Hae tästä blogista

lauantai 31. heinäkuuta 2021

Klassikkohaaste XIII – No Longer Human

Kuva: Niina T.
Heinäkuun viimeisen päivän kruunaa klassikkohaaste, vuorossaan jo kolmastoista.

Klassikkohaasteen loi Omppu vuonna 2015 ja haaste on nähtävästi tullut jäädäkseen. Sitä ainakin toivon. Olen osallistunut joka kerta paitsi kerran jäi välistä.

Klassikkohaaste on ehkä paras lukuhaaste koskaan jos asiaa minulta kysytään. Ja on se silti, vaikka ei kysyttäisikään.

Tällä kerralla haastetta luotsaa Kirjakaapin kummitus, jonka blogista voit lukea säännöt ja ohjeet.

Tästä linkistä pääset koontipostaukseen, jossa on linkit kaikkien osallistujien tämänkertaisiin klassikkokirjoituksiin. Neljättätoista haastetta emännöi – tadaa – minä. 

*

Sitten itse haasteeseen.

Valitsin luettavaksi Osamu Dazain No Longer Humanin, jonka olen halunnut lukea jo pitkään. Aloin sitä kerran aiemmin jo lukea, mutta ajankohta oli väärä. Nyt tuntui siltä, että aika on oikea ja niin olikin.

(Sori vaan William Somerset Maugham ja The Painted Veil: niin ne lukusuunnitelmat muuttuu, mutta ehkä ensi kerralla!)

 

Mine has been a life of much shame. I can’t even guess myself what it must be to live the life of a human being. 

Kirjan suora käännös on ”Disqualified as a Human Being”. Molemmat käännökset miellyttävät minua, vaikka niillä selkeästi on eri vivahde. Toisessa ihmisyys tai kelpoisuus ihmisenä on ”menetetty” kun taas toisessa ihmiskelpoisuus on hylätty. Ei sovellu ihmiseksi. Diskattu.

Kirjassa on kaksi kertojaa, joista toinen jää nimettömäksi ja hänen osuutensa muutenkin käsittää vain prologin ja epilogin. Hän on henkilö, joka saa Yozon muistikirjat käsiinsä. No Longer Human koostuu pääasiassa Yozon muistikirjoista. Mutta erityisesti prologi on niin voimakas, että sen haluaa lukea uudelleen luettuaan koko kirjan. Prologi on ulkopuolinen katse, joka täydentyy lukijalle kun tarina on kulkenut loppuun. Tai pikemminkin kun muistikirja loppuu, sillä tarina ei pääty vaikka sivut loppuvat.

Milloin Yozo menettää ihmisyytensä vai kokiko hän koskaan olevansa ihminen. Kenties pelkkä kuori, jonka sisällä ei mitään. Nuoruuden naamiona pelle, jolla on paljon merkityksetöntä kerrottavaa ja josta kaikki pitävät. Koska pellestä täytyy pitää, muuten pellellä ei ole oikeutta olla olemassa.

Kuinka kauan ihminen jaksaa teeskennellä olevansa… ihminen? Pelle? Miksi jotkut solahtavat yhteisöön liukkaasti kuin ankeriaat jokeen, mutta jotkut tukehtuvat, hukkuvat. Yozo ei siedä rooliaan klovnina eikä jaksaisi teeskennellä, mutta hän taipuu muiden odotuksiin. Tuntuu, ettei Yozolla ole muuta arvoa kuin viihdearvo ja siihen Yozo itsekin tarkertuu.

Eräs merkittävä osoitus Yozon taipuisasta – mieleni tekisi sanoa alistuvasta tai jopa alistetusta – persoonasta näkyy jo lapsuudessa. Yozon isä on lähdössä matkalle ja kysyy lapsiltaan, mitä tuliaisia nämä haluavat. Yozon kohdalla hän ”kysyy”, että Yozo haluaa varmaankin asian z. Yozo ei oikeastaan halua mitään ja isä pettyy, pahoittaa mielensä, ehkä jopa suuttuu.

Myöhemmin Yozo käy kirjoittamassa salaa isänsä muistivihkoon isän ehdottaman lahjatoiveen ja isä ilahtuu.

Ihmisarvoa on täyttää toisten odotukset. Mitä väliä, mitä itse haluaa. Kirjan epilogissa eräs henkilö väittää Yozon isän olevan syypää poikansa kohtaloon (jota en aio mainita, sori).

Yozon isä ei tosiaan mikään lempeyden esikuva ole. Jos ei menetellä niin kuin isä haluaa, seuraa rangaistus. Isä katkaisee lopulta välit kokonaan Yozoon. Ei selityksiä, ei mitään.

No Longer Humania on vaikea olla peilaamatta Dazain omaan elämään, sillä Yozon ja hänen elämässään on lukuisia samoja piirteitä. Yozon tavoin Dazai oli vauraan perheen lapsi, jonka oli vaikea löytää paikkaansa yhteiskunnasta. Ulkopuolisuus ja identiteettiongelmat vaivasivat molempia, molemmat myös alkoholisoituivat.

No Longer Humania ei pidä kuitenkaan typistää miksikään autofiktiiviseksi tilitykseksi. Kyseessä on kirjallisestikin merkittävä teos. Minuun se teki suuren vaikutuksen sekä kielellisesti (laadukas käännös!) että muulta tyyliltään. Pidän itseanalyysista ja muusta analysoinnista sekä pohtimisesta yleisesti ja niitä tämä kirja sisältää.

On surullista, ettei Yozo näe itsessään mitään inhimillistä, ihmismäistä. Paine mukautua ympäristöön ja yhteiskuntaan sekä voimakas ihmispelko eivät ole kovin hyviä lähtökohtia oikeastaan millekään. Koin monet ajatukset samastuttavina, vaikka elämämme kovin erilaiset olivat ja ovat.

The fear of human beings continued to writhe in my breast – I am not sure wheter more or less intensely than before – but my acting talents had unquestionably matured.

Samastuttavuus ei tarkoita sitä, että samastuu samoista syistä. Kyse on siitä, että tunnistaa tunteet ja ajatusmallit ja mahdollisesti kokee niihin samastuttavuutta.

Just when I had begun to relax my guard a bit, fairly confident that I succeeded by now in concealing completely my true identity, I was stabbed in the back, quite unexpectedly.


Vaikuttava teos, joka on ehdottomasti klassikkoasemansa ansainnut. 

 

Osamu Dazai on kirjoittajanimi, Dazain oikea nimi on Shūji Tsushima. Dazai teki itsemurhan 13.6 1948 yhdessä rakastajattarensa Tomie Yamazakin kanssa hukuttautumalla Tamagawa-kanaaliin. Dazai oli kuollessaan 38-vuotias.

Tietoja kirjasta: 

Osamu Dazai: No Longer Human
alkuper. 人間失格 Ningen Shikkaku, 1948
Tuttle, 1981 (ensimmäisen kerran julkaistu englanniksi 1958)
japanista englannintanut Donald Keene
s. 177

Suomennettu nimellä Ei enää ihminen

*

Tästä pääset näkemään haasteeseen aiemmin lukemani klassikot. Viime kerralla luin Sam Selvonin The Lonely Londonersin.

tiistai 27. heinäkuuta 2021

Mustasta valkoiseksi

 

Identtiset kaksoset Stella ja Desiree Vignes ovat mustia, mutta niin vaaleita että voisivat käydä vaikkapa valkoisista. Stella valitseekin elämän valkoisena ja kaksosten tiet eroavat.

Kaikki alkaa pienestä (kuvitteellisesta) tuppukylästä, Mallardista. Louisianassa sijaitsevaa Mallardia asuttaa musta yhteisö, jossa tosin suositaan mahdollisimman valkoista ihonväriä. Mitä vaaleampi, sen parempi. Silti kaikille on selvää, että mustia ollaan.

Kaikki tietävät, miten Mallard syntyi ja miksi siitä tuli sellainen kuin tuli. Vaikka Mallard on fiktiivinen kylä, on vastaavia oikeasti ollut olemassa Yhdysvaltojen eteläisissä osavaltioissa. Muutama on mainittukin kirjassa.

The Vanishing Half on historiallinen romaani, jonka tarina alkaa varsinaisesti vuodesta 1968, mutta sitä aiempiakin tapahtumia sivutaan. Nimittäin 1968 Desiree palaa Mallardiin oltuaan poissa yli kymmenen vuotta. Kukaan kylässä ei odottanut näkevänsä kaksosista kumpaakaan enää koskaan.

Kaiken lisäksi Desiree tuo mukanaan tyttärensä Juden, jota mustempaa saa hakea. Jude ei koskaan kunnolla sopeudu Mallardiin ja haluaa sieltä pois. Lähteekin heti, kun se on mahdollista.

The Vanishing Half ei ole vain Desireen ja Stellan tarina, vaan yhtä lailla myös heidän tytärtensä. Stellallakin on tahollaan uusi perhe ja tytär. Stellan elämä valkoisena ei lopulta ole niin auvoista kuin kuvitella voisi. Päiviä varjostaa pelko siitä, että hänen taustansa voi paljastua milloin tahansa. Elämä on osin teeskentelyä, koska valitessaan valkoisuuden Stella samalla luopuu isosta osasta identiteettiään – ja menneisyyttään. Stellasta tulee taitava valehtelija – edes omalle lapselle ei voi totuutta kertoa.

Eräs kohta, jossa kuvataan Stellan elämää Los Angeleissa, tuo mieleeni jokin aika sitten katsomani sarjan Them. Them kuvaa valkoisella alueella asuvan mustan perheen elämää: ennakkoluuloja ja suoranaista vainoa, jota se sai osakseen. Samaa asetelmaa esiintyy The Vanishing Halfissa: valkoiselle asuinalueelle muuttaa musta perhe, joka saa yhteisön kihisemään. Stellaakin asia järkyttää, mutta hieman eri syistä - paljastumisen pelko ei koskaan jätä rauhaan.

The Vanishing Half on historiallinen romaani minun makuuni: se on runsas ja rikas, hallittu ja hillitty. Pidän Bennettin tyylistä kertoa asioita, kuvata tunteita ja tunnetiloja. Asioita ei selitetä puhki, vaan paljon jää lukijankin kuviteltavaksi ja päätettäväksi – ei kuitenkaan niin paljon, että se häiritsisi.

Brit Bennett: The Vanishing Half
Dialogue Books, 2020
s. 366

Lukukeidas, jossa kuvasin kirjan.

maanantai 19. heinäkuuta 2021

Pari minimietettä luetuista

Sanattomuus vaivaa, joten vaihteeksi muutama minimiete lukemistani kirjoista. On jonoakin päässyt kertymään, koska sanattomuuden lisäksi on vaivannut en nyt jaksa. Syy ei ole kirjoissa, erityisesti Mads Peder Nordbon kirja ansaitsisi enemmänkin huomiota.


Mads Peder Nordbo: The Girl Without Skin
alkuper. Pigen uden hut, 2017
Text publishing, 2018
tanskasta englannintanut Charlotte Barslund
s. 356


Nuuk, Grönlanti.

Jäätiköltä löytyy muumioitunut ruumis, oletetaan että kyseessä on peräti muinainen viikinki. Paikallisen Sermitsiaq-lehden toimittaja Matthew Cave saa tehtäväkseen kirjoittaa löydöksestä jutun. Ennen kuin juttu saadaan ulos, tapahtuu kuitenkin verinen käänne: muumio katoaa ja sen tilalla on brutaalisti murhattu (ruumista vartioinut) poliisi.

Matt on tietysti järkyttynyt, mutta samalla harmistunut: hyvä uutisaihe meni reisille. Käy nimittäin myös ilmi, että ruumis tuskin on viikinki vaan tuoreempi tapaus. Lisäksi näyttää siltä, että ruumis saattaa liittyä Nuukia 1970-luvulla järkyttäneeseen murhasarjaan, jota ei koskaan saatu selvitettyä.

Melko koukuttava kirja, jota en herkimmille suosittele. Sisältää nimittäin jossain määrin verta,  suolenpätkiä ja sisäelimiä pitkin lattioita. Minua ei sellainen juuri hetkauttanut, mutta siedän muutenkin kirjallisuudessa melko hyvin kaikenlaista.

Kirja on suomennettu nimellä Tyttö ilman ihoa ja siitä on blogannut aiemmin muun muassa Oksan hyllyltä

The Girl Without Skin/Tyttö ilman ihoa on ns. Grönlanti-sarjan aloitus. Sarjasta on julkaistu kolme kirjaa (en tiedä onko lisää tulossa. Toinen osa on nimeltään Cold Fear/Kylmä pelko ja kolmas on Kuolinaamio (ei nähtävästi ole englanninnosta ainakaan toistaiseksi).


Aileen Wuornosin tarinan luin osin Des Nilsenin imussa. Tuli jonkin sortin himo sarjamurhaajiin ja true crimeen, joka on nyt toistaiseksi tyydytetty. Wuornoksesta olen aiemmin lukenut Sarjamurhaaja-kirjastani, joka on nähtävästi kateissa. Etsin sitä tätä postausta varten, mutta enpä löytänyt. Ties missä kasassa se lymyilee. Ärsyttää, kun tekisi mieli selailla sitä. Noh, kaipa se pompsahtaa jostain esille jossain vaiheessa.

Wuornoksesta kertovaan kirjaan tartuin kuitenkin Leena Lumin postauksen innoittamana. Hän on vastikään lukenut Aileenista kertovan kirjan ja halusin minäkin sitten sen lukea. Jännä muuten, että kirja on vasta nyt suomennettu: se kun on alun perin julkaistu 2004.

Minulle kirja jäi aika vaisuksi kokemukseksi enkä ihan ymmärrä, miksi Aileen Wuornos on mainittu sen toiseksi kirjoittajaksi. Aileenin oma ääni kuuluu kirjassa lähinnä muutamien kuulustelujen ja muiden suorien lainausten kautta, jotka ovat varsin toisteisia. Ei mitään erityisen syvällistä niissä, pelkkää jankkaamista.

Koin kirjan muutenkin vajavaisena, ikään kuin lukijan oletettaisiin tietävän ennestään tästä keissistä jotain/enemmän. Kirjassa mainittiin mm. että Aileen adoptoitiin aikuisiässä (ei mitään muuta), samoin kerrottiin että Dawnista tulee Aileenin paras ystävä, mutta ei siitäkään mitään muuta (kuka hiton Dawn?).

Ei tässä kirjassa mielestäni juuri Aileenin pään sisään päästy. Koen, että murhaaminen ja murhatut miehet kiinnostivat Berry-Deetä enemmän kuin Aileen persoonana.

Tai sitten odotukseni olivat korkealla luettuani juuri erityisen perusteellisen tutkielman Des Nilsenin persoonasta.

Anyway, tulipahan luettua. Kirja on melko nopealukuinen, joskin hieman rasittava toisteisuutensa takia. Lisäksi joku olisi voinut vaikka oikolukea sen vielä kerran – aika paljon oli tekstiin jäänyt virheitä.

En kannata kuolemantuomiota, vaikka en Aileenille lämmennyt. Lisäksi jäin miettimään, miksi kirjailija on maininnut paljon yksi yö vankilassa maksaa veronmaksajille. Onko se jokin oikeutus kuolemantuomiolle.

Kannattaa lukea tuo yllä linkkaamani Leena Lumin kirjoitus, jos kirja vähänkin kiinnostaa. Leena käsittelee kirjaa perusteellisemmin.

Aileen Wuornos with Christopher Berry-Dee: Monster, My True Story
John Blake publishing, 2004
s. 238

torstai 8. heinäkuuta 2021

Diagnooseja ja stondiksia

 Kiinnostaako sinua

- raiskaaminen ja raiskausfantasiat?
- (mielenterveys)diagnoosien jakelu potilasta edes tapaamatta ja hoitoennusteen julistaminen jo ensimmäisellä käyntikerralla?
- ihmisten arvottaminen kilogrammojen perusteella, toisin sanoen ylipainoisten ihmisten arvostelu ja häpäisy, fat phobia?
- ihmisten rakastuminen ristiin rastiin toisiinsa ilman sen kummempaa ”järkeä”?
- Freudiin viittaaminen joka toisessa käänteessä?
- seksuaalisuuden keinotekoinen alleviivaaminen? (tyyliin jollain on koko ajan ”muna pystyssä”)
- unien kuvailu ja niistä jauhaminen? (tälle on tärkeä perustelu kirjassa, itse en oikein jaksa toisten unia missään muodossa paitsi tietty omani kiinnostaa)
- ohuet ja kankeat henkilöhahmot?

Jos vastasit kyllä, lue Yasutaka Tsutsuin Paprika ja saat näitä kaikkia potenssiin sata!

Kirjan idea on mainio, mutta toteutus minun makuuni ontto ja naivistinen. Paprika oli minun ja Lauran lukupiirikirja ja pakko todeta, että olisin kaiketi jättänyt kirjan kesken ellemme olisi sitä kimpassa lukeneet.

Kirjan jaksoin lukea vain siksi, että pääsin siitä avautumaan Lauran kanssa sovittuina aikoina. Nyt on voittajafiilis, mutta ei enää minulle Yasutakaa, kiitos.

 

Alla kirjan esittelyteksti, joka valottaa tarinan asetelmaa aika hyvin. Aihe onkin hyvin mielenkiintoinen, mutta minua sen käsittelytapa tosiaan ei nyt puhutellut. Kannattaa kuitenkin muistaa, että toisen roska voi olla toisen aarre!


When prototype models of a device for entering into patients dreams go missing at the Institute for Psychiatric Research, it transpires that someone is using them to manipulate people s dreams and send them insane. Threatened both personally and professionally, brilliant psychotherapist Atsuko Chiba has to journey into the world of fantasy to fight her mysterious opponents.

As she delves ever deeper into the imagination, the borderline between dream and reality becomes increasingly blurred, and nightmares begin to leak into the everyday realm. The scene is set for a final showdown between the dream detective and her enemies, with the subconscious as their battleground, and the future of the waking world at stake.

Widely acknowledged as Tsutsui s masterpiece, Paprika unites his surreal, quirky imagination with a compelling, haunting narrative
.

Yasutaka Tsutsui: Paprika
alkuper. Papurika, 1993
Alma Books, 2009
japanista englannintanut Andrew Driver
s. 348

sunnuntai 4. heinäkuuta 2021

Motiivia etsimässä

Okriki*, Nigeria. Kolme opiskelijaa piestään ja murhataan brutaalisti keskellä kirkasta päivää. Tapaus kuvataan ja se leviää pitkin somea. Vaikka tekijät ovat tiedossa, kammottavan tapauksen yllä leijuu kaikenlaisia spekulaatioita siitä, miksi pojat murhattiin.


Femi Kayode: The Lightseekers
Raven books, 2021
s. 410
 

Philip Taiwo perheineen asuu Lagosissa. Asettuminen Nigeriaan vuosikausien Yhdysvalloissa asumisen jälkeen on hieman nihkeää. Nigeria on Taiwon kotimaa, mutta se tuntuu vieraalta. Tämä seikka on mainittava, koska asetelma on merkittävä: The Lightseekers on nimittäin kulttuurisen ja tapojen kuvausten osalta runsas. Huom. ei mitään sormella osoittamista eikä alleviivaamista saati jankutusta, vaan kuvaus sulautuu tarinaan yhtä luonnollisesti kuin maininki kulkee meressä.

Mainitsen tämän heti alkuun, koska uskoisin että kulttuureista kiinnostuneelle lukijalle tämä on oiva valinta. Lisäksi kirja on tärkeä muistutus siitä, miten monimuotoista kulttuuri on. Usein kuulee sanottavan, että kiinnostaa lukea afrikkalaisesta kulttuurista. Ei ole olemassa mitään afrikkalaista kultttuuria niin kuin ei ole olemassa mitään eurooppalaista kulttuuria. Pelkästään Nigeriassa puhutaan yli viittäsataa eri kieltä, tämä ihan huomiona.

Takaisin kirjaan.

Erään murhatun pojan isä ottaa yhteyttä Taiwoon ja pyytää tätä selvittämään poikansa kuolemaan johtaneita syitä. Kolmoismurha on tiedossa ja myös sen tekijät, mutta surevaa isää vaivaa kysymyksistä suurin: miksi? Miksi juuri minun kunnollinen poikani? Isä ei usko poikansa olleen varas, kuten paikalliset Okrikissa väittävät.

Philip Taiwon osaamisalaa on tutkiva psykologia (investigative psychology) ja siksi murhatun pojan isä uskoo Taiwon olevan juuri oikea henkilö etsimään vastauksia. Vastentahtoisesti Taiwo suostuu ottamaan toimeksiannon vastaan.

Ja taas välihuomautus. Kirjailija Femi Kayode itse on kliininen psykologi (clinical psychologist) ja se näkyy kirjassa: onhan kirjan kertojan, Philip Taiwon, osaamiskenttä osin sama kuin kirjailijan. Ja tämä taas positiivisena huomiona, jota varmasti psykologiasta kiinnostuneet arvostavat. Ja miksipä ei hyödyntäisi omaa laajaa tietämystään kirjassaan.

Huomio termeistä:
olen lisännyt englanninkieliset termit sulkuihin käyttämieni suomennosten jälkeen, koska en ole sataprosenttisen varma oikeista suomenkielisistä termeistä.

Mihinkäs jäimme. Tuntuu nyt olevan paljon asiaa kirjan vierestä. Se johtuu siitä, että tämä kirja herätti todella paljon ajatuksia ollen samalla hyvin viihdyttävä. Viihdyttävyys kirjallisuudessa onkin mielenkiintoinen asia, koska ihmisiä viihdyttävät niin erilaiset asiat.

Minua viihdytti The Lightseekersissa erityisesti Taiwon ja hänen ”autonkuljettajansa” Chikan välinen suhde ja siihen liittyvä jännite. Suhde on ajoin muodollinen, kireä, hauska, ystävällinen, lempeä, arvostava, etäinen, läheinen… Eikä Chika ole oikeasti mikään autonkuljettaja, mutta eipä siitä enempää.

Viihdyttävää kirjassa on myös nimenomaan kulttuurinen kuvaus, miljöö ja moni muukin henkilöhahmo. Tietynlainen vakavuus, pohdinnat jne. Yleisesti ottaen viihdyn kirjojen parissa, jotka sisältävät paljon pohdintaa ja jotain erilaista suhteessa itseeni. Nautin jos opin jotain uutta lukiessani. En lue samastuakseni, enemmän kiinnostaa kohdata uusia näkökulmia, ajatuksia, mitä tahansa.

Tarina etenee aika verkkaisesti, mutta pinnan alla kytee jatkuvasti ja jotain pientä on alati vireillä. Luvut on nimetty (mikä aina ihastuttaa minua!) ja ne ovat melko lyhyitä, joten kirjaan voi tarttua helposti pitkin päivää muun toiminnan ohessa ja niin teinkin. Kuljetin kirjaa mukana ulkonakin ja jäin sitä lukemaan sinne sun tänne.

Brutaalisuusmittari: 1/3
Luonnollisesti kirjassa tapahtuva kolmoismurhatapaus on brutaali, mutta sitä käsitellään imperfektissä eikä siinä ryvetä. Tapauksesta on kulunut yli vuosi Taiwon alkaessa tonkia sen motiiveja. Muutama muukin ruumis tulee, mutta väkivaltaisuuksia ei jäädä yksityiskohtaisesti kuvailemaan ja niissä viipymään. Joku toinen ehkä päräyttäisi mittarin kakkoselle, mutta mielestäni nimenomaan käsittelytyylinsä takia ykkönen on tarpeeksi. Subjektiivisia kokemuksia nämä, joten mittari on vain suuntaa antava ja kenties suuntakin on väärä.

Kirjaa ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu, olisi kyllä mahtavaa jos suomennettaisiin. Minuun tämä kolahti todella lujaa ja lisäänkin sen suosikkeihini.

Femi Kayoden kiintoisan haastattelun voi lukea (englanniksi) tästä. Siinä kerrotaan Kayoden taustasta ja selviää, että jatkoa Lightseekersille on luvassa! Haastattelu ei sisällä spoilereita kirjasta eli sen uskaltaa lukea kirjaa lukematonkin.

*Okriki lienee kuvitteellinen paikka, ainakaan googletus ei tuottanut tulosta. Sen sijaan Okrika löytyy ja kirjan Okriki sijaitsee niinikään liki Port harcourtia, mihin osa kirjan tapahtumista sijoittuu.

 

Kirjan sivuliepeessä sijaitseva takakansiteksti. Voikohan enää puhua ”takakansiteksteistä”, kun niin usein se teksti on sivuliepeessä. Ehkä pitäisi alkaa käyttää sanaa esittelyteksti.


When three young students are brutally murdered in a Nigerian university town, their killings - and their killers - are caught on social media. The world knows who murdered them; what no one knows is why.

As the legal trial begins, investigative psychologist Philip Taiwo is contacted by the father of one of the boys, desperate for some answers to his son's murder. Philip is an expert in crowd behaviour and violence, but travelling to the sleepy university town that bore witness to the killings, he soon feels dramatically out of his depth.

Years spent first studying, then living in the US with his wife and children mean he is unfamiliar with many Nigerian customs ans no one involved in the case seems willing to speak out.

The more Philip digs, and the more people he meets with a connection to the case, the more he begins to realise that there’s something even more sinister than he feared concealed somewhere in this community.

tiistai 29. kesäkuuta 2021

Kuolleet eivät kysele ja ovat muutenkin hiljaa

Skotlantilainen Dennis Nilsen murhasi Lontoossa omien sanojensa mukaan viisitoista miestä vuosina 1978-1983. Osaa ei pystytty varmasti koskaan tunnistamaan, koska Nilsen hävitti ruumiita mm. polttamalla. Nilsen tuomittiin kuudesta murhasta ja yhdestä murhanyrityksestä elinkautiseen.


Brian Masters: Killing for Company – The Case of Dennis Nilsen
Arrow Books, 2020 (alun perin julkaistu 1985)
s. 337
kirjassa on mustavalkoinen kuvaliite ja joitakin Nilsenin piirtämiä kuvia uhreistaan

 

Dennis Nilsen eli Des pompsahti uudelleen pinnalle viime vuonna, kun hänestä julkaistiin minisarja ITV:llä (en ole katsonut, meillä ei näy tavalliset tv-kanavat koska emme ole jaksaneet hankkia erillistä boxia niitä varten). Luonnollisesti olin Desistä kuullut aiemminkin ja pintapuolisesti hänestä lukenut.

Nyt kiinnostuin lukemaan Brian Mastersin kirjoittaman ”elämäkerran” Nilsenistä. Kirja on julkaistu alun perin 1985, mutta tv-sarjan myötä kirjasta on otettu uusintapainos ja se on tuotu näyttävästi esille monissa kirjakaupoissa.

Elämäkerta sitaateissa, koska kirja ei ole ihan sieltä perinteisimmästä päästä. Kyseessä on enemmänkin tutkielma Nilsenistä, hänen persoonastaan ja syistä, miksi hän murhasi. Koska sehän meitä yleensä kiinnostaa: miksi ihminen murhaa? Millainen on ihminen, joka murhaa toisia.

Teos kulkee melko kronologisesti alkaen ajasta ennen Nilsenin syntymää. Sille on perustelunsa, jotka voivat aluksi tuntua kaukaa haetuilta mutta eivät ole. Taustoitukselle Masters antaa kosolti tilaa ja niissä kuuluu Nilsenin omakin ääni niin kuin kuuluu läpi kirjan. Nilsen on nimittäin ollut oikein yhteistyöhaluinen ja avautunut Mastersille vuolaasti.

Masters ei kuitenkaan toimi Nilsenin äänitorvena, vaan käyttää teoksessaan muitakin lähteitä sekä tutkimuksia. Lisäksi on selvää, ettei Nilsenin tulkintoihin ja itseanalyysiin voi luottaa. On epäselvää missä määrin Nilsen puhuu totta, missä määrin valehtelee ja hänen motiivejaan voi vain arvailla. Huijaako Nilsen mahdollisesti myös itseään muiden lisäksi. Tuomion kannalta tällä ei sinänsä ole merkitystä, mutta ”totuudesta” kiinnostuneille tietysti on.

Välillä tuntuu, että Nilsen pyrkii manipuloimaan ja tietyllä tavalla oikeuttamaan murhat. Ikään kuin hän olisi toiminut uhreilleen pelastajana. Toisaalta samaan aikaan hän yrittää sysätä vastuuta teoistaan muille ja sitten toisaalta suomii itseään murhista.

Selvää on, että Nilssenillä on ongelmia identiteettinsä kanssa, erityisesti seksuaalisen identiteetin. Nilsen voi myöntää olevansa bi, mutta ei koe olevansa ”pelkkä” homo (tässä kohden täytyy muuten muistaa, että asenne homoseksuaalisuuteen tuolloin oli melko toisenlainen kuin nykyään). Kaikki Nilsenin uhrit ovat miehiä ja Nilsenin seksikokemukset (sekä miesten että naisten kanssa) ovat jokseenkin olemattomat.

Nilsen ei pääasiassa harrasta seksiä uhriensa kanssa, korkeintaan masturboi heidän päälleen tai vieressä, kun on ensin kuristanut heidät. Murhan jälkeen hän pesee ruumiit ja joidenkin kanssa hän ”viettää aikaa” ikään kuin he olisivat vielä elossa. Siitä kirjan nimi: Killing for Company.

Mutta murhaako Nilsen saadakseen seuraa? Siitäkin ollaan monta mieltä. Melko selvää on, että (kuolleet) ruumiit (ja todennäköisesti tappaminen) kiehtovat Nilseniä. Ehkä ruumis edustaa hänelle rakkautta (näin todella yksinkertaistetusti sanottuna: mikään tässä kirjassa ja Nilssenissä ei ole yksinkertaista). Syitä tähän voisi nähdä Nilsenin menneisyydestä.

Nilsenin isoisä (joka oli hänelle läheisempi kuin oma äitinsä) kuoli Nilsenin ollessa vain kuusivuotias. Se oli kova paikka Nilsenille ja viimeiseksi kuvaksi isoisästään hänelle jäi nimenomaan vainajan ruumis.

Noh, varmasti kova paikka, mutta... Nilsen oli kuitenkin jo yli kolmekymppinen murhatessaan ensimmäisen kerran.

Mastersin teos on varsin pikkutarkka ja perusteellinen, erilaisia näkökulmia on tutkittu ja kuultu. Jos on kiinnostunut romaanimuotoisemmasta true crime -kirjallisuudesta, en tätä suosittele. Tämä on selkeästi tutkimuspainotteinen eikä tässä ole varsinaisesti jännitettä eikä tunnelatausta. Asiat käsitellään asioina, myös murhat.

Nilsen paljastuu lopulta alkaessaan hävittää ruumiita vetämällä ne vessasta. Viemärit tukkeutuvat ja paikalle kutsuttu putkimies saa kokea elämänsä järkytyksen. Nilsen ei yritä paeta eikä peitellä tekosiaan.


After all that has been said in these pages, it would be absurd now to speculate on which of these voices is the more authentic. They both give expression to the thoughts of a man who has constructed his own hell and dragged others in to it, without, in the end, really not knowing why. It is because one needs to ask why that this book has been written.

Suoraa vastausta ei tipu eikä sitä saada koskaan tietää. Nilsen kuoli 12.5. 2018 Yorkin sairaalassa.

Kirjan lopussa on psykiatri Anthony Storrin jälkikirjoitus, jossa hän ruotii asiallisesti Mastersin tulkintoja. Mielenkiintoinen lisä kirjaan.

Kirjan luettuani katsoin videoita, joissa mm. haastateltiin henkilöitä, jotka tavalla tai toisella tunsivat Nilsenin tai olivat mukana murhatapausten tutkinnassa. En aio omaa tulkintaani tästä keissistä ja Nilssenistä kertoa, koska se on pelkkää spekulaatiota, jolla ei ole mitään arvoa kenellekään. Jos Nilsen kiinnostaa, suosittelen lukemaan tämän kirjan.

Edit. kello 17:00

Unohdin laittaa loput kuvat postaukseen, joten tässäpä ne. Kuvat on piirtänyt Des ollessaan vankilassa. Des kutsui itseään "mustavalkoiseksi mieheksi".




torstai 17. kesäkuuta 2021

Olisiko sinulla hetki aikaa puhua saduista?

Rakastin lapsena satuja ja minulla oli useita satukirjoja. Ikisuosikkini oli Hanhiemon satuaarre, koska pelkkä kirja oli jännittävän muotoinen (pitkulainen, kuten kirjat yleensä eivät ole) sekä siinä oli kiehtova kuvitus. Ja tietenkin jännät sadut.

Toinen suosikkini oli Andersenin satukirja (kuvassa), joka asuu kanssani edelleen. Olen lukenut sen useita kertoja myös aikuisiällä, tosin nyt en vuosikausiin. Pidin jo lapsena kaikesta jännästä, jopa kauhusta. Vanhempani katsoivat joitakin sen ajan kauhuleffoja eikä minua kielletty niitä katsomasta heidän seurassaan. Monet Grimmin veljesten sadut ovat niinikään tuttuja minulle niin kuin varmasti monille muillekin.

Saduista sitten kätevä aasinsilta Tales-nimiseen podcastiin, johon olen korviani myöten ihastunut. Talesin Vanessa Richardson lukee perinteisiä satuja eri maista. Nänä sadut eivät ole erityisen soveltuvia lapsille eli tämä ei ole kuunteluvinkki perheen pienokaisille.

Esimerkiksi vietnamilainen kansantaru Kajong and Haloek sisältää väkivallan lisäksi kannibalismia.  Kajong and Haloek on ns. tuhkimotarina, jollaisia löytyy suunnilleen jokaisen kulttuurin tarinoista jossakin muodossa. Tarinassa on käänteitä niin paljon, että se suorastaan imee kuuntelijan itseensä. 

Huom: saduissa käänteet ja ylivuotava mielikuvitus ovat pelkkää plussaa - ne kuuluvat satuihin. Alla olevat kuvat ovat ruutukaappauksia Talesin Spotify-sivulta, josta näitä voi maksutta kuunnella.

Oma sosikkini tähän mennessä kuuntelemistani voisi olla The Painted Skin, joka on kiinalaisen Pu Songlingin kirjoittama. Kyseinen tarina sijoittuu (ja on kirjoitettu) 1700-luvulla eli jo se itsessään kiehtoo. Käänteitä ei tästä(kään) tarinasta puutu. Ihan saa kuunnellessa ällistellä ja huokailla synkästi.

Kunkin tarinan syntyperää ja tulkintaa (sekä vastaanottoa kulttuurissaan) avataan kuuntelijalle, mikä on mainio lisä kuhunkin tarinaan. Ainakin minua kiinnostaa tarinan lisäksi kovasti myös se, miten siihen on aikanaan suhtauduttu ja miten sitä on tulkittu ja mahdollisesti kritisoitu.

Pakko mainita vielä japanilainen The Tale of Urashima. Se on enemmänkin melankolinen kuin kauhistuttava/kauhua, niin kuin nuo kaksi aiemmin mainitsemaani. Koin sen myös erityisen visuaalisena kuunteluelämyksenä: jotenkin kaikki piirtyi hyvin selkeästi ja helposti mieleeni.

Vanessa Richardson on oiva lukija: hänellä on selkeä ja miellyttävän matala ääni. Podcastissa on hieman musiikkia ja toisinaan repliikit esitetään eli ei vain lueta tekstiä. Tarina luetaan muutenkin juuri sopivasti eläytyen. Minun makuuni tässä on kaikki kohdillaan: ei yliesitystä eikä liikaa tehosteita (lähinnä sitä musiikkia maltillisesti ja tarpeeksi hiljaisella).

Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan, jos tämäntyyppiset tarinat/sadut vähänkin kiinnostaa! Kukin tarina on oma kokonaisuutensa eli sieltä vaan noukkimaan esittelyn perusteella itseä kiinnostava tarina.

Osa tarinoista on varmasti tuttuja ennestään, esim. Hannu ja Kerttu, Lumikki, Pieni tulitikkutyttö jne. (tietty siis englanniksi, joka on podcastin kieli) Itse noukin kuunteluun nimenomaan tarinoita, jotka eivät ole minulle ennestään tuttuja. Seuraavaksi ajattelin kuunnella norjalaisen kansantarun nimeltä Three Billy Goats Gruff.

Miten on, kiinnostaako vai eikö voisi vähempää kiinnostaa? Itse olen ihan täpinöissäni näistä!

perjantai 11. kesäkuuta 2021

Vaiettu totuus - vai valhe?

”Jos valhetta elää riittävän pitkään, muuttuuko se todeksi?”

Arttu Tuominen: Vaiettu
Wsoy, 2021
s. 402
Poriin sijoittuvan Delta-sarjan kolmas osa

Hieman jännitti tarttua Tuomisen uusimpaan dekkariin, koska tiesin siinä käsiteltävän sota-aihetta. En yleisesti ottaen koe sotia ja sotimista järin kiinnostavina, mutta käsittelytapa tietysti aina ratkaisee.

Liki satavuotias Albert Kangasharju yritetään murhata kesken iltakävelyn. On vaikea kuvitella miksi kukaan haluaisi vahingoittaa palvelutalossa asuvaa ikäihmistä. Sitten tapahtuu toinen selkkaus, joka tuntuu liittyvän Kangasharjun murhayritykseen. Samankaltaisuuksia on liikaa ollakseen kyse sattumasta.

Tapausta alkaa tutkia muun muassa aiemmista kirjoista tutut Jari Paloviita, Henrik Oksman ja Linda Toivonen uudehkon päällikkönsä Susanna Mannerin johdolla.

Albert Kangasharju on poliisin ainoa linkki tapausten selvittämiseen, mutta vanhus on haluton puhumaan. Pitäisi nimittäin kulkea kauas menneeseen ymmärtääkseen tätä päivää eikä Kangasharju halua muistella menneitä.

Sitä paitsi: ”Jos valhetta elää riittävän pitkään, muuttuuko se todeksi?”

Muisti ja muistot ovat siitä merkillisiä, että ei vain aika muuta niitä vaan myös henkilö itse. Joskus vahingossa, joskus tarkoituksella.

Vaietun aihe on palanen vaiettua Suomen historiaa. Kirjassa nimittäin käsitellään Suomalaisen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoonan (tunnettiin myös nimellä panttipataljoona) vaiheita. Poliisi epäilee Albert Kangasharjun liittyneen pataljoonaan ja sotineen Saksan tukena rintamalla. Sotilaiden on epäilty osallistuneen julmuuksiin, mutta vahvistettua tietoa ei juuri ole aiheen ollessa tulenarka. On selvää, että sotarikoksia tehtiin, mutta missä määrin suomalaiset olivat mukana, on kiistanalaista.

Kirja on luonnollisesti fiktiivinen teos ja sen henkilöt kuviteltuja, mutta tietyt historialliset tapahtumat ovat todellisia. Koska en asu tynnyrissä, olen tietenkin kuullut ns. Panttipataljoonasta, mutta en ole urhannut sille kummoisia ajatuksia.

Tuomisen kirjan sivuilla historia herää uudelleen henkiin, näkökulma on ihmisen. Sota ei ole pelkkiä kasvottomia päitä, luoteja, räjähdyksiä, rintamaa. Sota on ihmisiä: sotilaita, siviilejä. Se koskettaa kaikkia jos ei suoraan niin epäsuorasti. Ja vaikutukset voivat olla kauaskantoiset.

Vaiettu onkin omalaatuinen yhdistelmä (sota)historiallista romaania ja dekkaria. Kerronta kulkee kahdessa ajassa määrätietoisesti eteenpäin. Kun saavumme nykyaikaan, askeleet pysähtyvät. Ei ole enää mitään sanottavaa.

Kuten muissakin Tuomisen dekkareissa tässä keskeisintä ei oikeastaan ole itse rikos, vaan kaikki muu sen ympärillä eikä vähimpänä moraaliset kysymykset ja valinnat. Voiko ihminen aina valita ja jos voi, niin missä määrin valinta on vapaa – missä määrin ympäristö vaikuttaa valintoihimme.

Vaiettu on koukuttava ja helposti etenevä. Sellainen kirja, jota piti olla koko ajan lukemassa. Ihailen Tuomisen luovuutta ja idearikkautta löytää erilaisia aiheita ja käsitellä niitä omintakeisella tavallaan jättäen myös lukijalle tilaa ajatella ja pohtia. Vaietun tarina jää mieleen elämään omaa elämäänsä.

Delta-sarja kannattaa lukea järjestyksessä, sillä viitteitä aiempiin kirjoihin on. Itse rikostapaukset (ja niiden tutkinnat) ovat kyllä itsenäisiä kokonaisuuksia, mutta taustalla kulkee aiemmista kirjoista tuttujen henkilöiden elämään liittyviä asioita. Ne syventävät henkilöhahmoja, joten kirjoista saa enemmän irti, kun ne lukee järjestyksessä. Sarjasta tulee ilmeisesti kuusiosainen eli kolme herkkupalaa vielä luvassa!

Vaietusta on blogannut muun muassa Kirjojen kuisketta ja Kirjaluotsi.

Delta-sarja:

1. Verivelka

2. Hyvitys

3. Vaiettu



perjantai 4. kesäkuuta 2021

Täti joka ei suostunut kuolemaan

 

Shirshendu Mukhopadhyay: The Aunt Who Wouldn’t Die
alkuper. Goynar Baksho, 1993
John Murray, 2017
bengalista englannintanut Arunava Sinha
s. 167

East Bengal.

Pishima-täti kuolee, mutta jää kummittelemaan taloon, jossa asui muun sukunsa kanssa, jota on kohtuullisen  paljon. Kyseessä on (tai oli) varakas Mitran suku, jonka varat tosin ovat melko lailla huvenneet eikä kenenkään arvolle oikein sovi työnteko. Talous pyörii miten kuten sukukalleuksia (koruja ja kultaa) panttaamalla ja myymällä.

Pishima oli eläessään suvun matriarkka: lellitty, mutta katkera menetettyään miehensä hyvin nuorena. Pishiman haamun näkee (tai pikemminkin kuulee) vain Somlata, joka on toinen kirjan kahdesta kertojasta.

My husband’s name is Chakor Mitra --- When I was married at eighteen, he was blissfully unemployed. By way of skills, he played the tabla and had passed his BA exam. No one in his family had ever had a job. They used to be zamindars in East Bengal.

Pishiman haamu pyytää vaatii Somlataa piilottamaan kultansa muulta suvulta. Pishima ei halua suvun myyvän kultaansa, joten siksi haluaa ne piilotettavan ja Somlata piilottaa. Vaan silti ei Pishiman haamu suostu lepäämään, vaan jäkättää Somlatalle milloin mistäkin.

Kirjan toinen kertoja on Boshon, jonka henkilöllisyys selviää myöhemmin. Aika on spiraali niin kuin elämäkin. Ne eivät koskaan pääty, vaan kiertävät ja kiertävät ja palaavat joskus takaisin. Ehkä. Rippuu mihin uskoo, jos mihinkään.

The Aunt Who Wouldn’t Die on omituinen tarina, joka on kiinnostava mutta josta minulta saattoi mennä osa ohi. Ei siksi, etten osaa lukea vaan siksi etten välttämättä osaa tulkita lukemaani  kulttuuriviitteesään, jolloin siitä voisi saada enemmän (tai jotain muuta) irti.

Toisaalta onko sillä sinänsä väliä? Tarina avautuu kyllä muutenkin, vaikka tietysti lukijasta riippuen tulkinnat vaihtelevat. Harva ihminen tuntee joka ikisen maan ja kulttuurin eri nyanssit, mutta ei kannata sellaisen antaa häiritä lukemisia. Voipi jäädä paljon kiintoisaa lukematta, jos haluaa vain tuttua ”kamaa”. Tämän kirjan tiimoilta tuli jonkin verran googleteltua: satuinpa siis taas oppimaankin kaikenlaista. Ja tämä on muuten eräs niistä lukuisista syistä, miksi rakastan kirjallisuutta ja lukemista.

Pieni valitus:

Sanasto olisi ollut kiva ylläri, kun ei ole tuo bengali hallussa. Sanojen yhteyden osasi kyllä päätellä ja niiden merkitykset mainittiin yleensä kerran mutta kun on paljon erikoisia termejä (muun muassa Somlatan puolison vanhimmalle veljelle nimen lisäksi oma termi) niin pikkuinen pää meni vähän pyörälle.

Oodi sanastoille:

Yleisesti ottaen diggailen sanastoja. Niitä näkyi kirjoissa mielestäni ennen muinoin enemmän, nykyään aika harvoin. Esimerkiksi monissa André Brinkin kirjoissa on sanasto. Onko netti kutistanut maailman niin pieneksi, ettei sanastoille nähdä enää tarvetta? Minä haluan sanastoja, sanastot kunniaan! Antakaa minulle minun jokapäiväinen sanastoni! Kauan eläkööt sanastot!

sunnuntai 30. toukokuuta 2021

Hänen ainoa vaimonsa

 

Peace Adzo Medien romaani His Only Wife sijoittuu Ghanaan. Kirjailija itse on syntynyt Liberiassa, mutta varttunut Ghanassa.


Peace Adzo Medie: His Only Wife
Oneworld, 2021
s. 278

Heti kirjan ensimmäinen virke herättää kiinnostuksen.

Elikem Married me in absentia; he did not come to our wedding.

Kirjan kertoja on nuori ompelija Afi Tekple, joka haaveilee joskus perustavansa oman vaateliikkeen. Afi asuu äitinsä kanssa Ho-nimisessä kaupungissa, jossa hänen muukin sukunsa asuu. Afin isän kuolema syöksi perheen taloudelliseen kriisiin eikä muusta suvusta ole juuri apua.

Siksipä Afi ei epäröi, kun hänelle ehdotetaan avioliittoa vauraan liikemiehen, Elikemin, kanssa. Avioliitto on Elikemin äidin järjestämä motiivinaan saada poikansa lopettamaan erään (äidin mielestä) epäsopivan naisen tapailu. Afi katsoo, että avioituminen on pieni hinta siitä, että suku saa taloudellisen turvan ja hän itse pääsee maan pääkaupunkiin Accraan asumaan. Afille on kerrottu että Elikem tapailee toista naista, joten asia ei tule hänelle yllätyksenä.

Toki aviomiehen poissaolo omista häistään arveluttaa, mutta koska se ei ole aivan tavatonta, Afi ei huolestu. Syytä kyllä olisi ollut. Nimittäin Accrassa Afia odottaa komea huoneisto, mutta Elikem loistaa sielläkin poissaolollaan.

”You just got married; it is better that you spend time at home, getting to know your husband and taking care of him.”
What husband? I wanted to ask, but didn’t because I knew it would annoy her even more.


Kestää omituisen kauan ennen kuin tuore aviopari vihdoin tapaa toisensa ja pääsee kehittämään suhdettaan ja avioliittoaan. Avioliitto ei tässä ole kahden kauppa, vaan mukana on koko suku ja erityisesti Elikemin äiti, joka taustalta pyrkii vaikuttamaan suhteeseen.

Afi kokee painostusta myös oman sukunsa puolelta: äiti toivoisi Afin vain olevan hyvä vaimo ja Elikemille läsnä miehen niin halutessa. Afin setä katsoo oikeudekseen hyötyä taloudellisesti liitosta eikä häissä (Elikemin äidiltä) saadut lahjat vaienna hänet kuin hetkeksi.

Tämän ristipaineen keskellä Afi yrittää rakentaa itselleen mieluista elämää näennäisen rakastettavan, mutta paljon poissaolevan aviomiehensä kanssa. Hän tutustuu naapurihuoneiston Evelyniin (joka sattumoisin seurustelee Elikemin veljen kanssa) ja heidän välilleen kehittyy hiljalleen ystävyys.

His Only Wife on ihmissuhdepainotteinen kirja, mikä normaalisti pelottaisi minut tiehensä. En yleisesti ottaen innostu kirjoista, joissa keskeisenä punaisena lankana on ihmissuhde tai -suhteet. Mutta mutta, taiten kirjoitettuna mikä tahansa menee. Sitä paitsi en litistäisi His Only Wifea ihmissuhdekirjaksi. Se on niin paljon muutakin niin kuin elämä yleensä.

Peace Adzo Medie välttää myös kaikki kliseet ja muut sudenkuopat, vaikka asetelma itsessään kuulostaa hyvin tutulta: köyhä nainen nai rikkaan miehen. Ryysyistä rikkauksiin!

Kuluneita kuvioitakin voi käsitellä ei-kuluneesti. Niin kuin Medie. Kirjan henkilöt ovat moniulotteisia ja heidän taustansa näkyy ja vaikuttaa heidän suhtautumiseensa ja ymmärrykseensä. Afinkin asenteita määrittelee pitkälti hänen taustansa.

Medie ei kirjoittanut tätä kirjaa saadakseen henkilöhahmojensa suilla päästellä mielipiteitänsä esimerkiksi feminismistä. Kirja olisi varmasti varsin toisenlainen, jos hän olisi niin tehnyt.

Kirjan dialogityyli hämmensi minua aluksi: puhe aloitettiin usein sanalla please. Arvasin, että sen täytyy liittyä kulttuuriin ja niinhän se liittyykin.

Ghanaians are very hospitable and polite, which you might notice on hearing the signature phrase Akwaaba wherever you go – which translates to “you’re welcome”. In addition, every sentence starts with the word please
. Lähde: An introduction to etiquette in Ghana


Pidin valtavasti tästä kirjasta ja lukukokemuksen kruunasin kuuntelemalla Sarah’s Bookshelvesista Medien haastattelun (kuuneltavissa myös Spotifyssa). Ihastuin Medien persoonaan ja ajatuksiin, jakson voi kuunnella vaikkei olisi kirjaa lukenut: siinä ei spoilata, vaikka kirjasta keskustellaankin. Itse en tosin tykkää kuunnella kirjailijahaastatteluja ja vastaavia etukäteen (jos niissä siis käsitellään pääasiassa kirjaa), vaan vasta lukemisen päätteeksi syventämään kokemusta.

Kirjan nimen ymmärtää täydellisesti luettuaan kirjan. Ja tulikin vielä mieleeni, että Medieltä todennäköisesti on piakkoin tulossa uusi romaani: hän nimittäin paljastaa podcastissa, että editoi toista kirjaansa parhaillaan. Siitä tietysti on vielä matkaa julkaisuun, mutta se mitä Medie kertoi kirjasta, sai minut kyllä kiinnostumaan!

tiistai 25. toukokuuta 2021

Ajatteleminen ei lopu, vaikka ei haluaisi ajatella

 

Kikuko Tsumura: There’s No Such Thing as an Easy Job
alkuper. この世にたやすい仕事はない
Bloomsbury, 2020
japanista englannintanut Polly Barton
s. 399

36-vuotias nainen lampsii työvoimatoimistoon ja ilmoittaa haluavansa työn, jossa ei mielellään tarvitsisi juuri ajatella. Nainen on kirjan kertoja, jonka nimi ei (muistaakseni) ponnahda kirjassa esille, joten kutsun häntä jatkossa Kertojaksi. Kertoja toipuu burn outista ja toivoo siksi saavansa työn, joka vaatisi mahdollisimman vähän voimavaroja.

Työvoimatoimiston virkailija on nimeltään rouva Masakado ja törmäämme häneen erilaisten töiden välissä. Kertojamme nimittäin päätyy tekemään lopulta viittä eri työtä (ei tietenkään samaan aikaan) ennen kuin ympyrä sulkeutuu (kirjan luettuasi ymmärrät, mitä tarkoitan).

Ensimmäinen työ on jonkin sortin valvomotyö, jossa Kertojan tehtävä on tarkkailla videotallenteilta erään kirjailijan tekemisiä. Epäillään, että kirjailija on mukana salakuljetuksessa. Sen enempää ei Kertojakaan tiedä.

Kirjaa lukiessa kannattaa heitellä hyvästit tiukalle realismille ja antaa maagisuuden viedä mennessään. On turhaa pohtia mikä on mahdollista, mikä ei. Sillä tässä kirjassa mikä tahansa on mahdollista ja se sopii kirjan miljööseen ja luonteeseen.

Loppuunpalamisesta toipuva kertoja ei menetä luontaista uteliaisuuttaan edes näissä väliaikaistöissä. Vaikka työjaksot eivät ole pitkiä, muuttavat ne Kertojaa – ja Kertoja kyseisiä töitä. Kirjan rakenne on novellimainen, sillä kukin työrupeama käsittää oman luvun ja ne on merkitty kirjan alkuun. Selkeä punainen lanka ja jatkumo kuitenkin on.

The Surveillance Job                                                        1
The Bus Advertising Job                                                  67 
The Cracker Packet Job                                                    147
The Postering Job                                                             223                 
The Easy Job in the Hut in the Big Forest                        303

Mitään suuria ei tapahdu, mutta ei tarvitsekaan. Jokin ihmeellinen tenho ja taika kulkee läpi kirjan. Jokaisen uuden luvun (eli työn) kohdalla ajattelin, että tämä on kiinnostavampi kuin edellinen ja mietin, miten ihmeessä seuraava luku voi olla kiinnostavampi. Mutta niin se vain oli.

Suosittelen tätä kirjaa lukijalle, joka kaipaa hiljaisuutta, omaa rauhaa, hyvyyttä ja kauneutta. Minulle tämä oli kuin kehto, jossa sain tuutia turvallisesti ja palautua burn outista jota minulla ei tosin ole. Ihastuttava romaani, jossa on kauttaaltaan viehättävän hämyinen tunnelma.

Tekee mieli lähteä metsään, mielellään isoon. Sellaiseen, johon voisi eksyä. Kaipaan niin ISOA luontoa.

torstai 20. toukokuuta 2021

Valkoinen tiikeri karkaa kanahäkistä


Ostin Aravind Adigan romaanin The White Tiger (suom. Valkoinen tiikeri) joskus muinoin sen ollessa melko tuore. Aloin sitä jopa joskus lukea, mutta jätin saman tien kesken. Jostain syystä koin silloin kirjan sekavana. Nyt kun luin kirjan, en osaa sanoa mistä tuo tunne johtui. Ilmeisesti jostain muusta kuin kirjasta eli tuttuun tapaan omasta päästäni. Ystäväni aika ei ehkä tuolloin ollut puolellani.

Nyt oli.

Valkoinen tiikeri (luin kirjan englanniksi, mutta käytän postauksessani suomenkielistä nimeä) on kirja, joka sai minut lukemisen lomassa ja sen jälkeen googlettelemaan ennätyspaljon erilaista tietoutta Intiasta. Kirja on todella runsas, vaikka jälkeenpäin ajatellen siinä ei paljon tapahdu.

Tosin siinä tapahtuu elämä ja elämässä ajatellaan, koetaan, hahmotetaan asioita. Ja muututaan. Ja sehän on paljon se.

Kirjan kertoja on Munna. Munna tarkoittaa poikaa eli ei ole nimi laisinkaan. Mutta muuta nimeä ei Munnalla ole ennen kuin hänen opettajansa nimeää hänet Balramiksi.

Balramin isä on riksataksin vetäjä. Siis todellakin vetäjä eli kyseessä on vanhanaikainen riksa (ei siis esim. ns. fillari-riksa), jota vedetään perässä. Nykyään ne on kielletty, mikäli lukemiini uutisiin on uskominen.

Köyhyys periytyy eikä kastista tai ”yhteiskuntaluokasta” noin vain siirrytä toiseen – paitsi korkeintaan alaspäin. Balramin perheellä (joka käsittää koko suvun) on tiukkaa ja siksi Balramkin otetaan pois koulusta ja pistetään töihin teekauppaan.

Mutta Balram onnistuu karkaamaan ”kanahäkistä” (kirjassa ”rooster coop”) ja hänestä tulee menestyvä yrittäjä. Kanahäkkivertaus on osuva ja avaava. Olisin mielelläni siteerannut kyseisen kohdan tähän postaukseeni, mutta en merkinnyt lukemisen ohessa sivua muistiin enkä jaksa etsiä sitä (vähän etsin, mutta ei löytynyt enkä viitsi koko päivää tähän käyttää). Siispä totean: lue kirja, niin tiedät. Ja jos olet jo lukenut, niin tiedät.

Koska Balram kertoo tarinaansa takautuvasti kirjeitse Kiinan (silloiselle) pääministerille Wen Jiabaolle, lukija tietää monia asioita jo ennen kuin ne tapahtuvat. Esimerkiksi ihan kirjan alussa jo selviää, että Balram murhaa työnantajansa Ashokin. Sitä on vaikea käsittää ennen kuin se tapahtuu.

Sillä Balram on kiintynyt Ashokiin, jolle hän on autonkuljettaja ja yleispalvelija. Ashok on erilainen kuin muut, vaikka lopulta ei olekaan. Lukijan silmät avautuvat samassa tahdissa Balramin silmien kanssa. Se on häiritsevää, koska näin länsimaisena Intiassa vallitsevan korruption laajuutta on vaikea sulattaa puhumattakaan äärimmäisen köyhyyden näköalattomuudesta. Mikä vastakohtaisuuksien maa ja lähinnä ikävällä tavalla (välihuomio: lueskelin muutamia artikkeleita liittyen korruptioon Intiassa).

Balram on kertojana sekä räväkkä ja räävitön että pehmeä ja mietiskelevä. Hän ei ole murhaaja sen enempää – tai vähempää – kuin kukaan muukaan. Balram ei ole sen moraalittomampi kuin kukaan muukaan. Köyhän henki ei ole edes pysähtymisen arvoinen asia. Sen sijaan rikkaan henki vastaa tarvittaessa vaikka kokonaisen (köyhän) suvun henkeä.

Intialaisena Aravind Adiga tietänee, mistä kirjoittaa ja vaikka kyseessä on fiktiivinen teos, niin harvemmin mitään kulttuurisia kuvauksia ja käytäntöjä on ihan tuulesta temmattu. Yksi totuus ei koskaan ole koko totuus. Totuus – siinä missä todellisuuskin – muodostuu sirpaleista.

Tämän paremmin en osaa Valkoista tiikeriä kuvata. Se pitää kokea itse. Todella vaikuttava romaani, mutta ei taida sopia sellaiselle, joka ei kestä naisten poissaolon loistetta tai naisten läsnäoloa lähinnä esineinä – pantavina esineinä. Minäpä lisään kirjan suosikkeihini.

Jo aiemmin mainitsin, että Valkoisen tiikerin pohjalta on tehty elokuva, joka on katsottavissa (myös Suomen) Netflixissä. Sulattelen kirjaa jokusen viikon ja sitten katson sen.

Balramin räväkkyys muuten tuo hieman mieleeni Indra Sinhan romaanihenkilön Animalin. Sekä Balram että Animal ovat jutustelevia ja varsin suorasukaisia. Siinä missä Valkoisen tiikerin Balram kirjoittaa tarinansa, Animal's Peoplen Animal sanelee omansa nauhalle.

Entä mistä kirjan nimi, Valkoinen tiikeri, juontuu? Lue kirja, niin tiedät. Se selviää jo aika alussa.

Valkoisesta tiikeristä on blogannut muun muassa Johanna (Kirjoihin kadonnut), jonka blogissa hekumoin että otan kirjan uudelleen lukuun "piakkoin" (oli vuosi 2013, heh).


tietoja kirjasta:

Aravind Adiga: The White Tiger
Atlantic Books, 2008
s. 321
suomennettu nimellä Valkoinen tiikeri

perjantai 14. toukokuuta 2021

Lapsivapaat frenemyt murhataan

Harvoin kasaan hirveän suuria odotuksia jonkin kirjan suhteen, mutta joskus kyllä. Sarah Blaun kirjasta kiinnostuin heti siitä kuultuani. Malttamattomasti odotin sen julkaisua, koska kuvittelin että siinä voisi olla kirja, josta löydän kosketuspintaa omaankin elämään.

Israelilainen Sarah Blau on kirjoittanut useita romaaneja, mutta The Others on hänen ensimmäinen englanniksi käännetty teoksensa.


Sarah Blau: The Others
Pushkin Vertigo, 2021
hepreasta englannintanut Daniella Zamir
s. 340

They would rather die than become mothers.

Mielenkiintoista, koska sinänsä samastun. Tosin onneksi ei tarvitse valita.

Kirjan nimi The Others viittaa opiskeluaikojen ystävänelikkoon. Nelikko tekee rituaalin, jossa he lupaavat etteivät koskaan hanki lapsia (örhm, eeh what’s the point). Tulkitsen, että tämä rituaali on heidän kapinansa valmiiksi käsikirjoitettua (naisen) roolia vastaan. Rituaali on heidän salaisuutensa, jonka luulisi yhdistävän heitä, mutta niin ei ole.

Parikymmentä vuotta kuluu eivätkä ”ystävykset” ole juuri tekemisissä toistensa kanssa. Kirjan kertoja on nyt nelikymppinen Sheila, joka elää mielestäni ihan seesteistä elämää. Kumppania ei ole, mutta entäs sitten. Ei pariutuminen ole mikään arvo itsessään, mielestäni.

”Ystävä”nelikon ”aivot”, Dina, on julkinen ja näkyvä henkilö, joka pauhaa lapsivapaan elämän puolesta. Mutta kas, sitten hän löytyykin kuolleena vauvanukke liimattuna käsiinsä ja otsaan on kirjoitettu ”mother”. Äiti. Mikä loukkaus!

Sheila tietenkin järkyttyy, vaikka ei voinutkaan sietää Dinaa. Hän kuitenkin saattaa tietää murhasta enemmän kuin kukaan muu – erityisesti, kun tapahtuu toinenkin murha, joka sisältää rituaalisia vihjeitä. Mahtaako Sheila itsekin olla nyt vaarassa, sillä hän on nelikosta ainoa, joka on enää elossa?

The Othersin sanotaan olevan synkkäsävyinen ja (musta)humoristinen, nokkela, jännitteinen. Ja plaa plaa.

Todellakin plaa plaa, anteeksi nyt vain. Oletin saavani jonkin sortin trillerin, mutta sainkin omituisen sekoituksen chick litiä frenemy-teemalla. Ihmissuhdemätöstä kiinnostuneita varmaan innostaa. Itse en oikein jaksa näitä.

Ja entäs kertojamme Sheila? Olen samaa ikäluokkaa hänen kanssaan ja otaksuin, että saattaisin peräti löytää jotain samastumispintaa häneen. Juu ei. Ihmettelen lähinnä, miten omasta valinnastaan lapseton urhaa niin paljon ajatuksia lapsille ja (olemattomalle) äitiydelle. Miksi Sheila jatkuvasti pohtii, miten muut ehkä näkevät hänet ja miten arvioivat hänen potentiaalista äitiysastettaan (!). Ja voi luoja hän vatvoo sitä – herkeämättä.

Ehkä Israelissa/juutalaisessa kulttuurissa tällainen on sitten vahvasti läsnä (kenties muiden painostuksesta)? Minulle tuo vatvominen näyttäytyi absurdina ja suorastaan pakkomielteisenä. Ja tappavan tylsänä.

En muutenkaan innostunut Sheilasta. En tietenkään odota, että minun täytyy pitää kirjan henkilöhahmoista. Itse asiassa henkilöhahmot, jotka herättävät ristiriitaisia tuntemuksia ovat yleensä kiinnostavia. Yleensä, eivät aina. Sillä joskus he ovat vain tylsiä.

Kiinnostaako ihmissuhdevatvominen, puumailu ja frenemyt? No tässäpä sinulle kirja, ole hyvä!

Käyn vuoropuhelua kirjan kanssa

Because by now I know that if you’re not interested in having children, you don’t go announcing it to the world like that.


Joop. Tiedän monia, jotka suureen ääneen ovat kertoneet etteivät aio hankkia lapsia ja kappas vain yhtäkkiä ilmoittavat olevansa raskaana. No mikäpä siinä, onnea vaan.

Itse olen viettänyt suurimman osan elämästäni kaapissa tämän vapaaehtoisen valintani kanssa, mutta enää en koe tarvetta, koska olen jo niin vanha (44). Kenelläkään ei pitäisi enää olla tarvetta sanoa minulle, että mieles muuttuu (ynnä muut kliseet). Kuulkaa, ei se muutu. Ei ole ikinä muuttunut. Tämä on asia, jonka olen vain aina tiennyt ja se on pikemminkin vahvistunut iän myötä.

It’s something private and profound, which slowly boils in the depths of your consciousness before simmering to the surface, and even then it won’t stop fighting you till your very last egg dries up – I should know.

Näin varmasti joillakin. Minulla ei. Olen kyllä olettanut ja joskus toivonutkin, että alkaisin haluta lapsia, koska niin kuuluu tehdä ja tuntea, mutta onneksi tajusin että hei – paskat. Ei ole pakko ja on ihan normaalia olla haluamatta lapsia.

”Could you explain to me how to tag friends on Facebook?”


Naurahdin, koska kysyjä on nelikymppinen ja hän kysyy neuvoa parikymppiseltä. Siis what a fuck. Naamakirja on fossiilien leikkikenttä. Nuoremmat ovat ihan muualla.

Sarah Blaun haastattelu Voguessa (enkunkielinen) 

Innostuneempia mietteitä kirjasta voi lukea vaikkapa Goodreadsista, olkaapa hyvät.

*


Jännä juttu muuten, että tämän postauksen kirjoittaminen oli helppoa, mutta julkaisu onkin sitten jälleen eri asia. Jostain syystä tämä valittu lapsettomuus tuntuu olevan monille muille suurempi asia kuin minulle. Eräs on heittänyt minut kavereistaankin tämän takia. Koska mielipide ei stemmaa yleisen mielipiteen kanssa? Normien kanssa?

Miksi minä en saisi kirjoittaa ja kertoa valinnastani. Ei se ole loukkaus tai hyökkäys kenenkään muun valintoja kohtaan.

Siksipä nyt ihan kiusallakin julkaisen tämän.

Laskin muuten, että olen sivunnut omaa lapsivapauttani blogissani noin kolmessa postauksessa, tämä on neljäs. Olen pitänyt tätä blogia viitisentoista (15) vuotta, joten ei voine sanoa että jatkuvasti jauhan tästä. Ja mitä sitten vaikka jauhaisinkin? (Omista) lapsista jauhetaan vielä enemmän.

Muistin nyt myös, että kirjan Sheilaa ja minua yhdistää yksi asia: nimittäin rommirusinajäätelö on molempien herkkua.

They all want the same thing, for you to be like them, to settle down, make babies, save yourself, themselves, the country, it won’t kill you!
Maybe it won’t kill you, maybe you’ll just wish it did.

lauantai 8. toukokuuta 2021

Lukupiireilyä sun muuta

Huhtikuusta tuli toukokuu enkä ole edes saanut korkattua tätä kuukautta blogissani. Ei johdu siitä, ettenkö olisi lukenut – olen kyllä. Parhaillaan on kolme kirjaa kesken, joista yhden paljastan postauksen lopussa.

Kävi niin, että tavoistani poiketen olen sairastellut. Ei mitään dramaattista (eikä Koronaan liittyvää), mutta sen verran kivuliasta että kaikenlainen muu toiminta paitsi aivoton olemassaolo on ollut hankalaa.

Makoilun aikana tulin katsoneeksi Amazon Primen sarjan Them, jota voisi kuvailla adjektiiveilla

järkyttävä
koskettava
kauhea(n) hyvä
saatanallinen.

Tuo kymmenenosainen minisarja kuvaa mustan perheen elämää 50-luvun Yhdysvalloissa. Tyyliltään sarja on kauhun ja draaman sekoitus trillerimäisellä twistillä. Sarjassa rasismi ja ennakkoluulot ovat erittäinen keskeisessä osassa. Ajoittain sarjan katsominen teki niin pahaa, että itketti.

HUOM. mitään rypemistä ei esiinny eikä mielestäni tekotaiteellista shokeeraamista tai muutakaan vastaavaa. Sarja on taiten tehty kaikin puolin ja erottuu edukseen. Ei siis mitään massaskeidaa.

 

Entä mitä olen lukenut?

Niputan tähän nyt kaksi kirjaa, jotka olen hiljattain lukenut kimppalukuna LauraKatarooman kanssa. Lukupiirimme teema on Aasia eli luemme aasialaista tai Aasiaan liittyvää kirjallisuutta. Emme ole turhan nipoja rajausten suhteen.

Mainittakoon, että minulle tämä on ensimmäinen kerta ikinä, kun luen jonkun kanssa yhdessä. Kokemus on ollut todella antoisa ja hauska. On mahtavaa vaihtaa ajatuksia kirjasta lukemisen lomassa.

Ensimmäinen kirjavalintamme oli Qiu Xiaolongin Death of a Red Heroine (suom. Punaisen sankarittaren kuolema), jonka luimme helmi-maaliskuussa. En saanut aikaiseksi kirjasta kirjoittaa enkä saa nytkään.

Tosi pieni pähkinänkuori: Death of a Red Heroine aloittaa Shanghaihin sijoittuvan dekkarisarjan, jonka keskiössä on komisario Chen Cao. Kiinan kulttuurivallankumouksen jälkimainingit aaltoilevat voimakkaana, vaikka tarina sijoittuu 90-luvulle. Kommunismi kukoistaa.

Jatkaisin mielelläni sarjan parissa, mutta kirjoja ei meidän kirjastosta saa, joten pitäisi muutkin osat ostaa. Välttelen ylenmääräistä kirjojen ostamista (kun niitä tulee muutenkin ostettua), joten sarja on nyt ainakin toistaiseksi osaltani jäähyllä. 

Toisena kimppakirjana luimme Yiyun Linin romaanin The Vagrants (suom. Kulkurit) eli pysyttelimme tukevasti Kiinan kamaralla. Kulkurien tarina sijoittuu 70-luvulle eli ihan sinne Kiinan kulttuurivallankumouksen loppumetreille.

En jaksa Kulkureistakaan kirjoittaa, koska on nyt saamaton olo enkä halua, että blogini tuottaa minulle pakkoajatuksia tai yleensäkään mitään pakkoja. Haluan pitää puuhan rentona ja hauskana, joten tyydyn vinkkaamaan BBC:n World Book Clubin podcastiin (löytyy myös Spotifysta), jossa keskustellaan Kulkureista.

Podcastissa Yiyun Li muun muassa vastaa lukijoiden kysymyksiin. Podcastia ei kannattane kuunnella, jos on kirja lukematta nimittäin luonnollisesti siinä jonkin verran käsitellään juonta paljastavastikin.

Tällä hetkellä luemme LauraKatarooman kanssa Aravind Adigan The White Tigeria (suom. Valkoinen tiikeri). Silmiini osui jokunen aika sitten, että kirjan pohjalta on vastikään tehty elokuva. Se on katsottavissa Brittien Netflixissä. Mahtaako näkyä suomen Netflixissä (kerro, jos tiedät!)?

Itse en ole elokuvaa vielä katsonut, koska luonnollisesti haluan lukea kirjan kokonaan ensin. Varmaan sitten katson elokuvaversionkin, erityisesti miljöö kiinnostaa. Ja kirja on tähän mennessä ollut hurjan hyvä!

tiistai 27. huhtikuuta 2021

Tunteet ja niiden tunnistamattomuus

 

I have almonds inside me.
So do you.
So do those you love and those you hate.
No one can feel them.
You just know they are there.
This story is, in short, about a monster meeting another
monster. One of the monsters is me.



Won-pyung Sohn: Almond
alkuper. 아몬드, 2017
HarperVia, 2020
koreasta englannintanut Sandy Joosun Lee
s. 259

Mantelilla viitataan amygdalaan, joita ihmisellä on aivoissaan kaksi. Yunjaen mantelit ovat tavanomaista pienemmät eivätkä toimi niin kuin niiden pitäisi. Yunjaen diagnoosi on alexithymia eli hänen on vaikea tunnistaa ja ilmaista tunteita.

Itse asiassa Yunjae ei tunnista tunteita lainkaan: sen lisäksi, että hänen on opeteltava ne tunnistamaan tulee hänen myös opetella, miten niihin ”kuuluu” reagoida. Yunjaen äiti opastaa ja ”kouluttaa” poikaansa väsymättä. Äiti pelkää, että Yunjae joutuu silmätikuksi (niin kuin joutuukin) erilaisuutensa takia.

Yunjae ei luonnollisesti kauheasti välitä, koska kiusanteko ei varsinaisesti tunnu missään. Ellei se ole fyysistä - kipua Yunjae toki tuntee vaikka ei osaakaan pelätä. Äidille ”normaalius” ja massaan sulautuminen on tärkeämpää kuin Yunjaelle itselleen, mikä on selvää koska Yunjae ei välitä.

Äiti uskoo, että ”manteleita” stimuloimalla vaikka sitten feikaten voi Yunjae lopulta oppia tunnistamaan ja ilmaisemaan tunteitaan (on olemassa tutkimuksia, joiden mukaan amygdaloja voi aktivoida harjoittelemalla. Huom. kirja on kuitenkin fiktiivinen ja sisältää kirjailijan vapauksia ts. tämä ei ole mikään tietokirja).

Tarina alkaa Yunjaen 16-vuotispäivästä, jolloin hänen äitinsä ja isoäitinsä joutuvat mielivaltaisen puukotuksen uhreiksi. Yunjae jää yksin, mutta saa onneksi apua yläkerran leipurilta, joka tukee Yunjaeta käytännön asioissa.

Almond on kasvutarina, joka kuvaa Yunjaen lapsuutta ja varttumista nuorukaiseksi. Almond on myös tarina ystävyydestä, sillä yllättäen Yunjae kiinnostuu raggarimaisesta Gonista, jonka silmätikuksi hän tosin aluksi päätyy.

Yunjaeta ja Gonia voisi pitää toistensa vastakohtina: siinä missä Yunjae on tyyni ja eleetön ja siksi vaikeaselkoinen, on Gon pirskahteleva ja avoin. Yunjae näkee Gonissa ihmisen, jonka tunteita hänen on helppo lukea. Vastakohtaisuus synnyttää uteliaisuutta ja vetää kumpaistakin puoleensa.

”Between you and me, who do you think is more miserable? You, who had and lost a mom, or me, who suddenly met a mom I didn’t even remember, only to have her die righ after?”
I didn’t know the answer. Gon lowered his head for a while before he said, ”Do you know why I kept coming to see you?”
”No.”
”Two reasons. For me, you didn’t judge me the way other kids do, thanks to your special brain. Though, it’s also thanks to that special brain, I killed a butterfly for nothing.” ---


Pidin kovasti tästä kirjasta, vaikka minulla oli ennakkoluuloja osin siksi, koska kirja on luokiteltu YA:ksi (young adult). ”Nuorisosuuntautuneisuus” näkyy mielestäni erityisesti kirjan loppupuolella ja lopussa. Nuorempi minä olisi varmaan suhtautunut eri tavoin, mutta nykyinen minä on vähän tämmöinen ”ei kyllä ole uskottavaa”.

Vaan kaikesta huolimatta:
jäi herkkä jälkimaku suuhun. Jopa siinä määrin, että lisään kirjan myös suosikkini-tunnisteen alle.

*

 

Samaa aihetta (eli kyvyttömyyttä erottaa ja ilmaista tunteita) esiintyy myös korealaisessa Netflix-sarjassa Strangers (joka tunnetaan myös nimillä Secret Forest ja Forest of Secrets: en tiedä näkyykö Suomen Netflixissä).

Stranger on poliisi/lakimiessarja, jossa tutkitaan murhaa ja lopulta myös korruptiota. Keskeisiksi henkilöiksi nousevat syyttäjä Hwang Shi-mok ja rikosetsivä Han Yeo-jin. Shi-mokille on tehty nuorena aivoihin operaatio, jonka seurauksena hän on menettänyt kykynsä tuntea/ilmaista tunteitaan.

Sarjaa on kuvattu kaksi kautta (16 jaksoa per kausi), joista olen katsonut vasta ensimmäisen kauden. Pidin todella paljon (en ole muuten katsonut yhtäkään korealaista sarjaa, josta en olisi pitänyt) Mikään ei ole koskaan sitä, miltä näyttää ja juoni on herkullisen kiero ja näyttelijät ovat rooleissaan kuin kotonaan. Aika ”slow burn”, mikä puhuttelee minua.

lauantai 24. huhtikuuta 2021

Trauma ja miten siitä ei selvitä

Pariisi.

Marie on laittanut pöydän koreaksi. Illallinen perheen kesken on viimeinen, sillä kukaan ei jää henkiin Marien kokkausten jälkeen. Pieni Thomas kuolee tuskitta, mutta Laurent ei koe samaa armollista kuolemaa, vaan kärsii viimeiseen henkäykseen asti. 


Inès Bayard: This Little Family
4th Estate, 2020
ranskasta englannintanut Adriana Hunter
s. 264

Miksi Marie surmaa perheensä ja itsensä, kun kaikki näennäisesti on hyvin? Laurent on menestyvä lakimies ja Marie viihtyy työssään pankissa. Kaikki on valmista antaa vauvan tulla. Mutta pieni Thomas ei ehdi varttua edes parivuotiaaksi ennen kohtalokasta myrkkyillallista.

Lienee selvää, ettei kukaan listi perhettään ilman jonkinlaista syytä ja sellainen kyllä löytyy. Marie joutuu brutaalin ”hyökkäyksen” kohteeksi, joka alkaa värittää hänen elämäänsä mustaksi. Epätoivoisesti Marie yrittää pitää kulissia yllä, mutta sisältä hän on rikki eivätkä kammottavat ajatukset jätä rauhaan.

Bayard kuvaa taiten traumatisoituneen Marien mieltä. Sitä miten traumaattinen kokemus kuljettaa Marien yhä syvemmälle mustiin virtauksiin, jotka toisinaan ovat hiljaisempia, toisinaan rajumpia mutta alati liikkuvia. Sitä, miten henkilön ajatusmaailma muuttuu ja murenee trauman seurauksena. Ajatusten pakkomielteisyys ja asioiden peilaaminen trauman kautta sekoittaa lopulta koko pään.

Lukija tietenkin ymmärtää Marien tarvitsevan apua ja on raastavaa seurata hänen tempoiluaan. Yksin. Salaa. Traumaa on suojeltava. Jos valoa näkyykin, se ei riitä valaisemaan kuin hetken.

Marien suhde vauvaansa on vaikea eikä hän mielellään edes koske Thomakseen. Kirjassa esiintyy lapsen heitteillejättöä, joten jos sellainen aihe tuntuu vaikealta tai ei halua sellaisesta lukea, en suosittele tätä kirjaa.

Vaikuttava ja hyvin häiritsevä teos, jossa käsitellään myös sitä, miten vääristyneitä tulkinnat voivat olla, jos ei asioista puhuta vaan haudotaan ja vatvotaan niitä yksin. Laurentilla ei ole mitään hajua siitä, mitä hänen vaimonsa käy läpi ja kun hän saa virheellisen vainun, tulkintakin on tietenkin virheellinen.

Myös, on vaikea auttaa jos autettava ei halua apua. Mitä silloin voi tehdä? Uhkailu ei ainakaan auta. Eikä selän kääntäminen. Tai ignoraaminen. Tässä kohden olisin halunnut kuiskata Marien äidille: How could you? Sen jälkeen kysyisin saman Marien siskolta.

Samaa voisi tietenkin kysyä muutamilta muiltakin kirjan henkilöiltä, mutta en mainitse heitä koska spoilaisin liikaa. 

*

Kirjassa ajetaan polkupyörällä ja fillarilla on muutenkin keskeinen osuus kirjassa. Aika hyytävä. Siksi sijoitankin The Little Familyn Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 22. kirjassa ajetaan polkupyörällä.

keskiviikko 21. huhtikuuta 2021

Kiintiöaasialaiset länsimaisissa elokuvissa ovat joko hiljaa tai kuolleita

Olen jäljessä kirjamietteideni kanssa, koska aivot jumittaa. Lähestyn nyt toisella tavalla Charles Yun varsin cinemaattista romaania Interior Chinatown, josta pidin mutta koen vaikeaksi kirjoittaa, koska…
 

Ennen kuin alan selittelyn, kopioin tähän kirjan kuvauksen:

 

Willis Wu doesn't perceive himself as a protagonist even in his own life: he's merely Generic Asian Man. Every day, he leaves his tiny room in a Chinatown SRO and enters the Golden Palace restaurant, where Black and White, a procedural cop show, is in perpetual production. He's a bit player here too. . . but he dreams of being Kung Fu Guy—the highest aspiration he can imagine for a Chinatown denizen. Or is it?

After stumbling into the spotlight, Willis finds himself launched into a wider world than he's ever known, discovering not only the secret history of Chinatown, but the buried legacy of his own family, and what that means for him, in today's America.

Playful but heartfelt, a send-up of Hollywood tropes and Asian stereotypes—Interior Chinatown is Charles Yu's most moving, daring, and masterful novel yet.

 

Sitten vielä varoitus: tämä postaus näyttäytyy mahdollisesti muille sekavana ja omituisena pohdintana (minulle itselleni toki hyvin selkeänä), joka voi vaikuttaa myös ristiriitaiselta. Kaiken kauheuden lisäksi lätisen nähtävästi enemmän itsestäni kuin kirjasta.

No niin, nyt lähtee.

 

1. en kokenut kirjaa niin hauskana kuin se kai PITÄISI kokea.

Hmm, jos kirjaa kehutaan hauskaksi, onko minun pakko pitää sitä hauskana? Ja vaikka en pitäisi kirjaa varsinaisesti hauskana, voin silti pitää kirjasta. Onko tulkintani kirjasta VÄÄRÄ, jos en näe siinä niin paljon hauskuutta kuin kai pitäisi. Tai näen hauskuutta ”väärässä” paikassa. Onko olemassa ”väärää” paikkaa?

Tulee mieleeni Ernesto Sabaton The Tunnel (suom. Tunneli), joka nauratti ja hykerrytti minua valtavasti. Silloin pohdin hihittelenkö nyt ihan "väärässä" paikassa. Tuolloin päädyin siihen, että hihittelen jos huvittaa ja nautiskelen kirjallisuudesta juuri siten kuin minulle sopii. Piste.

Jätin muuten juuri erään kirjan (Fredrik Backmanin Anxious People) kesken, koska se oli liian hauska. Tai siis ymmärrän, että kirjan tyyli on olla hauska, mutta minua se lähinnä pitkästytti. Eli lukijana voin kyllä ymmärtää, mikä on hauskaa ja missä, mutta ei minun silti tarvitse kokea sitä hauskana.

No, joka tapauksessa ymmärrän, että Backmanin kirja Anxious People (suom. Ahdistunutta porukkaa ) on tyyliltään jutustelevan hauska. Minulle siinä oli jutustelevaa hauskuutta ihan liikaa: ei ollut hauskaa se. Jätin kirjan kesken noin sivulla 60.

Ja kun kerran kirjaviittauksia aloin viljellä, niin heitetäänpä vielä eräs sitaatti sotkemaan kuvioita, niin saadaan tästä postauksesta mahdollisimman sekava.

Lainaan tähän pätkän vastikään lukemastani Nick Pettigrew’n kirjasta Anti-Social:

The logical part of my brain knew that the situation couldn’t continue indefinitely and that at some point somebody would notice. Sadly, the logical part of my brain tend to be locked in the boot of the car when stress and depression take over, with the illogical part of my brain taking the wheel and driving the car at 115mph up the wrong way of the motorway with its eyes shut.

Jep, that’s me. Myös kirjallisesti. Eli tietyssä mielentilassa ollessani en välttämättä jaksa käsitellä huumoria tai en edes koe sitä, koska ei vain naurata (mikään). Luulen, että Interior Chinatown voisi avautua minulle toisella tavalla jonain toisena aikana. Muutenkin se kestäisi helposti useammankin lukukerran. Tosin, mitä väliä, koska minähän pidin kirjasta. Mitä väliä, vaikka ei ehkä naurattanut niin paljon kuin olisi PITÄNYT.

PITÄISI ja pitäisi ja pitäisi. Miksen vain voisi hävyttömästi lukea kirjaa ja nauttia siitä miten päin itse ikinä haluan. Olkoon hauska tai ei. Ajoittain Interior Chinatown onkin hauska, mutta mielestäni se on pääasiassa aika surullinen. Hauskuus on tilannekomiikkaa, joka minuakin kyllä hymyilytti. Ehkä kuitenkin takerruin liikaa niihin ahtaisiin raameihin, joihin ihmiset helposti sullotaan jo ennen kuin ehtivät edes syntyä. Siinä ei ole mitään hauskaa.

LA Chinatown toukokuussa 2010.

2. Interior Chinatownissa todellisuus ja elokuva menevät sekaisin siten, että ne sulautuvat toisiinsa enkä lukijana osannut erottaa niitä täysin toisistaan.

Mutta ehkä se olikin pointti? Sillä kirjan henkilö Willis Wu elää itsekin elämäänsä kuin suorittaisi roolia. Hän yrittää mahtua niihin rooleihin, jotka hänelle on varattu tajuamatta että muutakin voisi olla. Yleisistä ennakko-odotuksista tulee herkästi omia tavoitteita, joista ei osaa luopua. Ei osaa ehkä siksi, kun ei näe muita vaihtoehtoja.

Kirja teki minuun niin voimakkaan vaikutuksen, että halusin kuunnella kirjailijan itse siitä kertovan. Löysinkin kiinnostavan podcastin (Culturally Relevant, tässä suora linkki jaksoon) ja kuuntelin sen eräällä lenkilläni. Tyytyväisenä nyökyttelin, kun Charles Yu kertoi kirjastaan.

Ja mitähän järkeä oli tässä kirjoituksessa? Ei ehkä mitään (kenellekään muulle paitsi minulle), mutta suosittelen kyllä lukemaan Interior Chinatownin. Sopii lukijalle, joka haluaa raikkaan ja erilaisen lukukokemuksen. Kirjaa voisi kaiketi luonnehtia tyyliltään kokeelliseksi.

Miksi tämä postaus piti vääntää, kun käsittelen kirjaa näin vähän? 

Koska halusin tuoda kirjan blogiini ja erityisesti koska voin.

 

Tietoja kirjasta:

Charles Yu: Interior Chinatown
Europa Editions, 2020
s. 278

Huom. kaikki postauksen kysymykset ovat retorisia.

keskiviikko 14. huhtikuuta 2021

Miten eri tavoin voi häiriköidä naapurustoa

Joskus naapureiden keskinäiset suhteet äityvät niin pahaksi, että tarvitaan ulkopuolista apua rauhan saavuttamiseksi. Useimmiten kyse on kuitenkin muusta kuin pelkästä henkilökemioiden kohtaamattomuudesta.

Monenlaisia häiriötä voi aiheuttaa esimerkiksi huumeluolan pyörittäminen kerrostaloasunnossa. Tai kannabiksen viljeleminen kämpässä eikä nyt ole kyse mistään yksittäisestä ruukkukasvista, vaan lähinnä viidakosta. Huoneiston käyttäminen ns. shooting galleryna eli paikkana, jonne voi mennä piikittämään itseään. Asukas – itsekin käyttäjä – ei välttämättä edes tunne henkilöitä, jotka käyttävät hänen huoneistoaan trippipaikkana. Huumepiireissä sana leviää.

Ja sitten mielenterveysongelmat. Niistäkään ei ole puutetta toisin kuin hoidosta/hoitoon pääsemisestä. Pitää olla aika sairas ja sekaisin ennen kuin pääsee avun piiriin ja huonoimmassa tapauksessa se apukin on mallia sossu käy joskus tsekkaamassa kymmenen minuutin ajan, että mites menee.

Perheväkivalta... jne.

Nämä kaikki heijastuvat suoraan ASB-virkailijan työhön. ASB on lyhenne sanoista anti-social behaviour. Englannissa kussakin kunnassa on oma yksikkönsä, joissa näitä tapauksia käsitellään. Yhteystiedot ja menettelyohjeet voi tarkistaa esim. oman kuntansa nettisivulta.

Nick Pettigrew työskenteli melkein parikymmentä vuotta ASB-virkailijana ennen kuin otti loparit. Työ on kuluttavaa ja vaarana on kyynistyä. Jatkuva kurjuuden ja ongelmien kohtaaminen ei ole ainoa kuormittava tekijä, vaan myös sen todistaminen, että monessa tapauksessa henkilö tarvitsisi apua eikä esim. häädön (joka syöksee henkilön vielä pahempaan tilanteeseen).

Minulle yllätyksenä tässä kirjassa tuli se, miten paljon kunnalla on mahdollisuuksia vaikuttaa muun muassa vuokra-asuntojensa ”trafiikkiin”. Byrokratia on valtaisa, mutta oikeuden päätöksellä voidaan lopulta määrätä esim. vierailukielto tiettyyn huoneistoon. Se tarkoittaa, ettei asukas saa häätöä mutta hänen luonaan ei saa vierailla kukaan (tai saa vierailla vain tietyt ennalta määritellyt henkilöt). 

Me asumme alueella, jossa on hyvin vähän kunnan vuokrahuoneistoja ja alue on muutenkin kohtuullisen rauhallinen. Minun ei ole koskaan tarvinnut pelätä esim. rappukäytävässä lymyäviä huumeveikkoja tai mitään muutakaan vastaavaa omassa kodissani. Ei ole kokemusta, millaista täällä olisi asua kerrostalossa, koska olemme aina asuneet pientalossa, joka on jaettu ”flateiksi” (flat on yhtä kuin huoneisto) ja naapurit ovat ”tuttuja”.

Olen toisessa blogissani esitellyt ns. kerrostalolähiöitä ja myös meidän kämppämme pihatienoot. Voipi kurkata, jos kiinnostaa. Pettigrew’n kirjaa lukiessa on eduksi, jos tietää millaisia asumismuotoja ja niihin liittyviä määräyksiä ja käytäntöjä täällä on. Pettigrew selittää ainoastaan lakiteknistä puolta, joten (asumis)kulttuuriin (ja kulttuuriin yleisesti) liittyvien seikkojen tietämisestä on hyötyä.

Anti-Social on päiväkirja Pettigrew’n viimeisestä työvuodesta: hän päätyi ottamaan loparit. Pettigrew oli itsekin jaksamisen rajoilla ja lääkitsi itseään Mirtazapinen (tunnetaan myös nimellä Remeron) lisäksi alkoholilla. Lääkeannosta nostetaan vuoden mittaan, samoin alkoholiannoksia.

Kirja on todella runsas lukuisine eri tapauksineen ja henkilöineen. Tarttumispintaa olisi vaikka mihin suuntaan, mutta tyydyn linkkaamaan The Guardianin juttuun, jossa on pitkiä pätkiä kirjasta. Se valottaa todella hyvin kirjan tyyliä ja avaa ASB-virkailijan työtä.

Minua kirja ajoittain puudutti, vaikka pidin kyllä Pettigrew’n ilmaisutavasta ja tyylistä. Silti kaikenlaiset huumehommat, joita kirjassa on paljon, koska huumeet nyt aiheuttavat kaikenlaista antisosiaalista käyttäytymistä kävivät hermon päälle. Minua ei vain jaksa huumesysteemit kiinnostaa: ehkä tylsin aihe ikinä.

Kokonaisuudessaan kirja oli kuitenkin kiinnostava ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Tietoja kirjasta:

Nick Pettigrew: Anti-Social
The Secret Diary of an Anti-Social Behaviour Officer
Century, 2020
s. 376