Suhteiden sutinaa keskiajalla

Kaari Utrio: Haukka, minun rakkaani
Wsoy 1990
S. 462

Kaipaan joskus (usein) perusteellista pakoa ja irtiottoa tästä maailmasta. En välttämättä kuitenkaan halua mennä ihan eri planeetalle, joten aikamatkustaminen riittää.

Kaari Utrion siivellä matkustin keskiajalle eli melko kauas, vaikka maantieteellisesti melko lähelle. Nimittäin Suomeen ja Ruotsiin.

Vuosi 1376, Högbyn kartano. Nuoren (hyväsukuisen ja rikkaan) emännän, Blankan, joutilas loikoilu keskeytyy, kun saapuu surusanoma: hänen miehensä on kuollut - ja poikansa myös. No voi, poikaansa Blanka jaksaa surra, mutta että miestään. Ei, miestään Blanka ei rakastanut: hän oli vain naimisissa Gudmundinsa kanssa.

Gudmundin kuolemalla on ikäviä seurauksia Blankalle ja niitä hän pakenee isänsä hoteisiin. Pakomatkalla ehtii kuitenkin tapahtua kaikenlaista. Blanka kohtaa jykevän karjun, suomalaisen Daniel Tulikilven, joka saa Blankassa aikaan pienoisen maanjäristyksen. Maanjäristys on molemminpuolinen.

Kaari Utrio luo taiten tuon keskiaikaisen maailman tapoineen ja asumuksineen. Miljöökuvaus on onnistunutta ja niin aitoa, että saatoin kuvitella itsekin olevani paikalla. Raaseporissa olen käynyt ihan livenäkin linnanrauniota pällistelemässä, mutta en tietenkään keskiajalla (daa).

Blanka ei ole kovin mediaseksikäs (hyi saakeli, mikä termi, mutta käytän sitä silti) henkilö tänä päivänä. Ei välttämättä ollut kirjan julkaisun aikanakaan, mutta se onkin minusta mainio, jopa rohkea veto ja istuu (keski)aikaansa. Blanka on nöyrä ja veltohko. Velttoudella en tarkoita laiskuutta: minulle tuli jopa mieleeni, että Blanka voisi olla introvertti.

Blanka väsyy jatkuvasta kohkaamisesta ja hälinästä: hänelle on kauhistus, että pitäisi emännöidä linnaa ja siksipä hän antaa vallan valua kernaasti toisten käsiin - tai jo alun perin pysyä toisten käsissä. Vain pakon edessä hän saa itsensä toimimaan, mutta se on hänelle kuluttavaa. Ajoittain Blankan "tossumaisuus" ärsytti, mutta toisaalta hänet oli kasvatettu sellaiseksi: tottelevaiseksi ja alistuvaiseksi. Se oli naisen osa tuolloin.

Utrio on mielestäni onnistunutkin todella hyvin Blankan kuvaamisessa: Blanka on läpi kirjan johdonmukainen persoonallisuus eikä Utrio sorru sellaiseen houkutukseen, että "kasvattaisi" hänestä yhtäkkiä ihan toisenlaisen ihmisen. Ihmisen persoonallisuus on mitä on ja tiettyä ydintä ei voi muuttaa, vaikka tapojaan kenties voisi.

- Minä olen niin tyhmä, rouva Blanka sanoi nöyrästi. ...
- Se ei ole totta. Se ei ole totta, mies (Daniel Tulikilpi) sähähti. - Et sinä ole tyhmä. Sinä ajattelet päivässä enemmän kuin Ramborg (Blankan sisar) koko elämässään, miesvainajastasi puhumattakaan - olkoon hänen kiirastulensa pitkä ja perusteellinen.

Mielenkiintoinen on myös keskiajan käsitys rakkaudesta ja tunteista ylipäätään. Upea kirja, kerta kaikkiaan. Mitä mainioin aikamatka ja kulttuurinenkin kokemus. Tylsää hetkeä ei tämän kirjan parissa tarvitse pelätä: koko ajan on jotain vireillä ja miljööt mitä mielenkiintoisempia. 

- Rakastettuni... Sinä olet minun sydämeni ystävä. Sinä olet paras juuri sellaisena kuin olet. Ei kaikkien tarvitse olla vahvoja. Minä olen vahva sinun puolestasi, Blanka. Ole sinä lempeä minun puolestani. Puhu minulle, kun minä olen kova...Kun minä ylenkatson Matiasta ja unohdan Suvipäivän. Minä olen jollakin tavalla auennut, Blanka, mutta en minäkään voi kokonaan muuttua. Minä olen sinun miekkasi ja kilpesi, vaimo. Ole sinä minun sydämeni. Autetaan toisiamme, Jumalan nimeen.

Awww.

Onneksi minulla on vielä muutama lukematon Utrio hyllyssäni. Niitä metsästelin viime kesänä Suomessa luettuani Pirkkalan pyhät pihlajat ja ihastuttuani Utrioon.

Kiehtovia kohtaloita keskiajalla

Päällys: Aimo Virtasalo

Kaari Utrio: Pirkkalan pyhät pihlajat
Otava 1977 (Tammi 1976)
S. 254

Bongasin pyhät pihlajat tätini jäämistöstä. Kirjan kansi on kiehtova, siksi kai huomioni siihen kiinnittyikin. Utrion nimi toki on myös tuttu. Olenhan peräti yhden romaanin (Ruma kreivitär) häneltä aiemmin lukenut.

Sitten luin sivuliepeen kirjaesittelyn, joka oli suoraan sanottuna melko kammottava. Ei lainkaan minun tyyliseni ja muutenkin tuli tunne, että siinä käytiin pikakelauksella läpi koko kirja.

Jokin kirjassa silti kiehtoi ja hieman keskustelinkin siitä toisaalla. Keskustelun lopputuotteena puhisin intoa ja nyt kirjan luettuani olen todella iloinen, että siihen tartuin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1200-luvulle, mikä ei ole ominta aluetta minulle. Pidän kyllä historiallisista romaaneista, mutta useimmiten tulee valittua lukemiseksi lähinnä lähihistoriaan sijoittuvaa kirjallisuutta.

Kirja alkaa eräänlaisella pikakelauksella, joka alustaa ja valottaa aikakauden tapahtumia ja henkilöitä. Se on mielenkiintoista luettavaa, vaikka ehkä hieman puuduttavaa lukuisten henkilöhahmojen takia. Tarina pysyy silti kasassa eivätkä kaikki tässä vaiheessa esille tulleet henkilöt edes ole kovin oleellisia, joten ei haittaa vaikkei ihan kaikkia muistaisikaan.

Keskeisistä henkilöistä Utrio on koonnut kirjan alkuun selkeän luettelon, joka helpottaa muistamista. Muutenkin kirjan päähenkilöt ovat melko muistettavia, koska kullakin on jokin omanlaisensa piirre, josta heidät on helppo muistaa.

Ote kansiliepeestä:

"Suur-Pirkkala rannattomine erämaineen, Koroisten Turku, Hämeenlinna, jonka ensimmäisiä rakennuskiviä vasta lasketaan, Kokemäenjoen Teljä, kaukainen tarunhohtoinen Novgorod. Siinä Kaari Utrion uuden romaanin näyttämö."

Tarina alkaa Pirkkalan Hillin talosta, jonka elämää seurataan raajarikon Filipan silmin. Filippa on hyvin kiintynyt levotonsieluiseen veljeensä, Tuomas Haukkaan, josta kaavaillaan talon uutta isäntää. Tuomasta ei sen sijaan isännöinti kiinnosta; hän on sydämeltään kauppamies ja haluaa nähdä muutakin maailmaa eikä asettua aloilleen.

Kirja on jaettu viiteen osaan, joissa kussakin on oma kertojansa. Filipan jälkeen suunvuoron saa kaunis ja harras Aleidis, joka joutuu jättämään rakastamansa luostarin ja muuttamaan sisarensa ja sisarensa miehen elätettäväksi.

Tarina etenee melko kronologisesti kertojien vaihdellessa. Aikahyppely aiempiin tapahtumiin lukujen sisällä on ajoittain hieman sekavaa. Tosin aikamuutokset yleensä tajusi melko nopeasti hieman eteenpäin luettuaan. Nämä vaihtelut katkaisivat muuten niin selkeästi soljuvaa tekstiä, mutta ei niiden takia hermo mennyt tai mikään muukaan. Ne (aikamuutokset) olivat pieniä kiviä muuten sileällä polulla.

Tuomas Haukka on tavalla tai toisella läsnä jokaisessa osuudessa, vaikka vasta kirjan viimeinen osa on pyhitetty hänen kerrottavakseen.

Ratkaisu toimii erinomaisesti. Se tekee kirjasta monipuolisen ja koukuttavan, sillä kukin kertoja on omalla tavallaan hyvin mielenkiintoinen - eikä tapahtumistakaan ole todellakaan puutetta. Samoin ajakuvaus on niin kiehtovaa, että kirjaa luki posket hehkuen.

Uppouduin tuohon maailmaan kuin tukki, jota utrio uittaa taidokkaasti läpi virran kuin kokenut tukinuittaja. Lipuessani vihdoin rantaan olin sekä onnellinen että haikea.

Tässäpä siis sellainen kirja, jota lukiessa sekä viihtyi että koki sivistyneensä. Minusta taisi kertaheitolla tulla fani. Eilen kirpparilta lähti mukaan Utrion Aatelisneito, porvaristyttö. Ja vielä on minulla aikaa metsästää Utriota ennen kotiinpaluuta!

Myös Anu (Anun ihmeelliset matkat) on blogannut Pirkkalan pyhistä pihlajista.