Kirjan alkusanat on kirjoittanut Abraham Verghese, joka on koonnut kirjan Kalanithin kirjoittamista muistiinpanoista.
Kalanithi on lähes valmis neurokirurgi, jolle syöpä ja sen kohtaaminen on tuttua työn puolesta. Kun Kalanithi saa itse syöpädiagnoosin, tuntuu se kohtalon ivalta. Mutta Kalanithi ei kyseenalaista sairastumistaan kysymällä miksi juuri minä, vaan miksi en minä. Niin. Ei syövältä ole kukaan turvassa.
When Breath Becomes Air osoittautui melko lailla toisenlaiseksi kuin olin kuvitellut. Vaikka Kalanithin diagnoosi on alusta lähtien läsnä, on läsnä myös vahva elämänmaku ja -halu sekä muistot.
Kalanithi kertaa lapsuuttaan ja uraansa, tekemiään valintoja. Ehkä tärkeimpänä myös elämän tarkoitusta ja mielekkyyttä: mistä syntyy mielekäs ja tarkoituksenmukainen elämä? Kirjallisuus ja kirjoittaminen ovat niinikään Kalanithin intohimoja ja hän opiskelikin kirjallisuutta ennen kuin päätti lähteä opiskelemaan lääketiedettä.
Ja nyt tunnen itseni kamalaksi kirjoittaessani ja hyvä niin. Sillä uskon Kalanithin olleen taitava kirurgi ja muutenkin kaikin puolin sopiva lääkärin/kirurgin työhön. Sen sijaan ainakin näissä muistelmissa teksti tuntuu paikoin väkinäiseltä ja etäiseltä. Kielenkäytössä ei ole imua eikä oikein tunnettakaan. Tuntuu hirveältä sanoa näin, mutta lukeminen oli ajoittain kuin olisi kompuroinut kivikossa tai kulkenut metsätietä kompastellen juuriin ja milloin mihinkin.
Paul Kalanithi oli varmasti upea persoona ja erittäin taitava neurokirurgi, se on selvää. Mutta minut sai liikuttumaan vasta Kalanithin vaimon Lucyn kirjoittama epilogi.
Myönnän "pelänneeni" tätä kirjaa, sillä anoppini kuoli syöpään muutama vuosi sitten sairastettuaan sitä ensin reilut viisi vuotta. Siksi tämä kirjakin unohtui sinne hyllyyn. Huomaan, etten oikein jaksa tällaista realistista "kuolemakirjallisuutta", koska minulla itselläni on pakonomaisia kuolemisajatuksia muutenkin, joten kirjan myötä niitä tuli sitten vatvottua pohjamutia myöten. Tämähän ei missään nimessä ole Kalanithin "vika", vaan kyse on omista pakkomielteistäni.
Paul Kalanithi: When Breath Becomes Air
The Bodley Head 2016
s. 255
Kirjasta on blogannut muun muassa Pauline von Dahl, joka koki sen huomattavasti voimakkaammin kuin minä, ja siksi haluan juuri hänen kirjoitukseensa linkittää. Myös Kirjasähkökäyrän Mai on blogannut kirjasta.
