sieltä) kantaa hyvin läpi kirjan. Kerronnan painopiste on nykyajassa, mutta henkilötaustoitustakin on. Esimerkiksi sokean professori Martti Hannuksen tarina, joka avautuu hiljalleen lukijalle, on koskettava ja sillä on vaikutuksia nykyaikaankin.

Konstaapeli Lisa Sarasojan menneisyydessä saattaa olla tahra. Lisäksi petturin varjo kulkee kannoilla kuin aave, jonka voi aistia muttei nähdä. Jotakin kamalaa on muhimassa ihan nurkan takana.

Kiittelin jo Murtumispisteen kohdalla Tuomista mielenkiintoisten henkilöhahmojen rakentamisesta ja saman voin jälleen sanoa. Tuomisen henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja inhimillisiä. Kärjistystä tietenkin on, mutta se sopii fiktioon: kyseessä ei ole mikään dokumentti. Pidän myös kirjan tarjoamista moraalisista pohdinnoista, joissa ei osoitella sormella. Lukija saa itse tulkita ja päättää (tai olla päättämättä).

Silmitön jättää lukijan kuilun partaalle, sillä odottamatta tapahtuu töytäisy. Kivet rapisevat jalkojen alla kadoten alas rotkoon. Luulen, että pian on aika kohdata Leipuri. Silmittömän jälkeen on tähän Rautakorpi-sarjaan tulossa vielä yksi romaani. Saadakseni kaiken irti sarjan päätösromaanista (jonka nimi saattaa olla tai olla olematta Leipuri) aion lukea Muistilabyrintin ja Murtumispisteen uudelleen ennen sitä. Haluan olla terässä ja skarppina jättäessäni hyvästit Rautakorvelle ja tälle koko sarjalle.

Mutta huoli pois - elän ymmärryksessä, ettei Tuominen suinkaan lopeta kirjoittamista, vaikka tämä sarja seuraavaan kirjaan päättyykin. Sitten tulee mahdollisesti jotain ihan muuta.


Maailmankaikkeuden turhin olento oli ihminen, joka käytti maapalloa kaivoksenaan. Ryösti ja raiskasi koneineen, poltti ja tuhosi. Perusteli kaiken Jumalalla, jota kukaan ei pystynyt todistamaan. Ihminen oli evoluution erehdys, syöpäkasvain, joka nyt kävi Äiti Maan kimppuun sisältäpäin.


Brutaalisuusmittari: 2/3. Oikeasti tämä kirja ei ole mielestäni mitenkään raaka, mutta siinä on yksi kohta (ei sisällä mässäilyä), jonka takia nostin mittarin varmuuden vuoksi kahteen. Muuten se saisi olla yksi. Toki nämä ovat pitkälti makuasioita, mutta esim. Tuomisen edelliseen kirjaan verrattuna tämä on hyvin väkivallaton. Ei siis veressä liukastelua eikä lentäviä sisäelimiä.

~~~

Silmittömästä on blogannut muun muassa Jonnan lukunurkkaus, Amman lukuhetki, Luetut, Kirjat sopat ja sähellykset.

Kirveellä päähän

"Lizzie Borden took an axe

and gave her mother forty whacks

when she saw what she had done

she gave her father forty-one."

Sarah Schmidt: See What I Have Done
Tinder Press 2017
S. 325


Sarah Schmidt on australialainen kirjastonhoitaja. See What I Have Done on hänen ensimmäinen romaaninsa, ja se herätti kiinnostukseni paristakin syystä:

1. Luin taannoin kirjasta kiinnostavan arvion.
2. Kirja perustuu todellisiin tapahtumiin.
3. Kirjailija on australiainen ja siten sopii Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Palataan kohtaan kaksi.

Amerikkalainen Bordenin perhe asui Fall Riverissä, Massachusettsissa. Perheeseen kuului isä, äitipuoli ja kaksi tytärtä. Lizzie oli nuorempi tytär, Emma vanhempi. Perheen vanhemmat murhattiin raa'asti 4. elokuuta 1892. Syylliseksi epäiltiin Lizzietä, joka kuitenkin oikeudenkäynnin jälkeen vapautettiin. Ei löytynyt tarpeeksi näyttöä, että hän olisi murhannut vanhempansa. Todellista murhaajaa ei koskaan saatu selville. Se saattoi olla Lizzie tai sitten ei.

Netistä löytyy paljon juttua aiheeseen liittyen. Tässä Schmidt kertoo itse kirjan synnystä eli miten tuli törmänneeksi Lizzie Bordenin tapaukseen ja miksi päätti kirjoittaa siitä kirjan. Schmidt myös matkusti Fall Riveriin ja yöpyi Bordeneiden talossa, joka nykyään toimii bed and breakfast -museona.


Sitten kirjaan, joka alkaa napakasti siitä, kun Lizzie löytää isänsä ruumiin. Lizzie itse toimii kertojana eli kohtaus suodattuu hänen silmiensä läpi. Yhteensä kirjassa on neljä kertojaa: Lizzie, Emma, Bridget (palvelustyttö) ja Benjamin (eräs mies, jonka merkitystä kirjalle en paljasta spoilausvaaran takia). Näistä henkilöistä Benjamin on kirjailijan sepitettä, muut olivat todellisia henkilöitä. Luonnollisesti See What I Have Done taiteilee todellisuuden ja spekulaation rajamailla, koska kukaan ei tiedä, mitä todella tapahtui ja miksi.

Selvää on, että talossa on kireä tunnelma. Lizzien ja Emman oikea äiti kuoli varhain, Lizzien ollessa vasta parivuotias. Hän ei siis varsinaisesti muista oikeaa äitiään. Lizzie on viisivuotias isän, Andrewin, mennessä uusiin naimisiin Abbyn kanssa. Lizzie alkaa kutsua Abbya äidiksi, Emma ei. Jossain vaiheessa jostakin syystä myös Lizzie lakkaa kutsumasta Abbya äidikseen.

Andrew on ankara ja askeettinen isä. Vaikka rahaa on, talosta puuttuu moni mukavuus ja muutenkin isä on joissakin asioissa suorastaan itara. Kirjassa isä näyttäytyy etäisenä ja ilkeänä, joka suosii Lizzietä mutta on hänellekin kylmä ja etäinen. Sisarusten välit ovat selvästi jännittyneet ja latautuneet, kaksijakoisetkin. Kateus ja katkeruus vuorottelevat läheisyyden ja lämmön kesken. Lizzie vaikuttaa lapselliselta manipuloijalta, jonka edessä Emma on melko voimaton.

Koen, että Schmidt on vahvimmillaan kuvatessaan täysin fiktiivistä Benjaminia, jonka osuudet lopulta osoittautuvat kiinnostavimmiksi. Bridget tulee hyvänä kakkosena. Sen sijaan etenkin Lizzien osuudet ovat makuuni liian utuisia ja unenomaisia, hämäriä. On epäilty, että Lizziellä olisi ollut mielenterveysongelmia, mutta varmaa tietoa ei ole. Silti näkisin Lizzien osuuden eräänlaisena kirjailijan vetäytymisenä: hän ei ole uskaltanut tai halunnut spekulouda ja irrotella samalla tavalla kuin esim. fiktiivisen Benjaminin kohdalla.

Kirja on taiten kirjoitettu ja herättää vahvoja tuntemuksia. Kirjan keskus eli Bordeneiden talo suorastaan herää henkiin ja painostavan tunnelman voi aistia. Jokin perheen elämässä ja olemisessa on varmasti herättänyt kauhua tai inhoa, koska palvelustyttö Bridget hyvästä palkastaan huolimatta yritti useita kertoja vaihtaa palveluspaikkaa.

Pidin tästä kirjasta erityisesti ajan kuvauksen, miljöön ja tunnelman tiimoilta. Sen sijaan noin muuten kirja jää valitettavasti hieman latteaksi. Olisin kaivannut jotain enemmän. Toisaalta kirja tekee näin kunniaa Bordeneiden perheelle (ja jättää murhaajan lukijan päätettäväksi tai ratkasemattomaksi kuten todellisuudessakin), sillä mitään ei oikeastaan kerrota suoraan. Lähinnä vihjaillaan, sivutaan, kierrellään ja kaarrellaan (paitsi fiktiivisen Benjaminin kohdalla).

Paljon annetaan ymmärtää, mutta miten tulkita noita vihjeitä? Sinänsä ovelaa, koska tapaus ei koskaan selvinnyt eikä kirjailija selkeästi halua kirjoittaa sille täysin sepitettyä todellisuutta, vaikka spekuloinneillaan ohjaakin lukijaa tiettyyn suuntaan.

Kirjaa ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu.

Bordeneiden tapauksesta on tehty elokuvakin, Lizzie Borden Took an Ax (2014). Traileri alla, en ole katsonut elokuvaa, mutta voisin laitella katsottavien listalle.

Insestipäiväkirja - kuvallinen kokemus K18

Anonymous: The Incest Diary
Bloomsbury 2017
S. 132

Tämä on kuvallinen lukukokemus, koska minulla ei ole sanoja. The New York Timesin toimittajalla on ja suosittelen lukemaan ne, jos haluat tietää tästä kirjasta enemmän. Suosittelenko lukemaan tämän kirjan? En tiedä.

I look down at the green field from the clouds while I'm tied to this chair. 

(S. 132 kirjan viimeinen lause)

Elokuva: A Tale of Two Sisters

Katsoin hiljattain elokuvan, josta en voi vaieta. Harvemmin kirjoittelen elokuvista, koska en niitä juuri katso ja jos katsonkin, niin aika harvoin mikään koskettaa niin paljon, että jaksan siitä erikseen mainita.

Nyt kuitenkin osui eteeni sellainen helmi, että on pakko kerta kaikkiaan mainostaa sitä. Kyseessä ei ole mikään uutuus, vaan 2003 julkaistu eteläkorealainen elokuva nimeltä Janghwa, Hongryeon (englanniksi A Tale of Two Sisters - katsoin leffan luonnollisesti tekstityksen kera, koska en osaa koreaa).

Ohjannut Kim Jee-woon

Ei kannata säikähtää posteria, vaikka se onkin melko verinen. Elokuva ei ole ollenkaan niin brutaali kuin juliste antaa ymmärtää, vaikka verta siinä on. Jännite on luotu muilla keinoin kuin veriroiskeilla eli kyseessä ei ole mikään splatteri tai gore, vaan psykologinen kauhutrilleridraama. Varsinainen mind fuck - elokuva, joka tekee mieli katsoa uudelleen heti sen loputtua.

Kopsaan tähän IMDb:n sivulta juonikuvauksen. Sen enempää ei tästä elokuvasta ole tarve tietää ennen sen katsomista.

Two sisters who, after spending time in a mental institution, return to the home of their father and cruel stepmother. Once there, in addition to dealing with their stepmother's obsessive and unbalanced ways, an interfering ghost also affects their recovery.

A Tale of Two Sisters pitää katsoa erittäin skarppina. Mielestäni katsoin, mutta silti tipahdin kärryiltä eräässä kohdassa (veikkaan, että niin käy lähes kaikille katsojille, jotka eivät elokuvasta ennestään mitään tiedä, ja se onkin tarkoitus).

Pääsin kuitenkin takaisin kyytiin ja koko elokuvan kaari alkoi hiljaksiin valjeta, mutta koko ajan pitää olla mieli ns. palapelinrakentamismoodissa. Tiettyjä vihjeitä osaisi tulkita toisella katselukerralla eri tavalla, joten siksi elokuva ehdottomasti kestää toisenkin katselukerran. Ja se on harvinaista elokuvalle.

Tässä on kaikki kohdillaan: leikkaus ja valaistus, miljöö, näyttelijät, tunnelma. Jopa värit. Ja musiikki. Nyt ei ole kyseessä pelkkä elokuva, vaan taideteos. Tietoa elokuvasta Wikipediassa - huom. sisältää juonikuvauksen, joten en suosittele lukemaan ainakaan ennen elokuvaa.

Alla virallinen traileri, joka ei mielestäni tee oikeutta leffalle. Joku katsoja on tehnyt oman trailerin, joka kuvaa paremmin elokuvan toista puolta. A Tale of Two Sisters ei ole niin vauhdikas kuin virallinen traileri antaa ymmärtää. 

Kuin minua ei olisi

Joskus kirja päätyy käsiini ja luettavakseni mitä kummallisimmin perustein. Slavenka Drakulicin nimi on taannoin jäänyt takaraivooni Hyönteisdokumentti-blogista. Nimeä en ollut koskaan kirjannut muistiin minnekään, mutta nähdessäni Drakulicin kirjan kaupassa muistijälki aktivoitui.

Slavenka Drakulic: As If I Am Not There
Alkuper. Kao da me nema

Abacus 1999
S. 216
Kroatiasta englanniksi kääntänyt Marko Ivic
Suomenneuttu nimellä Aivan kuin minua ei olisi
 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Bosniaan ja Bosnian sodan (1992-1995) alkuaikoihin. Ei kulu kuin kuukausi sodan alkamisesta, kun erääseen bosnialaiseen kylään saapuu sotilaita. Kylässä asuu opettaja S, joka muiden siviilien tavoin vangitaan ja kuljetetaan (sota)vankileirille. Naisille on oma leirinsä, miehille omansa. Epätietoisuus omasta kohtalosta on käsinkosketeltava, pahat aavistukset istuvat epäuskon kanssa takaraivossa: ei kai minulle mitään pahaa käy... Kyllä käy.

S:n elämän kutistuminen ja minuuden hämärtyminen on raastavaa seurattavaa. Miten S yrittää kaiken pahuuden ja vihan keskellä säilyttää ihmisyytensä, inhimillisyytensä. Miten helppoa olisi alkaa vihata, vastata väkivaltaan väkivallalla (jos tulisi tilaisuus). Jopa tappaa? Muuttua samanlaiseksi eläimeksi kuin sotilaat?

At that moment every girl in the room wants to hate somebody. Only hatred can lighten the burden of what they know.

---

S. tries to resist the rush of hatred, she tries to think. She does not want to be like the people who set fire to the corpses in the yard. She tries to say something to the girls, to alleviate the situation.

Kirja pakottaa lukijan ajattelemaan, asettumaan samaan tilanteeseen S:n kanssa. Lukijana tunnen vihaa ja mietin, missä määrin minusta olisi mihinkin - tai mihinkään. Voisivatko olosuhteet muuttaa vihani niin suureksi, että pystyisin väkivaltaan, johon en muuten koe pystyväni. Voisinko jopa tappaa, jos tulisi tilaisuus? Toisaalta voisinko olla tappamatta, voisinko olla vihaamatta?

Miten sota muuttaa ihmistä niin, että muuttuu itse vieraaksi itselleen.

What is worse, you cannot even recognise yourself any more, thinks S...

As If I Am Not There kuvaa kirjan tunnelmaa täysin. Kuin minua ei olisi, kuin kaikki tapahtuisi jollekin toiselle. Kukaan ei näe minua, olen vain esine, jota liikutellaan. Jonka ohi ja läpi katsotaan. Joka otetaan ja otetaan ja otetaan.

Kirja kuvaa noin vuoden S:n elämää ja alkaa Ruotsista Karoliinisesta sairaalasta, jossa S. on juuri synnyttänyt poikalapsen. Ei liene vaikea arvata, miten tuo lapsi on saanut alkunsa eikä niin ollen ole ihme, ettei S. halua edes nähdä sitä silmissään ja onkin päättänyt antaa sen adoptoitavaksi. Lukijalle kirjan alku on siinä mielessä helpotus, että hän tietää S:n selvinneen - jos ei muuten niin ainakin hengissä. Se miten S. pääyy Ruotsiin selviää tämän rankan lukumatkan aikana.

Drakulic säästää lukijaa eikä kuvaa yksityiskohtaisesti raakuuksia. Siihen (kuvailuun) ei tosin ole tavetta, sillä ne (tapahtumat) tulevat kyllä iholle muutenkin. Paljon raskaampaa on lukea S:n ajatuksia, olla hänen päässään.

As If I Am Not There on vaikuttava ja voimakas kokemus, ja vaikka kirja ei ole pitkä, sen lukeminen otti minulla aikansa. Tämä ei ole sellainen kirja, joka ahmaistaan välipalaksi hillomunkin kanssa. Minä elin vankileirillä S:n kanssa ja se tuntui ikuisuudelta.

S. säilyttää lopulta inhimillisyytensä

(ymmärrän kirjan lopun siten, vaikka en oikeastaan pidä sen "symboliikasta", koska... noh, lähtökohtamme ovat erit kaikin puolin mutta en voi avata asiaa enempää tai spoilaan juonta, vaikka toisaalta tämä ei mikään juonikirja olekaan: jos kuitenkin kiinnostaa, kysy kommenteissa niin vastaan juonesta piittaamatta ja sitä spoilaten),

minä en.

They are about to leave when S. turns around and says out of the blue: can I please change my name? I want to be somebody else. I'm tired of myself.

~~~

Slavenka Draculicin kirjalla pääsen kartuttamaan useampaakin haastetta: Frau, Signora & Bibi ja Muuttoliikkeessä.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 1 eli kirjan nimi on mielestäsi kaunis. No on, valtavan kaunis!  

AS IF I AM NOT THERE

~~~ 

Ilmoja pitelee ja kaikenlaista muutakin. Siksi blogi on jäänyt hieman hunningolle. Vastaan vastaamattomiin kommentteihin tämän viikon aikana.

Ensi viikolla olenkin muissa maisemissa eli matkaan Suomen suveen. Ilmoista riippuen voi olla että tulee luettua melkoisen paljonkin. Edelliskesäiseen tapaan pidän suomalaisen kirjallisuuden suven, mutta siitä ja monesta muusta enemmän myöhemmin.

Kirja, joka potki minut maahan ja vielä senkin jälkeen

Hanya Yanagihara: A Little Life
Picador 2015
S. 720
Suomennos (Pieni elämä) julkaistaan maaliskuussa 2017


Ihmissuhderomaani (moni ei ehkä haluaisi "latistaa" tätä kirjaa ihmissuhderomaaniksi, mutta sitä se kyllä ennen kaikkea on), joka tapahtuu ajallisessa tyhjiössä: menneisyys ja nykyaika ovat ulkoisilta puitteiltaan samanlaisia.

Kirja kiertyy vahvasti ihmissuhteiden ympärille, sillä muu kuvaus on melko riisuttua ja vähäistä.

Pähkinänkuori: A Little Life kertoo pääasiassa neljästä ystävyksestä (Malcolm, JB, Willem ja Jude), jotka ovat tutustuneet toisiinsa nuorina opiskelijoina. Kirjassa seurataan nuorukaisten elämänvaiheita ja valintoja, mutta kirjan edetessä keskiöön nuosee Jude ja muut hautautuvat tapettiin, muuttuvat koristeiksi.

Vaitelias Jude onkin henkilöistä ristiriitaisin traagisen menneisyytensä takia. Menneisyys paljastuu hijaksiin lukijalle ja kauhea se on: jopa niin, että tulee absurdi olo. Mikään ei riitä, kun on Juden menneisyys kyseessä. Yksityiskohdilla ei repostella, vaan lähinnä kirjailija ohjaa lukijan mielikuvitusta.

Juden menneisyys ei sekään silti ole kirjan keskeisin anti: kyseessä on oikeastaan Juden varttumis- ja kasvukertomus, jolle menneisyys on luonut ahtaat ja ahdistavat raamit. Mietin, miksei niinkin valistunut oman elämänsä ajattelija ja analysoija suostu ottamaan apua vastaan (tai osaa auttaa itse itseään, kun monista muista asioista kyllä osaa tietoa hankkia), mutta sellaista se joskus on. Juden häpeää ja ristiriitaisuutta on kuvattu hyvin.

Muita teemoja:

- ystävyys
- seksuaalisuus ja identiteetti
- traumat
- ihmissuhteet potenssiin miljoona

Erityisesti kirjan alku on mielenkiintoinen ja se (mielenkiinto) säilyy läpi kirjan, mutta tarinan edetessä myös hämmennys lisääntyy: en oikeastaan pysty määrittelemään pidinkö kirjasta kokonaisuutena vai en. A Little Lifessa on paljon hienoja piirteitä ja ominaisuuksia, joista pidin kovasti. Vastaavasti siinä on piirteitä, joista en pitänyt. Kaksijakoisten tuntemusteni takia kirja menetti uskottavuutensa silmissäni.

Luettuani kirjaa himppasen yli puolenvälin päivitin Goodreadsiin alla olevan mietteen:

Hämmentävä romaani, en oikein tiedä miten suhtautua tähän. Sellaisia tunnemyrskyjä en ole kokenut eikä nessupaketille ole ollut käyttöä vielä kertaakaan. Kirja on kuitenkin koukuttava ja hyvin mielenkiintoinen kaikin puolin, vaikkei se näytä osuvan tunnehermooni (ehkä tyyli on liian "tietokirjamainen" kaikkine tunne-erittelyineen ja analysointeineen). Mutta luetaanpa nyt ensin kokonaan ja sitten lopullinen miete.

Tietokirjamaisella tarkoitan mekaanista, jopa jossain määrin persoonatonta. Kaikki kirjan henkilöt, joihin keskitytään vähänkin syvemmin, ovat tietyssä mielessä melko samanlaisia: he analysoivat ja pohtivat kaiken lähes puhki. Kaikilla tuntuu olevan samanlainen "ihannemoraali" ja paljon ymmärretään järjellä, mutta tunteet eivät aina noudattele järkeä (mikä on minulle itselleni muuten erittäin tuttua).

Runsas vatvominen - siitä huolimatta, että monesti aiheet ovat mielenkiintoisia - alkaa puuduttaa eikä toisteisuudelta voi välttyä. Vatvominen ei siis sinänsä ole ongelma, vaan toisto. Tulee tunne, että ajatukset ja kokemukset murjotaan ja hakataan lukijaan isku toisensä jälkeen niin kauan, kunnes lukija kaatuu. Sitten vielä pari potkua maassa makaavalle. Tekee mieli nostaa kädet suojaamaan päätä ja huutaa. Vain huutaa, ei sanoja.

Mainitsin väliaikamietteessäni, ettei kirja koskettanut tunnetasolla. Se tunnemyräkkä tuli myöhemmin, kirjan ehtoopuolella. Sen laukaisi lopulta eräs yksittäinen tapahtuma (jota en voi mainita, koska en halua spoilata), kun jo makasin maassa päätäni pidellen. Kyseessä ei kenties ollut pelkästään tuo tapahtuma, vaan murtuminen romaanin painon alla. Meillä kaikilla on murtumispisteemme enkä minä tiedä, mitä itkin. Ehkä kaiken turhuutta ja hukkaanmenoa sekä romaanin henkilöiden että omalla kohdallani.

Pidin kirjan kielestä pitkine virkkeineen ja lukuisine sulkeineen plus ajatusviivoineen, myös useat sen tarjoilemat ajatukset olivat herkullisia, kauniita, kiinnostavia, kannustivat pohdiskelemaan.

Ennalta-arvattavuutta esiintyy, mutta ehkä se on tarkoituksellista. Spoiler-alert: maalaa alla oleva teksti jos haluat lukea sen, mutta omalla vastuulla eli sisältää juonipaljastuksen. A Little Life valmistaa alusta alkaen lukijaa Juden ja Willemin suhteeseen, joten se (suhde) ei tullut yllärinä. Olisi ollut yllättävämpää, jos suhdetta ei olisi syntynyt. Tämä suhde on hyvin merkityksellinen ja sen kuvaus kaunis. Siksi kaiken romuttuminen tuntui  niin julmalta.

Myös Laura on lukenut A Little Lifen. Kannattaa lukea Lauran mietteet, tunnistan kaiken ja voin ne allekirjoittaa, mutta minuun esim. se tunteiden äärimmäinen liioittelu ei tehonnut niin kuin oli tarkoitus. Minua se etäännytti ja sai lukukokemuksen tuntumaan jopa draamakomedialta isolla ripauksella absurdiaa. Kunnes se kamelinselkä katkesi.

Niin että mitä mieltä olen Pienestä elämästä, kannattiko lukea? Arvatkaa mitä, en osaa vastata muuta kuin kyllä ja ei. Sen tiedän, että tämä kirja jää pitkäksi aikaa mieleeni elämään eikä vain elämään vaan vainoamaan.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 20, kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.

Sudet sisälläni

Yleensä miehet ovat niitä, jotka alistavat, lyövät, murhaavat. Perheväkivalta on tavallisesti miesten osaamisaluetta, miesten juttu. Se on hirveää, mutta voi sitä kauhistelun määrää, jos sadisti onkin nainen - vieläpä äiti. Menee pyhä äitimyytti ihan pilalle. Ja kuulkaa, sietää mennäkin. Ei äitiys yksinään tee kenestäkään pyhää.

Ali Landin Good Me Bad Me (Michael Joseph 2017, s. 338) on toki fiktiota, mutta jotta en toistaisi itseäni tämän enempää Whatever Mother Says (jonka luin pari vuotta sitten) kertoo ihka oikean äitylin tarinan: ei vuoden mutsi -pystiä sinnekään.

Miten tämä alustus liittyy itse kirjaan? Noh, Good Me Bad Me kertoo 15-vuotiaasta Anniesta, joka ilmiantaa äitinsä poliisille. Ai miksi? No koska Annien äiti on sarjamurhaaja. Kellarissa lojuu kahdeksan lapsen ruumiit, yksi lojuu leikkipuistossa kuolleena. Leikkipuisto on huone yläkerrassa, vastapäätä Annien makuuhuonetta.

Annie saa uuden nimen, hänestä tulee Milly, ja pääsee asumaan uuteen perheeseen. Perheen isä, Mike, on psykologi, joka valmistaa Millyä oikeudenkäyntiä varten. Millyn on tarkoitus todistaa äitiänsä vastaan. On selvää, että Milly on kokenut kovia ja tarvitsee tukea, joten sijaisperheellä on hyvä olla kokemusta traumatisoituneista lapsista.

Nyt tekee mieli kliseisesti siteerata vanhaa sanontaa: suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Sijaisperheen kulissit ovat kunnossa, mutta kulissien sisällä tapahtuu kaikenlaista. Joko Mike on sokea tai ei halua nähdä: veikkaisin molempia.

Perheessä on Millyn ikäinen teini, Phoebe, joka inhoaa alusta alkaen Millyä. Phoebe kokee jäävänsä paitsioon, sillä Milly vie niin paljon Miken aikaa. On ymmärrettävää, että Phoebe kokee olevansa ulkopuolinen omassa perheessään. Teinitytöt voivat olla uskomattoman julmia ja Phoebe todellakin on, kuten käy ilmi myöhemmin.

Perheen äiti, Saskia, on melko hyödytön vanhempi, joka keskittyy lähinnä olemaan syömättä ja joogaamaan. Myös alkoholi maistuu, pienessä tumussa elo on siedettävämpää. Tiukat pöksyt vaan jalkaan ja kamelinvarvas edellä kohti uusia joogamattoja. Saskia on mielenkiintoinen henkilö, joka ei osaa suhtautua äitiyteensä: hän ei osaa olla äiti, ei ehkä edes halua. Saskia on sivuhenkilö perheessä ja omassa elämässään. Hän yrittää, mutta on kömpelö, väsynyt. Minä tavallaan ymmärrän häntä ja olisin lukenut mielelläni hänestä enemmänkin.

Mutta Good Me Bad Me ei ole kirja Saskiasta, se on kirja Millystä. Ja Anniesta. Ja Annien äidistä, jota emme kertaakaan kohtaa suoraan. Kuulemme vain yhden repliikin Annien/Millyn äidiltä ja sekin on sanottu sermin takaa - ei katsekontaktia. Sen sijaan äiti elää Millyn päässä ja sitä ääntä saamme kuulla enemmänkin. Kirjan kertoja on nimittäin Milly itse ja se mahdollistaa suoran pääsyn hänen mieleensä, ajatuksiinsa. Millyn mieli on tanner, jossa hyvä ja paha sekä äiti ja tytär käyvät jatkuvaa kaksintaistelua.

Kirjassa viitataan vanhaan Cherokee-intiaanien tarinaan hyvästä sudesta ja pahasta sudesta. Olen kuullut sen noin miljoona kertaa: muistaakseni siihen viitattiin jossakin juuri lukemassani muussakin kirjassa, mutta en nyt muista, mikä kirja mahtoi olla kyseessä. Voit lukea tarinan (enkuksi) täältä.

Yksinkertaistettuna:

- Kumpi susi voittaa, hyvä vai paha?
- Se, jota ruokit.

Simppeli tarina, jossa vinha viisaus. Tosin joskus on vaikea ruokkia hyvää sutta, vaikka kuinka haluaisi, kun ympärillä vaanivat pahat sudet houkutellen sisällä asuvaa petoa ulos. Joskus ja joillekin on vaikeampaa ruokkia hyvää sutta - se voi olla jatkuvaa taistelua. On helpompi päästää peto kentälle. Ihminen ei ole vain se, mitä hän on sisältä: ympäristön vaikutusta ei voi mitätöidä. Ja nämä kaikki (ympäristöön liittyvät tekijät) ovat menneet ja menevät Millyn kohdalla pieleen.

Kerta kaikkiaan mielenkiintoinen ja koukuttava psykologinen trilleri, jossa oikeasti päästään melko syvälle ihmismieleen. Tämä romaani on myös mainio osoitus siitä, että kertomatta jättäminen on joskus tehokkaampaa kuin kertominen ja tällä viittaan nyt vaikkapa raakuuksiin. Juuri mitään yksituiskohtaista ei kerrota, vihjaillaan kyllä. Joissakin kohdin lopullinen totuus jää lukijan itsensä päätettäväksi. Tätä kirjaa voi siis suositella myös niille, jotka eivät kestä tai halua lukea kovin raakoja kuvauksia. Esimerkiksi Millyä on käytetty pahoin hyväksi, mutta lukija voi vain aavistella miten.

Good Me Bad Me kuvaa taiten myös sitä, miten merkittävä on lapsen suhde vanhempaansa. Vanhempi voi tehdä lähes mitä tahansa, mutta lapsi vain rakastaa, on lojaali. Koska vihaaminen aiheuttaisi syyllisyyttä, suoranaista kauhua. Se on kammottava vääristyneiden tunteiden vyyhti, jota on hyvin vaikea setviä auki.

~~~

Tällä kirjalla kuittaan Helmet-lukuhaasteen 49. kohdan eli vuoden 2017 uutuuskirja.

Klassikkohaaste III, Huojuva talo

Mikä ihmeen klassikkohaaste?

"Kaihertaako lukematon klassikko? Kaikki ovat SEN lukeneet paitsi minä? Kalvavan sivistysaukon pääset täyttämään vertaistuen voimin." Lue lisää täältä.

Olen osallistunut kahteen aiempaankin klassikkohaasteeseen, mutta kauhukseni huomasin, että molemmilla kerroilla mieskirjailijalla. Nyt valitsin tasapuolisuuden nimissä naisen. Alun perin piti lukemani Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä, mutta vaihdoin Jotuniin, koska Huojuva talo osui käteeni kuin sattumalta kirjastossa. Lisäksi olen halunnut jo pitkään sen lukea.

Maria Jotuni: Huojuva talo
Otava 1963 (1991)
S. 577

Huojuva talo on avioliittoromaani ja Lean kasvutarina. Ennen kuin Lea saa Eeronsa, jota ei oikeastaan ajatellut alun alkaen tai lainkaan naivansa, käydään läpi Lean lapsuus.

Lealla riittää sympatiaa (minullakin muuten riitti) veltolle isälleen, mutta ei niinkään tomeralle äidilleen. Ehkä Lea myöhemmin näkee Eerossa isäänsä ja on siksi pitkämielinen. Tai sitten Lea on varsin joustava persoona, joka uskoo ihmisen pohjimmaiseen hyvyyteen. Itse en voi sietää sanontaa "hän on pohjimmiltaan hyvä ihminen". Se ikään kuin oikeuttaa ilkeän ihmisen tekemään ja olemaan, mitä tahansa. Minä en siten usko ihmisen puhtaaseen hyvyyteen, kuten ei Eerokaan.

Mutta palatkaamme Eeroon myöhemmin. Haluan ensin kirjoittaa Leasta. Haluan nostaa Lean etusijalle. Lean, joka ei koskaan asettanut ensimmäiseksi itseään, vaan eli elämänsä Eeron tunteita luodaten ja niitä peläten. Jopa siinä määrin, että lapsetkin kärsivät.

Huojuvaa taloa onkin ajoittain raastavaa lukea, sillä olisi tehnyt mieli huutaa ääneen. Huutaa ensin Lealle jätä se saatanan sika ja sen jälkeen huutaa Eerolle aaaarrrggghhhh (loput sensuroitu) ja ehkä jopa antaa korvatillikka tahi isän kädestä.

Onko Lea heikko? Mielestäni Lean suurin heikkous on se, että hän yrittää (yli)ymmärtää Eeroa ja luulee voivansa muuttaa ihmisiä, siis Eeron. Mutta kun ei ihmistä voi muuttaa, sitä ei Lea ymmärrä tai ehkä ymmärtääkin sisimmässään, mutta ei halua uskoa. Hän vain jatkaa sekopään miehensä analysointia, yrittää ennakoida hänen tekojansa ja sovittaa oman käytöksensä Eeroa miellyttäväksi. Mutta ei Eeroa voi miellyttää, ei ainakaan Lea. Tai ehkä voisikin, jos Lea itse muuttuisi toiseksi sen sijaan että yrittää muuttaa Eeroa.

Onko Lea hyvä? Niin, riippuu kenen silmin katsotaan. Varmaan kaikkien mielestä Lea on hyvä ja jalo ja onhan hän suurimmaksi osaksi johdonmukainen hyvyydessään ja suopeudessaan. Mutta mitä on sellainen hyvyys tai jalous, joka kohdistuu vain yhteen ja jättää toiset tuon yhden armoille? En epäile ollenkaan, etteikö Lea rakasta lapsiansa, mutta hän tuntuu hukkuneen omaan missioonsa pelastaa Eero - ja avioliittonsa. Kyllä se tapahtuu osin lasten kustannuksella. Miksi ihminen puolustaa ilkeää ja pahaa, mutta ei samalla tarmolla viattomia ja puhtaita?

Rakastaako Lea Eeroa? Minusta ei, hän haluaa uskoa ja muuttaa, on riippuvainen vaikka luulen, että Lea pärjäisi ilman Eeroakin. Ja niinhän hän pärjääkin.

Wikipediassa lukee:

"Teosta (Huojuva talo) on pidetty myös hyvän ja pahan vertauskuvana: narsistisen itsekeskeinen Eero Markku edustaa pahaa, Lea ja hänen vanha ihastuksensa puolestaan edustavat hyvää."

En usko, että on olemassa totaalipahaa tai totaalihyvää: kaikissa ihmisissä on molempia. Voimme pohtia, miksi Lea on teoiltaan (huom. ei aina ajatuksiltaan) lojaali Eerolle, mutta sivuuttaa lastensa hyvinvoinnin. Onko se puhdasta hyvyyttä muka?

Entä Eero? Onko Eero paha? Jollakin tasolla Eero tajuaa tekevänsä väärin ja olevansa dorka (hups, sallinette modernin ilmaisun), mutta ei voi muuttaa itseään. Eero on mielestään viettiensä vanki eikä voi itselleen mitään. Ei sellaista voi parantaa, joka haluaa pitää särönsä. Eero mahtaa olla misantrooppi, sellaista pahinta laatua oleva, sillä misantroopeissakin on eroja eivätkä kaikki ole niin äärimmäisiä.

Eero on lisäksi itara ja julma, käyttää rahaa vallan välineenä. Ei vaateta vaimoaan kunnollisesti, ja alkuun joutui Lea eri ruokaakin syömään. Kuitenkin Eero oli se, joka halusi ettei Lea käy töissä.

"Eero puhui rauhasta puukko taskussansa ja sivistyksestä palvelustyttö polvillansa."

Kirjan muuhun juoneen ja henkilöihin en puutu (muuten tämä postaus ei lopu ikinä), suosittelen itse lukemaan. Huojuva talo tarjoilee valtaisan määrän tunnetta ja tuntemuksia. Minun olisi tehnyt mieli paiskata kirja noin sata kertaa seinään ja huutaa, raapia itseni verille turhautuneena Lean alistumisesta ja nöyristelystä.

Kannet suljettuani tuli itku. Itketti turha kituminen ja suru, oman onnensa estäminen. Sillä lopulta Lea itse seisoi onnensa edessä, ei päästänyt sitä liki. Samaan aikaan ihailen Lean tyyneyttä ja vakautta ja itken sitäkin. Lea sai lopulta elämänsä, mutta miten ja voi kuinka myöhään.

Yhteenveto: en lainkaan ihmettele Huojuvan talon klassikkoasemaa. Romaani kuvaa aikaansa, mutta pienin muutoksin sen voisi hyvin sijoittaa tähänkin päivään. Ja se on pelottavaa.

Muu huomio: Eero ei muutu, mutta ei muutu Leakaan. Mitä me tästä opimme... Tekee mieli todeta turhaan yrität toista muuttaa, kun et itsekään muutu. Tietyssä määrin ihminen muuttuu läpi elämän, mutta persoonan perustukset harvemmin.

~~~

Täällä ovat linkit muiden klassikkohaasteeseen osallistuvien blogeihin. Kiitos Marilelle emännöinnistä! Tämä on tosiaan jo kolmas järjestetty haaste ja lisää on tulossa. Jos et siis nyt ehtinyt mukaan, niin ei tämä tähän pääty.