Hae tästä blogista

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Klassikkohaaste VI: Snow Country

On jälleen puolivuotuisen klassikkohaasteen aika. Tämä on jo vuorossaan kuudes ja voinkin tässä ylpeillä osallistuneeni kaikkiin aiempiin. Kuudetta haastetta emännöi Heidi P, jonka blogista voit lukea enemmän haasteesta.

Olen mieltynyt lähinnä uudempaan (=jälkeen syntymäni) japanilaiseen kirjallisuuteen joskin vanhempikin kiinnostaa. Klassikkohaasteeseen valikoitui tällä kertaa japanilainen klassikko täysin sattumalta: etsin kirjastosta inspiraariota kys. haasteeseen ja Yasunari Kawabata tuli eteeni.

Olen toki Kawabatasta ja Snow Countrysta (suom. Lumen maa) ollut tietoinen ennestään, mutta klassikkohaasteen ansiosta se päätyi nyt vihdoin lukuun asti.

Kirjan jäljiltä on hieman hämmentynyt olo. Periaatteessa pidin siitä, erityisesti maisemakuvaukset olivat eläviä ja voimakkaita. Samoin jotkin yksittäiset tuokiot. Sen sijaan noin muuten en jaksanut kauheasti innostua, en varsinkaan kirjan juonesta, joka on

tokiolaisella, perintörahoilla rikastuneella Shimamauralla on tapana matkustaa silloin tällöin pohjoiseen vuoristoalueelle Onseniin hemmottelemaan itseään. Vaimo ja lapsi tietenkin jäävät Tokioon. Eräällä tällaisella reissulla Shimamura kohtaa erään tietyn geishan, Komakon, ja heidän välilleen syntyy suhde. Luonnollisesti tällainen suhde ei käy laatuun eikä siitä voi kehittyä koskaan mitään.

Tuli mieleeni Sayo Masudan omaelämäkerta (lue kirjoitukseni siitä täältä) liittyen nimenomaan "onsen geishoihin" ja siihen, miten heihin suhtauduttiin: ns. vuoristogeishat eivät juuri tavallisesta prostituoidusta eroa. Sitä taustaa vasten on helppo ymmärtää Komakon ahdinko ja ahdistus. On suorastaan masentavaa ihastua - saati rakastua - koska se on lopulta kuitenkin vain väliaikaista ja muutenkin turhaa. Ei sellainen rakkaus voi koskaan johtaa minnekään. Mutta minkäs sitä tunteilleen tekee: eivät ne kysele järjeltä kannattaako. Ja jos kyselevätkin, niin ei tunteita oikein voi järjellä ohjailla saati käskyttää.

Shimamura hieman pohtii, miten oikeutettua on hänen hemmotella itseään näin. Pitäisikö pysyä kotosalla Tokiossa ja unohtaa kaiken maailman kylpylät ja tietysti Komako. Mutta on niin vaikeaa kieltää itseltään miehen iloja, oletan. En oikein pääse Shimamuran sisälle, mutta vaikuttaapa hän olevan itsekin hukassa. Ei siis ole kyseessä täysin paatunut ja sydämetön mies. Juu ei, vaikka Shimamura uhraa myös paljon aikaa erään Yukin, jota katseli junassa, ajattelemiseen. Kulttuurinsa tuote, sanoisin.

Luulen, että Snow Country on niitä kirjoja, joille toinen lukukerta voisi olla ansioksi. Kirja on lyhykäinen, mutta silti koin sen varsin runsaana. Voi osittain johtua kauniista ja kuvailevasta, ajoittain lyyrisestäkin, kielestä. Juuri mitäänhän ei kirjassa varsinaisesti tapahdu, mutta ei tarvitsekaan. Kirja on periaatteessa varsin selkeä pinnalta, mutta sieltä pinnan alta voi sitten rouhia vaikka mitä.

Yasunari Kawabata: Snow Country
Penguin 1956
Englannistanut Edward G. Seidensticker
S. 121

Heidin blogissa on koostepostaus, josta pääsee kätevästi katsomaan toisten haasteeseen osallistujien klassikkoja.

Aiemmin haasteeseen lukemani klassikot:

I Joseph Konrad: Pimeyden sydän
II Veikko Huovinen: Havukka-Ahon ajattelija
III Maria Jotuni: Huojuva Talo
IV George Orwell: Animal Farm
V Minna Canth: Kauppa-Lopo

~~~

Koska valitsin kirjan lukuuni melko sattumanvaraisesti, voin sen sijoitaa Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti.

torstai 25. tammikuuta 2018

Kissasarjamurhaaja vaanii kulman takana


Akif Pirinçci: Felidae
Alkuper. Felidae 1989
Fourth Estate 1993
Saksasta englannistanut Ralph Noble
S. 262

Francis on nyrpeä, koska hän ei voi sietää muuttamista. Purkinavaaja tekee kuitenkin tällaiset päätökset, joten eipä auta kuin naama rusinalla muuttaa mukana. Uusi koto on melkoinen murju, joka remppataidottoman purkinavaajan on tarkoitus kunnostaa.

Tutustuessaan uusiin kotikulmiinsa Francis törmää kissanraatoon. Selkeästi on joku murhannut kissan, sillä jo päällepäin näkee, ettei kyseessä ole luonnollinen poismeno eikä edes onnettomuus.

Selviää ettei ruumis ole ainoa laatuaan, vaan kissoja on murhattu useampi lyhyen ajan sisällä. Nahistelun lomassa ja sekopäisten unien sulautuessa todellisuuteen Francis ryhtyy tutkimaan murhatapauksia saaden paikallista apua tutkimuksiinsa.

Felidaen kertojana toimii itse Francis, joka on varsin yrmeä ja sarkastinen kissa. Kirja onkin sangen erikoinen liemi, jossa huumorin mustat kukkaset ja draamaturkin irtokarvat kelluvat rinnakkain verenpunaisen hyökyaallon silloin tällöin keinuttaessa kattilaa. Murhien taustalta paljastuu hurja tarina ja kirjan edetessä tunnelma hieman vakavoituu.

Ansiokas ja omaperäinen kissadekkari, mutta minua jäi häiritsemään Francisin - ja muidenkin kissojen - ihmismäisyys. Esimerkiksi monissa kohdin kissat puhuivat itsestään/lajistaan käyttäen termiä "people". Koin sen epäloogisena kirjan asetelmaan nähden (kirjassa käytettiin kissanpennuista myös sanaa "baby" eikä "kitten", mikä niinikään särähti silmääni), vaikka tiedostan toki kys. sanan monimerkityksellisyyden. Silti jokin toinen termi olisi mielestäni ollut sopivampi. Sen sijaan noin yleisesti kirjan kieli on kutkuttavan vivahteikas ja raikas.


Felidae avaa kahdeksanosaisen sarjan, josta ensimmäinen eli tämä on suomennettu nimellä Felidae - Kuka murhasi kissan? Ainakin toisesta osasta löytyy myös enkkukäännös, muista osista ilmeisesti ei (varaan oikeuden olla väärässä).

Jos ihmettelet, miksi olen kategorioinut tämän kirjan myösTurkkiin, se johtuu siitä että Akif Pirinçci on turkkilaissyntyinen.

Sijoitan Felidaen Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 40. Kirjassa on lemmikkieläin. Juu, todellakin on - niitä löytyy sekä elävänä että kuolleena.

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Armotonta hehkutusta

Bea Uusman The Expedition, a Love Story (suom. Naparetki: Minun rakkaustarinani) aloitti minussa jotakin, joka yhä jatkuu. Luin kirjan viime vuoden puolella, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa siitä, koska tuntuu ettei minulla yksinkertaisesti ole sanoja kuvailemaan lukukokemustani.

En olisi uskonut, että saatan kiinnostua niin kovasti aiheesta, jolle en aiemmin ollut juuri korvaani kallistanut. Hieman Uusman tapaan palellun pelkästä ajatuksesta, että pitäisi mennä ulos pakkaseen. Olin huolissani, että palellun kuoliaaksi tai saan vähintään kuolion sormeeni vain Uusman kirjaa lukemalla.

No ei tullut kuolioita, vaan liu'uin mukaan Uusman tutkimuksiin ja tietynlainen pakkomielteisyys tarttui minuunkin. Naparetkeä lukiessani oli Google ahkerassa käytössä, sillä halusin tehdä lukuhetkestä mahdollisimman visuaalisen. Lisäksi päädyin sivupoluille etsiessäni tietoa ja kuvia milloin mistäkin. Palaan näihin sivupolkuihin myöhemmin, sillä olen niillä edelleen.

The Expedition (Head of Zeus 2014, englannistanut Agnes Broomé) on Uusman pitkäaikaisten ja varsin perusteellisten - jopa pakkomielteisten - tutkimusten summa.


Kesäkuussa 1897 kolmen miehen tutkimusretkue lähtee tavoittelemaan pohjoisnapaa vetypallolla. Tarkoitus on päätyä Jäämeren toiselle puolelle kiinteälle mantereelle Alaskaan, Kanadaan tai Siperiaan. Retkueen johtaja on insinööri Salomon August Andrée (42), muut osallistujat Nils Strindberg (24) ja Knut Frænkel (27).

Oikeansuuntaisia tuulia saadaan odotella karussa saaristossa jonkin aikaa, mutta vihdoin ne saapuvat ja retkikunta voi aloittaa matkansa, jolle ei olisi pitänyt kaiken järjen mukaan edes lähteä ainakaan vuotavalla vetypallolla. Andrée on tietoinen vuodoista, mutta matkaan lähdetään silti. 33 vuotta myöhemmin retkueen ruumiit ja muuta jäämistöä löydetään saarelta, joka on nimetty White Islandiksi.

On epäselvää, mihin retkue kuoli, koska pulaa esim. ruuasta ei ollut: jäämistöstä löytyi runsaasti ruokaa, ammuksia ja lämpimiä vaatteita. Vuosien mittaan kuolinsyitä on spekuloinut yksi jos toinenkin, ja Uusma (joka on lääkäri) aloittaa omat tutkimukset.

On koukuttavaa seurata Uusman pikkutarkkoja tutkimuksia. Jokainen vihje tutkitaan huolellisesti, kaikki ehdotetut kuolinsyyt otetaan huomioon ja joko poissuljetaan tai jätetään avoimeksi. Kirjassa on muun muassa Uusman tekemä taulukko, johon hän on eri lähteistä haalimiensa tietojen pohjalta huolellisesti kirjannut retkueen liikkeitä päivä päivältä. Ihmettelen, miten esimerkiksi jonkun päivittäisten (hyvin yksipuolisten: söiskö tänään jääkarhua vai jääkarhua) syömisten lukeminen voi olla näin koukuttavaa!

Kirja todellakin teki vaikutuksen ja sen lukeminen palkitsee, vaikka retkueeseen osallistuneiden mystisiä kuolinsyitä ei voi täysin varmaksi julistaa näin pitkän ajan jälkeen. Silti Uusman tutkimustulokset tyydyttävät ja auttavat lukijaa päätymään jonkinlaiseen melko varmaan tulokseen.

Tämä kirja on siten todellinen tutkimusmatka myös lukijalle. Vaikka kirjan lukemisesta on aikaa muutama kuukausi, olen silti yhä sen lumoissa. Olen googletellut suunnilleen kaikki kirjassa mainitut paikat ja erityisesti katsellut niistä kuvia. Ja vaivihkaa talvi tuli sisälleni, ja minulle pakkomielle ääriolosuhteisiin ja kylmyyteen.

En enää edes muista, miten googletellessani asia johti toiseen ja yhtäkkiä olin maapalleron huipulla eli Mount Everestillä ja silmieni edessä makasi vuorelle henkensä antanut George Mallory. Myönnän, että häiriinnyin kuvista (en suosittele herkille enkä aio linkittää sitä tänne: KVG). Sitten aloin tutkia Malloryn vaiheita ja sitä kautta monien muidenkin vuorelle kuolleiden.

Siitä tuli minulle pakkomielle, joka kyllä aluksi ahdistikin (ei ahdista enää) aika lailla (erityisesti tapaus, jossa eräs kiipeilijä oli jätettävä kuolemaan "death zonelle"). Silti ahmin Mount Everestiä itseeni sekä kuvien että erilaisten kirjoitusten pohjalta enkä keskittynyt pelkästään kuolemaan, vaikka niistä aloitinkin.

Uusma käynnisti minussa jääkauden. Uusma käynnisti minussa (kotisohva)tutkijan. Yhtäkkiä silmäni aukenivat kirjallisuudelle, jota tuskin olisin muuten tajunnut nähdä. Siitä kasvoi kasa.


Tällä hetkellä luen Jon Krakauerin kirjaa Into Thin Air, joka on selonteko vuoden 1996 katastrofista Mount Everstillä. Olen tietoinen Krakauerin kirjaan taannoin kohdistuneesta kritiikistä ja siksi toki hankin myös Anatoli Boukreevin kirjan, joka on tavallaan vastine Krakauerin kirjalle.

Olen haltioissani ja kiitollinen Bea Uusmalle ja kaikelle kirjallisuudelle: ihan uskomatonta, miten asiat johtavat toisiin ja uusia ikkunoita avautuu sinne sun tänne ihan yllättäen ja pyytämättä. Olisin puolta köyhempi, ellen lukisi!

~~~

Naparetkestä löytyy useita bloggauksia ja kirja on saanut oikein hyvän vastaanoton. Lauran bloggaus oli minulle se suuri sysäys lukea kirja mahdollisimman pian. Ja muuten kun sysäys oli tullut, ei mennyt kauan kun bongasin kirjan eräästä "kirjakaupasta" naurettavaan neljän punnan hintaan!

Kirjasta ovat bloganneet myös muun muassa Kirjasähkökäyrä, Sinisen linnan kirjasto, Mitä luimme kerran, Luetut lukemattomat, Kirjanurkkaus, Hyllyn täydeltä, Nannan kirjakimara, Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa ja Tuijata.

tiistai 23. tammikuuta 2018

Kuolevat kuuset


Joulukuusen loistelias elämä on kovin lyhyt.


Kun se on saanut keskipisteillä aikansa, se riisutaan ja heitetään kadulle.


Asuinkuntansa nettisivulta voi käydä katsomassa, milloin kuuset (periaatteessa) haetaan viimeiselle matkalleen.




 Kuuset ovat asettuneet jonoon odottamaan noutaajaa.


Piilosilla.


Ei jaksa ellää.


Ei näy noutajaa. Täytyypä matkustaa dösällä kaatikselle.


Otetaas sille, kuolevalle kuuselle.


Kuvat on otettu tämän kuun aikana, tuorein on eiliseltä.

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Japanilaiset simputtavat korealaisia

Japani ottaa Korean haltuunsa 1910. Pachinkon* keskeinen teema on korealaisten kohtelu (haltuunoton jälkeen) Koreassa ja Japanissa. Korealaiset ovat japanilaisille pelkkiä kakkosluokan ihmisiä, joita voi pompottaa miten tahansa. Kirjassa liikutaan (kronologisesti) laajalla aika-akselilla: se alkaa vuodesta 1910 ja päättyy vuoteen 1989.


Min Jin Lee: Pachinko
Apollo 2017
S. 531

Kaikki alkaa Koreasta mutta hyvin pian päädytään Japaniin. Teini-ikäinen Sunja tulee raskaaksi, mutta ei voi naida lapsen isää, koska tällä on japanilainen puoliso ja lapsia Japanissa.

Pelastus saapuu (kristin)uskonlähettilään muodossa: nuori korealainen pappi suostuu naimaan Sunjan ja ottaa hänet mukaansa Japaniin, jonne on itse matkalla veljensä luokse. Sunjan äiti lähettää huojentuneena tyttärensä matkaan, koska kyseessä on myös häpeän välttäminen: olisi mahdotonta Sunjan jäädä kylään kasvattamaan isätöntä lasta.

Näin päästään Japaniin, jossa elämä ei olekaan niin ruusuista kun on kuviteltu. Koreaan verrattuna toki helpompaa - ainakin osittain. Silti alkuperänsä tähden korealaisten mahdollisuudet Japanissa ovat melko rajalliset.

Tämä historiallinen romaani sisältää neljän sukupolven vaiheita. Sukuun kiintyy, vaikka etenkin kirjan loppupuolella asioita tapahtuu pikakelauksella. Pachinko muutenkin yllättää juonivetoisuudellaan. Kirja on helposti lähestyttävä ja luettava ja sen eräs tavoite on mielestäni nimenomaan tuoda esille japanilaisten mielivaltaa ja simputusta korealaisia kohtaan.

Kun on viettänyt kauan aikaa saman suvun parissa, tirahtaa lopussa itku. Niin paljon menetystä ja tuskaa, toki ilonhetkiäkin. Mutta takaraivossa aina muistutus minnekään kuulumattomudesta. Kun ei hyväksytä, vaikka on syntynyt Japanissa eikä ole Koreassa koskaan käynytkään. Kun äidinkieli on japani, mutta silti ei ole japanilainen - ei hyväksytä japanilaiseksi. Myös ulkopuolisuus on vahva teema tässä kirjassa.

...He didn't care about being Korean or Japanese with anyone. He wanted to be, to be just himself, whatever that meant; he wanted to forget himself sometimes. But that wasn't possible.

Komea ja uhkea romaani, jota rohkenen suositella historiallisista romaaneista kiinnostuneille. Jos Aasia vielä kiinnostaa, niin tässäpä oiva valinta. Koin kirjan ajoittain hieman "amerikkalaisena"**, mikä ei ole ihme sillä eteläkorealaisen Min Jin Leen (Min Jin Lee Wikipediassa) perhe muutti Yhdysvaltoihin hänen ollessaan 7-vuotias. Pidin kovasti tästä kirjasta ja koin sen varsin sivistävänä lukuelämyksenä. Olisi mahtavaa, jos tämä suomennettaisiin!



*Pachinko on japanilainen peli, jolla on kirjassa keskeinen merkitys. Kirjan nimen voi ymmärtää myös symbolisella tasolla.

**"Amerikkalaisella" tarkoitan erityisesti dialogien sanavalintoja ja muotoja, eräässä vaiheessa runsas fuckin viljely pisti silmään.

~~~

Pachinko sopisi Helmet-lukuhaasteessa moneenkin kohtaan, mutta sijoitan sen kohtaan 30: Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan.  Otaksun että kyseinen kohta voisi tuottaa minulle eniten vaikeuksia, joten siksi kuittaan sen tällä kirjalla. Varaan luonnollisesti oikeuden vaihdella kirjojen paikkaa haasteen edetessä.

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Mahdollista taukoilua tai sitten ei


Blogin päivittäminen on jäänyt hieman vähemmälle viime aikoina. Se johtuu siitä, että lampustani on valo palanut ja pimeyteni on erityisen pimeää nyt. En vain jaksa enkä jaksa enää edes pahemmin yrittää. Annan nyt itselleni aikaa ja ehkä heti huomenna tulee kirjapostaus. Tai sitten se tulee parin viikon kuluttua.


Vastailen edellisten postausten kommentteihin rauhassa ja ajan kanssa.



tiistai 9. tammikuuta 2018

Rodusta ja rasismista

Tiedätkö miltä tuntuu olla musta yhteiskunnassa, jossa rasismia esiintyy rakenteissa asti? Jossa ihonvärisi vaikuttaa siihen, millaiset mahdollisuudet sinulla on noin yleisesti elämässä? Minä en. En tiedä, koska olen valkoihoinen ihminen enkä ole joutunut ihonvärini takia kohtaamaan ennakkoluuloja missään.


Reni Eddo-Lodge: Why I'm No Longer Talking to White People About Race
Bloomsbury 2017
S. 250

Tämä kirja herätti minussa niin paljon ajatuksia, että sen lukeminen oli suorastaan vaikeaa tai piemminkin hidasta, koska piti koko ajan pysähtyä ajattelemaan. Minulle heräsi myös jatkuvasti kysymyksiä, mutta niiden kanssa ei tarvinnut jäädä yksin, sillä Reni Eddo-Lodge antaa vastauksia.

Tätä ei pidä ymmärtää niin, että lukijan täytyy myöntyä kaikkeen, mitä Eddo-Lodge kirjoittaa: ei tietenkään tarvitse. Eihän ihmisen noin ylipäätään tarvitse muuttaa mieltään minkään suhteen tai olla kenenkään kanssa samaa mieltä.

Mutta - nyt onkin tosi iso MUTTA kyseessä: Omien ajatusten kyseenalaistaminen on terveellistä. Se ei ole uhka omalle olemassaololle eikä edes identiteetille. Vaikka kirjan lukeminen tuntuisi ajoittain epämiellyttävältä (tunnustan, että itse koin ajoittain näin ja voi sitä mietinnän ja oivallusten määrää, mihin se johti!), se ei silti ole uhka. Ehkä se on osoitus siitä, että alkaa nähdä.

Kirjan nimi on provosoiva, mutta itse kirja ei niinkään. Tai no, riippuu lukijasta. Kyllähän siellä on monia kohtia, joista voisi vetäistä palollisen herneitä nenäänsä, mutta jos niin käy, kannattaa mieluummin vetäistä happea ja muistuttaa itseään: jotkut joutuvat kohtaamaan vastaavaa päivittäin ihan oletusarvoisesti. Defenssit alas, tekee ihan hyvää joutua itse vaihteeksi kritisoinnin kohteeksi "yhtenä valkoisena massana".

Kirjan sisältö:

1. Histories
2. The System
3. What is White Privilege?
4. Fear of a Black Planet
5. The Feminism Question
6. Race and Glass
7. There's No Justice, There's Just Us


Eddo-Lodge aloittaa esseekokoelmansa kertaamalla Ison-Britannian historiaa nimenomaan mustien kohdalta. Sitä osaa ei nähtävästi brittiläisissä kouluissa juuri käsitellä. Heti herää kysymyksiä: Mitä brittikouluissa oikein (mustien) historiasta opetetaan?

Olen käynyt kouluni Suomessa, joten minulla ei ole ensi käden tietoa siitä, mitä täällä opetetaan. Tietämykseni brittikouluista on lukemieni uutisten, artikkeleiden ja muun kirjallisuuden varassa eli ns. toisen käden tietoa. Tämä Eddo-Lodgen kirja on nyt eräs lähteeni, joten tässä postauksessa esittämäni väitteet/oletukset nojautuvat siihen.

The History of blackness in Britain has been a piecemeal one. For an embarrassingly long time, I didn't even realise that black people had been slaves in Britain.

Selviää, että Brittien harjoittamaa kolonialismia ei juuri käsitellä ja kun käsitellään, niin silkkiset hansikkaat suojaavat valkoista kättä. Kun kyse on mustien orjuuttamisesta, keskitytään lähinnä Yhdysvaltojen orjakauppahistoriaan. Brittilän orjuuttamiset on siroteltu kaappeihin ja työnnetty mahdollisimman perälle, ettei niitä vain kukaan huomaisi. Problem solved.

But most of my knowledge of black history was American history. This was an inadequate education in a country where increasing generations of black and brown people continue to consider themselves British (including me).

---

But I don't think my ignorance was an individual thing. That I had to go looking for significant moments in black British history suggests to me that I had been kept ignorant.

Mielenkiintoista, että jopa minä (valkoinen maahanmuuttaja) olen tiennyt enemmän tästä historian osuudesta kuin brittikoululaiset nähtävästi tietävät edelleenkään, elleivät itse ongi tietoja ja/tai valitse valinnaista kurssia aiheesta, kuten Eddo-Lodge teki. Histories-osuus on mielenkiintoinen pikakelaus mustien historiaan Briteissä enkä väitä tienneeni kaikkea, joten varsin opettavaista se oli minullekin. En esim. ollut aiemmin kuullutkaan Black History Monthista. Muutenkin kirjan siivellä tuli otettua selvää enemmänkin yksittäisistä asioista.

Viime vuonna David Olusoga julkaisi kirjan Black and British, A Forgotten History. Olen kosketellut kirjaa kaupassa, mutta en ostanut. Luulen kuitenkin, että kirjan luen jossain vaiheessa, kun tulee sopiva hetki.

Kun historia on käsitelty siirrytään nykyaikaan ja kohti yhteiskunnan rakenteita, jotka yhä edelleen tukevat rasismia. Eddo-Lodge käyttää termiä "structural racism", jota näin valkoihoisena ei ole tarvinnut pahemmin ajatella. Hän myös avaa loistavasti käsitteen "white privilege", josta varmasti ihan kaikki ovat kuulleet. Eddo-Lodgen tyylinä on esittää (usein faktoihin nojaava) väite tai ajatus, jonka hän sen jälkeen perustelee monin esimerkein ja viittein.

White privilege is an absence of the consequences of racism. An absence of structural discrimination, an absence of your race being viewed as a problem first and foremost.

Vaikka kirjan lukemisesta yksinään omassa kopperossa puuttuu vuorovaikutus, koin silti kirjaa lukiessani olevani vuorovaikutuksessa Eddo-Lodgen kanssa. Ei aina tarvitse olla itse äänessä kokeakseen olevansa mukana jossakin: myös vain "kuuntelemalla" voi oppia. Jälleen haluan painottaa, etten kokenut kirjaa minään luentona tai saarnana, vaan nimenomaan rakentavana keskusteluna ja/tai sen avaajana.

Eddo-Lodge huomioi Eu-kansanäänestyksen vaikutukset ilmapiiriin. Se oli käänne pahempaan, sillä avoimesti rasistisesta puheesta tuli yhtäkkiä jokseenkin hyväksyttävää. Saman ilmiön huomasin itsekin maassa asuvana, vaikka en ole kokenut täällä syrjintää. Mutta kansanäänestystuloksen myötä myös valkoiset maahanmuuttajat (erityisesti puolalaiset) saivat osansa. Rajat kiinni ja Brittilä briteille. Kuulostaako tutulta Suomessakin?

Koen pakolliseksi liittää tähän luettavaksi pienen pätkän puhelinhaastattelua, jonka Eddo-Lodge kävi Nick Griffinin kanssa kirjaansa varten. Kokonaisuudessaan haastattelu on suorastaan absurdi, ja se varmasti välittyy tästä pienestä otteestakin.




Minä olen se ulkopuolinen täällä, Eddo-Lodge sen sijaan ei ole. On suoraan sanottuna perseestä (nyt en keksinyt tehokkaampaa sanaa, sori), että hän ja monet muut joutuvat kokemaan niin ainoastaan ihonvärinsä takia. Heillä ei ole oikeutta kansallisidentiteettiin, koska ovat "väärän" värisiä. Tämä on kuitenkin heidän synnyinmaansa, kotimaansa! Ei heillä välttämättä ole muuta identiteettiä, ei muuta kotimaata.

The fear takes on many guises. We hear it in the form of 'concerns about' immigration, touted by political parties in recent general elections. We hear it in the form of 'preserving our national identity'. At the core of the fear is the belief that anything that doesn't represent white homogeneity exists only to erase it. That multiculturalism is the start of a slippery slope towards the destruction of Western civilisation.

Eddo-Lodge päätyy erään (mikä ei liity yllä olevaan lainaukseen) mielenkiintoisen kappaleen päätteeksi esittämään kysymyksen (jonka luulen kontekstista tietoisena olevan retorinen, mutta minua eivät ole ennenkään retoriset kysymykset estelleet vastaamasta/pohtimasta):

Why don't white people think they have racial identity?

Hyvä kysymys. Saan käsityksen, että Eddo-Lodgen mielestä valkoisilla ei ole rodullista identiteettiä, koska olemme valkoisia.  Että sellaista ei tarvitse miettiä, koska valkoisuus on oletusarvo ja etuoikeus.

Vartuin Suomessa, missä siihen aikaan ei juuri muunvärisiä kuin valkoisia ihmisiä vilissyt. Romanit olivat "eksoottisimpia", mutta niitäkin asui niin paljon asuinalueellamme (Itä-Pasila), että ne kuuluivat ns. kalustoon. Olivat suomalaisia, mutta pukeutuivat eri tavalla. Ns. venepakolaiset muistan: meidän kouluunkin tuli muutama pakolainen ja erääseen ihastuin. Kouluissa ei juuri mustia ollut, kuten kai nykyään jo Suomessakin on.

Onko minulla rodullista identiteettiä, ja mikä se edes on? Eroaako se jotenkin kansallisesta identiteetistä? Miksi ihmisellä pitäisi olla rodullinen identiteetti? Minulla on kaiketi kansallinen tai "paikallinen" identiteetti, joka on suomalainen vaikka Suomikin alkaa olla minulle vieras. Olen kotoisin Suomesta ja aina suomalainen, vaikka asuisin missä (kokonaan eri asia on, mitä se minulle merkitsee). Totta puhuen minua ei häiritse ulkopuolisuus. Toisaalta helppo olla häiriintymättä, kun sitä ei jatkuvasti sormella osoiteta minulle (ja käsketä painua sinne, mistä tulinkin vaikka en olisi tullutkaan mistään muualta). Voinko olla "piittaamaton" rodustani, koska ihonvärini takia minua ei kyseenalaisteta niin kuin esim. mustaa ihmistä?

En allekirjoita (en tosin välttämättä tunne tarvetta kumotakaan) kaikkia kirjan kohtia, minun ei tarvitse muuttaa väkisin ajatteluani. Eikä minun tarvitse ajatella jonkin asian johtuvan siitä, että olen valkoinen (moni asia kyllä johtuu siitä, että olen valkoinen). Mutta pakko todeta, että suurimman osan kirjasta ja sen ajatuksista allekirjoitan ihan helposti: kirja oli minulle todella avaava luku- ja ajattelukokemus, joka tietyllä tapaa muutti ja muuttaa yhä minua ja maailmankatsomustani. Luulen, että tämä on vasta alkua, sillä olen valmis ottamaan enemmän selvää, valmis kasvattamaan tietoisuuttani, valmis muuttamaan asenteitani.

Hyvin harvoin eli en koskaan sano, että kaikkien pitäisi lukea jokin tietty kirja X (koska en oikeastaan pidä siitä, että joku muu tulee kertomaan mitä kaikkien pitää lukea, ja minulla on myös auktoriteettiongelma, joka estää minua toimimasta auktoriteettina), mutta nyt tekisi mieleni niin sanoa (tosin yleisö on "väärä": tämä pitäisi sanoa valkoisille briteille ja blogiani tuskin britit lukevat, elleivät jostain syystä osaa suomea).

En silti sano, vaan ehdotan sinua lukemaan tämän kirjan, jos olet valkoinen ja sinua kiinnostaa pohdiskella, miltä maailma näyttää jos et olisikaan. Jos olet musta, oletan (en voi tietää, koska en ole musta) että kirja tarjoaa sinulle samastumispintaa. Tämä kirja on hyvin brittiläinen, vaikka havaitsen tiettyjä piirteitä ja yhtäläisyyksiä Suomenkin tilanteeseen.

Moni ajattelee, että enhän minä ole rasisti eikä tämä siten kosketa minua ja kuittaa kirjan ja koko aiheen sillä. Mutta nyt kyseessä et ole sinä. On tosiasia, että rasismia on ollut ja on edelleen olemassa. Se, että itse ei satu sitä huomaamaan tai ei koe itseään rasistiksi, ei tarkoita etteikö sitä ole ("etteikö sitä ole" viittaa ainoastaan rasismin olemassaoloon, siihen en ota kantaa onko esim. joku tätä lukeva yksittäinen ihminen rasisti vai ei. Sen arvioiminen ei ole minun tehtäväni).

Kirja aiheutti minussa sellaisen aivomyrskyn, että meni muutamat yöunetkin asioita pohdiskellessa. Aina tarttuessani kirjaan alkoi valtava ratas pyöriä ja päähän tulvia ajatuksia. Tämä on valtavan painava kirja sanomansa puolesta ja siksi sen lukeminen kesti useita viikkoja - olisin halunnut lukea ja makustella asioita kauemminkin, mutta kirjaston laina-aika päättyi eilen ja kirjasta on varauksia eli lainaa ei voi uusia. Ensimmäisen kerran koko brittihistoriani aikana palautan kirjan myöhässä - ja vieläpä tietoisesti! - kirjastoon. Annan itselleni litsarin.

Tätä kirjaa olisi mahtavaa päästä puimaan esim. lukupiirissä. Paljon jäi aiheita kirjaamatta, muun muassa ajatukset ns. värisokeudesta, populaarikulttuurista, kirjallisuudesta, samastumisesta, feminismistä jne. Ehkä kuitenkin päädyn jossain vaiheessa ostamaan kirjan omaksi ja palaan asiaan. Sillä rasismista ja roduista puhuminen on tärkeää.

The perverse thing about current racial structure is that it has always fallen on the shoulders of those at the bottom to change it. Yet racism is a white problem. It reveals the anxieties, hypocrisies and double standards of whiteness. It is a problem in the psyche of whiteness that white people must take responsibility to solve. You can only do so much from the outside.

Amen.

~~~

Tämä kirja sopisi moneenkin kohtaan Helmet-lukuhaasteessa, mutta sijoitan sen nyt yhdeksikköön eli kirjan kansi on yksivärinen.

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Vaimo kuoli, mitäs nyt

Vaihteeksi ihan kirjajuttuakin eikä vain tilastoja ja listauksia. Nyt matkustetaan Tokioon ja kuljetaan ajassa taaksepäin aina 1970-luvulle asti. Olen syntynyt 1976, joten sattumalta tämä kirja kolahtaa Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit. Haaste on nyt siis korkattu ja ihan yrittämättä vieläpä.


Seicho Matsumoto: A Quiet Place
alkuper. Kikanakatta Basho 1975
Bitter Lemon 2016
Englannistanut Louise Heal Kawai
S. 235

Tsuneo Asai saa suru-uutisia kesken työmatkan: hänen vaimonsa Eiko (joka on Tsuneon toinen vaimo edellisen kuoltua vuosia aiemmin) on äkillisesti menehtynyt sydänkohtaukseen eräässä putiikissa. Tsuneo palaa luonnollisesti heti takaisin Tokioon. Vaimon kuolema ei sinänsä ole yllätys, sillä Eikolla on aiemminkin ollut sydänvaivoja. Lääkärin kehotuksesta Eiko on kuitenkin vältellyt kaikenlaista kiihtymistä eikä sydän ole oireillut aikoihin.

Tsuneota vaimon kuolema jää vaivaamaan, joten hän haluaa nähdä paikan, missä Eiko kuoli. Tekosyyksi (joka kyllä Japanissa on ihan oikeakin syy, mutta tässä kirjan tapauksessa ei välttämätön) kelpaa anteeksipyyntövierailu putiikin omstajan luokse. Anteeksi Tsuneo aikoo pyytää Eikon kuolemasta aiheutunutta vaivaa. Eikon sisar tulee opastamaan Tsuneon oikeaan paikkaan.

Tsuneo ei pahemmin vaimoansa sure ja siihen on syykin: avioliitto ei ollut rakkausliitto, vaan lähinnä kahden ihmisen "symbioosi". Tsuneo viihtyy paremmin töissä, ura ja arvostus ovat tärkeitä. Niitä (työn kuvausta ja hierarkioita, kohteliaisuusnormeja) tässä kirjassa käsitelläänkin melko paljon. Käsitellään myös sitä, miten hauraissa kantimissa kaikki työllä ja hiellä ansaittu voi olla ja onkin.

Epäilyksen siemen on alkanut itää Tsuneon mullassa. Ehkä Eiko ei elänytkään niin tavallista elämää kuin oli antanut ymmärtää. Mistäpä sitä mies tietäisi, mitä vaimo päivän aikana puuhastelee. Oikeastaan Tsuneo ei ollut edes kiinnostunut vaimonsa tekemisistä aiemmin: kiinnostus heräsi vasta vaimon kuoltua. Pakkomielteinen selvitystyö tuottaa lopulta tulosta ja syntyy kitkeriä ajatuksia - myös ajatus kostosta.

Olen vissiin lukenut sen verran paljon japanilaista kirjallisuutta, että arvasin melko hyvin ennakkoon, mistä milloinkin on kyse. Tai sitten kirja vain on selkeä ja kuka tahansa olisi päätynyt samoihin aavistuksiin kuin minäkin.

Toisaalta varsinainen "rikosjuoni" ei kenties olekaan se oleellisin asia tässä kirjassa, vaan kaikki ne muut seikat, jotka tapahtumien kulkuun vaikuttivat. Runsas yhteiskunnan, hierarkoiden ja ihmisten psykologinen kuvaus korostuu tässä kuten aiemmin lukemassani Matsumoton romaanissa Inspector Imanishi Investigates.

Toisteisuutta ei kirjasta puutu: moni asia kerrotaan kahteen kertaan hieman eri sanoin. Oletan sen kuuluvan asiaan, koska tyyli on selittelevä (vai perusteleva, hmm). Vähemmästäkin tajuaisi, tekee mieleni sanoa ja nähtävästi sanonkin. Mutta mutta, olen törmännyt tähän samantyyppiseen "selittelyyn" muussakin japanilaisessa kirjallisuudessa, joten oletan (mutua!) sen olevan osin kulttuuri- tai tyylisidonnaista (siis ominaista tietynlaiselle kirjallisuudelle tiettynä aikana).

Brutaalisuusmittari: 0/3, kirja ei myöskään ole jännittävä. Jännite syntyy muista tekijöistä.

Pidin tästä kirjasta, koska pidän noin yleisesti ottaen kirjallisuudesta, jossa kulttuuri ja sen kuvaus on hyvin vahvasti läsnä (tätä kirjaa en todellakaan suosittele niille, joita sellainen ei kiinnosta). Siksi tykkäänkin lukea kirjallisuutta, joka sijoittuu eri kulttuureihin ja eri aikakausiin (en jaksa aina "tätä päivää", sitä näkee muutenkin ihan tarpeeksi).

Kaipaan erilaisuutta suhteessa itseeni, kaipaan erilaisia näkökulmia ja ajatuksia. Oletan, että nämä intressini näkyvät blogissanikin: ainakin kun katselin edellisvuoden luettuja, niin melko laajaa kulttuurista hajontaa on "tutun ja turvallisen", jolle myöskin on paikkansa, rinnalla.

Erilaisuus ei ole uhka, se on kiinnostavaa!

tiistai 2. tammikuuta 2018

Helmet-lukuhaaste 2018


Osallistuin viime vuonna ensimmäisen kerran Helmet-lukuhaasteeseen ja se osoittautui oikein mukavaksi haasteeksi. Suurin osa haastekohdista täyttyi kuin itsekseen, vain osaan kirjaa piti etsiskellä. Sopivien kirjaehdokkaiden etsiminen oli hauskaa, joten haastavuus on minulle iso plussa.

Siksipä olinkin iloinen, kun tämän vuoden Helmet-lukuhaaste julkaistiin. Ainakin alkusilmäyksellä se näyttää (minulle) haastavammalta kuin viimevuotinen. Minulla on tällä hetkellä kesken kaksi kirjaa (tai oikeastaan kolme, mutta se kolmas on sellainen, jota en välttämättä juuri nyt lue kokonaan) ja täysin sattumalta ne molemmat käyvät haasteessa eri kohtiin (ja ne kohdat ovat 5 ja 9). Eli haaste täyttyy myös omalla painollaan.

Säännöt on melko vapaat. Omalla kohdallani päätin edellisvuotiseen tapaan, että liitän kuhunkin kohtaan vain yhden kirjan, vaikka sopivia tulisi luettua useampikin. Haastekohdan perään lisään lukemani kirjan. Tämä on siis päivittyvä postaus. Katsotaan, kuinka monta kohtaa saan täytettyä vuoden aikana.


Helmet-lukuhaaste 2018:


1. Kirjassa muutetaan - Kent Haruf: Our Souls at Night
2. Kotimainen runokirja - Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: Aina
3. Kirja aloittaa sarjan - Tetsuya Honda: The Silent Dead
4. Kirjan nimessä on jokin paikka - Soji Shimada: The Tokyo Zodiac Murders
5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit - Seicho Matsumoto: A Quiet Place
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa - You-Jeong Jeong: The Good Son
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan - Sergei Lukyanenko: The Night Watch
8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja - Ilmar Taska: Popeda 1946
9. Kirjan kansi on yksivärinen - Reni Eddo-Lodge: Why I'm No Longer Talking to White People About Race
10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja
11. Kirjassa käy hyvin - Hiro Arikawa: The Travelling Cat Chronicles
12. Sarjakuvaromaani - Aisha Franz: Shit is Real
13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa - Khaled Hosseini: Sea Prayer
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan - Ben Kalland: Vien sinut kotiin
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja - Haruki Murakami: Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimage
16. Kirjassa luetaan kirjaa - Tanja Kaarlela: Saara
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa - Linda Tirado: Hand to Mouth
18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta - Leila Slimani: Lullaby
20. Taiteilijaelämäkerta
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi - Benjamin Dickson: A New Jerusalem
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin - Karita Sainio: Me emme elä samassa maailmassa kuin te
23. Kirjassa on mukana meri - Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen
24. Surullinen kirja - Jon Krakauer: Into Thin Air
25. Novellikokoelma - Kanoko Okamoto: A Riot of Goldfish
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt - Anatoli Boukreev&Weston DeWalt: The Climb
27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta - Lisa O'Donnell: The Death of Bees
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä - Koko Hubara: Ruskeat tytöt
29. Kirjassa on lohikäärme - Mary Lynn Bracht: White Chrysanthemum
30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan - Min Jin Lee: Pachinko
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa - Alex Schulman: Unohda minut
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan - Christine Mangan: Tangerine
33. Selviytymistarina - Piers Paul Read: Alive, The Story of the Andes Survivors
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta - Valerie Martin: Mary Reilly
35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa - Arttu Tuominen: Leipuri
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi - Maria Alyokhina: Riot Days
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo - Vanessa Lafaye: At First Light
39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama - Indra Sinha: Animal's People (Huom: Sinha on britti, mutta hän syntyi ja eli lapsuutensa Intiassa ennen kuin muutti Britteihin. Tulkitsen haastekohdan miten haluan)
40. Kirjassa on lemmikkieläin - Akif Princci: Felidae
41. Valitse kirja sattumanvaraisesti - Yasunari Kawabata: Snow Country
42. Kirjan nimessä on adjektiivi - David Whitehouse: The Long Forgotten
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle - Antti Tuomainen: Veljeni vartija
44. Kirja liittyy johonkin peliin - Miyuki Miyabe: Shadow Family
45. Palkittu tietokirja
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana - Amelie Nothomb: Samuraisyleily
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta - Amanda Berriman: Home
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö - Nefertiti Malaty: Ei äitimateriaalia
49. Vuonna 2018 julkaistu kirja - C.J. Tudor: The Chalk Man
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja - Kamila Shamsie: Home Fire