lauantai 8. toukokuuta 2021

Lukupiireilyä sun muuta

Huhtikuusta tuli toukokuu enkä ole edes saanut korkattua tätä kuukautta blogissani. Ei johdu siitä, ettenkö olisi lukenut – olen kyllä. Parhaillaan on kolme kirjaa kesken, joista yhden paljastan postauksen lopussa.

Kävi niin, että tavoistani poiketen olen sairastellut. Ei mitään dramaattista (eikä Koronaan liittyvää), mutta sen verran kivuliasta että kaikenlainen muu toiminta paitsi aivoton olemassaolo on ollut hankalaa.

Makoilun aikana tulin katsoneeksi Amazon Primen sarjan Them, jota voisi kuvailla adjektiiveilla

järkyttävä
koskettava
kauhea(n) hyvä
saatanallinen.

Tuo kymmenenosainen minisarja kuvaa mustan perheen elämää 50-luvun Yhdysvalloissa. Tyyliltään sarja on kauhun ja draaman sekoitus trillerimäisellä twistillä. Sarjassa rasismi ja ennakkoluulot ovat erittäinen keskeisessä osassa. Ajoittain sarjan katsominen teki niin pahaa, että itketti.

HUOM. mitään rypemistä ei esiinny eikä mielestäni tekotaiteellista shokeeraamista tai muutakaan vastaavaa. Sarja on taiten tehty kaikin puolin ja erottuu edukseen. Ei siis mitään massaskeidaa.

 

Entä mitä olen lukenut?

Niputan tähän nyt kaksi kirjaa, jotka olen hiljattain lukenut kimppalukuna LauraKatarooman kanssa. Lukupiirimme teema on Aasia eli luemme aasialaista tai Aasiaan liittyvää kirjallisuutta. Emme ole turhan nipoja rajausten suhteen.

Mainittakoon, että minulle tämä on ensimmäinen kerta ikinä, kun luen jonkun kanssa yhdessä. Kokemus on ollut todella antoisa ja hauska. On mahtavaa vaihtaa ajatuksia kirjasta lukemisen lomassa.

Ensimmäinen kirjavalintamme oli Qiu Xiaolongin Death of a Red Heroine (suom. Punaisen sankarittaren kuolema), jonka luimme helmi-maaliskuussa. En saanut aikaiseksi kirjasta kirjoittaa enkä saa nytkään.

Tosi pieni pähkinänkuori: Death of a Red Heroine aloittaa Shanghaihin sijoittuvan dekkarisarjan, jonka keskiössä on komisario Chen Cao. Kiinan kulttuurivallankumouksen jälkimainingit aaltoilevat voimakkaana, vaikka tarina sijoittuu 90-luvulle. Kommunismi kukoistaa.

Jatkaisin mielelläni sarjan parissa, mutta kirjoja ei meidän kirjastosta saa, joten pitäisi muutkin osat ostaa. Välttelen ylenmääräistä kirjojen ostamista (kun niitä tulee muutenkin ostettua), joten sarja on nyt ainakin toistaiseksi osaltani jäähyllä. 

Toisena kimppakirjana luimme Yiyun Linin romaanin The Vagrants (suom. Kulkurit) eli pysyttelimme tukevasti Kiinan kamaralla. Kulkurien tarina sijoittuu 70-luvulle eli ihan sinne Kiinan kulttuurivallankumouksen loppumetreille.

En jaksa Kulkureistakaan kirjoittaa, koska on nyt saamaton olo enkä halua, että blogini tuottaa minulle pakkoajatuksia tai yleensäkään mitään pakkoja. Haluan pitää puuhan rentona ja hauskana, joten tyydyn vinkkaamaan BBC:n World Book Clubin podcastiin (löytyy myös Spotifysta), jossa keskustellaan Kulkureista.

Podcastissa Yiyun Li muun muassa vastaa lukijoiden kysymyksiin. Podcastia ei kannattane kuunnella, jos on kirja lukematta nimittäin luonnollisesti siinä jonkin verran käsitellään juonta paljastavastikin.

Tällä hetkellä luemme LauraKatarooman kanssa Aravind Adigan The White Tigeria (suom. Valkoinen tiikeri). Silmiini osui jokunen aika sitten, että kirjan pohjalta on vastikään tehty elokuva. Se on katsottavissa Brittien Netflixissä. Mahtaako näkyä suomen Netflixissä (kerro, jos tiedät!)?

Itse en ole elokuvaa vielä katsonut, koska luonnollisesti haluan lukea kirjan kokonaan ensin. Varmaan sitten katson elokuvaversionkin, erityisesti miljöö kiinnostaa. Ja kirja on tähän mennessä ollut hurjan hyvä!

tiistai 27. huhtikuuta 2021

Tunteet ja niiden tunnistamattomuus

 

I have almonds inside me.
So do you.
So do those you love and those you hate.
No one can feel them.
You just know they are there.
This story is, in short, about a monster meeting another
monster. One of the monsters is me.



Won-pyung Sohn: Almond
alkuper. 아몬드, 2017
HarperVia, 2020
koreasta englannintanut Sandy Joosun Lee
s. 259

Mantelilla viitataan amygdalaan, joita ihmisellä on aivoissaan kaksi. Yunjaen mantelit ovat tavanomaista pienemmät eivätkä toimi niin kuin niiden pitäisi. Yunjaen diagnoosi on alexithymia eli hänen on vaikea tunnistaa ja ilmaista tunteita.

Itse asiassa Yunjae ei tunnista tunteita lainkaan: sen lisäksi, että hänen on opeteltava ne tunnistamaan tulee hänen myös opetella, miten niihin ”kuuluu” reagoida. Yunjaen äiti opastaa ja ”kouluttaa” poikaansa väsymättä. Äiti pelkää, että Yunjae joutuu silmätikuksi (niin kuin joutuukin) erilaisuutensa takia.

Yunjae ei luonnollisesti kauheasti välitä, koska kiusanteko ei varsinaisesti tunnu missään. Ellei se ole fyysistä - kipua Yunjae toki tuntee vaikka ei osaakaan pelätä. Äidille ”normaalius” ja massaan sulautuminen on tärkeämpää kuin Yunjaelle itselleen, mikä on selvää koska Yunjae ei välitä.

Äiti uskoo, että ”manteleita” stimuloimalla vaikka sitten feikaten voi Yunjae lopulta oppia tunnistamaan ja ilmaisemaan tunteitaan (on olemassa tutkimuksia, joiden mukaan amygdaloja voi aktivoida harjoittelemalla. Huom. kirja on kuitenkin fiktiivinen ja sisältää kirjailijan vapauksia ts. tämä ei ole mikään tietokirja).

Tarina alkaa Yunjaen 16-vuotispäivästä, jolloin hänen äitinsä ja isoäitinsä joutuvat mielivaltaisen puukotuksen uhreiksi. Yunjae jää yksin, mutta saa onneksi apua yläkerran leipurilta, joka tukee Yunjaeta käytännön asioissa.

Almond on kasvutarina, joka kuvaa Yunjaen lapsuutta ja varttumista nuorukaiseksi. Almond on myös tarina ystävyydestä, sillä yllättäen Yunjae kiinnostuu raggarimaisesta Gonista, jonka silmätikuksi hän tosin aluksi päätyy.

Yunjaeta ja Gonia voisi pitää toistensa vastakohtina: siinä missä Yunjae on tyyni ja eleetön ja siksi vaikeaselkoinen, on Gon pirskahteleva ja avoin. Yunjae näkee Gonissa ihmisen, jonka tunteita hänen on helppo lukea. Vastakohtaisuus synnyttää uteliaisuutta ja vetää kumpaistakin puoleensa.

”Between you and me, who do you think is more miserable? You, who had and lost a mom, or me, who suddenly met a mom I didn’t even remember, only to have her die righ after?”
I didn’t know the answer. Gon lowered his head for a while before he said, ”Do you know why I kept coming to see you?”
”No.”
”Two reasons. For me, you didn’t judge me the way other kids do, thanks to your special brain. Though, it’s also thanks to that special brain, I killed a butterfly for nothing.” ---


Pidin kovasti tästä kirjasta, vaikka minulla oli ennakkoluuloja osin siksi, koska kirja on luokiteltu YA:ksi (young adult). ”Nuorisosuuntautuneisuus” näkyy mielestäni erityisesti kirjan loppupuolella ja lopussa. Nuorempi minä olisi varmaan suhtautunut eri tavoin, mutta nykyinen minä on vähän tämmöinen ”ei kyllä ole uskottavaa”.

Vaan kaikesta huolimatta:
jäi herkkä jälkimaku suuhun. Jopa siinä määrin, että lisään kirjan myös suosikkini-tunnisteen alle.

*

 

Samaa aihetta (eli kyvyttömyyttä erottaa ja ilmaista tunteita) esiintyy myös korealaisessa Netflix-sarjassa Strangers (joka tunnetaan myös nimillä Secret Forest ja Forest of Secrets: en tiedä näkyykö Suomen Netflixissä).

Stranger on poliisi/lakimiessarja, jossa tutkitaan murhaa ja lopulta myös korruptiota. Keskeisiksi henkilöiksi nousevat syyttäjä Hwang Shi-mok ja rikosetsivä Han Yeo-jin. Shi-mokille on tehty nuorena aivoihin operaatio, jonka seurauksena hän on menettänyt kykynsä tuntea/ilmaista tunteitaan.

Sarjaa on kuvattu kaksi kautta (16 jaksoa per kausi), joista olen katsonut vasta ensimmäisen kauden. Pidin todella paljon (en ole muuten katsonut yhtäkään korealaista sarjaa, josta en olisi pitänyt) Mikään ei ole koskaan sitä, miltä näyttää ja juoni on herkullisen kiero ja näyttelijät ovat rooleissaan kuin kotonaan. Aika ”slow burn”, mikä puhuttelee minua.

lauantai 24. huhtikuuta 2021

Trauma ja miten siitä ei selvitä

Pariisi.

Marie on laittanut pöydän koreaksi. Illallinen perheen kesken on viimeinen, sillä kukaan ei jää henkiin Marien kokkausten jälkeen. Pieni Thomas kuolee tuskitta, mutta Laurent ei koe samaa armollista kuolemaa, vaan kärsii viimeiseen henkäykseen asti. 


Inès Bayard: This Little Family
4th Estate, 2020
ranskasta englannintanut Adriana Hunter
s. 264

Miksi Marie surmaa perheensä ja itsensä, kun kaikki näennäisesti on hyvin? Laurent on menestyvä lakimies ja Marie viihtyy työssään pankissa. Kaikki on valmista antaa vauvan tulla. Mutta pieni Thomas ei ehdi varttua edes parivuotiaaksi ennen kohtalokasta myrkkyillallista.

Lienee selvää, ettei kukaan listi perhettään ilman jonkinlaista syytä ja sellainen kyllä löytyy. Marie joutuu brutaalin ”hyökkäyksen” kohteeksi, joka alkaa värittää hänen elämäänsä mustaksi. Epätoivoisesti Marie yrittää pitää kulissia yllä, mutta sisältä hän on rikki eivätkä kammottavat ajatukset jätä rauhaan.

Bayard kuvaa taiten traumatisoituneen Marien mieltä. Sitä miten traumaattinen kokemus kuljettaa Marien yhä syvemmälle mustiin virtauksiin, jotka toisinaan ovat hiljaisempia, toisinaan rajumpia mutta alati liikkuvia. Sitä, miten henkilön ajatusmaailma muuttuu ja murenee trauman seurauksena. Ajatusten pakkomielteisyys ja asioiden peilaaminen trauman kautta sekoittaa lopulta koko pään.

Lukija tietenkin ymmärtää Marien tarvitsevan apua ja on raastavaa seurata hänen tempoiluaan. Yksin. Salaa. Traumaa on suojeltava. Jos valoa näkyykin, se ei riitä valaisemaan kuin hetken.

Marien suhde vauvaansa on vaikea eikä hän mielellään edes koske Thomakseen. Kirjassa esiintyy lapsen heitteillejättöä, joten jos sellainen aihe tuntuu vaikealta tai ei halua sellaisesta lukea, en suosittele tätä kirjaa.

Vaikuttava ja hyvin häiritsevä teos, jossa käsitellään myös sitä, miten vääristyneitä tulkinnat voivat olla, jos ei asioista puhuta vaan haudotaan ja vatvotaan niitä yksin. Laurentilla ei ole mitään hajua siitä, mitä hänen vaimonsa käy läpi ja kun hän saa virheellisen vainun, tulkintakin on tietenkin virheellinen.

Myös, on vaikea auttaa jos autettava ei halua apua. Mitä silloin voi tehdä? Uhkailu ei ainakaan auta. Eikä selän kääntäminen. Tai ignoraaminen. Tässä kohden olisin halunnut kuiskata Marien äidille: How could you? Sen jälkeen kysyisin saman Marien siskolta.

Samaa voisi tietenkin kysyä muutamilta muiltakin kirjan henkilöiltä, mutta en mainitse heitä koska spoilaisin liikaa. 

*

Kirjassa ajetaan polkupyörällä ja fillarilla on muutenkin keskeinen osuus kirjassa. Aika hyytävä. Siksi sijoitankin The Little Familyn Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 22. kirjassa ajetaan polkupyörällä.

keskiviikko 21. huhtikuuta 2021

Kiintiöaasialaiset länsimaisissa elokuvissa ovat joko hiljaa tai kuolleita

Olen jäljessä kirjamietteideni kanssa, koska aivot jumittaa. Lähestyn nyt toisella tavalla Charles Yun varsin cinemaattista romaania Interior Chinatown, josta pidin mutta koen vaikeaksi kirjoittaa, koska…
 

Ennen kuin alan selittelyn, kopioin tähän kirjan kuvauksen:

 

Willis Wu doesn't perceive himself as a protagonist even in his own life: he's merely Generic Asian Man. Every day, he leaves his tiny room in a Chinatown SRO and enters the Golden Palace restaurant, where Black and White, a procedural cop show, is in perpetual production. He's a bit player here too. . . but he dreams of being Kung Fu Guy—the highest aspiration he can imagine for a Chinatown denizen. Or is it?

After stumbling into the spotlight, Willis finds himself launched into a wider world than he's ever known, discovering not only the secret history of Chinatown, but the buried legacy of his own family, and what that means for him, in today's America.

Playful but heartfelt, a send-up of Hollywood tropes and Asian stereotypes—Interior Chinatown is Charles Yu's most moving, daring, and masterful novel yet.

 

Sitten vielä varoitus: tämä postaus näyttäytyy mahdollisesti muille sekavana ja omituisena pohdintana (minulle itselleni toki hyvin selkeänä), joka voi vaikuttaa myös ristiriitaiselta. Kaiken kauheuden lisäksi lätisen nähtävästi enemmän itsestäni kuin kirjasta.

No niin, nyt lähtee.

 

1. en kokenut kirjaa niin hauskana kuin se kai PITÄISI kokea.

Hmm, jos kirjaa kehutaan hauskaksi, onko minun pakko pitää sitä hauskana? Ja vaikka en pitäisi kirjaa varsinaisesti hauskana, voin silti pitää kirjasta. Onko tulkintani kirjasta VÄÄRÄ, jos en näe siinä niin paljon hauskuutta kuin kai pitäisi. Tai näen hauskuutta ”väärässä” paikassa. Onko olemassa ”väärää” paikkaa?

Tulee mieleeni Ernesto Sabaton The Tunnel (suom. Tunneli), joka nauratti ja hykerrytti minua valtavasti. Silloin pohdin hihittelenkö nyt ihan "väärässä" paikassa. Tuolloin päädyin siihen, että hihittelen jos huvittaa ja nautiskelen kirjallisuudesta juuri siten kuin minulle sopii. Piste.

Jätin muuten juuri erään kirjan (Fredrik Backmanin Anxious People) kesken, koska se oli liian hauska. Tai siis ymmärrän, että kirjan tyyli on olla hauska, mutta minua se lähinnä pitkästytti. Eli lukijana voin kyllä ymmärtää, mikä on hauskaa ja missä, mutta ei minun silti tarvitse kokea sitä hauskana.

No, joka tapauksessa ymmärrän, että Backmanin kirja Anxious People (suom. Ahdistunutta porukkaa ) on tyyliltään jutustelevan hauska. Minulle siinä oli jutustelevaa hauskuutta ihan liikaa: ei ollut hauskaa se. Jätin kirjan kesken noin sivulla 60.

Ja kun kerran kirjaviittauksia aloin viljellä, niin heitetäänpä vielä eräs sitaatti sotkemaan kuvioita, niin saadaan tästä postauksesta mahdollisimman sekava.

Lainaan tähän pätkän vastikään lukemastani Nick Pettigrew’n kirjasta Anti-Social:

The logical part of my brain knew that the situation couldn’t continue indefinitely and that at some point somebody would notice. Sadly, the logical part of my brain tend to be locked in the boot of the car when stress and depression take over, with the illogical part of my brain taking the wheel and driving the car at 115mph up the wrong way of the motorway with its eyes shut.

Jep, that’s me. Myös kirjallisesti. Eli tietyssä mielentilassa ollessani en välttämättä jaksa käsitellä huumoria tai en edes koe sitä, koska ei vain naurata (mikään). Luulen, että Interior Chinatown voisi avautua minulle toisella tavalla jonain toisena aikana. Muutenkin se kestäisi helposti useammankin lukukerran. Tosin, mitä väliä, koska minähän pidin kirjasta. Mitä väliä, vaikka ei ehkä naurattanut niin paljon kuin olisi PITÄNYT.

PITÄISI ja pitäisi ja pitäisi. Miksen vain voisi hävyttömästi lukea kirjaa ja nauttia siitä miten päin itse ikinä haluan. Olkoon hauska tai ei. Ajoittain Interior Chinatown onkin hauska, mutta mielestäni se on pääasiassa aika surullinen. Hauskuus on tilannekomiikkaa, joka minuakin kyllä hymyilytti. Ehkä kuitenkin takerruin liikaa niihin ahtaisiin raameihin, joihin ihmiset helposti sullotaan jo ennen kuin ehtivät edes syntyä. Siinä ei ole mitään hauskaa.

LA Chinatown toukokuussa 2010.

2. Interior Chinatownissa todellisuus ja elokuva menevät sekaisin siten, että ne sulautuvat toisiinsa enkä lukijana osannut erottaa niitä täysin toisistaan.

Mutta ehkä se olikin pointti? Sillä kirjan henkilö Willis Wu elää itsekin elämäänsä kuin suorittaisi roolia. Hän yrittää mahtua niihin rooleihin, jotka hänelle on varattu tajuamatta että muutakin voisi olla. Yleisistä ennakko-odotuksista tulee herkästi omia tavoitteita, joista ei osaa luopua. Ei osaa ehkä siksi, kun ei näe muita vaihtoehtoja.

Kirja teki minuun niin voimakkaan vaikutuksen, että halusin kuunnella kirjailijan itse siitä kertovan. Löysinkin kiinnostavan podcastin (Culturally Relevant, tässä suora linkki jaksoon) ja kuuntelin sen eräällä lenkilläni. Tyytyväisenä nyökyttelin, kun Charles Yu kertoi kirjastaan.

Ja mitähän järkeä oli tässä kirjoituksessa? Ei ehkä mitään (kenellekään muulle paitsi minulle), mutta suosittelen kyllä lukemaan Interior Chinatownin. Sopii lukijalle, joka haluaa raikkaan ja erilaisen lukukokemuksen. Kirjaa voisi kaiketi luonnehtia tyyliltään kokeelliseksi.

Miksi tämä postaus piti vääntää, kun käsittelen kirjaa näin vähän? 

Koska halusin tuoda kirjan blogiini ja erityisesti koska voin.

 

Tietoja kirjasta:

Charles Yu: Interior Chinatown
Europa Editions, 2020
s. 278

Huom. kaikki postauksen kysymykset ovat retorisia.

keskiviikko 14. huhtikuuta 2021

Miten eri tavoin voi häiriköidä naapurustoa

Joskus naapureiden keskinäiset suhteet äityvät niin pahaksi, että tarvitaan ulkopuolista apua rauhan saavuttamiseksi. Useimmiten kyse on kuitenkin muusta kuin pelkästä henkilökemioiden kohtaamattomuudesta.

Monenlaisia häiriötä voi aiheuttaa esimerkiksi huumeluolan pyörittäminen kerrostaloasunnossa. Tai kannabiksen viljeleminen kämpässä eikä nyt ole kyse mistään yksittäisestä ruukkukasvista, vaan lähinnä viidakosta. Huoneiston käyttäminen ns. shooting galleryna eli paikkana, jonne voi mennä piikittämään itseään. Asukas – itsekin käyttäjä – ei välttämättä edes tunne henkilöitä, jotka käyttävät hänen huoneistoaan trippipaikkana. Huumepiireissä sana leviää.

Ja sitten mielenterveysongelmat. Niistäkään ei ole puutetta toisin kuin hoidosta/hoitoon pääsemisestä. Pitää olla aika sairas ja sekaisin ennen kuin pääsee avun piiriin ja huonoimmassa tapauksessa se apukin on mallia sossu käy joskus tsekkaamassa kymmenen minuutin ajan, että mites menee.

Perheväkivalta... jne.

Nämä kaikki heijastuvat suoraan ASB-virkailijan työhön. ASB on lyhenne sanoista anti-social behaviour. Englannissa kussakin kunnassa on oma yksikkönsä, joissa näitä tapauksia käsitellään. Yhteystiedot ja menettelyohjeet voi tarkistaa esim. oman kuntansa nettisivulta.

Nick Pettigrew työskenteli melkein parikymmentä vuotta ASB-virkailijana ennen kuin otti loparit. Työ on kuluttavaa ja vaarana on kyynistyä. Jatkuva kurjuuden ja ongelmien kohtaaminen ei ole ainoa kuormittava tekijä, vaan myös sen todistaminen, että monessa tapauksessa henkilö tarvitsisi apua eikä esim. häädön (joka syöksee henkilön vielä pahempaan tilanteeseen).

Minulle yllätyksenä tässä kirjassa tuli se, miten paljon kunnalla on mahdollisuuksia vaikuttaa muun muassa vuokra-asuntojensa ”trafiikkiin”. Byrokratia on valtaisa, mutta oikeuden päätöksellä voidaan lopulta määrätä esim. vierailukielto tiettyyn huoneistoon. Se tarkoittaa, ettei asukas saa häätöä mutta hänen luonaan ei saa vierailla kukaan (tai saa vierailla vain tietyt ennalta määritellyt henkilöt). 

Me asumme alueella, jossa on hyvin vähän kunnan vuokrahuoneistoja ja alue on muutenkin kohtuullisen rauhallinen. Minun ei ole koskaan tarvinnut pelätä esim. rappukäytävässä lymyäviä huumeveikkoja tai mitään muutakaan vastaavaa omassa kodissani. Ei ole kokemusta, millaista täällä olisi asua kerrostalossa, koska olemme aina asuneet pientalossa, joka on jaettu ”flateiksi” (flat on yhtä kuin huoneisto) ja naapurit ovat ”tuttuja”.

Olen toisessa blogissani esitellyt ns. kerrostalolähiöitä ja myös meidän kämppämme pihatienoot. Voipi kurkata, jos kiinnostaa. Pettigrew’n kirjaa lukiessa on eduksi, jos tietää millaisia asumismuotoja ja niihin liittyviä määräyksiä ja käytäntöjä täällä on. Pettigrew selittää ainoastaan lakiteknistä puolta, joten (asumis)kulttuuriin (ja kulttuuriin yleisesti) liittyvien seikkojen tietämisestä on hyötyä.

Anti-Social on päiväkirja Pettigrew’n viimeisestä työvuodesta: hän päätyi ottamaan loparit. Pettigrew oli itsekin jaksamisen rajoilla ja lääkitsi itseään Mirtazapinen (tunnetaan myös nimellä Remeron) lisäksi alkoholilla. Lääkeannosta nostetaan vuoden mittaan, samoin alkoholiannoksia.

Kirja on todella runsas lukuisine eri tapauksineen ja henkilöineen. Tarttumispintaa olisi vaikka mihin suuntaan, mutta tyydyn linkkaamaan The Guardianin juttuun, jossa on pitkiä pätkiä kirjasta. Se valottaa todella hyvin kirjan tyyliä ja avaa ASB-virkailijan työtä.

Minua kirja ajoittain puudutti, vaikka pidin kyllä Pettigrew’n ilmaisutavasta ja tyylistä. Silti kaikenlaiset huumehommat, joita kirjassa on paljon, koska huumeet nyt aiheuttavat kaikenlaista antisosiaalista käyttäytymistä kävivät hermon päälle. Minua ei vain jaksa huumesysteemit kiinnostaa: ehkä tylsin aihe ikinä.

Kokonaisuudessaan kirja oli kuitenkin kiinnostava ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Tietoja kirjasta:

Nick Pettigrew: Anti-Social
The Secret Diary of an Anti-Social Behaviour Officer
Century, 2020
s. 376

lauantai 10. huhtikuuta 2021

Hei me (tai en minä) kokataan!

Historiallinen tapahtuma luvassa. Pidelkää penkistä kiinni. Nimittäin antikokkausihminen esittelee parit keittokirjat (oikeastaan vain yhden). Minua ei kokkailu voisi vähempää kiinnostaa, mutta onnekseni taloutemme miehekästä osapuolta kiinnostaa enemmän kuin vähän (ja juuri hän on kaikki taloutemme keittokirjat hankkinut).

Taustatiedoksi:

Minä olen vege, mies on sekasyöjä. Sen voi ajatella tuovan omat haasteensa, mutta ei sen tarvitse olla ongelma. Meillä on erilliset keittiövälineet ja pannut liharuuille. Tai kasvisruuille – miten päin tätä nyt haluaa ajatella. Me molemmat tiedämme mitä milloinkin käytetään joten no added drama.

Miehen lihansyönti on myös dramaattisesti vähentynyt (ja muuttunut kalapainotteisemmaksi) vuosien saatossa, mikä ei siis johdu siitä että minä jotenkin painostaisin häntä. En ole sellainen ihminen, joka puuttuu toisten syömisiin, joten muutos on lähtenyt ihan miehestä itsestään. Toki rehuja on mies alkanut minun myötä syödä enemmän ja pitää sitä positiivisena asiana.

Mutta nyt niihin keittokirjoihin. Esittelen lempparini, joita saatan selailla peräti ehkä noin kerran vuodessa.

Saanko esitellä irlantilaiset kaksoset David ja Stephen Flynn - THE HAPPY PEAR

 

Veljeksiltä on julkaistu useita keittokirjoja, meillä on niistä kaksi eli nuo yllä olevassa kuvassa näkyvät.

The Happy Pear -kirjan (kuva alla) alussa identtiset kaksoset kertovat matkastaan kasvissyöjiksi. Kirjan tarkoitus ei todellakaan ole käännyttää ketään vegeksi, vaan inspiroida syömään enemmän rehuja. Siten kirjaa ei myöskään ole suunnattu vain vegeille, vaan kaikille jotka haluavat lisätä kasvisten käyttöä ruuanlaitossa.

Aterimet sijoitin tarkoituksella "väärinpäin", koska minä käytän aterimia "väärinpäin".

Kirjassa on runsaasti terveellisiä aamiaisreseptejä, jotka eivät minua kiinnosta koska en syö aamiaista paitsi poikkeustapauksissa. Sen sijaan keitto-osio hieman kiinnostaa, koska tykkään keitoista.

Reseptejä täytyy usein soveltaa, koska en tykkää mausteisesta ruuasta. Miehenikin mielestä (joka mausteisista ruuista pääsääntöisesti tykkää) nämä herrat käyttävät aika lailla mausteita, joten sitä(kin) kohtaa voi soveltaa ja muutenkin omaan annokseen voi sitten lisätä mitä haluaa.

Selailen kirjaa tässä samalla ja valitsen keiton, joka kiinnostaa minua ainesosiensa perusteella. Pitääkin kertoa (kerroin jo, ei jaksanut kauheasti keskittyä asiaan juuri nyt) miehelle, että hän voisi sitä joskus tehdä. Auttelen kyllä keittiössä eli siivoilen ja täytän astianpesukonetta jne. Salaattiainekset myös paloittelen.

Meillä syödään ruuat aina salaatin kanssa ja minä pidän huolen, että jääkaapissa on aina paloiteltuna ainakin paprikaa ja tomaattia (ellei ole kirsikkatomaatteja), salaattipussi/pestyä salaattia. Sen lisäksi vaihtelevasti paloiteltuna kukkakaalia, porkkanaa, selleriä (jota vain minä syön sellaisenaan) ja usein myös suippokaalia.

Mutta siihen keittoon, joka on Chunky Moroccan Harira Soup (kuva alla), s. 56.

Miltä vaikuttaa, tykkäisitkö (kuvan voi klikata suuremmaksi)? Itse rakastan linssejä ja kikherneitä ja tomaattia ja porkkanaa ja ja ja… slurps. Mausteista jätetään pois ainakin chilli powder, kumina ja mahdollisesti valkosipuli.

Reseptien lisäksi kirjassa on tieto-osuuksia, joissa kerrotaan terveellisestä syömisestä ja myös siitä, miksei lihaa ja maitotuotteita kannata syödä. Niissä ei taida tänä maailman aikana olla juuri mitään uutta monelle.

Kirjassa on lisäksi runsaasti erilaisia ruokaisia salaatteja ja salaatinkastikkeita (itse olen aika mielikuvitukseton salaattien suhteen enkä käytä salaatinkastikkeita) ja tietysti sitten pääruokareseptejä (ja jälkiruuat, jotka eivät kiinnosta minua lainkaan). Kirjan ohjeen mukaan (tai mies niitä aina vähän soveltaa) on tehty muun muassa punajuuripihvejä, jotka ovat taivaallisen hyviä.

Tietoja kirjasta:

David & Stephen Flynn: The happy Pear
Penguin Ireland, 2014
s. 238

 

Toinen Flynnien kirja, joka meiltä löytyy on nimeltään Recipes for Happiness (Penguin Ireland 2018, s. 304). Siitä minulla ei ole paljon sanottavaa, se on mielestäni tylsempi, vaikka ei siis huono kuitenkaan. Siinä on reseptien lisäksi paljon hypetystä liittyen terveelliseen kasvipohjaiseen syömiseen. Olen itse ollut vege about 25 vuotta ellen enemmänkin, joten kovin paljon ei siinä uutta ole minulle.

Kenelle näitä kirjoja sitten suosittelisin?

Ihan kaikille, jotka haluavat kokeilla kasvisruokien tekemistä ja lisätä kasvisten määrää ruokavaliossaan. Ja myös ravinnepitoisten ruokien ystäville ja/tai niistä kiinnostuneille.

The Happy Pearin kotisivut.

*

Kauniiksi lopuksi esittelen erään oman reseptini, jonka olen soveltanut WholeFoods-marketista ostamastani Moroccan lentil -salaatista. Tuo salaatti oli lempparini ja se tehtiin paikan päällä eli se ei ollut mitään tehdaskamaa. Sen valmistaminen kuitenkin lopetettiin, joten piti yrittää itse keksiä, miten sitä tehdä.

Tässä eräs variaationi:



Vihreitä linssejä, tomaattia, selleriä, sieniä (yleensä käytän kikherneitä, mutta en ollut muistanut ostaa niitä). Maustan sitruunalla (puristettua) ja celery saltilla. Voi syödä kylmänä (paitsi sienet eivät kyllä ole kovin hyviä kylmänä, mielestäni) tai lämmittää vaikka mikrossa. Itse lämmitän talvella, kesällä sotken muun salaatin sekaan ja syön kylmänä.

Todella yksinkertainen, nopea ja helppo. Eli juuri sillä rajalla, että voin itse ”kokata”, haha. Linssit (vihreät) siis tulivat suoraan purkista ja ne piti vain huuhdella, samoin sienet. Rehut piti itse sentään paloitella.

Kiinnostaisiko lukea enemmänkin antikokkaajan keittokirjaesittelyjä? Olisi nimittäin hyllyssä lisää, joita voisin tutkailla ja kommentoida erittäin amatöörimaisesti.

perjantai 2. huhtikuuta 2021

Kun silmukka kiristyy

Luin marraskussa israelilaisen D.A. Mishanin dekkarin (The Missing File), josta pidin kovasti. Olisin mielelläni jatkanut sarjan parissa, mutta toinen osa on kirjastossa, joka ei ole (covidin) takia ollenkaan auki (alueeni isommat kirjastot toimivat varaa ja hae ovensuusta -periaattella). Varasin kyllä kirjan, mutta sittemmin peruin varauksen ja yhtäkkiä koko kirja katosi listoilta. Toivottavasti se tulee sinne takaisin, kun kirjastot joskus alkavat toimia normaalisti.

Vaan eipä hätää, Mishanilta on julkaistu viime vuonna englanniksi romaani nimeltä Three, joka on itsenäinen teos. Sitä siis lukemaan.


Kolme naista, joilla ei ole mitään yhteistä keskenään paitsi asuminen Tel Avivissa ja mies nimeltä Gil. Naisilla on syynsä tavata Giliä ja Gilillä on omat syynsä tavata naisia. Mutta Gil kertoo itsestään mitä kertoo eikä aina ihan totta. Naisetkaan eivät tosin kerro. Tasapeli? No juu, ellei ansa olisi viritetty.

Ovelinta on, ettei voi tietää koska ansa laukeaa. Lukija voi aavistella ja vain seurata sivusta, kuinka naiset peräjälkeen astuvat silmukkaan. Sitten alkaa silmukka kiristyä.

Koska tämän kirjan kohdalla on mielestäni tärkeää, ettei tiedä siitä juuri mitään ennen lukemista, en kajoa juoneen enkä henkilöihin (niistäkään ei kannata tietää) tässä postauksessa. Mutta miten kertoa kirjasta, jos ei siitä oikein voi kertoa mitään?

Hmm… Three on aivan erilainen, mitä odotin. En tosin tiedä, mitä odotin. Kirja on trilleri, mutta varsin erilainen mihin olen tottunut. Ja tämä siis hyvässä mielessä. Sen sijaan jos kaipaa vauhtia ja väkivaltaa, niin pettyy.

Three on periaatteessa varsin arkinen, mutta silti yllätyksellinen, salaperäinen, kiehtova. Eli asioita, joita ei välttämättä ihan heti ”normaaliin” arkeen liitä. Henkilöt ovat moniulotteisia ja aitoja tuntevia ihmisiä. Kullakin on omat ristinsä, mutta myös valoa näköpiirissä. Gil tuo valoa, mutta olisi sitä valoa muutenkin. Väärään paikkaan sijoitettuna majakka ohjaa harhaan, karikoille joista ei ole paluuta.

Mahtava kirja, jonka pariin minulla oli aina kiire. Oikein odotin, että pääsen sitä taas lukemaan. Luen pääasiassa vain iltaisin sängyssä (päivällä luen [jos luen] muunlaisia juttuja), mutta Threen kohdalla en malttanut olla lukematta hieman päivisinkin. Kirjan rakenne on ilmava, joten sitä on hyvä lukea pienemmissäkin pätkissä.

Liikoja ei selitellä eli lukijan arvioitavaksi ja päätettäväksi jää eräs hyvinkin keskeinen asia. Minua se ei haitannut ollenkaan, koska... Noh, aukot voi täyttää itse.

Brutaalisuusmittari: 0/3 Otaksuisin, että heikkohermoisetkin voivat tämän lukea. Täytyy muistaa, että arvio on subjektiivinen, mutta väkivaltaa tässä on vain nimeksi eikä sitä varsinaisesti kuvailla. Jännite syntyy muista asioista.

Tietoja kirjasta:

D.A Mishani: Three
alkuper. Shalosh, 2018
Riverrun, 2020
hepreasta englannintanut Jessica Cohen
s. 296

ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu

keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Avioliitonrikkoja rakastuu kohteeseensa

Vanha sanonta moni ”kakku päältä kaunis” pitää paikkansa Stephanie Scottin romaanin What’s Left of Me Is Yours. Makuasia toki niin kuin kakut nyt yleensä.

Lupaava alku kääntyi melko pian mielestäni pitkitetyksi epäkiinnostavaksi haahuiluksi, jossa kaiketi luotiin tunnelmia ja syvyyttä, mutta minun kohdallani vaikutus oli päinvastainen: oli vain tylsää jaaritusta. Asetelmasta olisi varmasti saanut enemmänkin irti.

Ote kirjan sivuliepeestä:

In Japan, a covert industry has grown up around the "wakaresaseya" (literally "breaker-upper"), a person hired by one spouse to seduce the other in order to gain the advantage in divorce proceedings.

Hurjan mielenkiintoinen asetelma.

Osamu Sato palkkaa wakarasaseyan agentin Kaitaro Nakamuran viettelemään vaimonsa Rinan saadakseen syyn ottaa avioeron ja tietysti siten hyötyä erosta. Toiveena on myös saada Sumiko-tyttären huoltajuus.

Yhteishuoltajuus ei ole yleistä Japanissa, vaan lapset määrätään yleensä toiselle vanhemmalle eikä tapaamisoikeuksista ole mitään puhetta eikä niitä edes suositella. Vanhempi, joka lapsen huoltajuuden menettää, ei välttämättä koskaan enää näe lastaan.

Kaitaro ryhtyy toimeen, mutta käykin niin että hän rakastuu Rinaan. Jos olisin lukenut kirjan sivuliepeen paremmin, olisin ehkä ymmärtänyt että tarinassa painopiste on rakkaudessa, intohimossa. Miten tunteet ohjailevat ja vievät ihmistä.

Tarina avautuu kahdessa aikatasossa, joista nykyajassa on Sumiko-tyttärellä suurin osuus. Sumikon isoisä vilahtelee taustalla, mutta jää lähinnä köynnökseksi tapettiin, vaikka kovin elossa hän kyllä on.

Menneitä tarkastellaan vielä elossa olevan Rinan (ei ole juonipaljastus, sillä Rinan kuolemaa käsitellän heti prologissa) ja vankilassa lusivan Kaitaron (ei ole juonipaljastus, sillä Kaitaro tuomittiin Rinan murhasta jo kirjan prologissa) näkökulmasta.

Pidin kirjan rakenteesta, joka toi vaihtelevuutta lukemiseen. Samoin minua kiinnosti tietyt oikeudenkäynteihin liittyvät faktat ja muut vastaavat. Olen lukenut aiheesta Paul Murphyn kirjoittaman hurjan kiinnostavan teoksen True Crime Japan, joka on lähinnä tietokirja – ei siis varsinaisesti mikään true crime -teos.

Stephanie Scott on tehnyt valtavan taustatyön kirjaansa varten ja hattua nostan hänelle siitä.

Tarinallisesti ja muun sisältönsä tiimoilta tämä kirja ei sen sijaan kolahtanut minuun juuri lainkaan. Koin sen latteaksi ja hajanaiseksi. Hajanaisuus ei haittaa, jos se on kiinnostavaa mutta minua ei valitettavasti tässä kirjassa juuri mikään kiinnostanut (paitsi ne tarinassa esiintyvät faktat).

En kokenut kirjassa olevan juuri mitään vetoa (koska en kokenut edes kirjan henkilöitä kiinnostavina, hekin olivat latteita) ja jännitettä alun jälkeen eikä se johdu siitä, että lopputulos oli tiedossa. Olen lukenut monia kirjoja, joissa tietäminen jopa lisää jännitettä.

Kirjan nimi ihastuttaa minua, mutta kun sen alkuperä selviää tarinan edetessä, niin sekin latistuu.

Harkitsin muutaman kerran kirjan jättämistä kesken, mutta koska luvut ovat lyhyitä, sinnittelin loppuun. Odotin, että tulisi jokin käänne tai muu oivallus. Mitenkäs tämän nyt sanoisi: eipä tullut.

Kirja on saanut Goodreadsissa varsin hyvän vastaanoton, joten sieltä voi lukea innostuneempia lukukokemuksia.

Stephanie Scott: What’s Left of Me Is Yours
Weidenfeld & Nicolson 2020
s. 331


Pari sanaa kirjailijasta:

Stephanie Scott is a Singaporean and British writer who was born and raised in South East Asia. She read English Literature at the Universities of York and Cambridge and holds an M.St in Creative Writing from Oxford University. Scott was awarded a British Association of Japanese Studies Toshiba Studentship for her anthropological work on What's Left of Me Is Yours and has been made a member of the British Japanese Law Association as a result of her research.

maanantai 15. maaliskuuta 2021

Patologi muistelee

Olen havaitsevinani (eli vaarallisesti mutuilen tässä), että viime vuosien aikana on julkaistu (ja julkaistaan edelleen) tavanomaista enemmän lääkärin- ja yleisesti sairaalatyöhön liittyvää kirjallisuutta. Yleensä muistelmien ja faktojen yhdistelmää eli samalla tehdään näkyväksi henkilön työtä ja avataan, mitä se pitää sisällään.

Toki on mahdollista, että nämä kirjat vain osuvat silmiini eikä mitään varsinaista trendiä ole. Löytyy vankilalääkäriä, hoitajaa, eri aloihin erikoistuneita lääkäreitä, kirurgeja jne.

Sairaalatyö ja lääkärin ammatti kiinnostavat minua. Ihmisen psyyke, aivot ja keho (lääketieteellisessä mielessä) kiehtovat. Luin 2018 jostain jonkin artikkelin Dr Shepherdin kirjasta Unnatural Causes ja totesin että kirjahan pitää ensi tilassa lukea.

Ensi tilaan pääseminen kesti tällä kertaa reilut pari vuotta, mutta kliseisesti totean että hyvää kannatti odottaa.



Richard Shepherd on oikeuslääketieteellinen patologi (forensic pathologist) eli hän tekee ruumiinavauksia vainajille, joiden epäillään menehtyneen epäluonnollisesta syystä, ts. esimerkiksi rikoksen uhrina.

Patologin työ oli minulle ennestään tuttua lähinnä dekkareista ja rikossarjoista. Faktapintaa minulla ei juuri ollut, lähinnä mielikuvia. Dr Shepherd avaa todella taiten ja kiinnostavasti patologin työtä (myös muun kuin ei-oikeuslääketieteellisen) ja sitä, miten itse päätyi alalle.

Paitsi ettei Shepherd mihinkään ”päätynyt”, vaan hän työskenteli määrätietoisesti saavuttaakseen unelmansa toimia oikeuslääketieteellisenä patologina. Shepherd valmistui lääkäriksi 1977 ja jatko-opintonsa (erikoistuminen patologiksi) hän sai päätökseen 1987.

Ajalla on merkitystä, sillä lääketiede on kehittynyt hurjasti siitä mitä se oli Shepherdin aloittaessa työnsä. Myös patologin työ on muuttunut ja koin hurjan mielenkiintoisena lukea näistä muutoksista. Patologin (oikeustieteellisen) työ ei ole yksinään hyörimistä ruumishuoneella, vaan yhteistyötä tehdään tietysti poliisin kanssa ja mennään onnettomuuspaikoille. Ruumiinavaus on osa työtä, mutta yhtä tärkeää on muu ruumiin tutkiminen.

Patologit eivät ole mitään selvännäköijöitä ja konteksti on tärkeää löydösten tulkinnassa. Tämän saa Shepherd itsekin karulla tavalla kokea, kun hän uransa loppupuolella (näin amatöörilukijan mielestä perusteettomasti) joutuu itse tutkinnan kohteeksi.

Koen oppineeni paljon tämän kirjan tiimoilta sekä patologin työstä että muustakin. Shepherd puhuu todella kauniisti ihmisyydestä. Moni näkee ruumiinavauksen brutaalina toimenpiteenä, jota ei toivoisi tehtävän läheiselleen. Ruumiinavaus koetaan jotenkin häpäisevänä. Minullakin on tällaisia ajatuksia ollut, mutta toisaalta pyrin ajattelemaan niin, ettei kuollut enää välitä. Joten elävänkään ei kai pitäisi.

Shepherd näkee vainajan ihmisenä, joka kuoltuaan voi vielä puhua. Voi saada äänensä kuuluviin ja mahdollisesti oikeutta (tai ainakin helpotusta suremaan jääneille), jos siihen on tarve. Shepherd kuvailee omaa asennettaan ruumiinavaukseen niin kauniisti, että minun osin alitajuiset ja epämääräiset inhoni sitä (ruumiinavausta) kohtaan hälvenivät.

Entä ruumiin hajoaminen? Ajatus siitä on kuvottava, mutta Shepherd näkee senkin luonnollisena osana ihmisen elinkaarta. Ja niinhän se onkin. Kun ihminen kuolee, jokin muu (hajoaminen) alkaa että ihminen voi taas muuttua tomuksi.

Minulla oli pelkoja kirjaa aloitellessani, että mahdanko jaksaa tässä elämäntilanteessa kuolemajuttuja. Mutta ihmeekseni Unnatural Causes toimi aivan päinvastaisella tavalla: se antoi rauhaa, valoi toivoa. Enkä edes osaa selittää miksi.

Tietoja kirjasta

Dr Richard Shepherd: Unnatural Causes
Penguin Books 2018
s. 445

suomennettu nimellä Epäluonnolliset syyt



Muita lääketieteeseen liittyviä kirjoja blogissani:


Neurokirurgri Henry Marsh muun muassa kertoo kirjassaan Do No Harm työstään kirurgina ja ottaa kantaa NHS:n (The National Health Service eli brittilän julkinen terveydenhuolto) toimintaan.

Ex-lääkäri Adam Kayn kirja This is Going to Hurt on kepeämmällä otteella kirjoitettu, mutta silti koskettava muistelmateos.

Yllä mainitsemani kirjat on muuten myös suomennettu.

Omassa hyllyssäni odottelee vielä Christie Watsonin muistelmateos The Language of Kindness – A Nurse’s Story. Senkin ostin taannoin lukeakseni ensi tilassa. Nyt mietin, että lukisin kirjan Helmet-lukuhaasteeseen tämän Shepherdin kirjan parina eli kohtaan 47-48 Kaksi kirjaa samasta aiheesta.

Ihan samahan aihe ei ole, mutta mielestäni riittävän kuitenkin. Tai no, periaatteessa samaa aihetta mutta eri näkökulmista ja ammateista käsin.

Ensi tilaa odotellessa...

torstai 25. helmikuuta 2021

Miten Donald Trumpista tuli Donald Trump

 

Hyvin vastentahtoisesti tartuin Mary L. Trumpin kirjaan Too Much and Never Enough, koska olin ja olen yhä suhteettoman täynnä Donald Trumpia. Koska kyseessä on kirjaston kirja, piti päättää luenko sen nyt vai palautanko lukematta ja luen ehkä joskus toiste (mikä kohdallani yleensä tarkoittaa, etten ikinä lue tai luen noin sadan vuoden kuluttua eli en lue ikinä).

Prologin kahlattuani teos pääsikin yllättämään. Oletin virheellisesti, että kirjan keskiössä keikkuisi Donald kuin maailman komein makkara vartaassa. Näin ei ole. Mary L. Trump käsittelee suvun historiaa (joka monelle kai onkin tuttu) erityisesti isovanhempiensa (Mary ja Fred) ja heidän perheensä osalta.

Mary ja Fred saivat viisi lasta, ikäjärjestyksessä vanhimmasta nuorimpaan Maryanne, Freddy (eli Fred Jr.), Elizabeth, Donald ja Robert. Freddy on kirjan kirjoittaneen Maryn isä eli Donald on Maryn setä. Kirjan fokus on perhedynamiikassa ja erityisesti Maryn isoisän eli Fredin vaikutuksesta siihen.

Fred on laskelmoiva ja kylmä ihminen, jolle omat lapsetkin ovat lähinnä projekteja. Trumpien perheen tarina on karua luettavaa suunnilleen kaikkien ja kaiken osalta. Lapsuus on täynnä pelkoa ja Fred-isän odotusten täyttämistä – tai yritystä täyttää niitä.

Koska Freddy on vanhin poika, Fred kaavailee hänestä yrityksen pääperijää ja jatkajaa. Freddya kuitenkin kiinnostaa muut asiat eikä hänen persoonansa muutenkaan miellytä isää. Freddy ei myöskään osaa mukautua toimimaan isänsä toiveiden mukaisesti. Nuorempi Donald seuraa sivusta ja oppii.

Eräs suuri aspekti tässä kirjassa onkin kuvaus Freddyn yrityksessä kulkea omaa tietään, löytää oma paikkansa ja kutsumuksensa. Hän löytääkin, mutta valitettavasti ne eivät ole harmoniassa isän toiveiden kanssa. Pitäisi kulkea isän määrittelemää tietä: kaikki muu on tuomittavaa ja rangaistavaa. Kyllä, Freddy maksaa kovan hinnan pyrkimyksistään elää omannäköistä elämää ja toiveissaan saavuttaa isänsä hyväksynnän.

Ei pääse Donaldkaan helpolla, mutta hän siinä kieroon kasvaessaan oppii kaikenlaisia mekanismeja, joilla suojella sisintään ja olematonta itsetuntoaan, epävarmuuttaan. Mary L. Vertaa Donaldia pikkupoikaan, joka yhä asuu Donaldissa. Ja kieltämättä monet Donaldin ajatuskulut (ja puheet) ovatkin kuin kolmevuotiaalla. Vaikka Mary L. Trump piikittelee Donaldia avoimesti, pääasiassa teksti on asiallista. Joku voisi tulkita piikittelyn katkeraksi, itse en.

Oikeastaan minun makuuni Donald saa jopa liikaakin ymmärrystä osakseen. En missään määrin väheksy lapsuuden vaikutuksia ihmisen persoonallisuuden kehittymisessä ja vinoutumien synnyssä, mutta en myöskään osaa enkä halua nähdä Donaldia vain uhrina. Kirjan alaotsikko on How my family created the world’s most dangerous man, mikä viittaa juuri uhrina olemiseen. Sori vaan, en lähde tälle tielle. Muuten kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa ja syyttää aina jotain muuta, mikä nyt sattuu kulloinkin itselle sopimaan.

Vaikuttaa siltä, että molemmilla isovanhemmilla (Fred ja Mary) oli mielenterveydellisiä tai persoonaan liittyviä häiriöitä (en aio tässä oletettuja diagnooseja mainita, koska niitä ei ole missään vahvistettu).

Fred pyörii oman navan ympärillä eikä vaikuta kykenevältä tuntemaan empatiaa tai paljon muutakaan. Ihmisen arvo määräytyy sen mukaan onko hän hyödyllinen Fredille. Raha itsessään tietenkin on myös arvo ja se jolla rahaa on eniten, on arvokkain.

Mary tekeytyy usein avuttomaksi ja riippuvaiseksi ja lasten tehtävä on lohduttaa häntä – ei siis päinvastoin kuten yleensä äitien jonkinmoinen tehtävä on hoitaa ja tukea lapsiaan.

Ei ole mitenkään hilpeää luettavaa tämä ”perhesaaga”, mutta hyvin kiinnostavaa. Mary L. käyttää vapauttaan tulkita ja esittää omia käsityksiään ja pohdintojaan. Jos perhedynamiikka ja luonneanalyysit kiinnostavat, niin kyllä tämä kannattaa lukea, vaikka Donald tulisi jo korvista ulos. Minulle tuli tunne, että tämä on osin kunnianosoitus Maryn (eli kirjan kirjoittajan) isälle Freddylle. Hänkin ansaitsee tulla kuulluksi, vaikka ei enää elossa olekaan.

Kirjan lopussa Mary L. pohtii median osuutta Donaldin vinoutuneen minäkuvan tukemisessa ja siinä, miten on mahdollista että hänen kaltaisensa sivistymätön ja mistään asioista juuri mitään tietämätön voi päätyä presidentiksi.

Tietoja kirjasta:

Mary L. Trump: Too Much and Never Enough
Simon&Schuster 2020
s. 226
Ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu

tiistai 16. helmikuuta 2021

Tutustumismatkalla fantasiakirjallisuuteen

Haluan tehdä tästä vuodesta seikkailujen vuoden. Koska varsinainen fyysinen seikkailu tuskin tänä vuonna on mahdollista, hankin seikkailuni lukemalla kirjallisuutta jota en tavallisesti lue.

Olen jo aloittanut. Luin juuri nimittäin fantasiaa, mikä on hyvin epätavanomaista minulle. Ne harvat fantasian alle sijoittuvat kirjat, jotka olen lukenut ovat yleensä dystopioita tai sisältävät lähinnä maagista realismia. Muutama scifikin näkyy joukkoon eksyneen.

Nyt lukemani kirja on R.F. Kuangin The Poppy War, joka on trilogian avausosa. Kaikki osat on jo julkaistu, joten voin halutessani ahmaista ne vaikka putkeen. Varasinkin jo toisen osan (The Dragon Republic) kirjastosta.

Miksi juuri The Poppy War? Koska kirjan kannessa lukee


Parallels with modern Chinese history resonate deeply and darkly in this blood-soaked epic of orphnas and empresses, gods and shamans.

Viitteet Kiinaan (ja Aasiaan yleensä) ovat minulle turn on eli aloitin fantasiakirjalla, jonka koin helposti lähestyttäväksi ja tietysti lähtökohdiltaan muutenkin kiinnostavaksi. Tämä on tärkeää, koska vääränlainen kirjavalinta saattaa pahimmillaan sammuttaa tuoreen fantasiakirjallisuusinnostukseni. Osuva valinta ruokkinee liekkiä.

Ja kyllä, The Poppy War oli oikein osuva valinta.

Kas tässä vielä takakansi.

Romaani on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen pääasiassa alustaa orvoksi jääneen Rinin tietä keisarikunnan eliittisotilasakatemiaan Sinegardiin ja opiskelua siellä.

Rin varttuu eteläisessä Nikanissa kasvattivanhempiensa kanssa. Elämä on köyhää ja työteliästä, joten on suoranainen ihme, että Rinin onnistuu sieltä ponnistaa Sinegardiin. Kulttuurierot maan sisällä ovat suuret ja Rin saa huomata, ettei ole järin tervetullut ylhäiseen oppilaitokseen, joka on täynnä kermaperseiden jälkikasvua.

Kirjan maailma ja valtasuhteet avautuvat hiljaksiin ja tarina etenee todella koukuttavasti. Esiin ponnahtaa useita mielenkiintoisia henkilöitä, jotka Rinin lailla kasvavat ja kehittyvät kirjan edetessä: ovathan ensimmäisen vuoden opiskelijat vain 16-vuotiaita. Henkilösuhteet muuttuvat ja mutkistuvatkin.

Opiskelusta siirrytään suoraan tositoimiin, sillä Idässä sijaitseva Mugenin liittovaltio hyökkää Nikanin mantereelle. Kirjan alussa on kartta, josta voi tarkistaa paikkojen nimet ja sijainnit. Kartta on selkeä ja kiinnostava. Nikan tuo mieleen mannerkiinan ja Mugen Japanin saaret.

Mitä pidemmälle tarina etenee, sen synkemmäksi ja raaemmaksi se muuttuu. Kirjassa on muutamia varsin brutaaleja kohtia, jotka voivat järkyttää herkkiä lukijoita. Mässäilystä ei mielestäni silti ole kyse, vaan väkivallalle on perustelunsa tarinassa.

Minua kiinnosti erityisesti shamanismi ja yliluonnolliset voimat, Jumalat. Niiden ilmaantumista saa aika kauan odotella, mutta kyllä ne sieltä tulevat. Muukin hierarkia ja arkikuvaus on kiinnostavaa, jopa enemmän kuin itse sotiminen.

Onneksi taisteluosuudet eivät ole pääosassa, koska en ole niistä järin kiinnostunut: enempi kiinnostaa kieroilu ja muu taustalla tapahtuva kähmintä ja pohdiskelu. Minähän en ole ollenkaan ns. action-kirjojen ystävä, joten oli mukava ylläri ettei tässä ollut ylettömästi vauhtia ja vaaratilanteita. Tai no oli, mutta sillä lailla sopivalla tavalla ja muodossa.

The Poppy War, kuten mainitsin aiemmin, onkin siis oikein mainio kirja ennakkoluuloisen aloittaa lonkeroiden ujuttaminen fantasiakirjallisuuteen. Manittakoon, että luonnollisesti olen katsonut televisiosta fantasiasarjoja ja -elokuvia, mutta kirjallisuuden suhteen on fantasia minulta jäänyt tosi vähälle. Nyt olen aika innoissani, kun koen löytäneeni ihan uuden genren, joka avaa jälleen ovia lukemattomiin uusiin kirjoihin - maailmoihin!


Tietoja kirjasta:

R.F. Kuang: The Poppy War
Harper Voyager 2018
s. 527

Trilogian muut osat:

The Dragon Republic (2019)
The Burning God (2020)

Pari sanaa kirjailijasta:

R.F. Kuang on syntynyt Kiinassa, hän muutti perheensä kanssa Yhdysvaltoihin ollessaan neljävuotias. Hattua nostan Kuangin tuotteliaisuudelle, sillä hän on vasta 24-vuotias.
Kuangin kotisivut

perjantai 12. helmikuuta 2021

Viime aikojen lukemiset maapähkinänkuoressa

 Mitäs sitä on luettu viime aikoina? 

On luettu muun muassa Olga Tokarczukilta Drive Your Plow Over the Bones of the Dead (suom. Aja aurasi vainajain luitten yli). Kirjailija oli minulle ennestään nimenä tuttu, mutta en ollut tarttunut hänen kirjoihinsa, koska olin ennakkoluuloinen. Tuulevin rohkaisemana (kiitos, kannatti!) tartuin kuitenkin aurauskirjaan ja voi että miten pidin. Paitsi kirjan brittikannesta, joka osoittaa (valitse sopiva vaihtoehto)

suurta mielikuvituksen köyhyyttä (toisin kuin tarina!).
resurssipulaa.
henkistä laiskuutta.
jotain sellaista taiteellisuutta, johon en pääse käsiksi.

Kyllä kirja ansaitsisi kunnon kannen. Katsokaa nyt tätä ranskalaista kantta. 

 
Voi että! Voisin ottaa kirjan lukuun ihan pelkän kannen perusteella. Tuo brittiversio on jäänyt aikoinaan lainaamatta osin vain sen mitäänsanomatton kannen takia. Takakansikin on liian täyteen ahdettu: olisin keventänyt ilmettä tyhjillä rivivaihdoilla. Nyt on koko teksti pötkössä hyvin epämiellyttävällä tavalla.

Mutta siis kirja itsessään on oikea helmi, josta en jaksa kirjoittaa koska... eeh, en vain jaksa.

Haluan kuitenkin mainita kirjan, koska se on HELMI. Kirjasta on blogannut muun muassa Luettua elämää -blogin Elina, kannattaa lukea hänen kirjoituksensa. Ja sen jälkeen itse kirja. 

 

Entäs muuta?

On katsottu kirjoja. Muun muassa Shaun Tanin silmiä hiveleviä taideromaaneja. Toisessa pihtaillaan sanoja (Cicada) ja toisessa ne on jätetty kokonaan pois (The Arrival). Koska miksipä sanoa mitään, jos voi sanomattakin ymmärtää. Lukijalle jää suuri vapaus päättää, mitä ja miten ymmärtää. Mahtavaa.

 Lämmin suositus kaikille taiteen ja mielikuvituksen ystäville! Nämä pari hassua kuvaa eivät tee oikeutta kirjoille. Näiden kirjojen "lukeminen" (tai tulkitseminen) on kuin kävisi taidenäyttelyssä.



torstai 4. helmikuuta 2021

Traumoja ja perintöriitelyä

Bongasin Vigdis Hjorthin Perintötekijät taannoin Anun ihmeelliset matkat -blogista. Kirja on saatavilla englanniksikin nimellä Will and Testament ja sillä kielellä sen luin.

Olen tietoinen kirjan mahdollisesta autofiktiivisestä otteesta, mutta päätin sivuuttaa sen täysin. Minulle on yhdentekevää, onko tarinassa mitään viitteitä todellisuuteen. Sitä paitsi Hjroth itse ei halua puhua perheestään/suvustaan (joihin hänellä on tulehtuneet välit), joten minäkään en halua.

Luin kyllä muutaman Hjorthin haastattelun, muun muassa tämän Guardianissa olevan. Kiintoisa haastattelu, joka hieman spoilaa kirjaa.

Will and Testament kertoo sisaruksista ja heidän vanhemmistaan: miten niin sanottu alkuperhe vielä vaikuttaa heidän omaankin elämään ja miten eri tavoin sisarukset kokevat lapsuuden ja omat vanhempansa. Tosin tarinassa kaikki suodattuu vain yhden sisaruksen, Bergljotin, silmin, joten kokemuksia ei voi pitää järin luotettavina paitsi (ehkä) Bergljotin itsensä kohdalla. Bergljot spekuloi ja pohtii paljon sisarustensa oletettuja tunteita ja asenteita, luonnetta ja persoonaa. Hän yrittää olla objektiivinen, mutta kun muita ääniä ei kuulla, ei objektiivisuus varsinaisesti toteudu.

Sitä paitsi Bergljot on katkaissut välit vanhempiinsa ja kolmeen sisarukseensa lähes kokonaan. Ainoastaan Astridin kanssa hänellä on jonkinlaista kommunikaatiota. Suhteet mutkistuvat entisestään, kun vanhemmat ilmoittavat ennakkoperinnöstä, joka suosii kahta sisarta: Astridia ja Åsaa. Bergljotia ei kiinnosta, hän ei halua olla missään tekemisissä vanhempiensa kanssa. Mutta sisarusparven vanhin, Bård, loukkaantuu syvästi moisesta suosimisesta. Bergljot asettuu puolustamaan veljeään ja tulee näin vastentahtoisesti vedetyksi mukaan perintöriitoihin.

Bergljotilla on syynsä pitää etäisyyttä vanhempiinsa. Sellaisia syitä, joita ei haluta kuulla eikä oikein uskoakaan. Bergljot itse haluaisi tulla kuulluksi ja saada oikeutta (enkä nyt tarkoita perinnön tiimoilta), hän haluaisi että eräät vanhat teot noteerattaisiin eikä pidettäisi hänen omina epätosina höpinöinään.

Bergljot selkeästi on traumatisoitunut ja käyttäytyy ajoittain holtittomasti. Hän lipittää viiniä ja lähettelee raivokkaita meilejä Astridille, joka ehkä meilit lukee tai sitten ei.

Will and Testament on häiritsevä kirja, joka ajoittain puudutti toisteisuudellaan: sama asia kerrottiin kaksi kertaa peräjälkeen mutta hieman eri sanoin. Hämmentävää ja pidemmän päälle se alkoi tympäistä. Ymmärrän, että kyseessä on tehokeino, mutta minun makuuni se dominoi liiaksi tekstiä. Kyseessä ei ollut yleisesti edes tunteissa vatulointi, vaan tekemisten toistaminen.

Sisarusten väliset jännitteet ja se, miten eri tavoin sisarukset kokevat ”saman lapsuuden" kiinnostaa (minullakin on sisaruksia ja on mielenkiintoista, miten eri tavoin koemme jotkin samat tapahtumat ja sitten on tapahtumia, jotka joku muistaa ja joku ei muista ollenkaan jne.), mutta koska tämä kirja suodattuu vain yhden sisaruksen kautta, ei siinä päästä kovin syvälle (eikä se kaiketi ole kirjan tarkoituskaan).

Niin että en oikein edes tiedä pidinkö kirjasta vai en. Teemat olivat kiinnostavia, mutta kirjan tyyli ei oikein innostanut. Olipahan melkoinen lukukokemus kuitenkin.

Kirjasta on kirjoittanut ainakin Kirjaluotsi ja Nannan kirjakimara.

Vigdis Hjorth: Will and Testament
alkuper. Arv og miljø, 2016
Verso 2019
norjasta englannintanut Charlotte Barslund
s. 330
suomennettu nimellä Perintötekijät

sunnuntai 31. tammikuuta 2021

Klassikkohaaste XII: The Lonely Londoners

Tammikuun viimeinen päivä on pyhitetty klassikoille, nyt jo kahdennentoista kerran. Jos et tiedä, mistä on kyse, lue haasteen kuvaus ja ohjeet tämänkertaisen haasteisännän eli Gregoriuksen (Jotakin syötäväksi kelvotonta) blogista.

Tällä kertaa valitsin luettavaksi Sam Selvonin The Lonely Londonersin (Penguin Books 1956, s. 139), jonka olen halunnut lukea jo pitkään, mutta jota en silti ole saanut ikinä luettua. Olen kirjaa aloitellut joskus, mutta jättänyt kesken jo heti alkuunsa. Muistui taas mieleeni miksi: kirjan kieli tökkii. Palaan kieleen tuonnempana.



The Lonely Londoners on kertomus Britteihin Karibialta muuttavista/muuttaneista siirtolaisista. Sam Selvon itse on syntynyt Trinidadissa, josta hän muutti Lontooseen 50-luvulla. Kirjan tapahtumat sijoittuvatkin tuohon aikaan.

Kirjan keskushenkilö on Moses, joka auttaa muita maahanmuuttajia asettumaan ja sopeutumaan Lontooseen. Hän ei varsinaisesti ole itse valinnut niin tehdä, mutta sana kiertää eikä Moses henno kieltäytyä.

Lontoo on avoimen rasistinen ja työnsaanti vaikeaa. Tummaihoiset kelpaavat lähinnä raskaisiin ja huonosti palkattuihin töihin ja pois silmistä. Joskus työnantaja käännyttää hakijan samantien matkoihinsa, kun käy ilmi ettei hän ole valkoinen.

And Galahad watch the colour of his hand, and talk to it, saying, ”Colour, is you that causing all this, you know. Why the hell you can’t be blue, or red or green, if you can’t be white. You know is you that cause a lot of misery in the world. Is not me, you know, is you! I ain’t do anything to infuriate the people and them, is you! Look at you, you so black and innocent, and this time so you causing misery all over the world!”

Niin, Galahad on asian ytimessä kun naiivisti ”esineellistää” ihonsa. Sillä mitään niin naurettavaa (ja turhauttavaa) ei ole kuin ihmisen ”tuomitseminen” tai pelkääminen sen perusteella, minkä värinen hänen ihonsa sattuu olemaan. Jokaisen pitäisi lukea tämä kappale ja sisäistää se. Jokseenkin masentavaa, että aikaa on kulunut yli viisikymmentä vuotta ja aivan samat järjettömät ennakkoluulot ja -asenteet jylläävät edelleen. Eikö olisi jo aika luopua tunkkaisista asenteista ja kohdata ihmiset ihmisinä?

Kirjassa ei varsinaisesti ole juonta niin kuin ei elämässä yleensäkään. Selvon kuvaa sopeutumista uuteen ympäristöön ja kulttuuriin usean eri maahamuuttajan silmin. Joku tekee uutterasti töitä, joku innostuu ihan muista asioista – muun muassa valkoisista naisista.

Lontoota tarkastellaan ulkopuolisen silmin ja niine silmin se näyttäytyy ajoittain varsin absurdinakin. Ajankuvaus vaikuttaa kyllä autenttiselta ja niin elävältä, että lukija siirtyy itsekin ajassa yli puolivuosisataa taaksepäin hortoilemaan Lontoon talviharmaille kaduille ja sitten lempeään kesään, jolloin paljaat sääret vilkkuvat hameiden alta kuin kukasta törröttävät emit jopa niin hengästyttävään tahtiin (kirjassa on osuus, jossa Selvon ei käytä välimerkkejä ollenkaan), että meinasin saada burn outin.

Kirjan lukeminen on kuin mustavalkoista jonkin sortin dokumenttielokuvaa katsoisi. Elokuva on mosaaiikkimainen, jossa näytetään kohtauksia eri ihmisten elämästä. Henkilöstä b pompataan henkilöön c ja sitten d:n kautta palataan b:hen jne. Kytköksiä esiintyy useimpien henkilöiden kesken, mutta kaiken keskusta on Moses. Moses on kuin planeetta, jonka kiertoradalla kirjan muut henkilöt kulkevat – tai kulkeutuvat.

Kirjan perustunnelmaa on vaikea kuvata. Se on samaan aikaan koominen ja melankolinen. Siinä on tilannekoomisia kohtauksia ja hyrisevän hauskoja väännöksiä paikannimistä. Vaikka paikannimet ovat vähän miten sattuu, silti yhdessä ymmärretään mistä paikasta on kyse. Koti-ikävää podetaan ja sitä helpotetaan juttelemalla muiden kanssa ”entisen” kotimaan asioista. Kirjaa syvemmin ymmärtääkseen on etua siitä, että Brittien siirtomaahistoria on hallussa.

Mainitsin postauksen alussa kirjan kielen ja että se häiritsee minua. Kirja on kauttaaltaan kirjoitettu (englannin) kreoliksi, jota on helppo mutta (mielestäni) erittäin rasittava lukea. En muutenkaan ole kovin murteisten (kreoli ei tosin ole murre, vaan kieli) kirjojen ystävä, joten kun sekä kerronta että dialogit ovat kreolia, niin rasituin. Hävettää ihan tunnustaa tällaista. Toisaalta mitenkään muutoin tätä kirjaa tuskin olisi voitukaan uskottavasti kirjoittaa. Eli sinänsä aivan turha napina.

Olen hyvin iloinen, että sain kirjan vihdoin luettua (tuskin olisin sitä jaksanut lukea kokonaan ilman tätä haastetta) ja kyllä tämä paikkansa klassikkona ehdottomasti ansaitsee!

Tästä pääset haasteen koontipostaukseen
, jossa on linkit muiden osallistuneiden klassikkopostauksiin. Ei muuta ku lukemaan!

Ja tästä pääset postaukseen, jossa olen listannut kaikki klassikkohaasteeseen aiemmin lukemani kirjat.

torstai 28. tammikuuta 2021

Kuolinilmoitus

Zhou Haohui: Death Notice
alkuper. Si wang tong zhi dan: an hei zhe, 2014
Head of Zeus 2018
kiinasta englannistanut Zac Haluza
s. 318
ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu


Lähes kaksikymmentä vuotta sitten tapahtunut selvittämätön tuplamurha pompsahtaa vainoamaan poliisikersantti Zheng Haomingia: näyttää siltä, että pitkään horrostanut murhaaja on taas aktivoitunut. Murhaaja on sikäli huomaavainen, että ilmoittaa uhrinsa ja tämän kuolemispäivämäärän etukäteen.

Luulisi olevan helppo suojella uhreja, kun on teloituspäivä tiedossa. Niin poliisikin aluksi luulee, kunnes huomaa ettei luulo ole tiedon väärti.

En ole sarjamurhaajien ylin ystävä, koska kujanjuoksu ajan kanssa tai aikaa vastaan hieman ahdistaa (ja kiirettä yleensä pitelee, kun on sarjamurhaaja kyseessä). Tulee liian hektinen olo, hikikarpalo sujahtaa otsalle: on kiire kiire kiire. Jännä juttu, että kirjan hektisyys ikään kuin tarttuu minuunkin. Tässäpä muuten varmaan syy, miksen innostu kovin toiminnallisista romaaneista (enkä elokuvista): haluan kirjallisuuteni mieluummin hieman hidastempoisempana, ettei sykkeet nouse kattoon. Halutessani nostattaa sykettä menen lenkille.

Miksi sitten valitsin lukuun kirjan, josta tiesin että siinä on sarjamurhaaja? Tähän on hyvin mutkaton vastaus: koska kirjailija on aasialainen (kiinalainen). Yleensä sieltä suunnalta tulevalta kirjallisuudelta voi odottaa jotain muuta kuin sitä perusdekkarimeininkiä (sooloileva poliisi pulassa yksin teollisuushallissa, moniongelmaiset rikoksenratkojat jotka kuitenkin ovat jotenkin ylivoimaisen älykkkäitä superyksilöitä, kännykän akku loppuu dramaattisella hetkellä, viina maistuu jne.) johon olen hieman kyllästynyt ja siksipä olen hyvin tarkka, millaisia dekkareita/trillereitä otan lukuun.

Intuitioni ei petä tälläkään kerralla: Death Notice on ovela ja kiero, pinnan alla suuremmat motiivit kuin aluksi näyttää. Missä kulkee moraalin rajat, kuka voi pitää itseään moraalisena? Kuinka pitkälle on valmis menemään suojellakseen omaa etuaan? Entä missä sijaitsee lojaalisuuden raja?

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Chengduun, joten mitä ihmettä kapteeni Pei Tao Longzhoun rikospoliisista tekee Chengdussa ja vieläpä löytää erään ruumiin. Sitä ihmettelee erityisesti Chengdun rikosyksikön kapteeni Han Hao, mutta siitä huolimatta Pei Tao otetaan mukaan rikostutkintaryhmään.

Kirjassa on useampi kiinnostava henkilö ja vieraskielisiä nimiä vaikeasti muistaville on kirjan alussa lista keskeisistä henkilöistä ja heidän nimikkeet. Minulla on melko hyvä muisti, mutta etenkin kirjan alussa oli kiva tarkistaa henkilöiden nimikkeet listasta. Sitten listaa ei juuri enää tarvinnutkaan.

Sivupolku liittyen muistamiseen

Kerron erään muistitekniikkani, mikä ei varmaan ole järin erikoinen mutta minulta tällainen muistiajattelu tulee automaattisesti. Kirjassa on henkilö (ei ole mainittu henkilölistassa), jonka nimi on Huang Shaoping. Kun nimi ei ole tuttu eikä se itselle tarkoita mitään, mieleni rakentaa automaattisesti sillan. Huang on kuin (don) Juan  ja Shaoping on kuin ”shopping” (”Juan shoppaa”). Ja kas niin, nimi on minulla muistissa. Eikä vain nimi, vaan myös oikea kirjoitusasu eli Huang Shaoping.

Vaikeiden ja/tai vieraiden nimien kohdalla muistini siis automaattisesti alkaa toimia näin, sillä luen (valitettavasti) hieman pänttäämällä, koska minulle on pakkomielteisen tärkeää muistaa ihan kaikki enkä kestä, jos vaikkapa kesken kirjan pitäisi miettiä että kukas tuo henkilö nyt olikaan. Jos tuollaista tapahtuu, koen lukeneeni ”huonosti”.

Tämä muistamisasia tuli mieleeni, koska toisinaan törmään siihen, että henkilö kertoo ettei lue (tiettyä) käännöskirjallisuutta koska erikoisten nimien muistaminen on työlästä ja tekee lukemisesta hankalaa. Minusta on harmi, että henkilö sulkee itseltään oven tiettyyn kirjallisuuteen tällaisen syyn takia, mutta kunkin oma valinta tietty.

Sivupolku päättyy



Sanoisin, että Death Notice on häiritsevän hyvä kirja, jossa tapahtuu kaiken aikaa mutta mikään toimintatrilleri tämä ei (onneksi) todellakaan ole. Mieleeni pullahtaa marionettinuket. Ymmärrät, mitä tarkoitan, jos luet tämän kirjan.

Death Notice aloittaa trilogian, josta toinen osa onkin jo englannistettu ja se on nimeltään Fate. Death Notice on kuitenkin kokonaisuudessaan eheä eli periaatteessa sen lukemisen voi jättää tähän ensimmäiseen, jos ei tyyli nappaa (siitäkin huolimatta, että kirjan lopussa lukee end of part one). Itse en todellakaan aio jättää ja onhan siinä lopussa selkeä koukku ja jatkumo...

Brutaalisuusmittari: 1/3 kyllä tässä kuollaan, mutta ei hilluta suolenpätkät kaulalla eikä kuolemia kuvailla sen kummemmin. Verileikit ja muu brutaali toiminta eivät ole pääasioita.

 

Huomio vielä nimikkeistä: minulla ei ole mitään hajua, miten poliisinimikkeet pitäisi suomentaa, joten ne ovat tässä postauksessa mitä ovat. Itsehän en lukiessani niitä edes suomenna, koska ymmärrän hierarkiat ja termit englanniksi.

maanantai 25. tammikuuta 2021

Mohsin Zaidi: A Dutiful Boy

Mohsin Zaidi: A Dutiful Boy – A memoir of a gay Muslim’s journey to acceptance
Square Peg 2020
s. 280

Mohsin Zaidi varttui itäisessä Lontoossa köyhällä alueella. Zaidin perheen juuret ovat Pakistanissa ja he ovat muslimeja. Siinä tärkeät faktat aluksi.

Briteissä ei ole lottovoitto syntyä minne tahansa. Lottovoitto on syntyä ja varttua tietyillä alueilla tietynpaksuisen lompakon kanssa. Valitettavasti luokkayhteiskunnassa ei kaikilla lapsilla ole samanlaisia mahdollisuuksia edetä elämässään, kuten vaikkapa Suomessa jossa lähes kaikki taustoista riippumatta käyvät kunnallista koulua.

Mohsin Zaidi onkin käymänsä koulun ensimmäinen oppilas, jonka on onnistunut ponnistaa Oxfordin yliopistoon opiskelemaan (lakia). Tie ei suinkaan ollut helppo ja mutkaton, siihen päälle vielä identiteettiin liittyvät pohdinnat ja häpeä. Kuten kirjan alaotsikkokin kertoo Zaidi on gay, mikä ei muslimiyhteisössä pääsääntöisesti ole hyväksyttävää. Erityisesti omien vanhempien reaktio pelottaa, mutta voiko näin suuren identiteettiin liittyvän asian kanssa elää kaapissa – kenties koko elämänsä. No ei tietenkään voi.

Hyvin kiinnostava, valaiseva ja koskettava muistelmateos heille, joita kiinnostaa muun muassa seksuaalivähemmistöt ja heidän kokemuksensa sekä brittiläinen luokkayhteiskunta. Jälleen kerran koen vaikeaksi kirjoittaa kirjasta. Syy ei ole kirjassa (josta pidin todella paljon!). Haluan kirjan kuitenkin tuoda blogiini, koska koen sen tärkeäksi. Kirjasta kiinnostuneiden kannattaa lukea tämä kesäkuussa Tatlerissa (brittiläinen aikakauslehti, joka on suunnattu lähinnä yläluokille – oh irony) julkaistu kirja-arvio.

*


Täällä sateli eilen lunta ja sitä on ihme kyllä vieläkin hieman maassa. Lumessa ei nyt mitään ihmeellistä suomalaiselle ole, mutta kun sitä (lunta) on paikassa jossa sitä ei yleensä ole, se on jännää – jopa siis minusta.


Lumikuvakoosteen julkaisen MieliBidee-blogissani (blogin nimi on vaihtumassa, uusi nimi on vielä hakusessa) myöhemmin tällä viikolla.

torstai 21. tammikuuta 2021

Jos kukaan ei näe sinua, oletko silti olemassa sellaisena kuin olet?

Nigerialaisen Akwaeke Emezin esikoisteos Freshwater kiinnosti minua sen julkaisun aikoihin, mutta jokin haroi vastaan. Kirja päätyi mentaaliselle ehkä luen ehkä en -listalle. Kyseisellä listalla on varsin paljon kirjoja, joista jotkut joskus siirtyvät lukulistalle, jotkut heitän mentaaliseen roskakoriini.

Ehkäilylistalle on moni unohtunut ja sinne unohtui Freshwaterkin ja tällä välin Emezi onkin ehtinyt kirjoittaa toisen kirjan. Se on nimeltään The Death of Vivek Oji (Faber 2020, s. 244) ja se harppasi suoraan (mentaaliselle) pitääpä lukea ensi tilassa -listalle ja nyt kävi niin että ihan oikeasti luinkin sen ensi tilassa.

The Death of Vivek Oji on kirja, jota en oikein osaa sanallistaa mitenkään. Siksi kirjasta kirjoittaminen on viivästynyt. En tiedä, mistä aloittaisin. Ehkä heti kirjan alusta eli Vivek Ojin ruumiista, joka lojuu vanhempiensa talon terassilla. Äiti löytää ainokaisensa ruumiin ja on haljeta surusta.

Mutta tämä ei ole kertomus Vivekin äidistä, vaan Vivekistä. Vivekistä, joka näytetään lukijalle lähinnä eri kertojien silmin. Vivek itse saa kovin vähän ääntänsä kuuluviin.

I’m not what anyone thinks I am. I never was. I didn’t have the mouth to put it in to words, to say what was wrong, to change the things I felt I needed to change. And every day it was difficult, walking around and knowing that people saw me one way, knowing that they were wrong, so completely wrong, that the real me was invisible to them. It did’t even exist to them. So: If nobody sees you, are you still there?

Ja nyt ei ole kyse mistään Instagramista sun muusta somesta tai yleensä siitä, että haluaa tulla nähdyksi somessa. Että haluaa huomiota itselleen, mutta vain tarkoin määrittelemistään lähtökohdista. Haluaa huomiota sellaisena kuin ei ehkä ole tai on vain osittain. Hus, pois. Tässä kirjassa ei käsitellä somehuomiota eikä mitään siihen liittyvää.

Miksi edes mainitsen somen, kun kirjassa ei sitä käsitellä? Koska en halua vahingossakaan ohjata ajatuksia siihen suuntaan ja If nobody sees you, are you still there? voi helposti antaa vaikutelman, että siitä on kyse.

Ei siis ole, vaan tarpeesta tulla nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on. Ihan vaikka ei itsekään olisi varma, millainen on. Onko minuutta olemassa, jos ei kukaan (muu) sitä näe. Lakkaako jokin sisin ja olennainen osa itseä olemasta, jos kukaan ei sitä näe?

The Death of Vivek Oji on kertomus identiteetistä. Siitä ettei mahdu muottiin eikä ehkä edes omaan kehoonsa. Kuinka itseään täytyy pitää piilossa, koska ympäristö ei osaa suhtautua toisenlaisuuteen (onko tämä edes sana, hmm – en silti halua käyttää sanaa ”erilaisuus”). Vai osaisiko, jos annettaisiin mahdollisuus? Ehkä jossakin toisessa ajassa. Ja rakkauskertomus – sitäkin tämä on potenssiin sata (huomio, ei mikään siirappimiina todellakaan).

On nimittäin eräs (muutamakin), joka näkee ja ymmärtää. Vivek ei ole täysin yksin, vaikka jopa lähimmät yrittävät suojella häntä. Miltä? Itseltään vai muilta? Vai pitääkö suojella muita, koska he eivät kestäisi nähdä, eivät halua nähdä? Mutta ei voi sulkea lintua häkkiin ilman että lintu menettää vapautensa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Nigeriaan, paikanimellä ei ole merkitystä.

Komea, karu ja koskettava romaani. Vahva suositus kauniista kielestä ja ajatuksista, identiteetistä ja sukupuolista kiinnostuneille. Kirjasta on tulossa suomennos toukokuussa nimellä Vivek Ojin kuolema. Asiasta mainitsi minulle kirjastopostaukseni kommenttiosiossa Miljatski ja tarkistin asian vielä googlettamalla. Mahtavaa!

maanantai 18. tammikuuta 2021

Sarjakuvaterapiaa

Joskus käy siten, että kirja menee niin syvälle, että siitä kirjoittaminen tuntuu kuin tekisi itselleen ruumiinavauksen. Kas tässä maksa, heitetäänpä puntariin. Ja sitten olisi nuo munuaiset, no onhan siellä pernakin tui tui. Ja mikäs se tuossa supistelee ja kipristelee? Sydän? Hohhoh, onpa ruma.

Sain Viivi Rintasen Sarjakuvaterapiaa-kirjan lahjaksi ystävältäni, Susu Petalilta. Kiitos vielä kerran, yllätit! Kirjassa on kaiken lisäksi omistus juuri minulle suoraan Viiviltä.

 

Viivi Rintanen: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta
Suuri kurpitsa 2020
s. 142

Sarjakuvaterapian luin vuodenvaihteen lukumaratonin aikana eli siitä on jokunen hetki. Olen tosin palannut kirjaan useita kertoja sen lukemisen jälkeenkin, ihan vain kuvaruutuja ja yksittäisiä kohtia katsomaan.

Sarjakuvaterapiaa on nimensä mukaisesti sarjakuvateos. Se vilauttaa pienen palan kahdentoista todellisen henkilön elämästä. Käänteentekeviä kohtauksia, mieleenpainuneita (hyvässä tai pahassa) hetkiä. Taustalla ikään kuin kokoavana lankana kulkee Viivin oma tarina. Ja perustelut sille, miksi tämä teos piti tehdä. Sillä sekään ei ollut ihan niin yksinkertaista.

Tässä kirjan takakansi, kertoo oleellisen. Kuva suurenee klikkaamalla.


Kirjan lopussa on luettelo henkilöistä, jotka ovat kirjassa mukana. Kuvaus kannattaa lukea ennen kuin lukee kyseisen henkilön osuuden: tarina avautuu paremmin, kun tietää taustoja. Osa henkilöistä ei ymmärrettävistä syistä esiinny omalla tai koko nimellään. Kertonee miten tabuja mielenterveysongelmat edelleen ovat. Kertonee myös siitä, että ihmiset eivät elä tyhjiössä ja mielenterveysongelmat vaikuttavat tavalla tai toisella lähes aina muihinkin kuin itseen.

Terapiaa ei tarvitse hävetä, huudetaan kuorossa, siellä käyminen on oikein trendikästäkin. Niin, moni ei häpeä sitä, että käy terapiassa vaan sitä mitä siellä käsitellään. Se on monille ruumiinavaus. Siellä hajonnut (toivottavasti) saa kursittua itsensä uudelleen kokoon. Aina jälki ei ole kaunista, lankoja repsottaa ja haavat vuotavat toisinaan. Mutta niiden kanssa voi elää. ELÄÄ. Ei siis kitua 24/7.

Tuli mieleeni Vastaamon tietomurto. Kaikki varmasti ovat siitä kuulleet, kun kerran minäkin olen enkä edes asu Suomessa. Jos on jäänyt Vastaamon keissi pimentoon, googlettamalla ”Vastaamon tietomurto” valaistuu. Olen seurannut tapausta mielenkiinnolla ja järkyttyneenä.

Erityisesti on järkyttänyt ne naurettavat kampanjat, joita tietomurron tiimoilta on tehty. Tuija Siltamäen taannoinen kolumni avaa näitä ongelmallisuuksia. Itse en ole Vastaamossa asioinut, mutta muualla kyllä ja paljon. Hoitosuhde muodossa tai toisessa on jatkunut lähes koko elämäni ja jos terapiatietoni tulisivat ikinä koskaan julki, saattaisin tehdä itsarin.

Ajatukseni lähti sivupoluille. Sinne se meni Sarjakuvaterapiaa lukiessakin. Olisi tehnyt mieli halata jokaista kirjan henkilöä ja Viiviä. Viivin elämään on vaikuttanut runsaasti koira. Minua se ahdisti monestakin syystä, mutta myös siksi että minullakin on koira menneisyydessä: koira, jota tapaan edelleen unissani. Yritän olla ajattelematta vääryyksiä, kärsimystä. Koska mieleni sekoaa, jos ajattelen liikaa. VIHA. En jaksa vihata enkä halua.

En myöskään halua kirjoittaa tästä kirjasta enempää, vaan suosittelen sinua sen lukemaan itse. Jotkin kirjat ovat sellaisia, että ne haluaa pitää pääasiassa itsellään. Sarjakuvaterapiaa on sellainen: se saa jäädä minulle yksityiseksi kokemukseksi.

Kuvituksesta:


Kirjan kansi antaakin osviittaa piirrostyylistä: hyvin ilmeikästä ja värikästä. Ja selkeää, minulle selkeys on tärkeää koska (mainitsen asiasta varmaan sadannen kerran ja täältä voi lukea taustoja) minulla on jonkin sortin hahmotushäiriöitä. Miellyttää kovin silmääni siis.
 

Viivi Rintaselta on julkaistu myös Mielisairaalan kesätyttö -niminen sarjakuvateos. Sen aion ehdottomasti myös lukea, kunhan Prison Islandin ovet jälleen aukeavat ja lintu pääsee lennolle. Olisin muuttolintu, joka lentäisi keväällä Suomeen käymään.

tiistai 12. tammikuuta 2021

Kirjastoasiaa ja muuta lätinää kirjoista plus heräteostos & kirjamiete

Minulla on tapana säännöllisin väliajoin selata kirjastotililleni tallentamiani kirjoja ja sitten kulloisenkin (luku)mielialan mukaan varata sieltä jotain. Jos kirjasta on ennestään varauksia, en mielelläni asetu jonoon, koska vain viisi varausta voi olla kerrallaan voimassa. Se on hieman suppeaa, kun kaikki kirjat pitää varata, koska kirjasto ei varsinaisesti ole auki.

Olen jauhanut asiasta muun muassa marraskuussa. Tilanne on edelleen sama paitsi ettei sitä vartin hyllyntonkimisaikaa ole eikä tietokoneita pääse käyttämään jne. Kirjastoon mennään vain hakemaan ja palauttamaan kirjoja. Muunlainen lorvailu ei tule kyseeseen.

Siitähän onkin kohta jo vuosi, kun viimeksi olen saanut nautiskella kirjastossa hengailusta. Ensimmäinen lockdown alkoi 23. maaliskuuta eikä kirjasto ole sen jälkeen ollut normaalisti auki. Kaikkien alueeni kirjastojen ei ole mahdollista pitää ollenkaan oviaan auki.

Muun muassa pikkuisen Kew'n kirjaston ovet ovat kokonaan säpissä.

Sivupolku alkaa:

Pengoin kuvakansioitani, koska tiedän että minulla on kuvia Kew’n kirjastosta sekä sisältä että ulkoota. Meni kuitenkin hermo kuvia penkoessa, koska ei ole mitään hajua milloin olen kuvat ottanut. Kuukauden lisäksi on vuosi hakusessa.

Koska ehdottomasti halusin saada Kew’n kirjastosta kuvan tähän postaukseen, lähdin sitä vasiten kuvaamaan (tämän postauksen teksti oli siis valmiina, vain kuvitus puuttui). Ja kas tässäpä se kuva nyt sitten. Enpä muistanut, että verhot toki pannaan kiinni kirjastonkin ollessa kiinni. Että eipä tässä nyt paljon nähtävää ole, mutta tulihan kipaistua.

Kew'n kirjasto
 

Samalla reissulla testasin myös erästä puhelimeni appsia ja käväisin hehtomarketissa. Kirjahyllyn kohdalla lankesin: ostoskoriin hivuttautui Kiley Reidin Such a Fun Age, jonka saisi kyllä kirjastosta mutta siihen on edelleen hyytävä jono. Joten… nyt kävi näin.

Läähätystä hyllyn edessä.
 

Sivupolku päättyy

Ei luulisi (Kew’n kirjaston kiinni oleminen) vaikuttavan minun elämääni mitenkään, mutta kyllä se vaikuttaa. Nimittäin Kew’n kirjastossa on kirja, jonka haluaisin lukea mutta koska kirjasto ei ole auki, ei kukaan ole siellä varauksia käsittelemässä. Kew’ssa lojuu nyt tyhjänpanttina israelilaisen D.A. Mishanin teos A Possibility of Violence, joka on toinen osa ns. Avi Avraham -sarjassa. Peruin varauksen, koska se vie turhaan tilaa muilta varauksilta (koska se viiden rajoitus!).

Nyt jonottelen Mary Trumpin kirjaa Too Much And Never Enough, olen edennyt varausjonossa ensimmäiseksi.

Muut varaamani kirjat:

1. Jonathan Safran Foer: We Are The Weather – Saving Planet Begins at Breakfast
Kohupaljastus: en syö aamiaista, ellen ole patikkareissulla. Pitkälle lenkille tai fillaroimaan lähtiessäni otan mukaan eväät ja syön jossain kohdin lenkkiä. Juon aamulla kahvia enkä jaksa syödä.

2. Vigdis Hjorth: Will and Testament (suom. nimellä Perintötekijät)
Bongasin tämän kirjan taannoin kirjablogeista ja lisäsin kirjastolistalleni. Nyt tuli otollinen olo pistää varaus menemään.

Tällä hetkellä minulla on kahdeksan kirjaa lainassa, joista olen lukenut kolme ja neljäs on työn alla.

Luetut:

Nadia Murad: The Last Girl (postaus tässä)

Tanya Atapattu: Things My Mother Told Me
Sphere 2018
s. 310

En edes enää muista, miksi Things My Mother Told Me muinoin päätyi kirjastolistalleni. Koska lisään listalle vain tarkasti valitsemiani teoksia, luotin itseeni ja varasin kirjan.

Kirjan alku on melko kepeä ja hauska, jopa siinä määrin että aloin epäillä lukevani chick litiä, mikä ei kuulu varsinaisten intressieni piiriin. Pidin kuitenkin Atapattun kirjoitustyylistä ja hänen käyttämistä kielikuvista ja huumorista, joten jatkoin lukemista.

Pähkinänkuori plus minimiete:

Anjali saa selville, että hänen pitkäaikainen miesystävänsä Jack pettää häntä eikä kyseessä ole mikään yhden illan hairahdus. Anjali heittää Jackin ulos heidän yhteisestä kämpästään ja yrittää selvitellä ajatuksiaan. Ajatuksien selvittelyssä auttaa useampikin mies...

Kirjassa keskeistä on myös Anjalin srilankalaiset juuret. Anjali itse on perin tavallinen britti, syntynyt ja varttunut Bristolissa (johon kirjan tapahtumat pääasiassa sijoittuvat muutamaa reissua lukuun ottamatta), mutta Anjalin äiti keikkuu kahden kulttuurin välillä ja se näkyy ja kuuluu.

Anjalin ja äitinsä suhde on melko räiskyvä erityisesti kun äiti yrittää kuumeisesti etsiä tyttärelleen miestä ja on muutenkin varsin kriittinen. Anjalin isosisko on hiljaisempi ja kantaa sisällään maailmaa, johon ei muilla ole pääsyä. Perhesuhteita kuvataan hauskasti ja lopulta myös koskettavasti.

Vaikka tietty kepeys säilyy läpi kirjan, saa se tummempiakin sävyjä edetessään. Paljon pohditaan elämää ja sitä, miten sitä pitäisi elää. Pitää ja pitää. Onko sillä, mitä itse haluaa mitään merkitystä? Ja mitähän sitä itse edes lopulta haluaa. Sitä Anjali käy läpi.

Jos ei jonkin sortin chicklitmäinen pohjavire haittaa, niin voin tätä suositella. Jos taas chick lit kiinnostaa, niin koen että tällä voisi olla paljonkin annettavaa. Kelpoa viihdettä.

Akwaeke Emezi
: The Death of Vivek Oji (postaus tulossa)

Luvussa:

Mohsin Zaidi: A Dutiful Boy – A memoir of a gay Muslim’s journey to acceptance



Tästä tuli hieman kummallinen postaus, kun piti juosta ympäri kyliä kesken julkaisun. Mutta mitäpä sitä ei tekisi bloginsa eteen.